8 kk

Dansku on tänään 8 kk. Kahdeksan kuukautta ihan uskomatonta rakkautta ja kiintymystä tätä pientä ihmistä kohtaan. En oikein osaa edes sanoin kuvailla, millainen fiilis on ollut olla äiti hänelle. Jotenkin tuntuu ihan käsittämättömältä, että ollaan ihan pian hänen ensimmäisten syntymäpäivien kohdalla. Tietyllä tapaa tuntuu, että kahdeksan kuukautta on mennyt kovin hitaasti, sillä tähän mahtuu niin paljon kaikkea. Toisaalta tuntuu, että tämä aika on hujahtanut ohi sekunneissa. Minulla oli ihan vähän aikaa sitten vielä pienen pieni pehmoinen vauva. Nyt se vauva on koko ajan menossa, häntä on mahdotonta pitää hetkeäkään aloillaan ja hän oppii koko ajan uutta. Mennään eikä meinata, konttaa vauhdilla, selkeästi hahmottelee jo mielessään kävelemään lähtöä, vaikka taidot eivät ihan riitä. Pomppii pinnoja vastaan sängyssään ja työntää leikkiautoaan minkä ehtii. Ihan uskomaton toi kehitys.

On ihanaa olla äiti tällaiselle pienelle persoonalle, joka ilmehtii, höpisee jo monen tavun epäselviä jokelteluja ja joka on kaiken kaikkiaan jotenkin todella Dante. Hänellä on omat selkeät luonteenpiirteet, jotka ovat jo nyt esillä.

Rankinta tässä viimeisen kahdeksan kuukauden aikana on ollut ihan uudenlainen itsensä ruoskiminen. Äitinä kuulee muilta sellaista mummy shamingia, että oksat pois. Kuitenkin se pahin sheimaaja taitaa löytyä oman pään sisältä, nimittäin tietyllä tapaa koko kahdeksan kuukautta on ollut jollakin tapaa itsensä syyllistystä. Lapsen ensimmäinen flunssa? Minä tein selkeästi väärin jotakin, että hän tuli kipeäksi. Lapsi kieltäytyy rinnasta enkä jaksa tuputtaa sitä hänelle? Syyllisyyden hyökyaalto on suorastaan musertava. Lapsi kaatuu rähmälleen kesken leikin? Miksen minä ehtinyt nappaamaan kiinni?! Teen töitä neljä tuntia putkeen samalla kun lapsi on isänsä kanssa? Olen kamala kamala äiti, joka hylkää lapsensa kapitalististen syiden takia. The list goes on.

En oikein koskaan ymmärtänyt tuota muiden äitien soimaamista ennen, mutta nyt ymmärrän mistä se kumpuaa. Ei se vieläkään hyväksyttävää ole, mutta ymmärrän syyt siihen. Kun oman pään sisällä pitää itseään aivan liian usein huonona ja epäonnistuneena äitinä, niin muiden valinnat näyttäytyvät siinä valossa myös vääriltä.

Onneksi omassa päässäni tuota syyllistä ensireaktiota vastaan herää yleensä järkevä syy ja perustelu. Lapsen on sairastettava joskus ensimmäinen flunssansa, enkä minä oikein voi erakoittaa koko perhettä kotiin, vaan meidän on käytävä paikoissa, joissa flunssa saattaa tulla. Esimerkiksi vaikka miehen työpaikalta tuoma pieni flunssa, joka johtaa lapsen korvatulehdukseen. Sille ei oikeasti vaan voi mitään. Meidän touhukas poitsu kasvaa erittäin hyvin, mutta tissillä hän ei vaan ole viihtynyt. Ensin jäi päiväruokailut, sitten yötissittelyt. Ei maistu niin ei maistu. Tarjosin aina kun mahdollista, hän piti enemmän pullosta ja haluaa syödä itse maitonsa siitä pullosta. On niitä terveitä ja hyvinvoivia lapsia kasvatettu täysin korvikkeellakin, miksi minun 7 kk äidinmaitoa saanut lapseni olisi nyt jäänyt ilman jotakin, kun itse halusi rintamaidon lopettaa? Motoriikan kehitys vaatii muutaman kuhmun ja mustelman. Ei yksikään lapsi voi elää täysin pumpulissa ja oppia kävelemään ja juoksemaan ilman pieniä haavereita. Olen äiti ja yrittäjä. Jotta voisin tarjota lapselleni ja perheelleni mahdollisimman mielekkään ja hyvän elämän, haluan myös tehdä töitä. Taloudellisista ja henkisistä syistä. Työni tuo erinomaista tasapainoa vauva-arkeen ja yrittäjyyteni mahdollistaa sen, että olen lapsen kanssa kotona ja toivottavasti voin olla hänen kanssaan kotona siihen asti, että hän on 3-vuotias. Hänellä on kaksi rakasta mummia todella tuttuina hoitajina ja ennen kaikkea hänellä on hyvin osallistuva ja aktiivinen isä, joka hoitaa häntä todella ilolla ja omistautumisella. Samaan aikaan minä olen muutaman metrin päässä ja olen aina läsnä lohduttamassa itkua, vieressä nukkumassa päikkäreitä tai muuten vaan hellimässä ja huolehtimassa aina kun siltä tuntuu. Minusta tai hänestä.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kotiäitiyden yhdistäminen yrittäjyyteen on maailman paras asia, vaikka se ei aina ole ihan itsestäänselvästi helppoa. Joskus illat venyy tietokoneen parissa pitkälle yöhön, joskus on joku kiireinen tilanne kesken päivän. Kuitenkin, teen töitä kotoa, ja voin tehdä niitä olkkarin lattialla tai työpisteelläni. Se antaa vapautta, sillä minun ei tarvitse rytmittää arkeamme minun mukaani. Rytmitän arkemme vauvan mukaan. Kuitenkin olen halunnut tehdä rajanvedon kodin ja työn välille. En halua olla se äiti, joka viettää aikaa lapsensa kanssa läppäri toisessa kädessä. Niin, että lapsi tekee jotain omiaan ja minä naputtelen tietokonetta. Kun olen Danten kanssa, olen Danten kanssa 100 %. Juttelen, luen, painin, leikin, jumppaan, tanssitan, syötän. Teen kaikkea, mikä on ihanaa puuhaa pienen murun kanssa. Kun D on päiväunilla, nukun itsekin tai teen töitä. Kun hän on isin tai mummin kanssa ulkona kävelyllä, teen töitä.

Tiedän, että monien mielestä tilanne olisi optimaalinen, jos äiti olisi vaan vanhempainvapaalla koko ensimmäisen vuoden, tai oikeastaan kolme vuotta hoitovapaalla. Jotenkin tämä asia esitetään hyvin yksioikoisena. Äidin kolmen vuoden vapaa syrjäyttää häntä työelämästä ja syrjäyttää isää kakkossijalle vauvan arjessa. On mieletöntä, että voimme mieheni kanssa olla osittaisella vapaalla. Molemmat hoidamme lasta yhtä paljon ja hänellä on selkeästi tasaisen vahva kiintymyssuhde meihin. Olisi käsittämättömän surullista, jos näin ei olisi. Samaan aikaan kun vaaditaan äitiä olemaan mahdollisimman pitkään lapsen kanssa kotona, ihmetellään naisten hinkua mennä takaisin töihin. “Nauttisi nyt siitä vapaasta”. Täysipainoinen lapsen kehittävä hoito on kaikkea muuta kuin “vapaata”. Se on ihanaa ja aivan mieletöntä, mutta se on varmasti myös samalla henkisesti paikoitellen raskasta ja uuvuttavaa. Varsinkin kun lapsia on useita.

Siksi meille onkin ollut niin optimaalista se, että minä olen ollut osittain vapaalla, osittain töissä. Minusta on IHANAA olla Danten kanssa ja seurata hänen kehitystään, mutta samalla minusta on ihanaa kokea onnistumisia työelämässä ja kehittyä ja tehdä uusia juttuja ja projekteja. Olin 28 vuotta ennen Danten syntymää ihan vaan Anna. Tein omia juttuja, mielenkiintoisia projekteja ja koin uskomattomia asioita. Voisin hyvin kuvitella, että seinät alkaisivat äkkiä kaatua päälle, jos olisin vain kotona ja 24/7 vain äiti. Nyt saan parhaat puolet molemmista. Saan viettää vauvavuoden pienen vauvani kanssa kotioloissa, mutta samalla saan kokea onnistumista työelämässä ja kokea itseni tärkeäksi myös muutoin kuin äitinä. Se tekee hyvää omalle fiilikselle, ja tiedän olevani vielä parempi äiti Dantelle, koska olen hänen kanssaan aivan täynnä energiaa ja nautin joka sekunnista.

Koska rehellisyyden nimissä on pakko sanoa, että eniten vauva-arjessa on yllättänyt henkisen napanuoran voimakkuus. Paljon on pyydetty postausta, jossa on listattuna vauvavuoden suurimmat yllätykset, mutta on kyllä sanottava, että syyllisyys ja ikävä ovat niistä yllättävimmät.

Siitä huolimatta, että tiedän tämän tilanteemme olevan kaikin puolin optimaalinen meille, poden hurjaa syyllisyyttä, jos en ole Danten kanssa. Se ei ole sellaista “mitähän ihmiset minusta ajattelevat” vaan sellaista paljon rankempaa “miksi minä teen jotain ihan turhaa, kun maailman tärkein ja rakkain olento on tuolla muualla” -syyllisyyttä. Olen pureskellut tuota tunnetta mielessäni ja ymmärtänyt, että kyse ei edes ole syyllisyyden tunteesta, vaan oikeastaan sellaisesta ajatusmaailmasta, joka kumpuaa siitä ikävästä. Ja se ikävä todella on yllättävä. Minä nimittäin ajattelin vielä raskaana ollessanikin, että minulle tulee olemaan rankkaa olla lapsen kanssa 24/7 ja mitenhän sitten kun haluan omaa aikaa ja blaablaa. Ei ole kyllä ollut siitä huolta. Mulla tulee ihan hirveä ikävä Dantea yön aikana kun hän nukkuu :D Yleensä hiivin yöllä ennen nukkumaanmenoa hänen huoneeseensa, otan syliin ja haistelen ja paijailen pitkän tovin. Päivällä kun hän nukkuu pari tuntia päikkäreitä, tuntuu se aika ihan tyhjältä ja heti kun kuulen ensimmäiset hereilläolon merkit, kipitän innoissani hänen luokseen. Mulla tulee oikeesti aivan älytön ikävä häntä. Ei puhettakaan, että voisin jättää hänet yön yli hoitoon tässä vaiheessa. Sekoaisin aivan täysin. Mulla on esim. tällä viikolla työhommien vuoksi sellainen tilanne, että joudun käymään toisessa kaupungissa, ja olen poissa Danten luota 11-17. Kuusi tuntia. Se ei ole oikeastaan mitään, ottaen huomioon, että jopa kiintymysteorian tiukkojen oppien mukaan voisin olla poissa jo kahdeksankin tuntia. Yleensä päivällä on korkeintaan kahden tunnin pätkiä, kun en näe Dantea. Jos olen palaverissa tai tapaamisessa. Muuten käyn moikkaamassa häntä vähintään kerran tunnissa ja leikin hänen kanssaan mahdollisimman paljon hänen valveilla ollessa. Musta on ihan hirvee ajatus, että en näe Dantea kuuteen tuntiin ja kun palaan hän menee parin tunnin päästä nukkumaan ja sitten en näe häntä valveilla olevana koko yönä. Välillä ihmettelen kuka oikein olen, kun mietin tällaista. Menneisyyden Anna nauraisi mulle varmaan räkäisesti.

Se syyllisyyskin kumpuaa jostakin tämän kaiken keskiöstä. Se on sellainen hiljainen marmattava ääni takaraivossa, joka hokee, että mun pitäisi olla vauvan kanssa, koska näitä hetkiä on rajoitetusti ja mua kaduttaa vielä joskus, että käytin pienenkin osan päivästä johonkin muuhun. Ihan käsittämätön tunne.

Tässä viimeisten kuukausien aikana on ollut hirveästi kehitystä Dantella. Hän on alkanut konttaamaan, istumaan, seisomaan, jokeltamaan pitkiä pitkiä pätkiä eri tavuja ja koko ajan selkeästi oppimaan jotain uutta. On uusia ilmeitä, uusia käytösmalleja yms. Se on ehkä aiheuttanut sellaista pientä henkistä kipuilua, joka muistuttaa joka ikinen hetki, että tämä aika on niin äärimmäisen arvokasta. Tätä ei saa koskaan takaisin. Katson mun pientä kultakimpaletta ja ymmärrän, että ihan hetkeltä tuntuvan ajan päästä hän on äänimurroksellinen viiksekäs teini, jonka lempilause äidilleen on “mutsi, älä viitti olla nolo” tms. Ei muutaman vuoden päästä ole enää päikkäreitä pikkutyyppi kainalossa tuhisten. Mulla tulvahtaa välillä kyyneleet silmiin kun mietin, miten ohikiitävää tämä kaikki on. Ja se luo sen syyllisyyden kun teen mitään muuta. Eikö nainen olekin omituinen olento? Postaus on varmasti hyvin sekava, mutta uskon, että moni äiti saa kiinni näistä ajatuksista.

Tämä kehityksen mukanaan tuoma pelko siitä, miten ohikiitävää kaikki onkaan, on ihan hullunkurinen. Pari päivää sitten anoppi oli kylässä ja päätin tehdä töitä hieman myöhempään illalla. Ajattelin, että voin rauhassa keskittyä ja sitten anoppi ja mies hoitavat aamulla Dantea ja minä voin nukkua. Lopettelin töitä puoli kahdelta ja rentouduin vielä hetken kirjan parissa. En tykkää siirtyä suoraan töistä nukkumaan, vaan haluan pienen irtioton aivoilleni. Niinpä istuskelin hetken lukemassa kirjaa, kunnes kuulin pienen äänen. Pieni nukkuja vaikutti hieman nälkäiseltä ja syöttäessäni häntä hajuaistini hälytti, että yöllinen vaipanvaihto on nyt suoritettava. Kun yritin mahdollisimman ninjamaisen hiljaa ja huomaamatta vaihtaa vaippaa, laskin Dn hoitoalustalle. Silmät rävähtivät auki ja takaisin katseli maailman iloisin lapsi. Hymy korvasta korvaan, jota seurasi ilonkiljahdukset. Jaaha. Ei mitään toivoa saada kaveria enää nukkumaan. Otin hänet sänkyymme meidän väliin ja ajattelin, että nukahtaa parhaiten kainaloon. Eikä mitä. Hän oli liian hyvällä tuulella nukkuakseen. Taputteli käsiään yhteen (uusi taito, joka on todella mielenkiintoinen hänestä) ja minua toisella kädellään (hysteerisen hauskaa hänen mielestään). Höpötteli taukoamatta ja kertoi ties mitä tarinaa. Minulla ei valitettavasti ole gagaggugugihagugiga-suomi -sanakirjaa, joten asiasisältö jäi epäselväksi. Taisi olla hymystä päätellen jotain tosi kivaa. Pyöri, jutusteli ja iloitsi. Mies yritti viedä tyyppiä takaisin pinnikseen, mutta ei se uni oikein sielläkään tullut. Siinä sitten makoiltiin, aamukahdesta aamuneljään, hämärässä huoneessa kaikki saman peiton alla. Katsottiin toisiamme ihastellen, tunnusteltiin neniä, silmiä, hiuksia ja pyörittiin ympäriinsä, milloin isin sylissä milloin äidin.

Joskus olisin ajatellut, että on ihan hirveää valvoa kaksi tuntia keskellä yötä vauvan takia. Eilen mutisin kolmen aikaan miehelleni, että mä olen niin onnellinen. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta mihinkäs meillä oli kiire? Saimme nukkua päikkärit päivällä, eikä kellään ole univelkaa. Nautin joka sekunnista yöllistä valvomistamme.

Nyt hän on kahdeksan kuukautta. Me olemme hänen mielestään ihmeellisiä ja ihania. Ei mene kuin silmänräpäys ja hän on kahdeksan. Omatoiminen eikä enää minun pikkuruinen vauvani, joka hakee ensimmäisiä sanojaan ja ihmettelee kasvojani kuin yhtä maailman suurimmista ihmeistä. Siitä ei mene kuin ihan pieni hetki, ja hän on kahdeksantoista, todennäköisesti minua pidempi ja kaikki mitä teen on noloa ja ärsyttävää. Eikä muuten tule kuuloonkaan, että silloin makoiltaisiin kaikki yhdessä ja naurettaisiin ja iloittaisiin keskellä yötä. Korkeintaan tuo minun pieni aarteeni raapii itsensä aamuneljältä kotiin jostain baarista ja on iloisella tuulella sen takia. Me tuskin olemme.

Niinpä nautin kaikista näistä oudoista ja hassuista hetkistä. Siitä, että olen äiti maailman ihanimmalle kahdeksankuiselle pojalle. En suostu ottamaan mistään syyllisyyttä. Rakastan vauvaani koko sydämestäni ja olisin valmis tekemään mitä tahansa hänen eteensä. Se riittää. Se on äitiyttä. Hieman työntäyteisempi päivä ei ole syy syyllisyydelle. Eikä imetyksen loppuminen, flunssa tai mikään muukaan. Vauvavuoteen ei pitäisi kuulua ollenkaan syyllisyyttä. Tämän ei pitäisi olla mitään muuta kuin ilon aikaa. Jopa tämä ikävä on iloista. Se on sellaista kuplivaa odotusta, milloin D herää, milloin pääsee taas pitämään häntä sylissä, leikkimään ja olemaan lähellä. Siksi ajattelen ilolla vähän joka hetkeä ja päivää. Nää on maailman ihanimpia aikoja. Nämä eivät tule enää koskaan takaisin. Ei Danten kohdalla. Siksi olisi todella surullista käyttää sekuntiakaan mihinkään turhiin ikäviin ajatuksiin.

Sen oppiminen on ollut tietyllä tapaa vauvavuoden suurin haaste. Onneksi olen aika peruspositiivinen ihminen, joten on helppoa vaientaa yhteiskunnan ja oman takaraivon äänen vaatimukset ja nauttia vain joka hetkestä :)

23+

Related Posts

15 Comments

  • Reply Elli Thursday, December 7, 2017 at 11:22

    Oi olipa ihana postaus :’)

  • Reply Minni Thursday, December 7, 2017 at 11:34

    Voi <3 kuulostaa niin tutulta. Tuli ihan kyyneleet silmiin. Niin pienen hetken ovat vauvoja. Ja miten välittömästi ovat läsnä hetkessä ja aina niin onnellisia. Ajattele, jos se lapsen usko ja onnellisuus säilyisi aina. Sitä nykyään ajattelee erillälailla myös omista vanhemmista ja ymmärtää nykyään paremmin. Oikeasti ihmisen parasta aikaa olla vanhempi. Aina on joku jolle olet kaikki kaikessa, etkä enää ikinä yksin.. koska perhe <3

  • Reply Kia Thursday, December 7, 2017 at 15:43

    Dante on kyllä mielettömän suloisen oloinen pikkupoika. Odotan innolla tuota kaikkea tulevaa lapsen kehitystä. Oma esikoiseni on tällä hetkellä 8 viikkoa vanha :)

  • Reply Heidi Thursday, December 7, 2017 at 16:27

    Aivan ihana postaus! 4 kuukauden ikäisen vauvan äitinä samaistuin noihin tunteisiin! Ihan kyyneleet nousivat silmään ❤

  • Reply Nimetön Thursday, December 7, 2017 at 17:34

    Todella hieno postaus ja ihanan positiivisesti suhtaudut vanhemmuuteen. Itselle se ei aina ole helppoa ja yöheräämiset on todella raskaita.. Sinun blogistasi saan kuitenkin inspiraatiota yrittää nähdä asiat valoisammin. Kiitos.

  • Reply Sarianna Thursday, December 7, 2017 at 17:54

    Voi Anna, ihana teksti 💜

    T. 7kk vanhan tyllerön äiti

  • Reply Hanna Thursday, December 7, 2017 at 19:52

    Ihana postaus! ❤️ Oma 3 kuukautinen poika nukkuu tässä sylissä ja mulla tuli itku. Tiedän niin, mistä puhut. Se ikävä, kun en ole pitänyt sylissä pariin tuntiin… Ja se tunne, kun hän vihdoin herää! Äitinä oleminen on parasta maailmassa!

  • Reply Sannak Thursday, December 7, 2017 at 20:54

    Ihana teksti!<3 niin tuttuja fiiliksiä! Esikoinen täyttää pian 4 ja nuorempi reilu 1v. Ajattelin et toisen kohdalla Oisin jo vähän rennompi ja tekisin omia juttuja yms, varsinkin kun imetys just loppunut. Mut ei! Oon vielä enemmän kiinni näissä lapsissa:D jotenkin esikoisesta sen huomaa niin hyvin kuinka se aika vaan menee! Jo 4 vuotias! Mut oon kyllä nauttinut täysillä nyt tästä vauvavuodesta ja koko siitä ajasta kun musta tuli äiti!:)

  • Reply Mintsu Friday, December 8, 2017 at 14:09

    Hyvää pohdintaa Anna! :) Hyvä teksti. Yhteen yksityiskohtaan kuitenkin tartun. Itse en henkilökohtaisesti koe että 4 vuoden kotiäitiys (töihin paluu kun lapset 4v ja 2,5v) olisi minua syrjäyttänyt työelämästä vaikka olinkin “vain” kotona. Tähän toki vaikuttaa se että oli vakityö ja teen päivätöitä muutenkin lasten kanssa. En missään vaiheessa myöskään kokenut että puolisoni olisi ollut vanhempana kakkossijalla vaikka hän kävikin päivätöissä, vaan lasten silmissä kumpikin vanhempi oli – ja on aina ollut – tasavertainen. On kuitenkin hieno asia että kotiäitiyden ja työnteon pystyy yhdistämään esim. yrittäjyyden muodossa. Itse en halunnut töihin vaan keskittyä vain kotonaolemiseen lasten ollessa pieniä koska nautin siitä. Sisältöä elämään toivat lukuisat harrastukset ja ystävät riittävästi. Itseä kehitin mm. ammattikirjallisuutta lukemalla. Nyt kun lapset ovat 7 ja 8 teen edelleenkin vain 5h työpäivää ja tulen tekemään pitkään. Arvostan kuitenkin valtavasti pienten lasten äitejä jotka tekevät töitä, itse en siihen kahden pienen kanssa olisi pystynyt! :)

    • Reply Molly Friday, December 8, 2017 at 22:06

      Kiva, että et syrjäytynyt työelämästä. Alasi taitaa kuitenkin olla aikamoinen poikkeus. Omalla alallani esimerkiksi jo vuoden poissaolo on pitkä aika ja jos olisin 4 v kotona, tuskin enää pystyisin töitäni hoitamaan.

      • Reply Mintsu Saturday, December 9, 2017 at 15:20

        On varmasti monia aloja joissa tipahtaa äkkiä mutta mieleen tulee paljon ammatteja joihin voisi palata jouhevasti vaikka usemmankin vuoden tauon jälkeen :)

      • Reply Josiida Saturday, December 9, 2017 at 15:33

        Ihana kirjoitus Annalta äitiydestä. Mutta tässä tuli myös tosi hyvä pointti Mintsulta. Arvostetaan (ei arvostella) jokaisen perheen valintoja työn ja vanhemmuuden yhteensovittamisessa.
        Omaankin korvaan kuulosti hassulta esitetty fakta, että äiti syrjäytyy työelämästä. Eihän kaikki äidit halua luoda uraa ja eiköhän tekevälle töitä löydy lasten kasvettuakin. Annetaanhan jokaiselle vapaus elää tyylillään. Meidän perheen, siis korostan että meidän molempien yhteinen valinta on ollut se että mies elättää perheen ja itse olen kotiäiti. Siltikin lapsilla on hyvin lämmin ja läheinen suhde myös isäänsä.♡ itse arvostan uraäitejä, yrittäjä-äitejä, kotiäitejä, koti-isiä, uraisiä ja yrittäjäisiä…kaikki on yhtä hyviä valintoja.

  • Reply Emma Friday, December 8, 2017 at 23:36

    Niin kaunis teksti ❤ Sun juttujasi on kyllä ihana lukea, etenkin kun nyt alkaa tuntua että vauvakuume alkaa hiljalleen kohota… No, toivottavasti kaikki ajallaan! Hauskoja uusien taitojen oppimisen hetkiä teille!

  • Reply Jessica Sunday, December 10, 2017 at 20:11

    Sä oot kyllä itse tehokkuus! En tietenkään tiedä muuta kun mitä blogissa kerrotaan mutta lukijan näkökulmasta oot loistavasti yhdistäny äitiyden ja työn, eikä se ole lapsen kustannuksella. Best of both worlds. Dante saa olla kotona ja sinä samalla toteuttaa itseäsi. Ja jumaloodi miten toteutatkaan :D kaksi hyvää blogia, toinen päivittyy nopeaan tahtiin + vielä uusi kauppa! Apua! Ei voi muuta kuin nostaa hattua ja ihailla :)

  • Reply Saara Monday, December 11, 2017 at 16:33

    Kiva postaus, ja ylipätään kiva tää Mungobaby niillekin joilla ei vielä lapsia ole :) Kiinnostaisi, miten teidän kaksikielistäminen (tai mikä tälle nyt onkaan oikea sana :D) etenee? Ymmärtääkö Dante venäjää vai onko vielä liian aikaista tehdä päätelmiä? Ootko pysynyt aiemmissa suunnitelmissasi? Näistä ois kauhean kiva kuulla!

  • Leave a Reply

    Previous Post