Äiti, vaimo, sisko, tytär, ystävä, bloggaaja… Minä.

Äitiys on mullistanut mun maailman. Se nyt oli varmaan sanomattakin selvää jo kauan ennen kuin ponnistin vajaa nelikiloisen pikkupojan maailmaan. Odotin, että koko elämä muuttuu ja niin se on muuttunutkin. Pelkästään paremmaksi, mutta myös samalla hyvin erilaiseksi. Siinä, että sai lapsen “vasta” lähes 29-vuotiaana oli monta hyvää puolta. Olin ehtinyt jo itse muotoutumaan ihmisenä hieman enemmän, monet kulmat ovat vuosien varrella pyöristyneet (ulkoisen olemuksen lisäksi siis :D) ja olen ehtinyt jo vuosia tekemään mielessäni pohjatyötä siitä, millainen äiti haluan lapselleni olla. Samalla tämä lähemmäs kolmeakymppiä alkanut äitiys on haastavampaa sikäli, että on tottunut tietynlaiseen elämään, tietynlaiseen minuuteen. Minä olin minä ja tunsin itseni melko hyvin. Tiesin kuka olen, millainen olen, mitä elämältä haluan ja mitä en. Millainen ihminen, vaimo ja perheenjäsen olen. Nyt kun rinnalle tuli vielä tämä yksi rooli, tämä tärkein rooli, on ollut melkoista hakemista itseni kanssa välillä. Äitiys on tuonut ilon lisäksi haasteita. Jotkut asiat ovat toisia vaikeampia ja halusin listailla tässä vaiheessa tuntojani, niin positiivisia kuin negatiivisiakin.

Aloitetaan niistä negatiivisista, jotta voisi lopettaa positiiviseen.

Äitiydessä haasteellisena olen kokenut erityisesti itsenäisyyden menetyksen. Vaikka olin toki riippuvainen jollakin tapaa muista ihmisistä jo ennen Dantea, olin oikeastaan täysin itsenäinen. Pystyin menemään ja tulemaan miten halusin ja tehdä asiat täysin omin päätöksin ja valinnoin. Toki huomioin minulle läheisiäni, mutta se ei tavallaan ollut pakko. Nyt on pakko mennä pienen ihmisen ehdoilla, ja se on ollut ajottain haasteellista. On pitänyt ymmärtää pysähtyä, kun vauva haluaa rauhaa ja on tehtävä asioita aikatauluissa, joihin itsellä ei useimmiten ole sanansijaa. Tämä on vaatinut asennemuutosta ja heti alkuun päätöstä siitä, että tämän mukaan mennään ja jos asia X ei sovi päivämme aikatauluihin, se ei sitten sovi. On hieman haasteellista näin kontrollifriikkinä antaa valta pois, mutta niin se vaan on annettava, jos haluaa kasvattaa lapsensa hyvässä ja hänelle oikeanlaisessa ympäristössä.

Itsenäisyyden menetys ei oikeastaan ole tuntunut pahalta, se on vaan vaatinut tietyllä tapaa päätöstä ja siinä pysymistä. Henkistä työstämistä vuosien tottumuksen jälkeen. Vähän kuin pitkän sinkkukauden jälkeen seurustellessa, joutuu etsimään uusia toimintamalleja, jotka eivät ehkä tulekaan ihan luonnostaan. On huomioitava toista ihmistä ja hänen tarpeitaan. Tässä ne tarpeet on vain asetettava ensisijaiseksi. Tämä on kuitenkin ollut aika yllättävänkin helppoa.

Huomattavasti vaikeampaa on ollut se, etten enää ole koskaan yksin. Älkää ymmärtäkö väärin, sehän on mieletöntä! On upea ajatus, että jos kaikki elämässä menee hyvin, lapseni on rinnallani aina. Hän on jatkumo ja hän on ikuisesti minun. Mutta juuri tällä hetkellä arjessa koen, etten ole koskaan yksin. Päivät olen viettänyt vauvan kanssa ja iltaisin miehen ja vauvan kanssa. On vaikea selittää, mitä tarkoitan yksinololla tässä tapauksessa. Voinhan olla yksin, kun vauva nukkuu. Mutta se on eri asia. Koen, että minua tarvitaan jatkuvasti. Vauvan nukkuessa kuulostelen, että heräileekö hän kohta. Hengittäähän hän, ei ole liian kuuma tai kylmä ja muutenkin kaikki hyvin? Vauvan ollessa hereillä, omistaudun hänelle. On niin sidottu toiseen, että vaikka olisi muualla kuin vauva, kokee silti olevansa pala jotakin, ei eheä kokonaisuus. Kun vauvasta sanotaan, että hän ei vielä pienenä tajua olevansa irrallinen äidistä tai osaavansa olla omillaan, niin samaa voisi ehkä sanoa äidistä? En haluaisi olla erossa vauvasta, mutta jotenkin en ole vielä tottunut tähän. Olen ollut niin pitkään paljon yksin. Olen ollut kotona yksin pitkiä päiviä, sillä työskentelen yksin kotona. Nyt en ole missään yksin. Jos lähden metsälenkille yksin hölkkäilemään, tiedän, että vauva on siellä kotona ja kaipaa minua todennäköisesti. Tätä on hirvittävän vaikea selittää. Ikään kuin olisi pala kokonaisuutta. Hieno ja kaunis tunne, mutta kovin vieras vielä omalla tavallaan. Ehkä joku äiti siellä ruutujen toisella puolen ymmärtää, mitä tarkoitan, kun en osaa tätä sanoiksi pukea.

Haasteelliseksi olen kokenut myös tasapainon löytämisen kaiken arjen aikaa vievän välille. Olen huomannut, että melko usein jää viestit ystäville lyhyiksi tai lähettämättä. Saatan unohtaa soittaa isille viikkoon tai unohtaa tärkeän päivämäärän. Siivoaminen on aina välillä niin ja näin ja tulee turvauduttua nopeampiin ruokiin useammin kuin ennen. Olen ehkä liiankin kiinni vauvassa ajoittain, sillä koen hirveän pahaa mieltä, jos jätän hänet yksikseen leikkikaareen tai keinuun. Vaikka hänellä olisi lelu, niin jotenkin en osaa olla poissa. Tärkein tehtäväni on mielestäni olla läsnä, tukemassa hänen kehitystään ja opettamassa hänelle kehityksen vaatimia asioita. Samalla en halua menettää sekuntiakaan, sillä hän muuttuu jokaikinen päivä. Onneksi meitä on kaksi. Muuten voisi olla pyykit pesemättä viikkotolkulla ja postitkin saattaisi makoilla postilaatikossa useamman päivän.

On ollut haasteellista yhdistää monta roolia, kun vielä yksi rooli elämässäni tuli ajankohtaiseksi, ja vieläpä se kaikista tärkein rooli. Olin jo ennen tätä vaimo, ystävä, sisko, tytär ja monta muuta asiaa. Nyt huomaan, että lapsen ollessa etusijalla en aina muista olla paras mahdollinen vaimo tai perheenjäsen, ja eniten tunnun unohtavan erään tärkeän ihmisen. Itseni. Usein tuntuu, että jättää sen oman tarpeen viimeisimmälle sijalle, vaikka teenkin päivittäin ihan tietoisesti töitä sen eteen, että muistan ottaa aikaa itselleni. Kasvonaamioilla, lenkillä, leipomalla, mitäikinä. Jotain pientä, mikä on minua. On ajoittain myös hankalaa yhdistää äitiys ja bloggaus, sillä myös jälkimmäinen vie paljon aikaa. Haluan tuottaa mielenkiintoista tai edes kaunista sisältöä blogeihini, mutta samalla tuntuu, että arki pyörii vain vauvan ympärillä ja se tuskin on kiinnostavaa kenenkään muun kuin perheeni mielestä :D Tällä hetkellä on bloggaaminenkin kuitenkin pyörinyt hyvin, sillä mies on vanhempainvapaalla. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa puolen vuoden vanhempainvapaasta mies on nyt pari kk vapaalla ja sitten olemme molemmat osittaisella vanhempainvapaalla. Lempäälän muuton ja uuden työpaikan myötä suunnitelmissa piti hieman joustaa, mutta ei se mitään. Nautin tästä kun voin. Kesällä bloggaaminen on muutenkin niin kivaa! Päivänvaloa riittää pitkälle iltaan ja säätkin palvelevat ihan eri tavalla. Talvella aurinkoa on muutaman tunnin ja aina silloin kun mies on töissä. Se luo kyllä omat rajoitukset bloggaamisellekin. En siis odota innolla miehen töihin paluuta. Varsinkaan kun kyse ei ole siitä, että mulla on kuvaaja käytössä 24/7, vaan siitä, että toinen vanhempi on ihan yhtä tärkeä hoitaja Dantelle. Hän syö, nukahtaa ja viihtyy lähes yhtä hyvin isällään kuin minulla. Toki äiti on aina äiti ja vietän edelleen enemmän aikaa lähikontaktissa vauvan kanssa. On se kuitenkin hieman ajallisesti helpottavaa kun mies voi laittaa vauvan nukkumaan pari kertaa päivässä tai tekee ruokaa ja siivoaa kotia mun hoitaessa vauvaa. Se jättää illasta aikaa myös bloggailulle.

Toivottavasti en kuulosta hirveän negatiiviselta, sillä siitä ei ole kyse. Toki näin suuren elämänmuutoksen kohdalla on omat haasteensa ja haluankin tuoda ne rehellisesti esille. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö nauttisi tästä kaikesta ihan sataprosenttisesti. Ja siitä onkin hyvä mennä niihin positiivisiin asioihin. En pohdi itsestäänselvyyksiä siitä, miten ihanaa on imetys ja vauvan nauru, vaan keskityn ehkä enemmän niihin asioihin, mitkä ovat positiivisesti yllättäneet. Toki pakko sanoa, että oman lapsen naurun aiheuttamaa hyvää oloa ei edes voi kuvitella, se pitää kokea. Luulin tietäväni, että se tuntuisi ihanalta, mutta en kuitenkaan. Tuo hersyvä nauru tekee sellaisen olon, kuin sydäntä valeltaisiin kullalla. Jokainen sekunti on korvaamaton. Onneksi tuo on aika hymyileväinen vauva, joten tästä ilosta pääsee nauttimaan usein :)

Positiivisesti mut on yllättänyt läheistemme suhtautuminen vauvaan. Toki ollaan jo ennestään olleet läheisiä perheenjäsentemme kanssa, ja odotin pientä sekoamista, mutta tuntuu, että tämä pieni jälkeläinen on sekoittanut kaikkien pään ja on mieletöntä nähdä kuinka paljon rakkautta hän saa osakseen. Ollaan perheeni ja varsinkin äitini kanssa oltu aina aika läheisiä, mutta oma äitiys on muuttanut myös suhdetta omaan äitiini. On harvinaista, että menee päivääkään ilman, että soitamme toisillemme saati että emme laittaisi viestejä toisillemme. Kyse ei kuitenkaan ole määrällisestä yhteydenpidosta vaan sen suhteen syventymisestä. Sitä on vaikea selittää, mutta ehkä käsite perheestä on täysin auennut minulle vasta vauvan myötä. Se, miten peruuttamattoman tärkeä minä olen äidilleni on käynyt mulle selväksi vasta sen mukana kun olen käsittänyt oman lapseni arvon.

Myös parisuhde on muuttunut. On jopa yllättävää miten paljon. Jotenkin pinnallisen naiivisti kuvittelin, että kun parisuhteeseen tulee se, että mies on nähnyt istukan synnyttämiset ja paikkojen tikkaukset ja kun keskustelu on kuukauden kiertänyt about rataa maidon pumppaaminen – imetys – vauvan kakan väri – vauvavauvauva – jääpala pikkuhousuissa – jälkitarkastus – hormonihikoilu ja muut tämän luokan seksikkäät asiat, katoaisi suhteesta kaikki mystisyys ja minusta kaikki naiseus. Oonkin ollut ehkä eniten yllättynyt siitä, miten vähän minä olen välittänyt mistään tuollaisesta. Mies on raapinut mulle kaalinlehtiä tissien turvotusta vähentämään ja keskusteltu on sen luokan asioista, jotka olisi saaneet ennen punastumaan gynekologinkin tuolissa. Enkä koe itseäni millään lailla vähemmän naiselliseksi. Yhteisen lapsen saaminen ja synnytyksen kokeminen yhdessä on tuonut suhteeseen tietynlaista syvyyttä ja pelottomuutta. Pidän edelleen tärkeänä ylläpitää parisuhdetta myös vanhempina, mutta lähinnä sen takia, että se on ihanaa. En pelosta. En pelkää sekuntiakaan, että mieheni lähtisi toiseen suuntaan, vaikka en meikkaisi vuoteen ja kävelisin vain verkkareissa ja puhuisin vain puklusta. Toivon vaan, etten muutu ihmisenä sellaiseksi. Koska minä olen myös minä, en pelkästään äiti. Minua kiinnostaa lukemattomat muutkin asiat vauvani lisäksi.

Jotenkin ajoittain pelkäsin ennen synnytystä kovasti sitä, että kroppani “rupsahtaisi” ja vihaisin ulkoista olemustani raskauden ja synnytyksen jälkeen. Mietin, miten suhtautuisin kroppaani jälkeenpäin. Toki jos ulkopuolisen silmin näkisin minusta alastonkuvan ajalta ennen raskautta ja kuva nyt, niin pitäisin varmasti esteettisesti kauniimpana sitä ennen-tilaa. Mutta, nyt kun tiedän, mihin kroppani on kyennyt ja kykenee, en voi olla kuin aidon ihastunut siihen. Jo raskauden aikana olin kiinnostunut tavallista enemmän terveellisistä valinnoista ja ruoista. Nyt olen jos mahdollista vieläkin kiinnostuneempi asiasta. Kroppani on palvellut minua niin älyttömän hyvin, että haluan palvella sitä takaisin. Enkä tarkoita pelkästään synnytystä, vaan kaikkea tätä. Raskausaikaa, joka meni loppujen lopuksi hyvin vähillä vaivoilla. Odotin vaikka mitä; että leikattu polveni kiukuttelisi tai että voisin pahoin yhdeksän kuukautta. Raskausaikana jaksoin hyvin, vielä ensimmäisten supistusten päällä ollessa olin ravintolassa syömässä korkkarit jalassa. Vaikka ajoittain voin huonosti, olin väsynyt ja liitoskivut painoivat, niin olin kuitenkin enimmäkseen energinen ja hyvinvoiva. Synnytys oli raju ja rankka, mutta toivuin siitä ennätysajassa. Välillä on vaikea edes muistaa, että synnytin sangen tuskaisasti. Kroppani palautui nopeasti. Tikit sulivat, lihaskivut hellitti ja kaikki oli taas niin kuin ennen. Henkisellä puolella pää palautui vielä kroppaakin nopeammin. Maitoa piti pari päivää odotella, mutta kroppani on pitänyt huolen, että sitäkin on riittänyt vauvan tarpeisiin ja ylikin. En ole nukkunut kokonaista yötä nyt kohta neljään kuukauteen ja muutenkin nukkunut melko vähän. Enkä ole edes väsynyt. Olen, kiitos miehen ja läheisteni, saanut välillä ottaa univelkoja kiinni piiiiitkillä päikkäreillä, ja olen sen jälkeen ollut kuin uusi ihminen. Yleisoloni on kaikin puolin aikaansaava ja energinen. Kiitos kuuluu varmaankin hormoneille, mutta joka tapauksessa, kiitollinen olen kropalleni. En olisi oikein voinut enempää pyytää. Jotenkin tämän kaiken rinnalla kroppani epätäydellisyydet ovat lakanneet merkitsemästä.

Oikeastaan äitiys on yllättänyt kokonaisvaltaisesti positiivisesti. Olisin kuvitellut ajoittain kokevani pientä ahdistusta siitä, että pitää olla niin kiinni vauvassa ja että synnytyksen jälkeen suhtautuisin nihkeästi itseeni, kroppaani ja ties mihin. Tuntuu, että päinvastoin jokainen päivä tarjoaa jotakin ihanaa ja mahdottoman hienoa. Pieniä asioita, jotka merkitsee meille valtavasti. Mies yrittää tuputtaa mulle milloin hierojalla käymistä, milloin mitä aktiviteettia. “Että saisit olla yksin”. Mutta kun en mä edes halua. Se, että on haasteellista tottua ajatukseen siitä, että “en ole koskaan yksin” on enemmän sellaista kuulumista ja kuuluvuutta, ei konkreettista ajanviettoa yksikseni. En juurikaan halua lähteä ilman vauvaa minnekään. Se tulee varmasti olemaan vielä haaste, vauvasta irtautuminen. Nyt se ei onneksi ole ajankohtaista, vaan voin olla liimautunut tuohon pieneen niin paljon kuin haluan :)

On ihanaa, että saan olla aina äiti. Vielä olisi hyvä muistaa aina olla minä. Ja kaikki ne muut elämäni roolit, joissa haluan olla hyvä. Positiivista on se, että niihin muihinkin rooleihin tuo hirvittävästi nämä kuvien virnistykset ja herra niiden takana :)

40+

Related Posts

23 Comments

  • Reply Emmi Friday, July 21, 2017 at 19:56

    Kauniita, tärkeitä ja ennenkaikkea rehellisiä ajatuksia, kiitos niistä! Tunnistin itseni. Minulle on tärkeää, että kaikki nämä monet roolit ovat tasapainossa. Vaikka äitiys on elämässäni ykkössijalla, haluan olla myös hyvä ystävä, tyttöystävä, tytär ja ennenkaikkea minä.

  • Reply Anastasia Friday, July 21, 2017 at 20:21

    Kauniita ajatuksia, näitä on ihana lukea ja pohdiskella 😊

  • Reply HL Friday, July 21, 2017 at 20:31

    Mulla tuli oikeasti itku kun luin tämän kirjoituksen. Voin itse äitinä allekirjoittaa jokaisen lauseen ja samaistua niihin. Tuntuu että ymmärsin aivan pelottavan hyvin mitä tarkoitit. Aivan todella upea ja rakkauden täyteinen kirjoitus, Anna olet aivan mieletön! Ihanaa kesää sinulle ja perheellesi <3

  • Reply Maiju Friday, July 21, 2017 at 20:56

    Pystyn samaistumaan tekstiin todella hyvin. Ja uskon ymmärtäväni täysin mitä ajat takaa tuolla, ettei ole enää ikinä yksin. Samoja “kriiseillyt”. 😊 Varsin kaunis teksti kaikkinensa! ❤

  • Reply Sirpa Friday, July 21, 2017 at 20:59

    Tosi hyvä teksti. Musta tuntui myös aina, etten ollut ikinä yksin. Vaikka olin esim. kuntosalilla, piti kokoajan olla ns. valppaana, jos mies olisikin soittanut ja tarvinnut jelppiä. 😁 Nyt kun poju on jo kohta 1v on jo helpompi suunnitella menoja ja kun olen siellä salilla voin laittaa puhelimesta jopa äänet pois. 😇

  • Reply Hannah Friday, July 21, 2017 at 21:01

    Tunnistin itseni oikeastaan joka kohdasta. Tosin omalla kohdalla iso negatiivinen yllätys oli hormonien vaikutus mielialaan, esim baby blues tärähti päälle tosi voimalla.

    Ymmärrän täysin tuon ajatuksesi siitä ettet ole enää koskaan yksin. Minua välillä oikein kouri niin hyvässä kuin pahassakin ajatus siitä kuinka kiinni olen toisessa 24/7. Ja vaikka välillä otin omaa aikaa, en tuntenut kuitenkaan olevani yksin ja velvollisuus, ikävä, yms. tunteet painoivat päälle tosi vahvana. Välillä se jopa ahdistikin kovasti. (Tästä muuten Mutsie blogissa on ollut tosi hyvää tekstiä.) Se että tyttö oli vaikka pari tuntia hoidossa oli vähän kuin yksi raaja olisi irrotettu hetkellisesti :D Nyt kun tyttö on 1v7kk ja imetys on loppunut noin 5kk sitten, eikä eroahdistusta juurikaan ole, on tuo “en ole koskaan yksin” tunne väistynyt. Voi oikeasti olla välillä yksin ja hengähtää ja rentoutua eri tavalla :)

  • Reply Zelinda Friday, July 21, 2017 at 21:45

    Hei! Ajatuksesi kuulostavat hyvin tutuilta, moni voi varmasti samaistua niihin :)
    Vauvavuosi esikoisen kanssa meni itselläkin hyvin pitkälti hänessä kiinni. Halusin koko ajan olla läsnä lapselleni, enkä jättää häntä hoitoon. Jos lähdimme miehen kanssa esim ravintolaan, niin puhelinta tuli jatkuvasti vilkuiltua. En kaivannut omaa aikaa tai omia menoja. Olin koko ajan valppaana, jos vauva alkaisi itkemään että olisin lohduttamassa häntä eikä hänen tarvitsisi itkeä. Suihkussa käynnit olivat hyvin pikaisia, ettei vauva vain ehdi herätä ja kaivata äitiä. Kaverini kutsui tuota “henkiseksi napanuoraksi”, joka on varmasti jokaisella esikoisen äidillä varsin vahva. Toivon, että jos toinen lapsi suodaan, niin osaisin olla rennompi.

    Tuo napanuora katkesi kun lapsi aloitti päiväkodin 11kk iässä ja menin takaisin töihin. Pari ensimmäistä työpäivää meni miettiessä, että nyt siellä on lounasaika ja nyt päiväuni, mitenhän lapseni nukahtaa. Sitten lakkasin ajattelemasta ja sain keskityttyä töihin. Sen jälkeen olen osannut käydä omilla menoillani miettimättä, mitenhän kotona pärjätään tai pitäisikö jo palata kotiin lapsemme luo. Yhteisestä ajasta miehenkin kanssa osaa nauttia, kun ei jatkuvasti enää kuulostele nukkuvan lapsen ääniä.

  • Reply Jii Friday, July 21, 2017 at 21:54

    Allekirjoitan lähes kaiken tämän vajaat 5 kk kestäneen äitiyteni kokemuksella!😃 Ymmärrän täysin mitä tarkoitat tuolla, ettei ole enää koskaan täysin yksin. En osaa itsekään selittää asiaa paremmin, mutta just saman oon välillä kokenut ns. haasteena. Vauvassa on kiinni aina ainakin henkisellä tasolla. Ei voi vaan päästä sellaseen täysin “huolettomaan” tilaan :) Joo en osaa kuvailla sua paremmin tuota tuntemusta, mutta samaistun tuossa ja monessa muussakin kuvailemassasi asiassa!

  • Reply Jenni Friday, July 21, 2017 at 22:17

    Just näin! Olen pohdiskellut nyt vuoden ihan samanlaisia ajatuksia ja varsinkin tuo yksinolemisen ja itsenäisyyden sekä sen, että on vastuussa vain itsestään, kaipuu on ollut kova. Tuntuu, että äitiyden tuoman muutoksen käsittelyyn on mennyt koko vauvan ensimmäinen vuosi. Kiva kun kirjoitat avoimesti myös äitiyden tuomista haasteista :)

  • Reply Mamma80 Friday, July 21, 2017 at 22:58

    Voi tuttuja ajatuksia 6 vuoden takaa kun esikoinen syntyi :) toisen lapsen syntymä olikin 4 vuotta sitten ihan erilaista kun oli jo valmiiksi äiti :D

  • Reply Anni Friday, July 21, 2017 at 23:17

    Aivan kuten olisit kirjoittanut mun ajatukset ylös. Ymmärrän niin täysin tuon kaiken, mistä kirjoitit. Ja nyt taidankin mennä ihan vähän salaa silittämään omaa nukkuvaa vauvaani ❤

  • Reply M Saturday, July 22, 2017 at 08:43

    Samaa ite miettiny ton yksin olemisen ja itsenäisyyden kanssa! Sitä ei enää illasta lähettäkkää käymään kaupassa hakee mitään vaikka kuin tekis mieli, jääpähän kiloja tulematta😂 mutta ite en vieläkään osaa suhtautua omaan kroppaan oikein hyvällä, raskauskiloja ei tullu mitenkään ekstra paljon (ehkä n 13kg) mutta parin kk vuodelepo teki tepposet ja nyt niitä yrittäny pikkuhiljaa korjailla. Mutta synnytys oli mulla tosi helppo, sairaalaan mentäessä vaan tarkistukselle olinki 6-7cm auki, enkä ollu tuntenu yhtään supistusta😮

  • Reply S Saturday, July 22, 2017 at 13:39

    Ihana kirjoitus! Wau! Osaat kyllä hienosti pukea tunteet sanoiksi.

    Sen haluaisin kuitenkin sanoa, että ole rauhassa juuri niin kiinni vauvassa kuin miltä sinusta tuntuu! Se on luonnollista eikä sinun kuulukaan vielä haluta olla erossa vauvasta :) Vauva on pieni ja tarvitseva pitkään mutta lopulta tuo aika kestää ihmiselämässä vain pienen ohikiitävän hetken. Itse ajattelen että ei tarvitse “väkisin” irroittautua tai “katkaista napanuoraa”, se tapahtuu kyllä pikkuhiljaa sitten kun sen on aika tapahtua. Se miltä sinusta tuntuu sisällä on tärkeintä ja niin ne äidinvaistot meitä aika hienosti ohjaa.

    Jossain runossa oli hieno kohta mikä kuvaa mielestäni täydellisesti äitiyttä:
    “Ennen kuin minusta tuli äiti, en tiennyt miltä tuntuu kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella.” <3

  • Reply Anna Saturday, July 22, 2017 at 17:26

    Ihan samanlaisia tuntemuksia minullakin. En olisi itse kyllä osannut kirjoittaa noin hyvin. Mulla on kaksi lasta ja nuorempikin jo kohta 2-vuotias. Yksinolon puutteeseen on jotenkin alkanut tottumaan. Mies välillä kysyy jos haluan vähän omaa aikaa, että mitä haluat tehdä… yleensä vastaan että vie lapset ulos niin saa olla yksin kotona. Silloin vaan luen kirjaa ja otan päiväunet!

  • Reply Emma Saturday, July 22, 2017 at 22:45

    Aivan ihana ja hyväntuulinen postaus! En ole paljon äitiysasioista lukenut, mutta kaikenlaisia kysymyksiä mielessäni on pyörinyt juurikin tällaisista asioista. Että miten vauvan tulo maailmankatsomusta muuttaa, ja että onko se muutos pelkästään positiivinen. On upeaa, että uskallat puhua myös miinuspuolista, osa äideistä kun ei halua tai kehtaa kertoa mitään, mikä ei ole täydellistä. Todella mielenkiinnolla luen näitä mungobaby-postauksia, niistä saa paljon hyvää mieltä ja loistavia vinkkejä (sinne jonnekin) tulevaisuuteen!

  • Reply Larva Sunday, July 23, 2017 at 04:33

    Anna, vaikka vauvasta irtautuminen tuntuu ensin kummalliselta niin tee se kuitenkin-sen oman itsesi vuoksi. Se tekee ihmeitä pääkopalle kun irtaudut vauvasta vaikka vain sen hieronnan ajaksi mutta tee se, ennen kuin alkaa tuntua siltä että on pakko. On hirveän tärkeää muistaa olla juuri se “minä itse” ja “unohtaa” se vauva välillä, Sellainen lataa ihan erilaista energiaa arkeen. Muista sekin että tosiaan olet myös vaimo ja pidä se erillään äitiydestä, tee miehen kanssa niitä asioita mitä teit ennen vauvaa, parisuhteen hoitaminen on mun mielestä ihan ykkössijalla vauva arjen keskellä, kun se voi hyvin, niin kaikki voi hyvin. Tykkäsin kovasti myös kirjoituksestasi jossa kerroit kauniista kotivaatteista, mielestäni moni suomalainen nainen saisi tässä kohtaa ottaa mallia ja todella pukea kotona niitä kauniita vaatteita ennne kaikkea itseään mutta myös MIESTÄÄN varten. En ymmärrä miksi pitää tällätä ulos parhaat päälle ja meikata vain ja ainoastaan ulos, mielestäni on erittäin tärkeää tehdä tätä myös kotona ja olla huoliteltu puolisoaan varten, se kertoo siitä että haluaa miellyttää toista olemalla hänelle kaunis. Toivottavasti kerroin asiani oikein, olin vaan niin kovasti kanssasi samaa mieltä näistä asioista :)

  • Reply Pire Sunday, July 23, 2017 at 23:05

    Tuttuja tuntemuksia. Esikoisen kohdalla koin välillä suurta ahdistusta tuosta että en ole koskaan yksin ja poissa vastuusta. Meni varmaan pari kuukautta ennen kuin sisäistin sen,että olen äiti. Välillä vieläkin jotenkin herää jossakin arkiruutinien keskellä ajatukseen, että “minä olen äiti, tämmöistä tämä elämä nyt on”. Se ob yleensä itselle sen merkki, että on unohtanut itsensä ja nyt tarvitsen omaa aikaa. Joku aikaisemmin jo mainitsikin, että omaa itseänsä ei pitäisi hukata. Kun esikoinen oli 2v aloin pikkuhiljaa muistamaan mistä nautin ja oli jo enemmän aikaa omille jutuille :) Nyt kun on kaksi lasta ja vauva taas talossa,niin helposti ajautuu siihen,että unohtaa itsensä. Jossain lehti jutussa sanottiin mielestäni hyvin, että vanhempien pitäisi jättää edes yksi harrastus missä käyvät vaikka vauva tuleekin taloon. Tätä ajattelin tänä vauva aikana toteuttaa :)

  • Reply Heli Monday, July 24, 2017 at 09:14

    Muakin alkoi itkettää! Arvostan tosi paljon rehellisyyttäsi, ihanaa lukea tällaista mistä tunnistaa itsensä 100% – en siis ole todellakaan näiden fiilisten kanssa yksin kuten muistakin kommenteista huomaa. Tuo mitä kirjoitit parisuhteesta oli erityisen liikuttavaa ja samastuttavaa. Me ollaan ihan eri ihmisiä nyt toisillemmekin. Mutta samalla mitalla kun sitä vauva-arkea edeltänyttä “seksikkyyttä” on hävinnyt yhteiselosta, tilalle on tullut vielä enemmän hellyyttä. Ei siis vain lapseen kohdistuvaa vaan tosi paljon toisiimme osoitettua. Sellaista tsemppiä erityisesti tarvii tässä välillä kovastikin hankalassa elämänvaiheessa ♡

  • Reply Krista Monday, July 24, 2017 at 10:07

    Aivan ihana postaus, kiitos siitä! Yllättävästi sait kirjoituksillasi myös mut liikuttumaan, kun aloin ajatella omaa äitiäni ja sitä, kuinka tärkeä mahdan olla hänelle. Muuten kun en voi kuin kuvitella, miltä nuo äitiyteen liittyvät asiat tuntuvat, kun oma elämäni on hyvinkin kaukana noista asioista. Mutta joo, ihania ja mielenkiintoisia ajatuksia, niistä oli kiva lukea!

  • Reply Veera Monday, July 24, 2017 at 11:28

    En ole vielä itse äiti, mutta tämä teksti sai kyyneleet silmiin. <3 Ihanasti kirjoitettu!

  • Reply L Tuesday, July 25, 2017 at 13:41

    Samoja juttuja pyöritellyt päässä tässä viiden kuukauden äitiyden aikana. Just toi yksin oleminen, ymmärrän tasan mitä tarkoitat! :) Ja nyt vasta oikeesti tajuaa kuinka tärkeä ite on omille vanhemmille. Äitiyden myötä elämä on saanut uuden syvyyden, tätä mun on ite vaikea selittää mut ihan ku itseen olis tullut yks “kerros” lisää. Ihan sen fyysisen kerroksen lisäksi :D hah

  • Reply Sanni Friday, July 28, 2017 at 01:12

    Samoin täällä tuli kyyneleet silmiin, vaikkakin tunnen olevani kummajainen äitien joukossa, kun en tunnista itseäni monestakaan kohdista… Mutta tuo suhde omaan äitiin.. Sen tunnistan, ja siitä tuli itku :’) sana äitikin on saanut jotenkin uuden merkityksen. Monisävyisemmän.

  • Reply Juuli Monday, July 31, 2017 at 12:37

    Heippa, en lukenut kaikkia kommentteja joten toivottavasti ei tule moneen kertaan samoja kysymyksiä. :)

    Mielessä pyörii perheen keskeiset välimatkat. Kirjoitit, että olette läheisissä väleissä perheen kesken, mutta onko teillä ollut harmitusta kilometrien takia, tarkoitan sitä, että omat perheenjäsenet eivät pääse näkemään lasta tai hoitaamaan niin usein kuin jos asuisi samassa kaupungissa?

    Meille on tulossa marraskuussa ensimmäinen lapsi ja olen ollut aika läheinen perheeni kanssa, nyt muutimme etelä-suomeen kun koti on keski-suomessa. Sukulaisia ei täällä ole eikä läheisiä ystäviä. Välillä mietityttää, että tuleeko lapselle ja isovanhemmille ja sisaruksille niin läheinen suhde kuin toivoisin. Toki äippälomalla pääsee jaksamisen mukaan matkustamaan vauvan kanssa.

    Onko sulla jotain vinkkiä tai kokemusta antaa tähän asiaan, että vauva oppisi muistamaan isovanhemmat ja tädit ja sedät vaikka ei samassa kaupungissa ollakkaan? :)

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post