Yearly Archives

2018

Vauvavuoden yllätykset – lähelläolon tarve

Ennen kuin lähdimme reissuumme, oli minulla listauksessa asioita, jotka ovat yllättäneet vauva-arjessa. Ehdin miettimään omia yllättäneitä tunteita, mutta yksi isoimpia yllätyksiä on ollut kyllä se, kuinka valtavan vahva tunne äitiys on ja kuinka se on pyyhkinyt altaan täysin kaikki mun edelliset mietteet äitiydestä ja monista äitien piirteistä. Yritän aina muistutella itselleni, että “älä tuomitse, jos et tiedä”, mutta kyllähän sellainen paha tapa on, että ajattelee oman navan kautta asioita, eikä välttämättä pysty ymmärtämään joitakin valintoja. Silloin helposti tuomitsee tai vähintäänkin hämmentyy ihmisten valinnoista, ja se on ihan typerää, koska itse kokematta ei todellakaan voi tietää, mitä itse tekisi samassa tilanteessa tai millaisia tunteita kokisi. Ennen kaikkea, vaikka kokisikin saman elämäntilanteen, ei kenenkään elämä ja persoona ole samanlainen, joten kaikki sellainen “minä en ainakaan…” on ihan typerää ajattelua. Ei sillä ole väliä, mitä minä en ainakaan tee/ajattele/halua, kun puhutaan toisen ihmisen elämästä.

Olen systemaattisesti pyrkinyt opettelemaan pois ajatuksesta “en minä ainakaan ymmärrä/tekisi noin/…” ja jos mietin jonkun muun valintoja, yritän ajatella enemmänkin korkeintaan niin, että “yllättävää, että hän teki näin, en olisi arvannut sen olevan hänen valintansa”. Pitää enemmän jättää itsensä ja oma ajatuksensa itselleen ja antaa jokaisen toimia omina yksikköinään.

No anyway. Ennen Dantea, mä todella usein ajattelin ja sanoin ääneenkin, että “en ymmärrä, miten äidit on niin sitoutuneita lapsiinsa”. “Kyllä lapset pitää pystyä jättämään hoitoon”, “ei kellään tule oikeesti päivässä ikävä”, “pitää ottaa itselleenkin aikaa, eikä aina olla vaan äiti” ja “äidit menettää itseään liikaa siihen lapseensa, eikä ole olemassa itseään tai parisuhdettaan varten”. Ehh, nolona myönnän, että nuo ovat kaikki mun ajatuksia ajalta ennen lapsen saamista. Nyt ne lähinnä naurattaa.

Raskaana ollessani mua vähän jännitti ja pelotti kaiken sen onnen lomassa. Mitä kun haluan lomaa siitä vauvasta? Milloin sen voi jättää hoitoon ja saanko omaa aikaa miehen kanssa? Oli suuria suunnitelmia viettää treffi-iltoja, joissa ei saisi edes puhua vauvasta ja mietin jo mielessäni, milloin menisimme ensimmäiseen pariskuntareissuun ilman lasta. Älkää ymmärtäkö väärin, halusin lasta ihan mielettömästi ja hän oli hyvin toivottu, mutta samalla tietenkin niissä hormonihuuruissa pienen sitoutumiskammoisen Annan pää meni ajoittain pyörälle ja alkoi pelottaa, ahdistaa ja kaiken muuttuessa, piti miettiä sitä omaa suhtautumistakin kovasti uudelleen. Vähän kaikkeen. Siinä alkoi pitämään kiinni tutusta ja itsestään, ja silloin tuntui jotenkin loogiselta, että pitäisi saada olla erillinen yksilö ja itsenäinen vauvasta ja mitä vielä.

No, näin 10,5 kuukauden kohdalla tilanne on se, että en ole ollut yhtäkään yötä erossa Dantesta. Pisimmillään olen tainnut olla 9 h eri paikassa ja se on tehnyt todella tiukkaa. Mulla on todella vahva henkinen napanuora Danteen koko ajan, enkä suoraan sanoen osaa kuvitella olevani vaikkapa reissussa ilman Dantea. Mä tykkään toki käydä leffassa ja treeneissä ja kaupungilla ja missä ikinä ihan itsekseni tai kaksin mieheni kanssa, mutta muutaman tunnin erossa olo on enemmän kuin tarpeeksi.

Ennen äidiksi tuloa ajattelin, että jotkut äidit eivät ehkä osaa olla erossa lapsistaan, sillä he potevat jotain yhteiskunnallista painetta ja “yrittävät olla jotain vuosisadan onnistuneimpia äitejä”. Vannoin, etten minä ole sellainen sitten. Ja nyt kun rakkaat ystävät kyselee, olisiko mahdollista lähteä uudeksi vuodeksi reissuun yhdessä tai suunnitellaan vuoden matkoja, lyön jarrut päälle kaikkeen suunnitteluun, joka ei ole mahdollista.

Pohdimme miehen kanssa, että menisimme kesällä viikonlopuksi Köpikseen, koska se on niin kiva paikka. “Vois ehkä jättää Danten mummille” sanoi mies ja minä melkein tukehduin järkytykseeni. Siis että kolme päivä ja kaksi yötä ilman Dantea? Ehei mister. Ei ole mielestäni mitään estettä ottaa Dantea mukaan esim. Köpiksen lomalle, joten miksi jättäisin hänet Suomeen?

Tällä hetkellä tuntuu jotenkin ihan siedettävältä ajatukselta viettää yksi yö erillämme ja ajatuksissamme onkin ensi kuussa jättää D mummin vastuulle ja häippäistä viettämään treffi-iltaa ja yöpyä hotellissa. Tavallaan vähän jännittää, vaikka melko usein mulla on treenit niin, että mieheni tai äitini laittaa Danten nukkumaan ja näen hänet vasta aamulla. Sinänsä tässä ei siis ole mitään niin radikaalin eroavaa. Mutta. Mä täytän kesällä 30 ja ollaan puhuttu, että toteutettaisiin yksi unelmani syntymäpäivänäni. Se tarkoittaisi kuuden tunnin lentomatkaa kohteeseen, joka ei ole kovin vauvaystävällinen. Toiminta siellä on sellaista, mihin Dantea voisi ottaa ja vieraaseen hoitoon jättäminen ei tule kysymykseenkään. On hieman hölmöä myös maksaa äitini lennot ja yöpymiset sinne, jos hän vain hengaa Danten kanssa kotona. Kyseinen reissu on hölmöä tehdä vain päiväksi tai kahdeksi, joten puheessa on ollut 3-4 päivän matka. Ajatus ahdistaa. Kaksi yötä on tällä hetkellä mielen päällä sellainen, mihin olen ehkä valmis kesän lopulla. Dante on silloin vuoden ja neljä kuukautta, joten aikataulullisesti se olisi ihan hyväkin.

Mutta mikä mua sitten stoppaa? Pelottaako mua jättää Dante hoitoon? Ei. Äitini tuntee hänet niin hyvin ja viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa, ettei pelota yhtään. Itse asiassa epäilenpä vahvasti, että Dante ei välttämättä juurikaan huomaa poissaoloani. Pelottaako mua, että jotain käy poissaollessamme? No tietenkin se on mahdollista, mutta todennäköisyydet eivät ole kovin korkeat ja uskon kyllä lähipiirimme pärjäävän siihen asti, että pääsemme takaisin.

Mikä on siis esteenä? No se kaikista suurin yllätys tässä äitiydessä, nimittäin se, että minä en HALUA olla erossa Dantesta. Juteltiin joku päivä tuosta matkasta anopin kanssa ja hän kovasti lohdutti, että ei Dantelle tule ikävä ja kyllä hän pärjää äitini kanssa ja mitä vielä. Hän ei meinannut millään ymmärtää sitä, että minä en vaan halua olla poissa. En pelosta tai ahdistuksesta, vaan mun mielestä MIKÄÄN ei ole niin kivaa kuin hengata Danten kanssa. Se vaan on niin. Kun ollaan mietitty matkan pituutta, äiti ja anoppi on koko ajan sanonut, että “olkaa pidempään, nauttikaa kahdenkeskisestä ajasta” ja mä oon joutunut selittämään, että se ei ole mitään nauttimista, jos mulla on raastava ikävä ja lasken tunteja kotiinpääsyyn. Miksi mä pakottaisin itseni olemaan jossakin muualla vain todetakseni, että tulipahan oltua kahdenkeskisesti jossakin.

Tämä tunne voi olla ohimenevä ja saatan haluta jossakin vaiheessa viikonkin reissuun ilman lasta. Saatan haluta tyttöjen irtiottomatkan muutamaksi päiväksi. Saatan haluta lomalle mieheni kanssa ilman Dantea. Juuri nyt en vaan halua. Mä haluan olla mun pienen aarteen kanssa. Silitellä, pitää sylissä, pusutella, jutella ja ihmetellä, halia ja haistella. Joo, mieheni kanssa rentoutuminen kauniissa ympäristössä, hyvissä ravintoloissa ja uudessa paikassa on ihmeellistä ja mieletöntä myös, mutta ei niin ihmeellistä kuitenkaan.

Minä kun myös tiedän, että kaikki maailman kaupungit (tai no suurin osa ainakin) odottavat ja ovat olemassa vielä vuosien päästäkin. Mekin olemme toivottavasti olemassa silloin. Mutta jossakin vaiheessa mun pieni poikani onkin jo iso poika, jolle äiti on nolo ja ärsyttävä. Joku päivä minäkään en halua olla hänen kanssaan 24/7 ja silloin mä ehdin tekemään kaikkia niitä asioita, joita nyt en edes halua.

Niin kauan kuin se tuntuu hyvältä, en aio välittää kenenkään muun mielipiteistä (vähiten menneisyyden Annan) ja aion vaan nauttia tästä symbioosista pienen poikani kanssa. Haluan nähdä hänen jokaisen uuden juttunsa, kuulla jokaisen uuden sanan, nähdä jokaisen uuden pienen taidon ja olla vaan lähellä. Mut on kokonaisvaltaisesti yllättänyt tämä suuri tarve olla hänen lähellään. Jos en nuku päikkäreitä hänen kanssaan ja hän nukkuu koko yön niin rauhaisasti, etten saa tekosyytä ottaa häntä kainaloon aamulla vikaksi pariksi tunniksi, on vähän tyhjä olo. Sellainen, että jotakin puuttuu. Nyt kun hän kävelee ja puuhaa koko ajan jotakin, hän ei olekaan enää niin paljon lähellä, niin paljon iholla, ja tuntuu, että minä tarvitsen häntä lähelle enemmän kuin hän minua.

On jotenkin melkein jopa noloa myöntää, että jep, minä olen se äiti, jolle on todella vaikeaa olla erossa lapsestaan. Ei kontrollintarpeesta, pelosta tai jostain “itseni myymisestä äitiydelle” tai muustakaan tämänkaltaisesta syystä. Vaan yksinkertaisesti ihan vaan sen takia, että lapseni on paras asia tässä maailmassa, eikä mikään kiinnosta minua samalla tavalla. Olen yllättynyt ja järkyttynyt, että minusta tuli tällainen äiti. Olen onnellinen, että minusta tuli tällainen äiti.

47+

Related Posts

Kaksikielisyydestä

Kaksikielisyys. Aihe joka kiinnostaa teitä aivan loputtomasti, ja musta taas hirveän hankala postauksen aihe, sillä se ei mielestäni ole vielä varsinaisen ajankohtainen, sillä D ei puhu vielä juuri mitään. Mutta kun nyt asiaa satuin sivuamaan tänään Instagramissa (ja viestiboksini täyttyessä samointein), ajattelin ottaa aiheeseen kiinni enemmän. Monilla on mielipide asiaan, ammatillinen tai ei, ja se myös aika herkästi kerrotaan.

Pohjustetaan nyt vähän. Olen taustaltani siis suomenvenäläinen ja olen puhunut perheeni kanssa venäjää, suomea tai näiden sekoitusta koko ikäni, eli kohta 30 vuotta. Suomea olen puhunut 5-vuotiaasta, olen puhunut sitä mieheni kanssa koko suhteemme ajan ja ystävieni ja läheisteni kanssa kohta 25 vuotta. Osaan molempia kieliä äidinkielen tasoisesti. Eroja kielitaidoissani on. Suomea hallitsen kiitettävästi joka tasolla, niin tavallisessa arkipäiväisessä asioinnissa kuin akateemisessa ja hankalassa sanastossa. Suomen kieleni ei suinkaan ole täydellistä, kuten ei suurimman osan meistä. Nimittäin äidinkieli harvoin on täydellistä, siinä on kirjoitusvirheitä ja jopa ajatusvirheitä. Sama pätee mun venäjän kieleen, mutta siinä mun sanavarasto ei ole kovin laaja enkä pärjäisi sillä akateemisessa väittelyssä. Mutta, minä tässä kasvatankin tällä hetkellä 10-kuista lasta, jonka ei tarvitsekaan ymmärtää devalvointia venäjäksi. Continue Reading

25+

Related Posts