Taaperoarjen ihmeellisyyksiä

Elämä lapsen kanssa on kyllä hyvin erilaista kuin ennen lasta. Mutta tiedättekö, ne hulluimmatkin ja ällöttävimmätkin jutut ovat niin arkipäivää, että ne usein vaan naurattaa. Esimerkiksi tässä taannoin oli erinomainen esimerkki siitä, millaista on pienen kanssa. Meillä oli rakkaat ystävät käymässä maanantai-tiistain täällä Lempäälässä, ja päätimme mennä tiistaina Muumimuseoon. Se ei varsinaisesti ole ihan taaperoille suunnattu, mutta koska aikuiset ystävämme ovat muumi-faneja ja heillä on pitkä romanttinen Muumi-tarina, oli pakko mennä siellä käymään. Suunnitelmana oli siis muumit ja sen jälkeen umpitamperelainen vohvelikahvila ja sitten he suuntaisivat Helsinkiin heittäen meidät samalla matkalla kotiin.

Niinpä lähdin reissuun pelkästään matkarattailla. Turvaistuin siirrettiin heidän autoon ja lähdimme matkaan takapenkillä kaksi pientä kaveria, 1-v ja 2-v. Siinä mä istuin sitten kahden välissä lantio vinossa, kun ei kahden ison turvaistuimen väliin oikein tahdo muuten mahtua ja otettiin nokka kohti Tamperetta. Mulla oli suunnitelmissa laittaa D:lle kevyet shortsit ja T-paita, mutta pikkumies bongasi pienet Timberlandinsä eteisessä ja vaati niitä jalkaan. En tiedä mikä niissä Timseissä on, mutta aina kun ne näkee, haluaa ne jalkaan. Hyvin selkeästi raahaa ne luokse, istuu lattialle ja osoittelee jalkojaan. No, siinä vaihdettiin sitten koko asu Timberlandeihin sopivaksi ja kun vihdoin saatiin kivannäköinen kokonaisuus, oltiin valmiina valloittamaan Tampere.

Siinä ajellessamme D vähän haukotteli ja oli väsyneen oloinen, ja halusi pupunsa. Meillä on sellainen pehmolelu-pupu, joka on todellinen lohtulelu, ja se on usein sylissä hänellä aina kun väsyttää tai kiukuttaa. Siinä siis istui hieman pilkkien pupuaan halaten kun viihdytin toista pikkumiestä toisella puolellani. Ykskaks siinä tuli sellainen erikoinen kolmio-tilanne, jossa australialainen kuskimme ei ihan ollut täysin kartalla ja me kaksi naista siinä autossa aika kovaan ääneen kiljahdimme, että “Anna tietä!”. Jarruttaminen ei ollut sulavimmasta päästä vaan aikamoinen äkkijarrutus, mutta siitä matka jatkui iloisesti eteenpäin. Noin 45 sekunnin ajan. Kunnes D alkoi hirveästi oksentamaan siinä vieressäni. Pupu ja vaatteet aivan oksennuksessa ja meikäläinen aivan jumissa siinä kahden turvaistuimen välissä. Nappasin vaan nopsasti ne hiton Timberlandit jalasta ennen kuin nekin ehtisi oksennukseen ja yritin jotenkin lohduttaa oksentavaa pientä. Oksennus aiheutti tietenkin itkun. Ja miten voi lohduttaa liikkuvassa autossa olevaa pientä kaveria, jonka koko syli ja lohtupupu on oksennuksessa?

Kun D alkoi itkemään, tietenkin myös toinen pikkukaveri alkoi itkemään. Siinä kahden itkevän lapsen välissä yritän samalla antaa ohjeita minne mennä ja huomaan, miten ystäväni roikkuu pelkääjän paikalla pää ikkunasta ulkona. Ainiin, raskauspahoinvointi :D Ystäväni odottaa toista lastaan, ja on joutunut kärsimään aikamoista raskauspahoinvointia. Autossa oksentava muksu ei siis ole ihan paras kaveri siinä vaiheessa. Yritän lohduttaa kahta huutavaa pientä, avata ikkunoita ja samaan aikaan huutaa ajo-ohjeita ratissa olevalle aussille. “Stop here! Stop here!” ja auto ihan mihin vaan ekaan parkkiin, että saadaan se raskaana oleva nainen ulos. Kaveri juoksee muutaman metrin päähän autosta ja toteaa, että sori, ei pysty yhtään auttamaan. Kiipesin siitä sitten pelkääjän paikan kautta ulos autosta (ei helpoin juttu tänkokoiselle ihmiselle) ja äkkiä avaamaan Danten ovi ja pelastamaan hänet siitä jumalattomasta oksukasasta. Ja siis, tietenkin juuri sinä päivänä D söi poikkeuksellisen ison aamupalan just joku tunti ennen lähtöä. No, ei siitä sitten sen enempää iloa. Kaiken sen keskellä mielessäni välkkyy edellisen norotautimme kauhukuvat ja yritän pitää huolta varovaisuudesta sen oksennuksen käsittelyssä, vaikka olenkin melko varma, että kyseessä on vain matkapahoinvointi.

Onneksi autossa oli yksi joku vanha pyyhe, jolle ei ollut mitään tarvetta, joten kääräisin muksun pyyhkeeseen ja kannoin keskelle Tampere-talon vieressä olevan puiston nurtsia. D huutaa kuin hyeena, koska ei saa lohtupupuaan, joka on ihan oksennuksen peitossa. Hänellä on tapana “halailla” pupuaan, joten ei ehkä kovin yllättävää, että otin sen ensitöikseni pois häneltä. Ystäväpariskunnan mies yrittää saada pupua puhtaaksi juomapullon sen päälle kumoamalla. Vaikutus on ehkä se, että n. 5 % oksennuksesta lähtee. Seuraavaksi hän yrittää pyykiä autonistuinta märkäliinoilla, joita rytäkässä menee melkein paketillinen :D Ystäväni seisoo syyllisen näköisenä metrien päässä ja toteaa, ettei uskalla tulla lähemmäksi.

Onneksi olin heittänyt ennen lähtöämme Dantelle mukaan vaihtovaatteet, joten saan kaverin melko lailla puhtaaksi märkäliinoilla ja istumaan matkarattaisiin. Hän edelleen on tyytymätön, koska pupua ei ole ja oksennuksesta tuli selkeästi säikähdys.

Riisutaan turvatuolista päällikangas ja heitetään muovipussiin. Todetaan, että se kangas otetaan mukaan eikä jätetä autoon haisemaan, mutta tuoli on ainakin vielä jätettävä autoon. Huoh. Siitä sitten Tampere-taloon ja ihan ekana vessaan. Pesin kaikki Danten vaatteet ja pupun. Pienellä epätoivolla käsisaippualla pesin nyrkkipyykkinä tuon lempparipupun ja puristin niin kuivaksi kuin sain ja annoin pieniin odottaviin käsiin. Onneksi kelpasi kosteanakin. Heitin romupyyhkeen pois ja märät pestyt vaatteet muovipussiin ja rattaiden koriin. Ja sitten Muumi-museoon!

Lapsi oli oksennus-free, mutta meikäläisen mekko ei. Se selvisi tosin oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun oltiin ystäväni kanssa pienessä hississä Muumi-museossa :D Mustalta mekolta sai helposti pyyhkäistyä oksennustahrat, jotka siihen tuli Dantea autosta nostaessa, mutta haju ei ihan tosta noin vaan lähdekään. Enkä ole jotenkin vieläkään oppinut pakkaamaan vaihtovaatteita myös itselleni. Imetysaikana oli aina ekstrapaita mukana vahinkojen varalta, mutta jotenkin nyt hyvä kun muistan pakata Dantelle varavaatteet mukaan. Ystäväni tsemppasi hissimatkan ja mua nauratti ja ällötti se ajatus, miten meikäläinen on vaihtanut Miss Diorin nopeasti Eau de Oksennukseen.

Tilanne oli vaan kaikessa ällöttävyydessään niin koominen… Kun hieman ennen lähtöämme eräs turisti toi minulle Danten tiputtaman pupun, ihmetteli hän hieman miksi se on märkä. “Excuse me, is this yours? It’s wet for some reason?” “Yeah, you don’t wanna know what happened to it before…” Kiitin ja annoin pupun takaisin Dantelle. Siihen mieheni mies vaan totesi kuiskaten mulle, että “Hope she won’t smell her fingers for a while”. Nauroin katketakseni ja totesin, että “life with kids”.

Vohvelikahvilaan mentiin rattaiden kanssa kävellen samalla kuin ystäväni mies ajeli hollille ikkunat auki. Hän kantoi turvaistuimen ulos autosta todeten, että sitä ei voi pitää siellä, koko auto haisee oksennukselle ja ystäväni ei pysty menemään sellaisessa autossa koko matkaa Helsinkiin :D Soitin miehelleni, että en saa raahattua turvaistuinta telakoineen kotiin matkarattaiden ja Danten kanssa, joten hän sitten uhrasi lounastaukonsa ja tuli hakemaan meidät. Tuoli haisi sairaan pahalle autossa, joten ihan hyvä, ettei ystäväni joutunut sen kanssa matkaamaan metriäkään ja pesimme sitä niin painepesurilla kuin sitruunamehulla. Nyt kun tapahtumista on reilu viikko, voin ilolla kertoa, että haju on poissa :D

Mitä tämä opetti? AINA pakkaa mukaan vaihtovaate myös itsellesi. Varaudu siihen, että lapsen kanssa kaikki suunnitelmat voivat muuttua sekunneissa. Ota se huumorilla ja rennosti vastaan, nimittäin todellisuus on sitä, että lapsi tuo mukanaan paljon onnea ja iloa, mutta vie kaiken kontrollin. Elämä on välillä oksennuksenhajuisia lempipupuja ja hankalia matkoja. Mutta en silti vaihtaisi sekuntiakaan.

Ja arvatkaa muuten mitä? Oksennuspelkoni, joka hallitsi elämää aika pitkään? Ei päde lapseeni. Oksennuksen tahrimassa mekossani nautin hyvillä mielin vohveleita vohvelikahvilassa noin kaksi tuntia näiden tapahtumien jälkeen enkä koko toimituksen aikana edes yökännyt kertaakaan. Edes mielessäni. Oikeastaan koko juttu oli kuin olisi siivonnut vaikka paidalle kaatunutta maitoa. On uskomattoman siistiä huomata, että äitinä pystyy asioihin, jotka olisi ennen ajatellut mahdottomiksi. Mulla on niin vahva yökkörefleksi ja pelko oksentamiseen, että ennen pelkkä ajatuskin olisi tehnyt pahoinvoivaksi. Nyt en ollut moksiskaan. Se on aika voimaannuttavaa.

Samalla kun lapsi vie kaiken kontrollin ja välillä asiat menee hankalimman kautta, tuo lapsi myös uskomattoman paljon iloa ja hyvää mieltä myös sen kautta, miten tiedostaa, että pärjää. Minä ihan oikeasti pärjään. Pärjään viikon kuumeisen ja flunssassa olevan lapsen kanssa miehen ollessa työmatkalla ja äidin ja anopin ollessa saavuttamattomissa juuri sen viikon ajan. Pärjään norotaudissa olevan lapsen kanssa ilman, että se edes ällöttää. Saan joka ikinen päivä tuon lapsen syömään hyvin, juomaan tarpeeksi, nukkumaan oikeaan aikaan ja olemaan hyvin kehittyvä, leikkivä, iloinen pikkupoika. Se on aika uskomaton ja iloinen tunne :)

Koska kyllä ainakin mulle yksi äitiyden pelkoja oli se, miten pärjään? Edelleen mietin, miten pärjään kasvattajana, miten pärjään aikanaan teini-ikäisen kanssa yms. Mutta samalla niiden pelkojen rinnalla on äärimmäisen tyydyttävä tunne siitä, että mä pärjään. Just nyt mä pärjään. Oksennuksen ja itkujen keskellä, mä pärjään :)

23+

Related Posts

10 Comments

  • Reply Merja Saturday, June 2, 2018 at 17:32

    Anna, sinähän pärjäät vaikka sotajoukon kanssa, koska sinulla on järki ja sydän paikallaan.

  • Reply tiian Saturday, June 2, 2018 at 22:27

    Voi ei 😳 kuulostaa oikeen onnistuneelta matkalta 😂 ps. “Mieheni mies kuiskasi…” 😅

  • Reply Veronika Sunday, June 3, 2018 at 13:54

    Selvisikö se miksi lapsi oksensi? Ois ollut mun pahin painajainen tuollainen matka ja vieläpä toisten autossa… keran käynyt noin, mutta onneksi oli miehen perheen auto ja taapero veti vain maidot henkeen kun tie oli epätasainen.

    • Reply Anna Monday, June 4, 2018 at 08:23

      Ei siinä kai mitään selvittävää ollut. Herkästi matkapahoinvoiva lapsi ja äkkijarrurus riittää hyvin syyksi.

  • Reply Nea Monday, June 4, 2018 at 00:47

    Huhhuh, täällä viikolla 30 ja aivan järkyttävä oksennuspelko ja yökkörefleksi ja helpottavaa kuulla että se helpottaa noinkin paljon :D kiitos anna tästä!!

    • Reply Anna Monday, June 4, 2018 at 08:22

      Kyllä, yllättäenkin! :)

  • Reply Minna Monday, June 4, 2018 at 07:16

    Kaikkea voi sattua. Muumimuseo on kyllä ihana paikka ja pienilläkin riittää ihmeteltävää. Muistelisin kuitenkin, ettei museossa saanut kuvata..

    • Reply Anna Monday, June 4, 2018 at 08:22

      Tolla seinällä saa kuvata :) Ja ei siellä kyllä ihan näille 1-2 v on hirveästk nähtävää, kyllä suosittelen jostain 3+ eteenpäin Muumimuseota :)

      • Reply Minna Monday, June 4, 2018 at 08:53

        Onpa ihanaa, että tuolla seinällä saa nyt kuvata. Saa mukavan muiston museo vierailusta😊. Talvella kun kävin, kuvaaminen oli kokonaan kielletty museossa. Täytyi tyytyä ottamaan kuvia museon ulkopuolella olevissa pikkuveneissä.

  • Reply Pauliina Thursday, June 7, 2018 at 18:27

    Näitä odotellessa, oma esikoinen syntyi huhtikuun lopussa.. :D Meilläkin on hoitolaukussa vauvalle vaatteet, mutta itselle vain t-paita.. Mietin josko pitäis esimerkiks joku kiva haalari laittaa tilalle, just näiden mega-sotkujen takia.. :) T tamperelainen nuori äippä, joka on roikkunu mukana Lontoosta asti!

  • Leave a Reply

    Previous Post