Mitä mieltä olen kiintymysteoriasta nyt?

Ei siinä hirveästi tarvittu. Äidiksi tulo toi mukanaan roppakaupalla tervettä nöyryyttä. En vieläkään osaa nöyristellä, tai ymmärrä sitä, mutta tietynlaista nöyryyttä tämä on tuonut mukanaan sen kautta, että ymmärrän todella paljon paremmin kuinka vähän itse asiassa tiedänkään ja kuinka vähän voin suunnitella. Jotkut suunnitelmat ovat hyviä. Se, että suunnittelee antavansa itsestään kaiken ja vähän enemmänkin lapselleen on hyvä suunnitelma. Siinä varautuu aikamoisiin, ja sen jälkeen vauva-arki voi tuntua helpolta kuin tanssi. Kun on varautunut ihan kamalaan, ja elämä onkin aika kivaa, voi olla joka päivä innoissaan ja positiivisesti yllättynyt.

En kadu myöskään suunnitelmaani synnytykseen vaikka elämä opetti ja näytti, että kaikki voi mennä “pieleen” ja eri tavalla. Pieleen on lainausmerkeissä, koska en todellakaan koe synnytystäni pieleen menneenä, vaikka se meni täysin vastoin toiveita. Mun synnytys oli voimaannuttava mieletön kokemus, josta tulin ulos voittajana ja jos joku päivä on mentävä jälleen kerran synnytysosastolle, menen sinne varmasti positiivisin mielin. Ja siitäkin huolimatta, että mun synnytys meni aivan eri tavalla kuin olisin alunperin toivonut, niin suosittelen jokaiselle synnytyssuunnitelmaa. Mulle se toi konkretiaa ja ymmärrystä eri vaiheita kohtaan.

Mutta sitten ne muut suunnitelmat. Ne suunnitelmat vauva-arjesta. Niiden ainoa hyöty olisi siinä, jos ne voisi tulostaa 3D-printterillä ja heittää niillä vesilintua. Sitten niille olisi jotain tekoa. No ei, ei olla ihan niin rajuja tässä vanhan itsensä tuomitsemisessa. Jotkut raskausaikana tehdyt suunnitelmat ovat varmasti todella olleet hyödyksi. Moni asia on ollut selkeä alusta asti ja ollaan osattu luoda rutiineja ja toimintamalleja, jotka ovat palvelleet koko perhettä. Monet asiat kuitenkin pohjasivat omaan fiilikseen ja kuvitelmiin siitä, millaista elämä on lapsen kanssa. Yksi hyvä esimerkki on suhtautumiseni kiintymysteoriaan ja lapsesta erossa oloon. Katsokaas kun, raskauteni aikana oltiin jännän äärellä. Äärimmäisen toivottu ja haluttu vauva ilahdutti, mutta myös pelotti. Nimittäin hän kasvoi todellisen sitoutumiskammoisen ihmisen sisällä. Miten niin sitoutumiskammoinen? Miten sitten on voinut muuttaa miehen perässä Kuopioon ja mennä naimisiin jne? Ei ihme, jos noita kysymyksiä herää.

Mulla on omituinen sitoutumiskammo. Sitoudun asioihin, välillä valtaviinkin, mutta välillä mun on vaikea sitoutua siihen, että mennään illalliselle tiettyyn ravintolaan. En ole varma haluanko sinne enää illalla. Olin varma, että haluan olla mieheni kanssa ja siksi Kuopioon muutto meni ihan mukavasti. Kuitenkin takaraivossa oli aina se tieto, että mä voin muuttaa takaisin halutessani. Monissa isoissa elämän päätöksissä käyn pitkällistä prosessia pääni sisällä ja sitten päädyn tekemään jotakin. Sen jonkin menen sitten täysillä, eikä usein edes näy ulkopuolelle, kuinka vaikeaa se sitoutuminen mulle onkaan ollut.

No, siinä sitten oltiin. Vatsa kasvoi ja samalla kaiken sen onnen keskellä ihan pieni ahdistus. Sillä mikä muu maailmassa on yhtä vahva sitoutuminen kuin lapsen saaminen? Avioliiton voi aina päättää avioeroon, kaikki ihmisten suhteet, työpaikat, omaisuudet ym. voi irtisanoa ja sulkea, mutta oma lapsi on aina oma lapsi. Se sitoutuminen on sitoutumiskammoiselle yksi elämän suurimpia vaikeuksia ja hankalia hetkiä. En edes tiedostanut asiaa raskaana ollessani. En tajunnut, että mua pelottaa ja jännittää. Olin niin onnellinen siitä vauvasta, että en sen hattaran läpi aina kuullut alitajuntani kauhistuneita kuiskauksia. Kun luin kiintymysteoriasta ja kuulin siitä, teilasin sen aika lailla jorpakkoon mielessäni. Miksi? Koska se pelotti mua. Pelko on usein selitys sille, miksi ei suostu uskomaan jotakin tai jopa kritisoi ja haukkuu jotakin. Tuntematon voi olla todella pelottavaa ja senkin takia me ihmiset usein arvostellaan asioita, joita emme tunne tai ymmärrä. Kiintymysteoria tuntui minusta hirveän sitovalta. Pitäisi olla aina vauvalle, ei saisi olla näin ja näin montaa tuntia pidempään poissa ja ykskaks paperilla näin itseni seisomassa pallo jalassa ja se pallo olisi se pallo, joka vielä oli pallona mahalla. Ahdisti.

Oioin sen teorian itselleni ja totesin, että plaah, niin moni lapsi kasvaa sellaisissa ja tällaisissa oltavissa ja hyvä tulee. Jätin itselleni henkisen oven auki sille, että minun ei tarvitse olla ikiaikaisesti sidottu lapseeni.

Kun lapseni on nyt 11 kuukautta, mä mietin, mitenhän mä irrotan joskus itseni roikkumastsa hänessä pallona jalassa.

En vieläkään ehkä allekirjoita kiintymysteoriaa kaikkine väittämine. Mun mielestä lapsia ja aikuisiakaan ei pidä lokeroida hirveän vahvasti tiettyihin marginaaleihin, sillä kaikki ovat erilaisia ja jokainen reagoi hieman eri tavalla. Ei lapsen kiintymystä voi mun mielestä arvioida tunnin tarkkuudella. Hyviä suositusrajoja se kyllä tosin tarjoaa. Mun mielestä on myös pelottavaa, että jo odotusaikana on ajatus, että vain yksi ihminen on ensisijainen hoitaja. Mitä jos minä olen se hoitaja ja minulle käy jotakin? Mun mielestä on myös käytettävä hieman joustoa tiukoissa määritelmissä. On hieman eroa siinä, onko poissa neljä tuntia vauvan valveillaoloajasta vai silloin kun hän nukkuu.

Raskausaikana hain helpotusta siihen sitoutumispelkoon ajattelemalla, että voin tarvittaessa sitten jättää vauvan hoitoon niin-ja-näin vanhana ja kyllä mä voin sitten olla niin-ja-näin kauan pois ja tehdä sitä-ja-tätä ilman vauvaa.

Ja miten menikään?

(EDIT:// Haluan tässä vaiheessa korostaa, että mielestäni mikään yksi toimintamalli ei ole oikea tai väärä. Mun mielestä jokainen saa itse valita sen mallin, joka toimii parhaiten omassa perheessään. Lapset ja vanhemmat on kaikki erilaisia, ja siksi mikään yksi malli ei ole ainoa oikea. Mitä olen tänne kirjoittanut, koskee meitä, meidän perhettä ja minun tunteita äitinä. Ne eivät ole oikeita tai vääriä, kuten ei mitkään muutkaan tunteet tai toimintatavat. Kun puhun luonnottomasta tms. tarkoitan epäluonnollista juuri minulle, en yleisesti :)

Ollaan itse asiassa aika pitkälti noudatettu kiintymysteoriaa. Olen ollut yleensä poissa noin sen verran tunteja kuin Dante on ollut kuukausia. Toissa viikonloppuna kuitenkin oli ensimmäinen yömme erossa ja viikonloppu meni aikataulujen osalta hieman uusiksi hammasläkääripäivystyksen kanssa. Jätimme Danten hoitoon 18 ja palasimme aamulla 11. Ehdin olla vain kaksi ja puoli tuntia paikalla, ja siitäkin ajasta Dante nukkui aika ison pätkän, sillä mun oli lähdettävä hammaslääkäriin. Olin D:n kanssa sitten taas iltapäivästä kolme tuntia, jonka jälkeen lähdin stand up -keikalle, jonne oli liput hommattu aikoja sitten. Jo lähtiessäni D oli poikkeuksellisen kärttyinen ja halusi olla paljon sylissä ja roikkui minussa kiinni. Eikä se ole hänelle ominaista. Hän on tosi itsenäinen kotona, ja katsekontakti tai äänikontakti riittää usein, jos käyn toisessa huoneessa. Nyt oli oltava sylissä. Lauantaina vietimme koko päivän muuten yhdessä, paitsi kahden podcastin nauhoituksen ajan D oli isänsä kanssa. Ja sitten sunnuntaina meillä oli käsillämme monsterivauva.

Dante on yleensä aina erittäin hyväntuulinen ja hymyilevä. Multa kysellään usein, että onko se oikeesti niin hyväntuulinen, kuin mun kuvista voi päätellä. On. Siispä oltiin jännän äärellä kun koko tuon sunnuntain meillä oli vauva, joka kitisi ja vinkui ihan kaikkea. Joka asiaan reaktio oli valtavat kyyneleet, hirvee itkukohtaus ja koko päivä piti olla mun sylissä. Jos en ottanut syliin tai laskin maahan, alkoi hirveä mekastus. Jos poistuin näköpiiristä, olisi voinut kuvitella, että se oli maailman hirvein asia. Todella epätyypillistä ja ihmettelin jo, että mitä hittoa. My baby is broken. Pääteltiin, että nyt on alkanut eroahdistus ja oman tahdon testailukausi ja todettiin, että okei, tää on kehitysvaihe, tää on vaan kestettävä. Kun nyt todella tarkkaan mietin, niin on sanottava, että jo ennen tuota viikonloppua oli noin viikon verran nähtävillä selkeäsi isompaa halua olla sylissä ja nähdä mua koko ajan, mutta se oli hyyyyvin kesyä.

No, tuona samaisena sunnuntaina laitoin Danten yöunille omaan pinnasänkyyn ja aamulla herättyään minä hain hänet sieltä ja vietin hänen kanssaan koko päivän. Leikimme kotona, oli leikkitreffit, puuhailimme kaikkea pesukoneen täytöstä imurointiin, kävimme ulkona ja ennen kaikkea olimme yhdessä. Ja kas. Hän ei itkenyt kertaakaan. Lauantaina syöttötuoliin laitto oli maailman suurin vääryys, sunnuntaina sain helposti lähteä toiseen huoneeseen ja viipyä siellä hetken.

En toki voi tietää lapseni mielenliikkeitä tarkalleen, mutta tohdin väittää, että erossa oloa seurannut yhdessäolomme palautti hänelle luottamusta äitin pysyvyyteen. Siinä missä tällainen teksti olisi aiheuttanut minussa huokauksia ennen, nyt olen se ihminen, joka toteaa, että minun lapselleni kahden päivän epäsäännöllinen olo äidin kanssa oli vaikea paikka. Tässä iässä lapsella on muutenkin taipumus potea eroahdistusta, ja kun me molemmat vanhemmat olimme paljon poissa, oli seuraukset todella huomattavat seuraavina päivinä.

Mehän emme olleet missään kovin tärkeässä paikassa tai välttämättömästä syystä poissa. Mä oon halunnut “harjoitella” poissaoloa siltä varalta, että joudumme olemaan poissa. “Hyvä pikkuhiljaa aloittaa”. Bullshit. Suunnitelmana oli olla nyt yks yö poissa, olla keväällä vielä kerran yhden yön poissa ja sitten kesällä kaksi yötä, ja kolmekymppiä täyttäessäni ehkä kolme yötä. Sanomattakin selvä, että tämä suunnitelma on nyt poispyyhitty. Olen koko ajan ajatellut, että on hyvä, että lapsi tottuu olemaan ilman minua, jos vaikka minä joudun sairaalaan tai jotakin sattuu. No, suoraan sanottuna, se erossa olo on sitten sen ajan murhe ja rukoilen, että tuollaista ei tapahdu.

Minä olin 17 tuntia erossa vauvastani ja minä podin eroahdistusta. Ennen nukahtamistamme selasimme mieheni kanssa Danten videoita ja huokailimme ikävää. Itsestäänselvää, että myös meidän pieni lapsi ikävöi meitä.

Mutta tiedättekö mitä? 

En koe epäonnistuneeni enkä koe asiaa mitenkään ahdistavana. Päinvastoin. Tuntuu luonnottomalta olla pitkiä aikoja erossa ja luonnolliselta olla Danten kanssa. En olisi voinut tietää tätä tunnetta aiemmin, sillä minulla ei ollut lasta, enkä osannut kuvitella, millaista läheisyydenkaipuuta tähän suhteeseen kuuluukaan. Jos minä kaipaan häntä, eikö ole ihan luonnollista, että hän kaipaa minua?

(Kuvassa on yksi lähietäisyydeltä lunta tutkiva yksilö, ei mitään sen vakavampaa :D Hauska kuvakulma vaan :D)

Se sama kiintymysteoria, joka ennen tuntui niin pelottavalta, onkin ykskaks mulle todellinen helpotus. En pidä itseäni tai lastani epäonnistujana, enkä ole äiti joka on rikkonut lapsensa, kun lapsi “ei osaa olla yksin” (lapsettomien yleinen tapa ajatella, myös minun ennen). Minä tiedän nyt tämän olevan normaalia ja itse asiassa jopa positiivista. Lapseni ei halua, että poistun, koska hänellä on vahva kiintymyssuhde minuun. Hän tuo sen ilmi terveellä tavalla hakemalla lohtua ja turvaa ja pääsee siitä yli melko nopeasti.

Nyt tuosta on mennyt reilu viikko, ja eletään aika normaalia elämää. Hieman on selkeästi havaittavissa tätä “äiti”-kautta. Syliin on päästävä usein, mutta useimmiten riittää, että olen samassa huoneessa, ja välillä käydään halimassa ja jatketaan leikkiä. Jos lähden, saattaa tulla itku, mutta sitä kestää kuulemma 30 sekuntia ja sitten on jo muut jutut mielessä.

Minusta tuntui todella väärältä olla pois Danten luota. En tykännyt, en viihtynyt. Oli kiva käydä leffassa ja syömässä, mutta yön poissa oleminen oli täysin turhaa. Todettiin miehen kanssa yksimielisesti, että emme todennäköisesti vielä tänä vuonna halua jättää Dantea yökylään, ellei ole pakottava tarve. Reissut järjestetään niin, että hän pääsee mukaan tai mennään joskus tulevaisuudessa. Yhdestäkään reissusta en saa iloa ja riemua samalla tavalla, jos Dante ei ole mukana. Miksi siis pakottaa itseäni siihen?

Minä olen nyt montaa asiaa. Olen Anna, olen tytär, olen vaimo, olen sisko. Ennen kaikkea olen äiti. Ja myönnän, 95 % olen kiintymysteoriaan uskova äiti.

Mitenkäs teillä on mennyt? 

19+

Related Posts

23 Comments

  • Reply Annika Monday, March 12, 2018 at 16:42

    Musta toi kiintymysteoria on ihan hyvä,mut näin keskosten äitinä se ahdistaa..Olenhan heti ollut heistä erossa,itse asiassa ekat 5 viikkoa yöt erossa. Sehän on kiintymysteorian suhteen ihan katastrofi. Mut nyt kun ovat 10kk niin musta se 10h on max. Yön olen ollut erossa ja se oli heille liikaa. Opittiin kaikki ja seuraavaksi ovat yöhoidossa kesäkuussa, muita menoja ei ole tiedossa. Mut pointtina et ahdistaa toi teoria,kun ei kaikki ole mustavalkoista.

    • Reply Anna Monday, March 12, 2018 at 17:30

      No just se muakin ahdisti tosi paljon alussa, että teoria on niin mustavalkoinen. Mutta kuten sanottu, kyllä mä sen 95 % näen oikeaksi, mutta just ton mustavalkoisuuden takia en voi sitä täysin allekirjoittaa. Tilanteita kun on niin monia. Just kuten teillä tai esim. jos äiti joutuu sairaalaan tms. Ei se tarkoita, että lapsi kasvaisi jotenkin vinoon ja voisi huonosti. Ehkä hyvä olisi ajatella niin, että mitä voi vaikuttaa, olisi hyvä pyrkiä tuohon, ja mitä ei voi, niin se on vaan mentävä miten pystyy :)

  • Reply M Monday, March 12, 2018 at 17:40

    Meidän tyttö 1v on ollut jo monet kerrat mummulloissa yötä eikä ikinä ole reagoinut mitenkään. Itse suhtaudun tuohon teoriaan vähän varauksella. Olen myös miettinyt, että se on jo melko vanha, n. 1960-luvulla kehitetty. Moni muukin asia ja teoria on kuitenkin muuttunut tai tutkittu uudelleen. Olenpa siis vain pohtinut että miten tämän laita.
    Meillä kaikki isovanhemmat ovat todella läheisiä tytön kanssa. Tyttö näkee päivittäin jotain heistä, joten uskon tämänkin vaikuttavan asiaan. Ja tietysti myös lapsen luonne.

    • Reply Anna Monday, March 12, 2018 at 18:51

      Niin, onhan se niinkin. Mutta en kyllä usko, että lapsen kiintymisellä isovanhempiin on välttämättä merkitystä. Dante on mumminsa kanssa superläheinen ja viettää aikaa vähintään kolmena päivänä viikossa, niin että mummi on ainakin kahtena koko päivän hänen kanssaan. Ja kun oli mummin kanssa, kaikki meni aurinkoisesti. Vasta kun palasimme, alkoi hän katsoa, etten lähde. Kuten sanottu, kaikki lapset kiintyvät eri tavalla, mutta mielestäni tuo on ihan toimiva suositus ja meille sopii kuin nenä päähän. Nyt kun itse ymmärrän, miten luonnottomalta tuntuu olla ilman Dantea, ymmärrän, että myös lapselle erossa olo voi tuntua pahalle, vaikkei sitä välttämättä osaisi odottaa tai vaikkei hän sitä näyttäisi kovin paljon tai vaikka se ei itsestä siltä tuntuisi. Sikäli meille toimiva malli on sellainen, että ei olla erossa kovin pitkiä aikoja.

      • Reply Kaisu Monday, March 12, 2018 at 20:42

        Osa syy tuohon tilanteeseen saattaa olla hyvinkin myös eroahdistusta. Meillä alkoi tuossa 10-11kk pakkeilla tytöllä näkyä merkkejä eroahdistuksesta. Samaan aikaan alkoi tulla omaa tahtoa aika vahvasti. Kiva yhdistelmä :D
        Itse en ajattele että on luonnotonta silti olla erossa lapsesta. Totta kai toista tulee ikävä, jos erossa ollaan mutta ei se mielestä luonnotonta ole. Toiset äidit on tuossa kohtaa olleet kuitenkin jo muutaman kuukauden töissä ja päivät voivat olla pitkiäkin kun ollaan erossa toisistaan.

        • Reply Anna Monday, March 12, 2018 at 20:47

          Joo, siis ihan sama. Tosin poika on edelleen ihan superaurinkoinen ja hymyilevä suurimman osan ajasta, mutta just reagoi vahvasti välillä jos lähden tai joku otetaan pois käsistä. Varsinkin väsyneenä. Ja siis ei se olekaan siis objektiivisesti ajatellen luonnotonta. Mulle se tuntuu epäluonnolliselta, eli luonnottomalta. Jotenkin väärältä. Ja sen takia siis tämä ajatus mulla. Ja jokaisen lapsen ja äidin kohdalla tilanne on varmasti ihan erilainen :)

  • Reply Nipsu Monday, March 12, 2018 at 19:20

    Mäkin olin heti ekan yön vauvoistani erossa ja siitä eteenpäin useita öitä, kun vauvat oli kasvamassa sairaalassa. Alku ei siis ollut mikään kehuttava. Ensimmäinen yö pois vauvojen luota tulee olemaan siinä vaiheessa, kun vauvat on 8,5 kk/ korjattua ikää 7 kk. Muutamia tunteja olen ollut poissa, mutta se ei ole onneksi mitenkään vaikuttanut. Jokainen siis tyylillään ja varmasti oma tilanne huomioon ottaen tekee parhaansa vanhempana <3

    • Reply Anna Monday, March 12, 2018 at 20:39

      Juuri näin :) Ja meillä tosiaan tuo kokeilu lähinnä auttoi näkemään sen, että ihan turha pakottaa olemaan erossa, kun sille ei ole syytä, ja selkeästi vaikuttaa vauvaan :)

  • Reply Kms Monday, March 12, 2018 at 20:11

    Mä oon lähinnä ajatellut että lapsen kasvattaminen on niin käytännön asia, että turha lukea hirveästi mitään teorioita ja yrittää toimia täysin niiden mukaan. Me on 1-vuotiaan kanssa menty alusta asti niin kuin meidän perheessä on parhaalta tuntunut, lapsi tietenkin aina etusijalla. Yhden yön olen ollut hänestä erossa ja hän oli silloin isänsä kanssa eli ei ollut “hoidossa”. Meillä isä ihan ihan isä ja tasavertainen vanhempi eikä ajoittainen lapsenhoitaja (Joo, vedin ehkä vähän hernettä nenään kun joku multa kysyi, jäikö isä lapsenvahdiksi :D) Ei ole ollut halua eikä tarvetta jättää ulkopuoliselle hoitoon paria tuntia pidemmäksi ja tuntuu, että sen aika ei ole vielä lähitulevaisuudessakaan. Mutta siis mun mielestä kukin tekee niin kuin omalle perheelle sopii parhaiten. Kenenkään tapa ei varmasti ole huonompi kuin toisen, vanhemmat tuntevat oman lapsensa parhaiten ja tietävät miten hän mihinkin tilanteeseen reagoi.

    • Reply Anna Monday, March 12, 2018 at 20:45

      Niin, se on munkin ajatusmaailma, mutta kyllä mä nykyään näen tuon kiintymysteorian myös aika hyvänä suuntaviivana ja suosituksena, jonka puitteissa toimia jos mahdollista :) Mutta aamen tuolle, että jokainen vanhempi tietää aina parhaiten oman lapsensa tilanteen :)

      • Reply Kms Monday, March 12, 2018 at 21:25

        Joo, hyvä suuntaviiva se todella on. Meilläkin varmaan 95% menty noiden oppien mukaan ihan vaan kun se on sattunut hyvältä tuntumaan. Mua ehkä välillä näissä teorioissa vaivaa se, miten eri tavoin ihmiset niitä lukee. Mulle on esim. perhekerhossa yksi äiti selittänyt oman jo isomman lapsensa huonoa käytöstä tällä kiintymyssuhdeteorialla (komentaminen ilmeisesti olisi jotenkin häirinnyt kiintymyssuhdetta).

        • Reply Anna Monday, March 12, 2018 at 23:00

          Ynghh, joo, en itse asiassa edes ajatellut niitä kaikkia muitakin osia. Tarkoitin lähinnä tätä erossa olon puolta postauksellani :)

  • Reply Elina Monday, March 12, 2018 at 20:34

    Mikä ihana teksti. 💕 Uskon kiintymyssuhdeteoriaan sataprosenttisesti. Meillä pikkukundi on 1,5 vuotta eikä ole kertaakaan ollut yötä ilman mua. Miksi edes antaisin hänet kun ei ole pakko. Ja nimenomaan jos me kaipaamme häntä, niin tottahan hänkin ikävöi meitä. Yökylään kyselijöille oon vastannut että yökylään saa pikkujätkä mennä heti kun itse pyytää.

    • Reply Anna Monday, March 12, 2018 at 20:46

      Kiitoksia :)

  • Reply Mintsu Monday, March 12, 2018 at 20:39

    Nyt kun lapset ovat niinkin isoja kuin 7 ja 8, meillä ei ole edelleenkään miehen kanssa mitään tarvetta lähteä matkoille vaikkapa kahdestaan. Haluamme matkustaa ja kokea asioita nimenomaan perheenä. Ajattelen myös että parisuhdetta hoidetaan parhaiten arjessa, emme koe tarvetta järjestää jotain reissua hoitaaksemme parisuhdetta. Toki yhteistä kahdenkeskistä aikaa on ilman lapsia. Muutaman matkan olen kylläkin tehnyt ystävien kanssa mutta mies on tällöin lasten kanssa – ja toisinpäin. Ollaan reissattu paljon yhdessä ennen lapsia ja varmasti vielä tullaan mutta nyt emme koe siihen tarvetta että pitäisi päästä pois lasten luota kahdestaan johonkin reissuun, emme halua. Tarkoitus olikin siis sanoa että kuuntele sydäntäsi mitä tulee lapsesta erossa oloon <3 Sitä ehtii taatusti vielä "harjoitella", meillä esim. lapsilla on nyt yökyläilyjen kulta-aikaa ja hienosti on mennyt kavereiden luona vaikkeivät ole erossa vanhemmistaan juurikaan olleet ja yökylään itse asiassa hingutaan enemmän kuin voidaan päästää! ;)

    • Reply Anna Monday, March 12, 2018 at 20:49

      Haha, kuulostaa ihanalta :) Ja joo, ei meilläkään itse asiassa mikään parisuhteen hoitaminen ole ollut se syy. Vaan se ajatus, että olisi yksi matkakohde, minne Danten mukaan ottaminen olisi muka jotenkin hankalaa. Siksi ajateltiin, että “harjoitellaan”, mutta yhden harjoittelun jälkeen todettiin, että kukaan ei vielä halua harjoitella sen enempää :D

  • Reply Eve Monday, March 12, 2018 at 21:05

    Hei!

    Mikä ihana postaus. Olen kanssasi tässä kovasti samoilla linjoilla. Se mitä jäin tässä mietiskelemään on (ja siis ihan vaan pohdin tätä kun itsellä 1.5-vuotias taapero) on, että haittaako se lopulta, että on ikävän tunteita? Että poistuuko ne meistä koskaan? Vai onko niin, että vielä isompikin lapsi reagoi siihen, jos vanhemmat poissa? Tai vaikka minä jos mies on poissa ja palaa sitten :D Eli voisiko ajatella niin, että kiintymysteoria antaa hyvän pohjan toimia ja sen avulla ei jännitä rajoja liikaa. Ja sitten kun lapsi on erossa olon jälkeen enemmän kiinni, niin tarjoaa sitä läheisyyttä ja syliä ja lapsi käsittää, että äiti ja iskä tuli takaisin ja kaikki on hyvin ja ne aina tulee takaisin ja siihen voi luottaa. Mutta tämä on tällaista pohdiskelua vaan. Koska oon myös kuullut/lukenut, että kun lapsi on erossa ja lopettaa heti itkun ku vanhempi lähtee ja aloittaa sen ku vanhempi tulee, että tällöin se ero on ollut liikaa ja ei ole uskaltanut näyttää tunteita hoidossa olon aikana. Mene ja tiedä.

    Mutta kyllä tämä teoria edelleen on relevantti. Ei vanhentunut. Asiaa tutkitaan minun tietääkseni edelleen kiivaasti ja näyttö on teoriaa tukevaa.

    • Reply Anna Monday, March 12, 2018 at 23:02

      Normaaliahan se on, jos ei hoidossa koe olevansa yhtä turvassa kuin vanhempien kanssa. Just sen takia, kun äiti ja isä on tosi turvallinen, niin niille kiukutellaan eniten. Mutta joo, jokainen lapsi on varmasti yksilönsä, mutta mä oon kyllä ihan tyytyväinen, ettei olla oltu erossa vaan oltu paljon yhdessä :)

  • Reply Jenna Monday, March 12, 2018 at 23:06

    Mun vauva on nyt 6kk, eikä ole ollut kellään hoidossa ja nyt jo mua painostetaan vauvan hoitoon jättämiseen.. Isänsä kanssa vauva on ollut, etten nyt ihan kokoajan ole kiinni vauvassa, mutta kun mäkin haluan olla vauvani kanssa melkeen kokoajan. Mulle riittää omaksi ajaksi vauvan päikkärit ja silloin tällöin yksin kaupassa tai kampaajalla käynti. On kiva lukea, että muutkaan ei halua olla vauvastaan erossa paljon, nykyään kun se erossa olo on jopa trendikästä. Vauvan tuoksuisia hetkiä sulle <3

  • Reply Sari Tuesday, March 13, 2018 at 10:18

    Kiitos, ihana ja ihanan rehellinen kirjoitus! Tätä oli todella mukava lukea, samaistuin. Mukavaa päivää!

  • Reply Henriikka Tuesday, March 13, 2018 at 23:45

    Näin 10kk ikäisen vauvan yksinhuoltajan ja kolmekymppisen asiaan tarkemmin perehtymättömän äidin mielestä kiintymyssuhdeteoria on hyvä perusta, ja kertoo paljon siitä, miten tarpeiden täyttyminen ohjaa/ tukee vauvan/ lapsen kehitystä. Samoin vaille jääminen näkyy tavalla tai toisella jossain vaiheessa Se, ettei joku lapsi reagoi lähivanhemman poissaoloon (fyysinen tai psyykkinen), välittömästi tai viiveelläkään, voi olla merkki puutteellisesta kiintymyssuhteesta, jolloin pysähtyisin itse miettimään, missä meni metsään. Regoimattomuus voi siis itsessäänkin olla reaktio. Ei millään pahalla niitä kohtaan, jotka pitävät edellä mainittua jonkin positiivisen kokemuksen merkkinä.

    On puhuttu myös uhmaiän tarkoituksesta, joka pelkistettynä on siis testata vanhemman rakkautta ja vanhempaan syntynyttä (tässä kohtaa siis näin) kiintymyssuhdetta. Miksi näin ei olisi jo aiemminkin? Ei se vauva tai lapsi turhaan “kiukuttele” ja ole hankala. Kaiken käytöksen takana on joku syy – oli se sitten jokin kehitysvaiheeseen liittyvä kasvukohta tai vaikka vain nälkä tai väsymys. Vai?

    Ja kyllä: meillä(kin) roikutaan lahkeessa aamusta iltaan, itketään milloin mistäkin “turhuudesta” ja viskotaan ruoat intensiivisellä katsekontaktilla yksi kerrallaan seinään, jos en ole ollut läsnä tarpeeksi. Enkä nyt tarkoita pelkästään maantieteellistä tai ajallista välimatkaa välillämme, tai sitäkään, etteikö osa tuosta olisi luontaista eroahdistustakin, mutta väitän, että omilla teoillaan, tunteillaan ja ajatuksillaan voi vaikuttaa siihen, miten helposti tai vaikeasti – jos ollenkaan – lapsen saa palaamaan luokseen vielä parin kymmenen vuodenkin kuluttua.

    Ihastelen, Anna, näitä sun pohdintoja monesti iltaisin, kun istun iltaa omassa rauhassani ja kaipaan perspektiiviä päässä velloviin sotkuihin. Aika ei riitä kaiken mielessä heränneen oivalluksen kirjoittamiseen, mutta jos joskus (muutaman vuoden päästä?) ehdin, nakkaan s.postia! Kiitos kuitenkin tähän astisesta! Olet nostanut rohkeasti esille asioita, joista ei vieläkään osata puhua avoimesti.

  • Reply Senna Thursday, March 15, 2018 at 00:02

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta.Ja kiitos että nostit tämän aiheen esille. Olen 1v. tytön äiti ja tekstisi kuvasi pitkälti minunkin tuntemuksiani lapsen hoitoon ja huolenpitoon liittyen. Pidän kiintymyssuhdeteoriaa tärkeänä perustana ja oman lapseni kasvatuksessa yritän sitä parhaani mukaan toteuttaa.
    Aihe on minulle erityisen tärkeä myös siksi, että omassa varhaislapsuudessani, pienenä vauvana en ole välttämättä saanut vanhemmiltani sitä huomiota,tukea ja apua mitä olisin kaivannut. Ja vasta aikuisena olen ymmärtänyt asian omien henkilökohtaisten ongelmieni kautta. Näiden ongelmien juuret saattavat olla juuri tuolla vauva-aikana koetussa kiintymyksen muodostamisessa.
    Asiaa oivallettuani minulle on ollut tärkeää että oman vauvani kanssa olen läsnä ja tukena niin paljon kuin lapseni sitä tarvitsee. Tähän mennessä lähestulkoon 24/7 :)Toivon että hän saa muodostaa turvallisen kiintymyssuhteen minun ja isänsä kanssa ja erityisesti toivon että se auttaa häntä myöhemmin elämässä ja toivottavasti estää tuntemasta samaa turvattomuutta jota itse olen kokenut.

    Kiintymyssuhteesta saisi muutenkin puhua enemmän meille pienten vauvojen vanhemmille,aihe on erittäin tärkeä. Onneksi monet vanhemmat nykypäivänä ovat valveutuneita asian suhteen ja tietoa aiheesta on saatavilla kun sitä osaa etsiä.

    Kiitos vielä.

  • Reply Hanna Friday, March 16, 2018 at 09:17

    Eikös kiintymysvanhemmuuteen kuulu myös lapsen kanssa nukkuminen (sängyssä tai samassa huoneessa), lapsentahtinen ruokkiminen ja lapsen kantaminen (liina/kantoreppu)? Blogissa korostunut ainakin paljon rutiinit ja että lapsi nukkkuu yksin jne. Meillä menty ns vahingossa monien tämän koulukunnan ajatusten mukaan, lapsi nukkuu samassa sängyssä, ei ole unikoulutettu tai oltu juurikaan erossa 8kk. Mutta en usko että lasten kasvatuksessa kannattaa liian tiukasti mennä teorian mukana vaan just niin kun omassa tilanteessa paras :)

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post