11 x kasvatusajatuksia

   

Olen huomannut jo tässä Danten elämän ensimmäisten neljän kuukauden aikana, että monet ajatuksistani ovat muuttuneet saatuani lapsen. Ihan pienissä arkiasioissa mutta myös siinä, missä vaiheessa haluaisin ehkä toisen lapsen ja muissa oikeasti isoissa asioissa. Jotkut asiat ovat kuitenkin pitäneet pintansa ja edelleen koen samalla tavalla kuin ennen Danten syntymää. Ne on sellaisia juurtuneita periaatteita, jotka haluan tuoda osaksi meidän perhekulttuuria. Tässä niistä joitakin. Tärkeimpänä on muistaa se, että lapsi oppii esimerkillä, ei opetuksella. Jos haluan tai vaadin jotakin lapseltani, pitää minun itseni tehdä oikein. Lapsen saaminen onkin avartanut omaa näkemystä omasta käytöksestä aina kiroilusta kiltteyteen ja lapsen kasvatuksen ohella on paljon työtä tehtävänä itsenikin kanssa. Sitä kai se vanhemmuus onkin.

1. Rajat on rakkaus = rajaton rakkaus. Mielestäni lapsi tarvitsee koko elämänsä aikana johdonmukaista “rajoittamista”. Käyttäytymisen, nukkumisen, syömisen, ulkonaolon jne. suhteen. Rajojen tulee olla ikään ja lapsen luonteeseen sopivia, mutta minä en todellakaan äänestä vapaan kasvatuksen puolesta. Mielestäni lapsella tulee olla kotiintuloajat isompanakin, piirrettyjen katsomiseen käytettävä telkkariaika on rajoitettua ja unta pitää tulla tarpeeksi vuorokaudessa. Mulla on ollut nuoruudessa rajoja niin meikkaamisen, pukeutumisen kuin kotiintuloaikojen ja menojen suhteen ja mä koen, että se on luonut mun lapsuuteen ja nuoruuteen todella paljon turvaa. Rajojen asettaminen ei tarkoita tiukkaa kuria, huutamista tai voimakasta käytöstä, rajatkin voi asettaa rakkaudella, pehmeästi ja lapselle niiden syyn selittäen.

2. Jokaiselle perheelle sopii erilainen malli ja vertailu on turhaa. Toisille se malli on täysimetys + perhepeti, toisille se on osittainen pulloruokinta + oma huone, joillekin se on täysin pulloruokinta + kehdossa nukkuminen vieressä. Vaihtoehtoja on rajattomasti ja yksikään ei ole väärä. Jopa tutkimukset ovat eri mieltä siitä, mikä on lapselle parasta ja mikä on kaikista parhain muoto kasvattaa lapsi. Mielestäni itsensä loppuun ajaminen tavoitellessa parasta mahdollista, vaikka sitten omalle perheelle selkeästi sopimattomin keinoin, ei ole parasta kellekään kyseisessä perheessä. Niinpä olen itse valinnut tien, jolla tutustuu moniin eri vaihtoehtoihin ja poimii sieltä itsellemme sopivimman. Minun ei tarvitse olla 100 % täydellinen äiti. Minulle riittää, että onnistun parhaani mukaan. Minun lapsenkaan ei tarvitse olla 100 % täydellinen. Hänen ei tarvitse kehittyä nopeiten, monipuolisimmin, parhaiten ja motoristiseksi neroksi. Minulle riittää, että hän saa kasvaa turvallisesti ja onnellisena. Hänen elämäänsä ei vaikuta se, käveleekö hän 9-kuisena vai ensimmäisten synttäreiden jälkeen. Sillä jokainen perhe on erilainen ja niin myös jokainen vauva ja lapsi.

Pieniä käytännön asioita on paljon, joista haluamme pitää kiinni.

3. Tavaroiden kunnioittaminen ja sen arvostaminen, mitä meillä on. Tämä on monikerroksinen asia. Juuri kävin niin äitini kuin anopinkin kanssa “lahjakeskustelun”. Dantelle saa antaa lahjoja syntymäpäivänä, jouluna ja “nimipäivänä” (jota juhlitaan hänen nimiäispäivänään, kun virallista nimipäivää ei Dantella suomalaisessa kalenterissa ole), mutta that’s it. Lahjoja ei tuoda joka vierailulla tai kun löytyy jotain kivaa. Meillä on sellainen tilanne, että Dante on ensimmäinen lapsenlapsi kaikille isovanhemmille ja ensimmäinen siskon/veljenpoika tädeilleen. Innokkaita lahjojia löytyy myös kummeista, kummimummista ja ties mistä kaikkialta lähipiiristä. Mummit varsinkin haluaisivat hemmotella pientä. Me vaan emme halua, että Dante 3 v. juoksee ovelle mummia vastaan kädet ojossa lahja mielessä. Tätien, mummien jne. saapumiset pitäisi olla lahja itsessään ja lahja on se yhdessäolo ja leikkiminen. Tuliaisina saa tuoda vaikka hedelmiä, mansikoita, rusinoita, tms. pientä herkkua. Sellaista arkista ja normaalia.

Leluja ei kerätä neljää kaapillista, vaan leluja on rajallinen määrä rotaatiossa. Jos lelulla leikitään olohuoneessa, käydään se vaihtamassa omassa huoneessa seuraavaan. Ei niin, että koko perhe pomppii lelujen yli ympäri huushollia. Lelut siivotaan myös paikoilleen joka ilta myös Danten huoneessa. Jos joku hajoaa, se yritetään ensisijaisesti korjata. Samanaikaisesti kierroksessa on rajallinen määrä leluja, ja niitä voidaan vaihdella parin kuukauden välein. Ja kun leluja kuitenkin kertyy ym. mainituista syistä ja koska myös vanhemmat niitä varmasti tykkää hankkia, niistä myös luovutaan ja omasta jaetaan. Haluamme kaksi kertaa vuodessa käydä Danten tavarat läpi (tulevaisuudessa yhdessä hänen kanssaan) niin, että Dante saa sitten jatkossa valita, mitä leluja saa pitää ja mitkä annetaan pois. Yhdessä lapsen kanssa käydään jättämässä näitä sitten vähempiosaisille ja toivottavasti niin, että lapsi myös näkee sen konkretian, jolla ne lelut annetaan toisille lapsille. Meillä on paljon, joillakin on vähän ja siksi meidän täytyy antaa omastamme.

Dante on esikoinen, joten jakaminen on myös tärkeää opettaa. Omista mansikoista, hedelmistä jne. pitää antaa myös kaverille tai mummille tai äidille. Äitikin jakaa omistaan ja mummi ja kaveri.

4. Nukkumaanmenoajat ja satuhetki. Mä haluan lukea lapselle ihan oikeita satukirjoja. Niitä paperisia tai vaikka sitten padiltakin. Nukkumaanmennessä pieni hetki, kun Dante on sängyssään ja isi tai äiti tai mummi lukee kirjaa. Kivoja, opettavaisia ja hyvänmielen tarinoita. Nukkumaanmenoajat on sellaisia, että niistä pidetään kiinni. Välillä niistä voi poiketa erityissyistä (uuden vuoden ilotulitukset tms.), mutta ei sen takia, että telkkarista tulee piirrettyä tai äiti tulee harrastuksesta myöhemmin. Nukkumaan mennään itse, ei sylissä.

Tällä hetkellä meillä kukee nukahtaminen aivan ihanasti. Yhdessä vaiheessa tuossa neljää kuukautta ennen oli pari viikkoa, kun siihen sai oikeasti panostua. Ihan tekstikirjaesimerkki sleep regressionista vaivasi päivällä, mutta nyt en voi valittaa kyllä. Se jaksettiin johdonmukaisesti muutamista nukahtamisitkuista huolimatta ja nyt tilanne on helpottunut. Mikään ei ole niin suloista, kuin nukkuva vauva. Voisin tuijottaa nukkuvaa Dantea loputtomiin. Pyöreät posket, suu mutrulla, tasainen hengitys ja minussa kiinni olevat kädet sylissäni maatessaan ovat aivan ihanat. Valitettavasti pitkässä juoksussa sylissä nukuttaminen ei vaan palvele ketään. Ainakaan minun mielestäni. Lapsi saa hurjan paljon läheisyyttä muutenkin arjessa, eikä hänen tarvitse nukkua täysiä unia sylissä läheisyyden takia. Tällä hetkellä meillä mennään nukkumaan 20 ja 21 välillä. 19-19.30 aikaan on iltasoseen maistelu, sitten sottasena kylpyyn. Sieltä vaipanvaihtoon ja pyjama päälle. Jäbä pinnikseen ja pullosta maitoa. Röyhtäytys ja takaisin. Pupu kainaloon ja peitto päälle. Ja sitten Dante jää sinne yksin. Itkuhälyttimestä kuuluu pupun kanssa painia ja jossain vaiheessa sekin loppuu. Yleensä 2-15 minuutin sisällä Dante on nukahtanut itsekseen. Hän on oppinut alusta asti nukkumaan kehdossa, vaunuissa tai nyt pinniksessä, emmekä ole ikinä antaneet hänen nukkua sylissä pidempiä aikoja. Päiväsaikaan nukahtaminen menee tällä hetkellä niin, että ensin rauhoittuu pupun kanssa pinniksessä (ei siis rauhoitu itkusta vaan kun on ensin ollut virikkeellistä aktiviteettia, niin saa olla itsekseen rauhallisessa ympäristössä pupun kanssa). Sitten yritän peitellä häntä sänkyyn nukkumaan. Välillä hän nukahtaa itsekseen peiton alle pupu kainalossa. Välillä alkaa pieni kitinä ja itkeskely, jolloin aina nostan syliin ja laitan takaisin kun nukahtaa. Välillä hän nukahtaa minuutissa syliin, jos hänet ottaa syliin. Aamut hän nukkuu kainalossani sängyssä aamusyötön jälkeen.

Miksi tämä on periaate-kohdassa? Koska tämä on vaatinut periaatteellista johdonmukaisuutta ja suunnitelmassa pysymistä, vaikka välillä olisi vaan ollut helpompi pitää nukkuva vauva sylissä. Se, että Dante osaa nukahtaa ilman isiä/äitiä, mahdollistaa sen, että esim. mummi voi tulla hoitamaan Dantea ja äiti/isi pääsee lentopalloharjoituksiin, salille tai vaikka yhdessä leffaan. Se helpottaa sitten joskus myöhemmin siirtymistä päivähoitoon tai muualle, missä kukaan ei nuku päikkäreitä vieressä. Jatkossa nukkumaanmenoajoista ja rutiinista kiinnipitäminen on vieläkin tärkeämpää. Lapsi ei osaa vaatia, mitä hän ei tiedä mahdolliseksi.

5. Kiitos, anteeksi, ole hyvä, hyvää ruokahalua. Haluan, että lapseni osaa olla kohtelias, pyytää kauniisti ja kiittää. Kun tekee huonosti, pitää osata pyytää anteeksi.

6. Ruokailutavat. Lapsen/lasten kasvaessa perheen rytmitys on haastavampaa harrastusten, puuhailujen, töiden jne. kanssa. Silloin tavoitteena olisi syödä edes kerran päivässä yhdessä. Arkisin illallinen, viikonloppuisin vaikka brunssi. Toki kun lapset on teini-ikäisiä ja omia menoja on paljon, tämä on haastavampaa, mutta silloin tavoitteeksi voi laittaa vaikka kahtena päivänä viikossa tms. Toivoisin, että kotonamme olisi opittu sellainen ruokakulttuuri, että lapsia ei tarttisi pakottaa tai kiristää syömään koko perheen voimin, vaan se olisi kiva perheen yhteinen hetki, josta kaikki nauttivat. Silloin jää puhelimet pois ja keskitytään siihen perheeseen ja keskusteluun. Pöydästä ei poistuta ennen kuin kaikki ovat syöneet. Pätee jokaiseen perheenjäseneen. Jos syödään yhdessä, odotetaan, että se hitainkin saa syötyä, eikä jätetä tätä yksin pöydän ääreen.

Autetaan keittiön siivoamisen kanssa ja jokainen laittaa omat astiat tiskikoneeseen, eikä niitä jätetä keskelle pöytää. Nää on asioita, jotka oppii jo ihan pienenä, taaperona. Ruoasta kiitetään. Mä sanon edelleen aina “kiitos” ruoan päätteeksi, vaikka olisin itse tehnyt ruoan ja tarjoillut. Koska mä kiitän ruokaseurasta.

7. Kaikkea pitää maistaa, mitään ei ole pakko syödä. Auta armias, jos joku pakottaa lapseni syömään jotain kyynelten läpi. Sitten ei hyvä heilu. Mulla on jäänyt koulusta, ala-asteelta, muisto, jossa opettaja pakotti ekaluokkalaista syömään ruokaa lautaselta. Lapsi itki ja söi. Mä olen edelleen 28-vuotiaana asiasta vähän traumatisoitunut. Jos joku yrittää pakkosyöttää mun lasta, niin on hyvä ja valmistautuu sen lapsen äidin ei-niin-mukavan puolen kohtaamiseen. Ruoan ei pidä olla itkun aihe, ja sillä piste. Lapsen pitää maistaa kaikkea parsakaalista palsternakkaan, mutta hänen ei tarvitse syödä sitä, mistä ei tykkää. Mä en tykkää kardemummasta tai artisokasta, enkä syö niitä. Miksi mun lapsen pitäisi syödä jotain, mistä hän ei tykkää?

Mä olin lapsena aika ruokarajoittunut ja esim. kouluruoka oli usein aivan karseeta mun mielestä. Mulla oli esim. tosi pitkä aika, että en syönyt mereneläviä ollenkaan vuosiin, nykyään rakastan niitä. Mun mielestä “mauista oppii tykkäämään” on pätevä ajatus, mutta sitä ei opi pakottamalla. Mä olin onneks taitava lautasensotkija, mikä sai mun lautasen näyttämään siltä, että siltä olisi syöty hyvin, ja tankkasin kotiruokaa kun pääsin kotiin. Tosin, muistan päiväkodista, kun linnottauduin vessaan enkä suostunut tulemaan ulos, ennen kuin äiti tulisi hakemaan, kun mua yritettiin pakottaa syömään pullaa. Mä vihasin kardemummaa jo sillon :D Äiti oli aika palautteenantavalla tuulella kun meikäläinen tuli naama itkuisena vessasta, vaikka olin syönyt ruokani, mutta en vaan halunnut pullaa. Mun lapsella voi olla mukana terveellinen välipalapatukka ja banaani koulussa niinä päivinä kun on inhokkiruokaa ja hän voi silloin syödä näkkäriä ja salaattia.

En tiedä johtuuko tuosta ala-astemuistosta vai mistä, mutta mun tekee tosi pahaa ihan mielessänikin kuvitella ihmistä syömässä samalla kun itkee. Tää on mulle jo nyt sellainen asia, joka aiheuttaa tosi voimakkaita tunteita. Ruoka on ruokaa, se ei ole surullisuuden aiheuttaja tai lohtukaan. Kotona pyritään alusta asti opettamaan kaikkiruokaiseksi, mutta jos joku ei maistu, se ei maistu. Jos ruoka ei maistu yleisen kiukuttelun takia sillä hetkellä, niin fine, sen saa jättää syömättä, mutta seuraavan kerran ruokaa saa normaalina ruokailuna, eikä välissä saa muutakaan. Ei kukaan nälkään kuole muutamassa tunnissa, enkä mä ala pakottamaan ketään syömään mitään tai istuttamaan pöydässä tuntikaupalla “et poistu ennen kuin syöty”-mentaliteetilla.

8. Eläimiä kohdellaan hyvin. Tää tulee olemaan aikamoinen savotta, nimittäin nuo pienet nyrkit haluaa jo nyt repiä Benjin karvoja. Tai siis eihän niiden nyrkkien omistaja tajua vielä, että se sattuu tai että hän “haluaa repiä”. Kyse on osaamattomuudesta. Niinpä meillä on lähivuosina edessä varovaisuuden iskostaminen Danten päähän. D painaa nyt 7 kiloa. Benji 2,3. Kun Dante kävelee, on hän varmaan siinä 10 kilon paikkeilla, +/- jotakin. Siinä kun jäbä lähtee Benjiä kohti ja kaatuu päälle, niin se on vähän sama kun mun niskaan rämähtäs 400-kiloinen ukkeli. Ei se nyt varmaan varsinaisesti kivaa ole. Sohva saattaa alkuun olla pakopaikka Benjille, mutta se tarvii kyllä oman rajatun alueen, jonne D ei saa mennä. Ja se pitää opettaa. Eläimet on ihania ja arvokkaita, ja niitä kohdellaan hyvin. Niitä ei vedetä hännästä, niitä ei nosteta syliin (ellei ole sen ikäinen, ettei ole vaaraa pudottaa) eikä niille syötetä mitään ilman äitin tai isin lupaa. Muita eläimiä kuin omia ei lähestytä ilman lupaa niiden omistajalta tai äidiltä/isiltä/hoitajalta (jotka osaa kysyä itse lupaa sitten eläimen omistajalta).

9. Viikoraha ansaitaan. Raha ei kasva puussa, eikä sitä saa pelkästään hyvällä käytöksellä tai hyvillä arvosanoilla. Hyvän käytöksen pitäisi tulla selkäytimestä ja hyvät arvosanat on omaa menestyksenhalua, jos sellaista on. Halun oppia ei pitäisi olla kiinni rahasta. Raha ei myöskään tipu äitin ja isinkään tileille muuten vaan, joten Dantenkin pitää nähdä vähän vaivaa sen eteen. Kotitöillä. Oman viikkorahan saa valvotusti käyttää haluamaansa, ellei äiti/isi sitä kiellä.

10. Puhelin. Voi hyvä some-aikakausi, minkä teit meille tuoreille vanhemmille. Jo raskaana pohdin mustien pilvien vallatessa ajatuksia, miten tullaan pärjäämään kaikkien somen vaarojen kanssa. Jos lapsi haluaa omistaa puhelimen/padin/tietokoneen, siinä on pääkäyttäjänä vanhemmat, jotka saa tutkia halutessaan ko. laitteen sisällön. Äitiä ei blokata Instagramissa tai Facebookissa vaikka se olisi kuinka nolo tyyppi. Vanhemmalla on oikeus tietää, mitä lapsen elämässä tapahtuu ja jos lapsen elämässä ei tapahdu mitään salaamisen arvoista, niin miksei vanhemmalla voisi olla oikeutta tutkia lapsen puhelinta? Aivan. Vanhemmankin tulee muistaa, että teini-ikäisellä alkaa olla jo sen verran yksityisyyttä ja “salaisia” “noloja” juttuja someissa ja puhelimissa, ettei sinne pitäisi olla asiaa kuin oikeesti hätätapauksessa.

Jos haluaa pitää puhelinta, äidille myös vastataan siihen puhelimeen. Vaikka olisi 14-vuotias ja pussailemassa koulun kulman takana tai limudiskossa. Ja vaikka äiti ois nolo superhuolehtija. Äiti on nolo superhuolehtija, koska äiti rakastaa, ja äitille voi sen takia vastata ennen kuin äiti tulee etsimään poliisipartion kanssa. Jos puhelimeen ei vastata, ei sitä varmaan tarvitakaan sitten.

11. Meillä ei ole karkkipäivää. En ymmärrä konseptia. Mun mielestä muutama herkku sillon tällon ku koko rahan edestä irttareita yhtenä päivänä viikossa niin, että tulee hirveä sokerihumala. Jos syö ruokansa, voi saada karkin jälkiruoaksi. Lauantaina voidaan leipoa yhdessä tms. Mulla on aina karkkia kotona ja syön sitä vähän kerrallaan, enkä koskaan sais kerralla alas jotain suklaalevyn puolikastakaan. Kuten jokunen lukijani asiaa taannoin kommentoi, jos se asia ei ole tehty hirveän haluttavaksi, se todennäköisesti vähentää mässäilyä.

Näitä periaatteita olisi vaikka millä mitalla, mutta ehkä nämä nyt riittävät tältä erää. Mitä periaatteita teillä on? 

15+

Related Posts

42 Comments

  • Reply Mirka Friday, August 25, 2017 at 16:47

    Olen niin samaa mieltä tuosta karkkipäivästä (toki monesta muustakin)! En itse ole halunnut tehdä karkista lapselleni mitään isoa juttua tai “kiellettyä hedelmää” ja huomaan nyt, että hän ei ole lainkaan perso makealle, toisin, kuin ystävieni lapset, joiden karkin syönti on rajoitettu yhteen päivään viikossa.

    Sama pätee muuten myös pelaamiseen yms.”paheisiin” :)

    • Reply Anna Saturday, August 26, 2017 at 14:31

      Joo, just näin. Huomaan itsellänikin, jos yritän rajoittaa jotain, menee se päinvastoin ihan hirveen himon puolelle :D

  • Reply Katariina Friday, August 25, 2017 at 17:28

    Mun pitää kirjottaa nää ohjeet ylös tulevaisuutta varten :D oon ite täysin samaa mieltä joka kohasta.

    • Reply Anna Saturday, August 26, 2017 at 14:31

      Hahha, kiva kuulla :)

  • Reply Tarza Friday, August 25, 2017 at 18:37

    Hei!
    Olisi mukava lukea aiheesta vanhempien harrastukset ja vauva-arki :) Missä vaiheessa ja miten olette palanneet (liikunnallisten) harrastusten pariin. Onko toinen tai molemmat joutuneet vähentämään harrastamista vai onko homma sujunut kuten aiemminkin? :)
    Itselläni 1,5kk ikäinen poika ja pikkuhiljaa paluu lentopallokentille kiinnostaa, jo ihan pelin sosiaalisen luonteen vuoksi :)

    • Reply Anna Saturday, August 26, 2017 at 14:31

      Mä varmaan kirjottelen tästä sitten syksymmällä :) Meillä on tämä muuttoprojekti verottanut niin paljon aikaa, että sekin on vaikuttanut :)

  • Reply Kms Friday, August 25, 2017 at 19:27

    Kiva postaus taas. Olen aivan samoilla linjoilla kanssasi! Syötätkö muuten Danten illalla pullosta niin, että hän on makuulla sängyssä? Itse muutaman kerran tein näin tyttäreni kanssa mutta sitten luin jostain että selällään pullosta syödessä voi maitoa päästä pienen korviin ja tämä lisäisi korvatulehdusriskiä. Tarkemmin en asiaan perehtynyt mutta lopetin kuitenkin selällään syöttämisen uhan varmuuden vuoksi.

    • Reply Anna Saturday, August 26, 2017 at 14:35

      Joo, mä syötän ihan sängyssä, pää vähän vinossa. Niin se syö tissiäkin, ja tuntuu eniten haluavan olla siinä asennossa, niin ollaan annettu olla. Ei tosin oo ollu yhtäkään korvatulehdusta, että jos sellainen tulee, niin ehkä sitten joutuu miettimään uudelleen, mutta en mä nyt oo siitä ollut huolissani :)

  • Reply A Friday, August 25, 2017 at 19:39

    Tosi hyvä kirjoitus, olen erittäin samaa mieltä vaikkei itsellä vielä lapsen kasvatus ajankohtaista olekaan. Erityisesti tuo ruokakohta, aamen! Mä muistan ala-asteella usean kerran itkua tihrustaen ja yökkien yrittäneeni saada alas erinäisiä liharuokia, joita opettajat pakotti maistamaan. Eikä vain maistamaan, vaan lautasen piti olla tyhjä. Pakottaminen ei todellakaan auttanut tykkäämään näistä ruuista vaan päinvastoin, tähän 25-vuotiaaksi olen elänyt varsin tyytyväisenä ja terveenä kasvissyöjänä. :D

    • Reply Anna Saturday, August 26, 2017 at 14:35

      Joo, mä en tuu ikinä ymmärtää sitä pakottamista :/

  • Reply Milja Friday, August 25, 2017 at 21:48

    Meillä syötiin aina arkisin päivällinen yhdessä ja samoin iltapala. Musta se oli ihan itsestäänselvyys ja olin tosi yllättynyt kun kuulin ettei kaikilla ookaan näin :D nykyäänkin musta on ihana mennä vanhempien luo ja syödä kaikki ateriat rauhassa yhdessä. Tämä on sellainen tapa, jonka ehdottomasti haluaisin opettaa eteenpäin jos joskus saan lapsia.

    • Reply Anna Saturday, August 26, 2017 at 14:36

      Joo, meillä syödään edelleen vanhempien luona aina kaikki yhdessä, tai ainakin pyritään siihen :) Musta se on ihana tapa :)

  • Reply T Friday, August 25, 2017 at 21:54

    Pakkosyöttämiselle ei, mutta aikuisen on oltava tarkkana missä kohtaa raja menee siinä, ettei lapsi oikeasti tykkää ko. ruuasta ja milloin hän on vain nirso, ja haluaa ennemmin jotain lempiruokaansa.
    Niitä lempiruokia kun ei vaan voi tehdä joka päivä kotona ja koulussa nyt ei ainakaan.

    Eli miten opettaa lapsi syömään (lähes) kaikkea normaalia ruokaa, jolloin hän saa olla syömättä niitä ruokia joista ei oikeasti tykkää. Ei alakouluikäinen tai teini pärjää, jos syö neljä päivää viikosta koulussa näkkileipää ja vain yhtenä oikeaa ruokaa. Eli kaiken ei tarvitse olla lempiruokaa, mutta syödä pitää silti.

    • Reply Anna Saturday, August 26, 2017 at 14:39

      On eri asia olla nirso ja haluta vain lempiruokaansa. Mä olin nirso, mä en oikeasti sietänyt montaakaan ruokaa. Nyt syön melkein kaikkea. Ja ennen kaikkea nirsoilu ja ruokajutut on lapsen ja vanhemman välisiä, ei ulkopuolisen. Mä tuun tekemään hoitopaikkoihin ja kouluun selväksi, että mun lasta ei saa pakottaa syömään mitään. Syö sitä mitä haluaa ja me kotona käydään keskustelua siitä, missä menee nirsoilun hyväksyttävä raja. Kotona on aina ruoka odottamassa, jos kouluruoka ei ole maistunut ja sitten jos on paljon ruokarajoitteita täytyy miettiä muuta vaihtoehtoa. Jos lapsi on esim. kasvissyöjä, niin en oleta, että hän syö koulussa ruokatapojensa vastaisesti tai sitä kasvisruokaa, joka laitosruokana on usein aivan kamalaa. Vähän vanhemmalle voi jo pakata vaikka ruokaisan salaatin mukaan. On hienoa, että meillä on ilmaiset koulut ja kouluruokailut, mutta jos lapsi on ruoan suhteen valikoiva, on häntäkin osattava kuunnella. Me hänen isänsä kanssa päätämme, missä se raja menee, ei opettaja koulussa tms. Oon nähnyt ja kuullut tilanteista, jotka on ihan karseita.

  • Reply M Saturday, August 26, 2017 at 12:01

    Kiva että teillä on helppo vauva joka nukkuu muuallakin kuin sylissä :) Omani ei nimittäin niin tee, ja muutenkin nukkuu aika vähän, päivisin vain pieniä torkkuja sylissä. Ei siinä paljon auta sänkyyn laskeminen, kun pieni herää heti huutamaan. Vauvatkin on erilaisia, ja näin kuusiviikkoista tuskin saa vielä hemmoteltua sylillä pilalle, vaikka olisikin kiva pystyä itse liikkumaan vähän vapaammin.

    • Reply Anna Saturday, August 26, 2017 at 14:41

      No meilläkin tällä hetkellä nukkuu yleensä 45 minuutin päikkärit keskiarvoisesti. Mutta sängyssä, vaikka nukahtsaisi syliin. Tuuditellaan takaisin uneen, jos herää siirrossa. Yleensä nukahtaa jo itsekseen. Ei tääkään tullut sillai pim, hän syntyi ja alkoi nukkumaan kehdossa. Mä suosittelen sellaista kirjaa kuin Baby Whisperer Solves All Your Problems, jossa hyviä vinkkejä. Me käytettiin jossain vaiheessa paljon shhpat-tekniikkaan ja Pull Up Put Down -tekniikkaa, joilla siirryttiin tosi nopeasti siihen sänkyyn nukahtamiseen. Kuusiviikkoinen muutenkin vielä hakee kaikkea, ja jos tottuu nukkumaan sylissä, voi olla aika vaikeeta jatkossa. Suosittelen lämpimästi tota kirjaa ja siitä just sitä accidental parenting ja kikkoja niiden lyömiseksi. Meillä toimi erinomaisesti :)

      • Reply M Saturday, August 26, 2017 at 17:31

        Kiitos suosituksesta! Täytyy tsekata toi. Oon toivonut että iän myötä helpottaisi, mutta ehkä pitää yrittää itsekin vähän jaksaa panostaa.

        • Reply Jessica Saturday, August 26, 2017 at 19:08

          Ensimmäisen kk meillä nukahdettiin vaan syliin ja sekin oli työn ja tuskan takana, milloin ” pompin” sängyn reunalla tai kävelin pitkin asuntoa vauva sylissä :D kun poika oli tasan 4viikkoa niin laskin pojan illalla sängylle ja tutti suuhun kun itku alkoi, otin kädestä myös hellästi kiinni kun viuhtoi menemään. Valehtelematta meni minuutti niin poika nukahti. Seuraavana iltana sama homma ja näin on menty nyt viimeiset 4kk yöunille :D tietysti välillä menee se puoli tuntiakin että nukahtaa, mutta ei itke niin tällä mennään. näin jälkikäteen miettinyt että yritinkö vain liikaa, poika nukahti liikkeseen mutta kun loppui, niin herkästi heräsi? Tottui tähän? Mutta siis pointtini oli että varmasti teilläkin joku päivä onnistuu muukin kun syli, joko iän myötä tai jos esim saat tuosta kirjasta vinkkejä :) itsekin ajattelin näin alkuun päikkäriaikaan kokeilla tuota että jätän pojan yksikseen pinnikseen jos jossain vaiheessa tottuisi nukahtamaan itsekseen. Itsekin ajattelen että lapsen kasvaessa ja päiväkotiin mennessä niin helpottaa asioita jos nukahtaisi itsekseen, harvassa päiväkodissa ehditään pitelemään juuri mun mussukan kädestä kiinni että nukahtaa :D toki ei sekään niin yksinkertaista ole, että lapsi nukkuu kotona tavalla X ja päiväkotiin mennessä menisi samalla tavalla. Joku on voinut nukuttaa päikkäreille aina vaunuihin ja nukahtaa silti heti päiväkodin sänkyyn ym :)
          Hyviä periaatteita ja ajatuksia Anna, monessa asiassa täysin samalla linjalla. Ja hieman naurattaa kuinka täälläkin tullaan niin usei kritisoimaan toisten tapoja nukuttaa, syöttää tai ylipäätänsä kasvattaa omaa lastaan. Kasvatustapoja on yhtä monta kun on vanhempia ja kunhan lapsi voi hyvin niin asioihin ei omasta mielestäni tarvi puuttua, neuvoja voi toki antaa mutta ei tuputtaa niitä. Ja Sinä nimenomaan kerrot teidän perheen elämästä, et kirjota “näin ja ainoastaan näin kasvatetaan lapsi”- blogia :D tulipa taas sillisalaatti kommentti!

  • Reply Annika Saturday, August 26, 2017 at 14:04

    Nukkumisesta tavallaan samaa mieltä, mutta huomaa, et teillä on hyvä nukkuja.. Ei esim sellaista, kenellä olisi niin paljon masuvaivoja, että kun lopuksi kaiken sen itkun jälkeen nukahtaa vaikka päivällä syliin niin annat nukkua vaikka pääsi päällä. Yöt tosin omassa sängyssä mut (kahden) vauvan kanssa on joskus pakko mennä sieltä mistä aita on matalin. Ja lisäksi tavallaan vauva ei osas vaatia sitä mitä ei tiedä mahdolliseksi… mut on kuitenkin kasvanut kohdussa äidin sydämensykettä kuunnellen?

    Vaikka meillä nukutaan päikkärit joskus sylissä, jos missään muualla ei ole hyvä, niin uskon et voivat silti oppia nukkumaan itsekseen ja pärjäämään hoidossa. Nukkuminen on vaan sellanen juttu, et jotkut vauvat on siinä parempia kuin toiset. Ja voin sanoa näin sillä mulla on näitä kaksi :D

    • Reply Anna Saturday, August 26, 2017 at 14:48

      Nooo, meillä oli oma osuutemme vaivoista. Ei masuvaivoja, mutta kun olisit ollut paikalla yhden refluksi-itkukohtauksen aikana, niin ymmärtäisit, että ei täällä ihan pikkuitkuilla selvitty välillä. Ja silloin saatettiin tuuditella uneen vaikka kolmekin varttia sylissä. Kunhan vain nukkuisi. Sitten tutustuttiin hieman tuohon yllämainitsemaani kirjaan ja sen keinoihin ja ruvettiin johdonmukaiseti muokkaamaan nukkumista. Sydänääniä voi kuunnella nukahtamisvaiheessa, kyllä mullakin aina välillä D nukahtaa syliin, joskin nykyään enää ehkä 50 % päikkäreistä jos sitäkään. Ja nukahtamisen jälkeen aina siirretään sänkyyn. Päikkäreille saatetaan tosin mennä niin, että makoilee mun vieressä, halaillaan, ja sitten kun uni tulee, mä lähden pois. Se oli sellainen välivaihe meillä käsistä sänkyyn siirtymisessä. Siinä ei tullut hänelle liikettä siirron aikana, mutta nukahtaa sai viereen ja heijailin vaikka pepusta hieman liikettä. Siitä siirryttiin shhhpat-tekniikkaan ja vaikeina hetkinä, unihulinoiden aikaan mentiin pull up put down -tekniikkaa (molemmat tuosta kirjasta). Tätä kirjoitan niin, että tyyppi makaa X:nä meidän sängyssä päikkäreillä, kun mentiin vauvauinnin jälkeen yhdessä levolle. Nukahti viereeni haliin ja kun itse heräsin aiemmin, kuorin itseni siitä vaan pois. Meillä oltiin vaan johdonmukaisia ton nukkumistavoitteen kanssa ja kokeiltiin monia juttuja ja eri tekniikoita ja yhdessä vaiheessa D ei suostunut nukkumaan kuin niin, että juuri minä heijasin uneen ja piti olla syvä uni, ennen kuin pystyi siirtämään. Nyt nukahtaa itsekseen pupun ja tutin kanssa, ja usein ilman tuttiakin, kun sitä ollaan pikkuhiljaa vähennetty.

      Toki lapset on erilaisia nukkujia, mutta ei meillekään mitään supersleeperiä siunaantunut suoraan kohdusta, vaan koko ajan tehtiin erilaisia kokeiluja ja sopivimpia noudatettiin johdonmukaisesti. Esim. niin, että kun mummit haluaisi hirveästi pitää nukkuvaa sylissä, niin ei anneta lupaa. Hän nukahtaa itse, ja sitä tuetaan. Sitä ei lähdetä sotkemaan :) Mutta ollaanhan me onnekkaita, kun ei ollut koliikkia, vaikka refluksivaivoja oli ja ei ole ollut mitään masuvaivoja nytkään kun soseet otettiin käyttöön, ja vauva on aina ollut helppo perustyytyväinen veijari :)

  • Reply Lotta Saturday, August 26, 2017 at 16:08

    “Kuusiviikkoinen muutenkin vielä hakee kaikkea, ja jos tottuu nukkumaan sylissä, voi olla aika vaikeeta jatkossa. ”

    Voi hyvänen aika. Vauva tarvitsee läheisyyttä ja turvaa, eikä kuusiviikkoinen vielä opi siitä mitään sen kummempaa kuin että on hyvä olla.
    Lasta ei myöskään saa pilattua tai hemmoteltu liimalla läheisyydellä, päin vastoin.
    Toki lasta voi nukuttaa myös omaan sänkyyn, mutta läheisyyden kieltäminen pikkuvauvalta on vaan julmaa.

    • Reply Anna Saturday, August 26, 2017 at 16:39

      Missä kohtaa näitä mun tekstejä tai kommentteja käy mielestäsi ilmi se, että vauva ei saa läheisyyttä ja turvaa? Turvaa voi sitä paitsi olla myös tietty rutiini, jolloin vauvaa ei jännitä hoidon tarvitessaan jäädä toisen kanssa illaksi. Äiti saattaa vaikka sairastua, eikä ole aina saatavilla. En minä puhunut mitään läheisyydellä hemmottelusta. Todennäköisesti Dante on läheisyydellä hemmoteltu, kun hänen kanssaan on valveilla ollessaan aina joku ja leikkii ja puuhailee hänen kanssaan.

      Läheisyyden kieltäminen pikkuvauvalta ON julmaa. Lapsen nukuttaminen omaan sänkyyn ei ole julmuutta tai läheisyyden kieltämistä. Lapsi kannattaa opettaa omaan sänkyyn, se on edessä väistämättä jossakin vaiheessa. Jos lapsi nukahtaa syliin, mutta nukkuu sängyssä, ei se ole sylissä nukkumassa pitämistä, mistä itse puhun. Kuten sanoin tuossa lainaamassasi vastauksessa, Dante nukahtaa syliin n. 50 % päikkäreistä tai nukumme vierekkäin. Dante nukkuu n. aamuviidestä-kuudesta kahdeksaan mun kainalossa, kun aamut on sellaista tissittelyä vielä. Läheisyyttä voi olla valveilla vaikka hurumykke, eikä nukahtaminen kerro mitään läheisyyden tarpeesta. Tai sitten meidän lapsi ei sitten tarvitse samalla tavalla läheisyyttä, kun itkemättä on aina nukahtanut yöunille itsekseen ja usein nukahtaa vaunuihin/turvakaukaloon jne. Kaltaisesi kommentoijan mielestä mun pitäisi varmaan ottaa nukahtamaisillaan oleva vauva sängystä pois ja pitää nukkumassa sylissä, jotta häneltä ei kielletä läheisyyttä :D Läheisyys ja nukuttaminen eivät ole sama asia. Dante on tissiruokinnassa pääruokavalionaan (=läheisyyttä) ja aina meidän kanssa, sylissä, repussa tai sitten vieressä. Aina lähellä niin, että saa täyden huomion.

      Tuollaiset kommentit kertoo vaan kommentoijan typeryydestä, kun lähtee nimittämään jotakin läheisyyden kieltämiseksi. Jokainen asiaan perehtynyt tulee kertomaan, että vauva TOTTUU nukahtamaan tietyllä tapaa ja vanhemmat helposti opettavat lapselleen jonkin nukahtamisrutiinin, tajuamattaankin. Meillä se on tällä hetkellä oma pinnis + pupu + tutti, ja niistä pikkuhiljaa työstetään tuttia pois. Välillä haluaa selkeästi syliin, jolloin otetaan nukahtamaan ja siirretään pinnikseen. Usein vauvat nukahtaa parhaiten syliin keinutteluun ja helposti se menee sitten siihen, että muulla tavoin uni ei tule. Mielestäni siitä kannattaa johdonmukaisesti pyrkiä pois pikkuhiljaa lempein keinoin.

      Lapsen lohduttaminen ja nukuttaminen on eri asia. Läheisyyden kieltäminen ja nukuttaminen omin avuin itkemättä on aivan eri asia. Jälkimmäinen ei ole millään tavalla julmaa.

      • Reply Annika Saturday, August 26, 2017 at 17:50

        Nojoo nyt kun luen tämän vastauksen niin samoilla linjoilla ollaan. Kyllä mäkin aina siirrän omaan sänkyyn tai eri paikkaan, vaikka syliin nukahtaisikin. Ja meilläkin on refluksi mssuvaivojen lisäksi. Ihan syvältä. Mut kahden kanssa oon tehnyt sen pöätöksen, et en voi totuttaa aina olemaan äidin sylissä, kun syli ei kahdelle riitä. Ja omaan petiin yönukutus.

  • Reply S Saturday, August 26, 2017 at 16:41

    Ihmiset on erilaisia ja perheet, just niin kuin sanoit. Joillekin taas se läheisyys nukkuessa ja muuten on jo itsessään arvo siinä lastenkasvatuksessa. Itsekin olen mielelläni halunnut pitää vauvaa mahdollisimman paljon ihokontaktissa ja sylissä ja lähellä nukkumassa, ihan vaan koska uskon että sillä on niin hyvä vaikutus lapsen kehitykseen. Ja kokenut jopa huonoa omaatuntoa jos en ole sitä tarpeeksi ehtinyt tekemään esim kotitöiden painaessa päälle. Hän ehtii kyllä ihan tarpeeksi elämässään sitten myöhemmin olemaan itsenäinen ja irrallinen jne, ja se on jopa väistämätöntä.
    Enkä nyt tarkoita arvostella teidän tapaa, tuoda vaan toista näkökulmaa tähän “keskusteluun”.

    • Reply Anna Saturday, August 26, 2017 at 16:45

      Niin, jokainen tekee omalla tavallaan ja toisen tavan arvostelu on mielestäni typerää, kuten Lotta tuossa yllä tekee.
      Mullekin on ehdottomasti itseisarvo, että lapsi saa läheisyyttä, mutta se ei mielestäni tarkoita sitä, että äiti nukkuu lapsen kanssa 12 tunnin yöunet kainalokkain ja vielä päikkärit päälle. Meillä esim. Dante nukahtaa itsekseen mahdollistaen meille vanhemmille illalla pari-kolme tuntia aikaa tehdä kotitöitä jne. välttämättömiä ja rentoutua itseksemme tai kaksin. Hän on rinnalla vierelläni ennen kuin minä käyn nukkumaan ja sitten aamulla herätessään syömään 5-6 aikaan hän on pitkään rinnalla syömässä ja sen jälkeen nukkuu meidän kanssa siihen asti, että herää kunnolla. Siinä nukutaan kainalokkain ja ollaan tissillä. Itse rakastan tuota aikaa ja kaikesta päätellen hän viihtyy siinä erinomaisesti myös. Herää aina iloisena ja hyväntuulisena tai hymyilee unissaan. Mielestäni tämä on erittäin tärkeää läheisyyttä, mutta siihen ei vaadita meidän perheessä koko yötä ja sitä, että äiti nukuttaa kainaloon. Ei siihen ole mitään syytä, jos poitsu nukahtaa oma pupu haliotteessa itsekseen minuuteissa. Enkä koe, että tämä järjestely mitenkään negatiivisesti vaikuttaa hänen kehitykseen, pikemminkin päinvastoin :)

      • Reply S Sunday, August 27, 2017 at 15:51

        Juu, huomaan kyllä että teillä eletään ainakin kirjoituksistasi päätellen todella seesteistä ja onnellista vauva-arkea ja sehän on oikeasti tärkeää että tuosta ajasta nauttii.
        Kyllä meilläkin nukuttiin myös erillään ja vauva itse asiassa nukkui hyvinkin nuoresta 8-10h yössä heräämättä edes lainkaan syömään. Päivät olikin sitten ihan muuta. Vauvat itse sanelee tässä paljon, vauvan temperamentti ja tapa vaatia läheisyyttä määrittävät sen mikä sitten toimii ja mikä ei.
        Meilläkin homma muuttui sitten myöhemmin kyllä myös tuon nukkumisen suhteen :P
        Mutta lähinnä tarkoitin kommentillani, että jotkut oikeasti kokevat että vauvan tarpeet menee sen ekan vuoden aikana esim kaiken muun edelle ja se on ok molemmille vanhemmille ja parisuhteelle, eikä siinäkään mitään pahaa vaan se on hyvin luonnollistakin. Lisäksi se on vähän harmillista kuinka usein keskitytään vaan siihen kuinka vauvan saisi nukkumaan paremmin ja tavallaan stressataan siitä, vaikka joillekin voisi taas olla parempi olla ottamatta ylimäärästä stressiä siitä koska joitakin vauvoja ei vaan saa nukkumaan muussa kuin omassa rytmissään vaikka mitä taikatemppuja tekisi. Ja vain go with the flow ja sieltä mistä aita on matalin.
        Luulen että luonnostaan perustyytyväisten ja “helppojen” vauvojen vanhemmat eivät mitenkään pysty kunnolla samaistumaan siihen kun asiat olisikin toisin, kuulun siis itsekin siihen porukkaan että kokemusta yövalvomisista tms ei kauheasti ole, ainakaan vauvavuodelta. :)

  • Reply A Saturday, August 26, 2017 at 21:47

    Meillä kans esikoinen nukahti hyvin omaan sänkyyn. Nyt kotona kuopus 2 viikkoa ja nukahtaa vielä syliin kun imetän ja olen jo tuskissani ettei vaan sille tavalle totu 😄 nukahtiko teidän poika alussa rinnalle?

    • Reply Tsipe Sunday, August 27, 2017 at 08:43

      Hei!
      Ei kaksiviikkoinen vielä opi mitään erityistä, ei stressiä! On ihan normaalia noin pieneltä nukahtaa imetyksessä tai syliin. Siitä voi iän mukana pikkuhiljaa opetella pois, mutta oikeasti, ei kaksiviikkoista voi vielä kouluttaa, saatika pilata. Sen ikäinenhän nukkuu muutenkin suurimman osan vuorokaudesta vaikka päällään.
      Meillä alettiin opetella itsestään nukkumista ja ilman tissiä nukahtamista vasta kasikuisena, ja siihen meni unikoulussa pari yötä. Vauvan kanssa on hyvä muistaa, että harva asia on lopullinen :) kukin tyylillään totta kai, mutta ei kannata hätäillä vaan muistaa että pieni vauva ei opi pahoille tavoille kerrasta tai parista, vaan on joustava. Parinkaan kuukauden ikäinen ei vielä mene pilalle siitä jos välillä nukuttaa eri tyylillä. Sitten isomman kanssa toki kannattaa pitää rutiineja yllä.

  • Reply rar Saturday, August 26, 2017 at 22:43

    Hyviä pointteja! Mulla eroaa mielipiteet tossa viikkoraha-asiassa. Mun mielestä kotitöiden pitäis olla lapsille pakollisia, eikä niistä tarvitsisi palkita. Jokainen tekee oman osuutensa iän mukaan. Jos kotitöistä saa rahaa, voisin kuvitella että myöhemmin vastaus kotitöiden tekemiseen on “en tee, jos en saa rahaa” tai “en tarvii rahaa nyt, joten en tee mitään”. Itse en oo myöskään saanut viikkorahaa ikinä, joten en osais sitä ehkä myöskään omille lapsille antaa. Tai jos antaisin, niin antaisin varmaan ihan muuten vaan tai kiitoksena erityisen hyvästä käytöksestä tms. Mutta tällaisesta “palkitsemisesta” löytyy varmasti paljon eri näkemyksiä, ja hyvä niin:)

    • Reply Janna Sunday, August 27, 2017 at 18:37

      Samaa mieltä RAR:n kanssa! En myöskään kannusta, että kotitöistä palkitaan rahallisesti tai herkuilla tms. Eihän kukaan anna minullekaan rahaa tai tikkaria kun olen pessyt pyykit tai imuroinut! Oma siisti elinympäristö pitäisi itsessään olla palkinto, josta nautitaan ja johon pyritään. Tätä voi ajatella samankaltaisena asiana kuin sitä, mitä Anna kirjoitit tuossa vieraskohdassa, että henkilön X saapuminen kylään on se kiva juttu, ei se että tämä tuo mukanaan lahjoja tms.
      Muuten olen kyllä samaa mieltä oikeastaan kaikista periaatteistasi! Pitää napata tämä lista itselle talteen tulevaisuuden varalle ;)

  • Reply Mamma80 Saturday, August 26, 2017 at 22:47

    Voi luoja! Esikoisen kohdalla päätin pyhästi ettei meille tule a) pattereilla toimivia leluja b) liikaa leluja c) lelut ei valloita taloja. Nyt mun 4 ja 6 vee pojat on nukkumassa ja mä istun olohuoneen sohvalla ja mun vieressä on päätön turtles ja kolme pikkuautoa ja mattoon on maastoutunut legoja ja sohvan alla mökää joku patteri auto ;D voi periaatteet :D

  • Reply Allu Sunday, August 27, 2017 at 00:10

    Hyviä pointteja, joista suurimmasta osaa täysin samaa mieltä! Minulla on itselläni ollut aina karkkipäivä pienestä pitäen (joka ei tietenkään aikuisiällä ihan ole pitänyt muotoaan, mutta lapsen tullen taas uudelleen) ja samaa linjaa noudatan lasteni kanssa. Itse en ole mikään kovin perso karkille siltikään ja karkkipäivän tullen saan syötyä max 10 irttaria jonka jälkeen tulee stoppi. Parasta mielestäni on karkkipäivissä juurikin se ihana tunne, että saa jotain normaalista poikkeavaa ja hyvää 😁edelleen olen ihan fiiliksissä, kun lauantaisin ostetaan kauppareissulla irttareita! 😂 Toki muita herkkuja sitten syödään joskus jälkkäriksi tms jos esim olen leiponut. Mietin tuota kun kerroit, että lahjoja saa vain merkkipäivinä, miten perustelet lapselle sitten kun on vähän vanhempi ja ymmärtää asioita paremmin, miksi äiti kuitenkin ostelee aika usein itselleen “lahjoja” esim. uusia laukkuja, vaikka vanhojakin on jo tarpeeksi? Ei siis ole tarkoitus arvostella, vaan ihan mielenkiinnolla kysyn! Ja miten lapselle silloin opettaa, että juurikaan esim. leluja ei tarvitse olla tiettyä määrää enempää eikä ns. turhia, vaikka itse ei noudattaisikaan tätä sääntöä?

  • Reply Jenni Sunday, August 27, 2017 at 08:54

    Tossa on paljon kohtia, jotka itsekkin allekirjoitan. Kyllä sen esimerkiksi tänä päivänä hyvin huomaa mitä kotona on opetettu. Esim. puhelimen käyttö ruokapöydässä/ravintolassa on jotain mistä näen punaista. Ja perheen yhteinen ruokailuhetki on tärkeä.
    Työskentelen lto:na päiväkodissa alle 3-kolmevuotiailla. Meillä opetellaan maistamaan ruokia mutta jos ei maistu, ei todellakaan ole pakko syödä ja tietty näkkäri kuuluu ateriaan vaikkei söisi. Toki kun oppii tuntemaan lapsen, tietää kuka tarvitsee syömiseen enemmän aikaa. Eräskin ihmettelee ruokaa hyvän tovin ennen kuin käy syömään, niin heti ei luovuteta. Siksi meillä onkin tärkeää varata riittävästi aikaa syömiseen. Päiväkodissa näkee erittäin paljon lapsia, joilla ei ole kotona rajoja, heillä saattaa sopeutuminen päikyn rytmiin olla haastavaa. Ja yllättävän pienet jo juoksuttaa vanhempia, vanhemmilta puuttuu auktoriteettia. Ja paljon on lapsia, jotka ei kahteen ikävuoteen mennessä ole olleet kenenkään hoidossa. Näiden kohdalla usein mietin vanhempien välistä parisuhdetta. Ja toki se hoidon aloituskin on helpompaa jos on edes joskus ollut ulkopuolisen hoidossa. Ah, näistä aiheista voisi jatkaa vaikka ja kuinka 😁 Ps. Danten hymy on saanut tämänkin lukijan sydämen sulamaan♡

    • Reply Anna Tuesday, August 29, 2017 at 14:03

      Kyllä meidän parisuhde voi oikein mainiosti vaikkei lapset olekaan olleet ulkopuolisen hoidossa. Eli ei kannata turhaan huolehtia. 😂

  • Reply -A- Sunday, August 27, 2017 at 11:48

    Hei! Hyvin olet miettinyt eri kantilta asioita ja kuten on moneen kertaan kommenteissa ja postauksessa mainittu, että perheet ovat erilaisia siten myös toimintatavat. Tuohon syömiseen haluaisin ITSE lisätä sellaisen, että lapsen ruoka-annoksen tulisi olla melko pieni (MINUN mielipiteeni). Silloin lapsen ei tarvitse kuin maistaa hiukan myös sellaisia ruokia joista ei pidä, mutta ehkä maisteluiden kautta joskus oppii sitä ‘ei-niin-lempparia’ joskus syömäänkin. Silloin koko perhe syö samaa ruokaa ja, jos vatsa ei ole täyttynyt ruokaa saa aina toki lisää, mutta sitä parsamuhennosta 😉 ei tarvitse ottaa lisää, jos se ei ollut ihan oman suun makuista. Jos teen hiukan erikoisemman salaatin lasten on sitä maistettava vaikka pikkuriikkisen määrän, mutta esim. kurkkua ja minitomaatteja saavat sitten omaksi ‘salaatiksi’. Olen nykyään hyvin, hyvin kaikkiruokainen ja olin sitä myös pienenä lapsena. Minun nirsoiluni ajoittui n. 10 vuoden iän paikkeille, en syönyt juuri mitään! 😁😃

  • Reply Ode Sunday, August 27, 2017 at 19:29

    Allekirjoitan niin tuon ruokajutut. En voi ymmärtää pakottamista syödä jotain. Muistan kun kerran en ala-alasteella halunnut syödä mämmiä, niin opettaja uhkasi, ettei kukaan pääse ulos ennenkuin minä olisin syönyt mämmiä. En halunnut edes maistaa, se näytti lapsen silmin niin ällöttävälle. Meni yli 10 vuotta siitä, kun halusin sitten omasta halusta maistaa lusikan kärjellisen :D muistan kun isäni kertoi, että entisaikaan oltiin vielä hirveämpiä, hän on istunut kaalikääryleet nokan edessä lautasella koko loppu koulupäivän kun ei ollut suostunut syömään,sama opettaja oli pakottanut isän luokkakaverin syömään hernekeittoa, johon oli jo kerran oksentanut. Hyi ei kukaan aikuinenkaan söisi omaa oksennusta.

  • Reply eräs raskaana Sunday, August 27, 2017 at 20:40

    Tosi kiinnostavaa luettavaa ja monia hyviä periaatteita ja ajatuksia!
    Nukkumisen kanssa haluaisin toimia juuri samoin tulevan lapseni kanssa. Jäi vielä vähän epäselväksi, että missä vaiheessa tarkalleen luette iltasadun?

    “19-19.30 aikaan on iltasoseen maistelu, sitten sottasena kylpyyn. Sieltä vaipanvaihtoon ja pyjama päälle. Jäbä pinnikseen ja pullosta maitoa. Röyhtäytys ja takaisin. Pupu kainaloon ja peitto päälle. Ja sitten Dante jää sinne yksin. Itkuhälyttimestä kuuluu pupun kanssa painia ja jossain vaiheessa sekin loppuu. Yleensä 2-15 minuutin sisällä Dante on nukahtanut itsekseen.”

  • Reply Mimi-- Sunday, August 27, 2017 at 22:13

    Hyviä ajatuksia sinulla ja noita asioita on hyvä miettiä etukäteen kuten olet tehnyt! Aika paljon olen samoilla linjoilla kanssasi. Esimerkiksi tuo ruokajuttu – minäkään en halua pakottaa lapsia syömään väkisin. Pyrin sen sijaan minimoimaan kaikki turhat napostelut ja herkut (tämä on esim. kesällä yllättävän vaikeaa), jolloinka lapsilla on nälkä silloin kun on ruoka-aika ja silloin ruoka yleensä maistuu.
    Näin kolmen pojan (3 v. esikoinen ja 1 vuotiaat kaksoset) äitinä kyllä väkisinkin alkoi suupielet nykimään tuossa lelukohdassa :D Siis en tarkoita ettei voisi toimia teillä tuo ajattelemasi käytäntö lelujen kanssa mutta meidän perheessä se kyllä olisi aika utopiaa ;) Synttärit ja joulu on jokaisella kerran vuodessa ja se lelujen määrä kasvaa… ja kasvaa… ja kasvaa :D
    Toki järjestelmällisyys auttaa tuossa asiassa (itselläni ei lukeudu vahvuuksiin lelujen suhteen) ja leluja saa toki annettua pois sitä mukaa kun ei ole enää oman lapsen ikätasoa. Mutta tuo että leluja, joita on saatu rakkailta sukulaisilta tai ystäviltä, alettaisiin lahjoittamaan “heti” muualle, on itselle ainakin vähän vieras ajatus. Ihmiset kuitenkin laittaa niihin rahaa ja ajatusta, joten minusta olisi väärin antaa “turhia leluja” puolivuosittain pois.
    Itsekin olen nimittäin miettinyt tähän leluasiaan ratkaisua, mutta en ole keksinyt mitään :D

  • Reply Laalaa Monday, August 28, 2017 at 14:11

    Meillä tyttö nukkui aina vauvana syliin, ei siksi etteikö olisi nukahtanut itse vaan siksi koska ei “raaskittu” laittaa yksin nukahtamaan. Päikkäritkin nukkui yleensä jomman kumman vanhemman mahan päällä. Nyt kaksi vuotiaana menee itse päikkäreille omaan sänkyyn ja käskee nukkumaan vieneen vanhemman pois, vaikka oltais vieläkin valmiit nukuttamaan syliin :)

  • Reply HeidiKaroliinaA. Monday, August 28, 2017 at 14:43

    Nämä on tosi hyvät ohjeet jo näin lapsettomankin näkökulmasta ajateltuna – pitäisi muistaa nämä itsekin!

    Kasvatusalalla näkee itse usein, kuinka “huonosti” lapsia kasvatetaan – ajatellaan, että oppii ne ilman opettamista/koulu opettaa tms. Ei näin! Koti on se joka opettaa elämään, koulu antaa sitten sen yleissivistyksen.

  • Reply Sanna Tuesday, August 29, 2017 at 12:38

    Kolmivuotiaana, kun lelujen keräämisestä loppui hohto, on kyllä saanut käydä melkoisia taistoja asian kanssa. Sehän kun ei vaan (meillä) enää mene niin, että aletaan keräämään ja saadaan ipana tuosta vaan mukaan, saati että saisi tyypin käskytettyä hommaan yksinään. Melko nokkela, ja tolkuttoman pitkäpinnainen, saa vanhempi olla. Jos on yhtään väsynyt, on kiusaus suuri vain kiltisti keräillä itse tai jättää homma hamaan tulevaan 😂

    Ruokailuista… Ou mai gaad sitä vinkumisen ja nälkäraivon määrää, kun se ateria jätetään syömättä ja odotellaan seuraavaa. Suomeksi sanottuna ihan helvetilliset tunnit, vaikkei laps nälkään kuolekaan. Jälleen kerran väsynyt äitimuori sortuu nakkaamaan jälkikasvulleen vaikkapa porkkanan tietäen, ettei se tee hyvää seuraavan ruokailun onnistumiselle 😂

    Kupeitteni hedelmä on myös ÄÄRETTÖMÄN hidas syömään. Kun tunti on vierähtänyt, mutta annokselle ei ole tapahtunut paljoakaan sen kolmannen lusikallisen vielä jauhautuessa suussa, on äidin kiusaus nousta pöydästä jatkamaan muita hommia melko lailla kova. Siltikin, vaikka meilläkään ei pöydästä “saa” nousta ennen kuin kaikki ovat syöneet. Ruokailuiden vahtimiseen uppoaakin leijonan osa päivistä, kun tästä periaatteesta koittaa kiinni pitää.

    Näin on käynyt meidän yleville periaatteille, vaikka niissä niin halusi onnistua – neuvoja otetaan vastaan 🙈👍

  • Reply Traumat Wednesday, August 30, 2017 at 07:40

    Minusta lapsenkin yksityisyyttä tulee kunnioittaa niin pitkälle kuin mahdollista. Äiti luki mun lukollisen päiväkirjan salaa kun olin n. 10-11 v. ja mulla on siitä vieläkin traumat, kun hän alkoi kysellä niistä siellä olevista asioista. Olo oli loukkaantunut ja todella häpeällinen, vaikka ei siellä mitään ihmeellistä ollutkaan. Luonnollisesti ainakin 90-luvulla oltiin aika viattomia tuossa iässä ja mitään oikeaa syytä tai tarvetta lukemiseen ei kyllä olisi ollut. Joten mielestäni esim. lapsen puhelimeen vanhemmalla ei ilman lupaa ole menemistä, ellei kyseessä ole joku huumeidenkäytöepäily tai muuta vastaavaa.

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post