Synnytyskertomus

(En äkkiseltään keksinyt sopivaa kuvamateriaalia synnytyskertomukseen, joten mennään ihan ilman kuvia tämä postaus :)

Postaus saattaa sisältää ällöttäviä synnytykseen ja vauvan elämän alkutaipaleeseen liittyviä asioita, joten luethan omalla vastuulla.

Eihän se synnytys sitten mennyt yhtään niin kuin “suunnittelin”. Tosin tiedostin jo suunnitteluvaiheessa, että kaikki suunnitelmat ovat sellaisia, että niistä on pystyttävä joustamaan. Pari asiaa muutin jo ennen synnytystä, ja kirjailin toiveitani ylös sitä mukaa, kun ajatukseni muuttuivat. En alun alkaen esim. halunnut kätilöopiskelijaa synnytykseemme, mutta käytyämme KYSissä muutama viikko ennen synnytystä, muutin mieltäni. Alunperin olin ajatellut, että mitä vähemmän ihmisiä, sitä helpompi. Olin myös lukenut kauhutarinoita, joissa kivuliaita asioita tehtiin kahdesta, jotta opiskelija on voinut kokeilla jne. Ylipäätään luin ehkä liikaa ajatuksia siitä, miten kamalaa on ollut, kun opiskelija on ollut läsnä. KYSissä käytyämme supistusten takia, oli siellä akuutissa kätilön lisäksi kätilöopiskelija mukana. Ja kun tykkäsinkin siitä tytöstä ihan valtavasti ja hän oli mielestäni paljon hellempi kuin kätilö, muokkasin tietoihini, että yksi opiskelija saa olla läsnä. Tämä oli synnytyksen kannalta maailman paras päätös!

Synnytys tosiaan lähti käyntiin hieman varkain. Kävin päivällä lääkärissä, joka hieman pyöritteli kalvoja. Kalvojen pyörittelyhän on tosi yleistä esim. Australiassa ja Iso-Britanniassa kun laskettu aika on lähellä tai ollut jo. Lääkäri totesi, että siitä ei välttämättä ole mitään hyötyä, koska kalvot olivat sen verran “vahvat”. Kuitenkin tultuani kotiin pari tuntia myöhemmin, alkoi supistukset. Tavallaan synnytykseni on alkanut siis jo 15.30 keskiviikkona, nimittäin siitä asti mulla oli koko ajan säännöllisiä supistuksia, n. viiden minuutin välein. Minulla oli kuitenkin pari päivää aiemmin ollut koko yön supistuksia, jotka oli yhtä voimakkaita ja kovuusluokaltaan samanlaisia, joten ajattelin tämänkin olevan väärä hälytys. Kävimme illallisella ravintolassa, katselimme telkkaria ja olin ihan varma, että supistukset vielä laantuvat. Kuitenkin n. 23 aikaan alkoi supistukset kovenemaan tosi paljon ja n. kahden aikaan yöllä kävelimme KYSille akuuttiin. Siellä vietin puoli tuntia käyrillä, jonka jälkeen sisätutkimus kertoi, että synnytys oli alkanut, mutta olin auki vain 2,5 cm ja että voisin jäädä sinne tai mennä vielä kotia. Ajatuksena halusin kokeilla luomusynnytystä ja tässä vaiheessa vielä kieltäydyin kaikista kipulääkkeistä, joita tarjottiin. Akuutissa vielä hieman naureskelivat, kun päätimme mennä kotiin, että katsotaan kuinka pitkälle pääsette, sillä kätilö aavisti, että palaamme melko pian. Kolmesta viiteen tsemppasin kotona. Lämpimässä suihkussa jumppapallon kanssa, sängyssä TENS-laitteen kanssa ja viimeisenä kävellen edestakaisin eteistä mieheen nojaten ja supistuksia vastaan ottaen. Pakkasimme sairaalakassin ja turvakaukalon mukaan ja lähdimme aamuviideltä sitten kohti sairaalaa, jossa ilmoitin heti, että paskat luomusynnytyksestä, mä haluan kaikki lääkkeet :D Todella tuskainen puoli tuntia käyrillä (kyljelläni makaaminen oli pahinta tuossa vaiheessa, joten käyrät oli helvettiä) johti siihen, että meidät ohjattiin suoraan synnytyssaliin ja sain annoksen oksynormia, joka hieman kevensi oloa. Vuoron vaihduttua aamuvuoroon, synnytyssaliin saapui mun synnytyksen paras juttu, eli kätilöopiskelija Helena, joka oli ihan loppuvaiheen kätilöopiskelija, joka aloittaa kai ensi viikolla kätilönä. Jos satutte synnyttämään KYSissä ja saatte hänet kätilöksenne, niin kiittäkää kaikkia onnen tähtiä :)

Siitä se sitten lähti. Oksynormin vaikutus alkoi heiketä ja siinä vaiheessa ilmoitin, että epidurali tänne ja aivan helkkarin äkkiä. Kätilö ja Helena pohtivat asiaa siinä, ja sovimme, että yritän vielä hetken odotella, jos avautuminen menisi hieman pidemmälle. (tässä vaiheessa n. 3,5 cm) Ettei vaan hidastuisi tai hiljentyisi. Sovimme, että tsemppaan yhdeksään ja sitten soitetaan anestesialääkärille. Siinä vaiheessa tutustuin synnytykseni toiseen ihanaan asiaan, eli ilokaasuun! Ai että. Ihana ihana laite. Siis mä luulen, että ois ollu yks hailee, oliko siinä ilokaasua vai vaan happea, mutta se itse laite. Se kun pakotti hengittämään syvään sisälle ja ulos ja toi mieleeni snorklauksen. Kuvittelin mielessäni kauniit snorklausmaisemat ja keskityin hengittämään ikään kuin elämäni olisi siitä kiinni. Kätilöopiskelijan lisäksi ilokaasu oli mun synnytyksen top3:ssa aivan ehdottomasti :D 

Anestesialääkäreillä oli aikamoinen hulina ja kiire ja saatiin anestesialääkäri paikalle vasta kymmenen jälkeen, missä vaiheessa olin jo aivan tuskissani. 4,5 cm auki, mutta supistukset sitä luokkaa, että ajattelin kuolevani. Mies oli apuna ja heijas ja paijas ja hieroi ja mitä ikinä, ja jokainen supistus meni sillä voimalla, että hän oli tukena. Helena oli koko ajan läsnä ja auttoi myös osaltaan puhumalla ja ohjeistamalla miestä jonkin verran. Kun anestesialääkäri tuli, meinasin alkaa itkemään vain ajatuksesta kylkimakuusta. Onneksi lääkäri suostui pistämään epiduralin istualleen, kun istuin palloksi taipuneena. En edes tuntenut epiduralia, vaikka siitä aina maalaillaan kauhutarinoita. Supistusten välissä piikki selkään ja epidurali tippumaan. Vartti myöhemmin kosin anestesialääkäriä, sillä heti ensimmäisestä supistuksesta epiduralin jälkeen alkoi kipu hellittää. 20 min epiduralista mä olin taivaassa. Pystyin hyvin liikkumaan, mikään ei puutunut, mutta supistuksia ei tuntunut. Tai siis ihan kevyt sellainen paine oli, muuten olin ihan normaalisti. Juttelin miehen ja Helenan kanssa ja olin ihan taivaassa, että täähän on ihan kivaa tää synnyttäminen. Ihmettelin sata kertaa ääneen, että missä maailmassa mä halusin luomusynnyttää ja vannoin epiduralin nimeen :D Tiedän, että se ei sovi todellakaan kaikille, ja pelkäsin, että mulle se tekee kanssa vaan huonoa, mutta ehei. Mä olin puoltoista tuntia ihan taivaassa. Sain jopa nukuttua vartin, ja kaikin puolin olin onnellinen siellä synnytyssalissa. Vedetkin meni spontaanisti itsekseen siinä jossakin välissä avautumista.

Epidurali nopeutti mulla hommaa sen verran, että puolitoista tuntia epiduralista olin ykskaks auki jo 9,5 cm ja kätilö veikkaili, että vauva tulee maailmaan kyllä ennen klo 14 vuoronvaihtoa. 13 aikaan ruvettiin tiputtamaan oksitosiinia, koska supistukset olivat kovuudesta huolimatta kovin lyhyitä. Ponnistusvaihetta silmällä pitäen niihin piti saada tehoa. Suostuin siihen oksitosiiniin ihan itse, vaikka alkuun ajattelin, että sitä en ainakaan halua. Supistukset alkoivatkin pitenemään ja pikkuhiljaa alkoi myös se onni ja iloisuus synnytyksestä kadota. Vauva oli hieman liian ylhäällä vielä aktiivista ponnistamista silmällä pitäen. Heijasin itseäni jumppapallolla, kävelin ja liikuin saadakseni vauvaa hieman vielä laskemaan. Siinä hieman ennen klo 14 alkoikin sitten se todella tuskainen ja hirveä vaihe. Jokainen supistus alkoikin tuntumaan ihan hirveältä paineelta takapuolessa ja epiduralista huolimatta kipu alkoi olla aika kovaa. Tai no, ei ne supistukset enää sattuneet vatsaan eikä selkään, mutta se paine. Sitä ei poista edes epidurali.

Kokeilin ponnistusta eri asennoissa, mutta koska tuo vaihe pitkittyi ja pitkittyi en voinut enää olla jakkaralla, sillä riskillä, että paikat ovat turvonneet liiaksi ja repeämiä tulee sen takia holtittomasti. Ei muuta kuin perinteiseen synnytysasentoon sängylle ja ponnistamaan. Pikkuhiljaa homma alkoi jotenkin muuttumaan radikaalisti. Kätilöopiskelijan ja kätilön lisäksi huoneeseen alkoi ilmestymään johtavaa kätilöä ja lääkäreitä toisensa perään. Yksi lääkäri otti vauvasta ultraa, toinen otti verinäytettä vauvan päästä ja ykskaks sängystä nostettiin puolet pois, jalkatuet paikalleen ja huomasin, että yksi kätilö piti jalkaani, toinen toista, lääkärit ja Helena olivat kaikki jalkopäässä ja oli välilihan puudutetta ja ties mitä. En suoraan sanottuna enää muista juuri mitään tuosta, sillä olin vaan niin tuskissani. Puristin miehen kättä ja yritin noudattaa mulle annettua ohjetta. “Odota, että supistus alkaa kerää voimaa, hengitä lujasti sisään ja purista kaikki happi pyllystä ulos.” Mä halusin vaan huutaa ja huohottaa, joten toi oli aika hankalaa. Ja kyllä mä huusinkin. Muistan sen, että yhdessä vaiheessa niiden “hyvä hyvä, sä pystys siihen” -tsemppausten joukossa suuttuneeni koko joukolle ja huutaneeni, että “mä en jumalauta ihan oikeesti pysty, leikatkaa se pois”. Sen pahempia manauksia en kai siellä huudellut, koska keskityin vaan siihen hengittämiseen.

Ponnistusvaihe pitkittyi ja pitkittyi ja loppujen lopuksi yksi lääkäreistä tuli viereeni imukupin kanssa ja sanoi, että vauva ei pääse nyt itse tulemaan, että tarttisi auttaa. Imukuppi tarttee episiotomian, onko OK. “On on, leikatkaa vaikka napaan asti auki, kunhan tää loppuu nyt”. Jotenkin siinä aloin ymmärtää, että tilanne on hieman eskaloitunut (kun sulla on seitsemän ihmistä ympärillä kaivamassa vauvaa pihalle, on ehkä kieltämättä ns. tilanne päällä). Johtava kätilö oli sellainen todella pieni nainen, joka haki jakkaran viereeni ja painoi vatsasta supistusten aikana. Hän oli aivan ihana! Jossakin vaiheessa lääkärit mutisivat jotain sydänäänistä ja ahdingosta ja meinasin mennä paniikkiin täysin. Johtava kätilö totesi siinä äidillisen käskevästi ja suoralla suomen kielellä, että “vauvalla on nyt ahdinko, sun on nyt pakko pystyä”. Asia selvä.

Päätin silloin, että ponnistan niin pitkään kunnes joko vauva syntyy tai kuolen. Olin itse asiassa tosi fine molempien kanssa siinä vaiheessa. Muistan, että viimeinen ajatukseni ennen kuin ponnistin, oli se, että mä kuolen tähän, mut se on ihan OK. Meillä on onneksi niin innokkaat ja nuoret isovanhemmat, että miestäni autetaan kyllä ja vauva saa silti hyvän elämän. Mä kuolen tähän, mut se on ihan fine. Sillä ajatuksella ponnistin viimeiset kerran ja imukupin avittamana pieni syntyi 16.15.

Vauva nostettiin rinnalle ja ilmoitettiin hänen olevan poika. Siitä pikkuhiljaa lääkärit ja muut hipsivät pois, jättäen minut ja mieheni, vastastyntyneen poikamme ja Helenan sekä kätilön huoneeseen. Ainoa asia, joka mua vähän harmittaa on se, että poikaa ei nostettu niin, että olisin nähnyt hänet kunnolla. Hän oli takaraivo minuun päin, ja makasin tikattavana vielä melkein tunnin. Sillä aikaa en nähnyt hänestä kuin takaraivon, ja jouduin pyytämään miestä ottamaan hänestä kuvan ja näyttämään minulle. Kätilö kursi meikäläistä kasaan siinä melkein tunnin ja harmikseni menin kyselemään tikkien määrää. “Ei me lasketa kymmenen jälkeen, kymmenittäin näitä on.” Asia kunnossa.

En voi sanoa, että olisin ollut rakkauden täyttämä ensisekunneilta vauvamme elämää. Mä olin itse asiassa tosi surullinen. Itkin itsekseni sitä, että minä aiheutan pettymyksen vauvalle. “Mä en enää ikinä pysty tekemään tätä, sä jäät aina ainoaksi lapseksi”. Ilmoitin miehelle, että jos tämä haluaa lisää lapsia, niin adoptio tai suunniteltu sektio.

Vessassa käyminen ompelun jälkeen oli synnytyksen jälkeen toisiksi tuskaisin kokemukseni ja olin ihan varma, että en toivu tuosta koettelemuksesta ikinä. Olin aivan pirstaileina henkisesti ja olotilani kruunasi jotenkin se, kun näin itseni peilistä. Silmistäni oli katkennut pieniä verisuonia, kasvoistani oli katkennut varmaan satoja pieniä verisuonia ja näytin helvetin läpikäyneeltä. Aika pitkälti siltä se tuntuikin. Vauvaa hieman pestiin (koska hänellä oli niin paljon tukkaa :D) ja sain hänet takaisin rinnalleni. Kun pääsimme osastolle, olin aivan myyty tuolle pienelle, mutta samalla olin varma, että en synnytä enää koskaan.

Jotenkin kummallisesti henkinen toipuminen kesti ehkä viisi tuntia. Muistan, että heti synnytyksen jälkeen oli sellainen fiilis, että ei ole sellaista määrää vuosia, että mä toipuisin tosta. Kuitenkin jo joskus 22 aikaan illalla mulle iski sellainen olo, että kyllähän tästä selviää. Olin ihan hämmentynyt omista ajatuksistanikin. Mähän halusin luomusynnyttää, ei epiduralia, ei missään nimessä episiotomiaa, ei perinteistä asentoa, ei oksitosiinia. Sain ne kaikki ja vielä imukupin siihen lahjaksi päälle. Ja siltikin mulla oli jo muutama tunti synnytyksestä todella voimaantunut olo! Seuraavana päivänä puhuin jo “sitten joskus toinen tulee toivottavasti helpommin”. Luulen, että se, että kaikki meni ihan uusiksi ja homma oli oikeesti aika todella tuskallista, sai mut ajattelemaan, että mä selvisin tuostakin. Että ei se paljoa pahemmin voi enää mennä joutumatta leikattavaksi, ja kestin tänki ihan hyvin. Pystyin kävelemään heti ekana iltana, istumaan oon pystynyt alusta asti sillai hieman kallellaan ja nyt jo ihan normaalisti. Tikit on parantunu tosi hyvin, kohtu vetäytyi tosi nopeasti kasaan ja vaikka kaksi päivää olo oli kuin rekan yliajama (hauiksia myöten joka paikkaa särki), mulla oli hyvä olo. Pystyin liikkumaan, pitämään vauvaa, valvoin äitihormonien voimalla älyttömiä aikoja vain haistellen ja tuijotellen vauvaa. Olin ihan varma, että episiotomiahaavani pitää mut hajalla useamman kuukauden, mutta aika normaalia elämää pystyn elämään jo tässä reilun viikon kohdalla. Jotenkin tieto siitä, mihin pystyi, kun oli pakko, saa mun muiston tosta synnytyksestä aika positiiviseksi.

Ja tietenkin siis KYSin henkilökunta, joka ansaitsee suurkiitokset. Jokainen nainen siellä huokui sellaista ammattitaitoista otetta, kommunikoi mulle tosi hyvin tapahtumia ja varsinkin johtava kätilö ja Helena saa mut aina muistamaan ton kaiken ihan tosi lämpimin muistoin. Hetkeäkään ei ollut sellainen olo, että vauvalla olisi mitään hätää heidän käsissään, ja samalla minua kohdeltiin erittäin hyvin. Aina kysyttiin lupaa, oli se koskemiselle tai episiotomian tekemiselle. Seuraavana päivänä synnytyksestä lääkäri kävi juttelemassa ja kyselemässä tuntojani synnytyksen jälkeen, kuten kaikille imukuppisynnyttäjille kuulemma tehdään. Mä olin tosi positiivisilla mielin jo silloin, ja vielä kun Helena tuli sitä seuraavana päivänä moikkaamaan, olin todella kiitollinen, että äidin eteen on nähty sen verran vaivaa, että oikeesti on tultu juttelemaan niistä tunnoista ja ajatuksista, ettei pelkoja tai pettymyksiä jäisi.

Miksi sitten synnytys menikin niin hankalasti? Kukaan ei oikein osannut mulle sitä varmasti vastata, mutta paras veikkaus on se, että vauvalla oli isohko pää (37 cm, kun keskiarvo on 35 cm) ja se oli hieman vinossa. Vauva näytti olevan raivotarjonnassa, mitä vielä tarkistettiin loppuvaiheessa ultrallakin, mutta imukupin paikasta päätellen hän oli kuitenkin hieman pää vinossa, mikä kuulemma voi tuoda pari senttiä lisää vielä. Jokin siinä kuitenkin oli, että hänen päänsä oli siinä asennossa, ettei päässyt sieltä itsekseen syntymään, joten homma meni miten meni.

Nyt vauva voi erinomaisen hyvin, ja äitikin on aika 9/10 voinnin puolesta. Vielä ei rinnat ole ihan tottuneet tähän jatkuvaan maitotulvaan, ja kaalilehdistä kauratyynyyn on apuvälineet ollu käytössä. Epparitikit vielä vähän kiristelee tietyissä asennoissa, kun on varmaan paraneminen kovassa vauhdissa, mutta välillä voisin unohtaa synnyttäneeni alle kaksi viikkoa sitten.

Sillä lailla meni se. Yllättävää kyllä, tässä vaiheessa muistan enää pätkiä sieltä täältä ja kaiken kaikkiaan koko hommasta on positiivinen mielikuva :)

Synnytyksen virallinen kesto: 24,5 h (todellisuudessa n. 17 h ensimmäisistä oikeasti kipeistä supistuksista)

42+

Related Posts

67 Comments

  • Reply Marianne Monday, April 17, 2017 at 19:36

    Muistanko väärin, että jossain postauksessa puhuit doulasta ? Teillä ei kumminkaan ollut sittenkään ?

    • Reply Anna Monday, April 17, 2017 at 19:52

      Ainiin, unohtui tästä sanoa. Meidän doula ei valitettavasti töiden vuoksi päässyt paikalle kuin vasta 14 jälkeen ja siinä vaiheessa oli jo sellainen tohina, ettei oikeen enää ollut tarvetta :) Harmi sen alun kannalta, mutta tuo kätilöopiskelija korvasi sen kyllä paremmin kuin hyvin :)

      • Reply Jessica Tuesday, April 18, 2017 at 12:26

        Entäs se varadoula, eikö hänkään päässyt paikalle? Itse olen miettinyt doulan varaamista, mutta jos kerran vaarana on se, että doula tai varadoula ei pääsekään paikalle, niin se olisi varmasti tosi kova paikka henkisesti mulle, koska oon niin herkkä :D Onneksi sait kuitenkin kivan kätilöopiskelijan <3

  • Reply Sissi Monday, April 17, 2017 at 19:56

    Huh, mikä koitos! Kiitos että jaoit tämän kanssamme. Mahtavaa, että kaiken tuon jälkeen olet noin positiivisella mielellä kaikesta :) Saako kysyä, että missä vaiheessa doula putosi remmistä pois? Eikö sulla alunperin ollut suunnitelmissa saada oma doula synnytykseen mukaan?

  • Reply Milja Monday, April 17, 2017 at 19:58

    Voi apua, tuo kertomus oli aivan kuin omasta synnytyksestä pitkine kestoineen, samanlaisine kivunlievityksineen ja imukuppeineen. Ainoana erona vain, että meidän tytär tuli ulos avosuisessa tarjonnassa eli hän vaati sen takia vielä enemmän tilaa ulos tullessaan. Se järkyttävä paine takamuksessa oli jotain kauheaa, mä olin varma että nyt se lapsi tulee väärää reittiä ulos….😬 Toiseen synnytykseen lähden joskus siinä toivossa, että sen on pakko mennä ensimmäistä paremmin!
    Sä oot tehnyt mielettömän urotyön ja nyt saat nauttia sen tuloksista. 💛 Paljon onnea vielä ja suloisia vauvantuoksuisia hetkiä. Se pikkuvauva vaihe kestää vain hetken joten nauti täysin rinnoin (hehheh)!😄💛

  • Reply Sirpa Monday, April 17, 2017 at 20:07

    Jotenkin odotin tätä postausta ihan innolla! Vauva varmaan tossa iltamaitoa imiessään ihmetteli, että “mitä toi mutsi tossa tsemppaa”. 😂 Näitä on aina kiva lukea, meilläkin oli iso pää pojulla joten ehkä siksi venytti ja porasi päätään ulos melkein kolme vuorokautta. Harmi, että et saanut luomusynnytystä. Vaikka henk. koht en käsitä kuka haluaa. 😀 Peukku tosin niille ketkä siihen kykenevät! Onnea vielä! 😍

  • Reply M Monday, April 17, 2017 at 20:10

    Minullakin eka synnytys oli aika teurastus, toinen meni paljon paremmin vaikka kuopus oli isompi kuin esikoinen. Aika kultaa muistot ;)
    Paljon Onnea teille! :)

  • Reply Mimi Monday, April 17, 2017 at 20:31

    Kiitos tästä. Täällä mennään rv34 ja synnytysjännitys jo päällä. Ihanan rehellinen ja positiivinen, avoin kirjoitus. Kiva lukea, että vaikka oli hankalaa niin kaikki meni kuitenkin hyvin ja jäit positiiviselle mielelle. :)

  • Reply primrose Monday, April 17, 2017 at 20:42

    Olet sankari! Kiitos että jaoit oman synnytyskertomuksesi. Hetken mietin, uskallanko tai haluanko lukea sitä, kun oma synnytys alkaa häämöttää horisontissa – vähän kaukaisena vielä mutta joka tapauksessa varmasti lähestyvänä. Oli kuitenkin jotenkin lohdullista ja voimaannuttavaa kuulla, miten jaksoit ja pystyit, kun tilanne sitä vaati. Oli mukava lukea, että sulle jäi positiivinen mieli päällimmäiseksi rankasta tilanteesta. Kyllä mua ihan suoraan sanottuna jännittää synnytys ja sen takia on hienoa lukea, että on mahdollista oikeasti löytää itsestään voimia, joita ei edes tiennyt itsestä löytyvän. Ihania vauva- ja perhehetkiä teille! :) <3

  • Reply Komppis Monday, April 17, 2017 at 20:43

    Tutulta kuulostaa. Kolme lasta ja kaikki avotarjonnassa. Kaks ekaa meni ihan suhteellisen ookoo, viimeinen ei. Painoi yllättäen 4,5 kiloa ja avotarjonta. Huoneessa oli varmaan koko synnärin henkilökunta siivoojaa ja talonmiestä myöten. Imukuppi irtos kahdesti. Hirvee härdelli, mutta hengissä selvittiin molemmat. Kuulemma, jos lisää lapsia haluan, niin sektio, koska mulla synnytyskanavan rakenne kääntää avotarjontaan. Mutta meillä on lapsiluku täynnä, joten ei tarvi miettiä.

    Hurja oli synnytyksesi. Hatunnosto. Onneksi haavat on parantuneet nopeasti. Ihanaa vauva-aikaa teille. Onnea pienestä.

  • Reply Minnea Monday, April 17, 2017 at 20:57

    Hienoa, että jaoit tämän kaikkine ikävine yunteineenkin! Tykkään sun rehellisyydestä! Kaikkea hy ää alkutaipaleelle :)

  • Reply Tatjanal Monday, April 17, 2017 at 21:08

    Huh, kuulostaa tosi rankalta synnytykseltä. Onnea suloisesta peikkopojasta!
    Samankaltaisia ajatuksia oli minulla esikoisen synnytyksessä, erityisesti ponnistusvaiheessa, jonka loppupuolella vaan huusin että auttakaa nyt mä en saa tätä lasta pihalle. Ja sitten poika syntyikin.
    Meidän toinen poika syntyi 6 vuorokautta sitten ja vaikka supistukset olivat loppuvaiheessa todella paljon kipeämpiä kuin esikoisesta eikä spinaali vienyt kaikkea kipua pois niinkuin epiduraali oli vienyt ekassa synnytyksessä, oli toinen synnytys helpompi ja erityisesti ponnistusvaihe oli nopeampi ollen ensimmäisessä synnytyksessä yli puoli tuntia ja nyt vain viisi minuuttia :)
    Helena oli ollut harjoitelijana Mikkelissäkin syksyllä ja silloin jo harmittelin ettei voi sattua minun synnytykseeni. Hän kirjoitti vielä syksyllä blogia, jonka perusteella olin saanut hänestä sellaisen kuvan että jos vaan pystyisin valitsemaan, haluaisin hänet kätilökseni :)

  • Reply Emilai Monday, April 17, 2017 at 21:08

    Hatunnosto täältäkin!<3 hienosti selvitty ja ihanaa että mielesi on jo noin positiivinen synnytyksen suhteen! Ihania hetkiä pienen kanssa😊 Mäkin olen kummallakin kerralla luullut kuolevani ponnistusvaiheessa mut selvitty on, toinen tuli ainakin täällä helpommin😊 Epiduraali on ollut itselläni ainakin kummallakin kertaa pelastus, vaikka äitini on synnyttänyt luomusti ja luulin itsekkin tekeväni niin mutta ei toivoakaan että olisin pystynyt kärvistelee tunti kaupalla niiden kipujen kans enää yhtään pidempään kuin mitä nyt piti! Onneks aika kultaa muistot tässäkin asiassa! Ollaan me naiset vaan ihmeellisiä kun tämmösiin suorituksiin pystytään💪

  • Reply Henzuz Monday, April 17, 2017 at 21:23

    Omia kokemuksia ei vielä ole mutta äiti just viikonloppuna kertoi mun kauheesta synnytyksestä kun tulin takapuoli edellä maailmaan eli kaksikerroin ja imukuppia tarvittii(synnyin vielä kolme viikkoa etuajassakin). Salissa oli kuulemma kaikki liikenevät lääkärit ja kätilöt kun asiat ei menny putkeen. :D

  • Reply Sohvii Monday, April 17, 2017 at 21:26

    No huh huh! Täytyy nostaa isosti hattua et oot selvinny tuosta kokemuksesta! Mä olen ollut niin neiti et oon synnyttänyt kolmesti suunnitellulla sektiolla ja syynä yksinkertaisesti synnytyspelko. Nämä tarinat ovat vaan niin uskomattoman pelottavia ettei itsestäni vaan olisi ollut tuohon! Hienoa Anna!

  • Reply Valkkis / http://www.rantapallo.fi/hausfrau/ Monday, April 17, 2017 at 21:53

    Ihanan aito kertomus ja pystyin täysin elämään fiiliksissä mukana, vaikka imukupista mulla ei olekaan kokemusta. Jännästi se fiilis vaan muuttuu siitä “ei enää koskaan” siihen “milloin hankitaan toinen vauva?”, kyllä luonto hoitaa :)

    Kaikkea hyvää sinulle, vauvalle ja perheellesi :)

  • Reply maria Monday, April 17, 2017 at 22:07

    Ai kamala tän kertomuksen lukemisen jälkeen voin vahvasti pitäytyä siinä, että ei IKINÄ lapsia! Huhheijaa ku mulla hikipisarat valu otsalla kun luin tätä, aikamoinen supernainen olet!
    Mies just sano viime viikolla, että “sit jos jokus hankitaan lapsia…” ni totesin et mun kanssa niitä ei ainakaan tule ja hänen ilmeensä oli just sellanen maansa myynyt :D saa ollaki! Ai kamala, mä en pystys tollaseen ees lääkkeiden yliannostuksella :o mulla on niin kapea lantio että apua.

  • Reply Hannah Monday, April 17, 2017 at 22:10

    Minulla kävi juuri niin että eräs kivulias toimenpide piti tehdä kahdesti koska opiskelija ei onnistunut siinä. Vauvan pää oli vihdoin 1.5h ponnistamisen jälkeen ulkona, mutta tarvitsi apua kun hartiat jumitti. Vauvaa piti kääntää ja painaa alas joka aiheutti repeämisen. Tämä siis tehtiin kaksi kertaa ja se kipu oli jotain aivan järkyttävää. Mutta ei minulla jäänyt siitä silti negatiivista fiilistä, se opiskelija oli aivan ihana ja synnytys kokonaisuutena oli positiivinen kokemus ja suurin kiitos siitä kuuluu hänelle :) vaikea oikeastaan kuvailla synnytystä, en tiedä onko positiviinen ihan oikea sana tässä koska olihan se kaikinpuolin ihan järkyttävän kamalaa :D

    Onneksi teillä lopulta kaikki päättyi hienosti! Tunnistan tuon tunteen, ei ollutkaan heti ensihetket rakkauden täyttämiä, olin itse niin räjähtänyt henkisesti ja fyysisesti, ettei tiennyt minkä alle sitä oikein jäi. Koin alkuun vahvasti helpotuksen tunnetta siitä että synnytys oli vihdoin ohi ja kivut poissa. En ole vieläkään kovin innostunut ajatuksesta että joskus synnyttäisi uudestaan. Saa nähdä miten käy :)

  • Reply Tanja Monday, April 17, 2017 at 22:13

    Kuulostaa rankalle, mutta hienosti kyllä olet tsempannut! Synnytykset on niin erilaisia, itse olin täysin varma, että otan epiduraalin. En kuitenkaan ehtinyt saada mitään ja luulin etukäteen, että räjähdän ponnistusvaiheeseen. Molemmissa synnytyksissä ponnistusvaihe on ollut 2min ja todella helppo. Mutta ne supistukset oli jotakin aivan muuta mihin olin varautunut, luulin ihan oikeasti kuolevani siihen kipuun. Onnea vielä vauvasta!:)

  • Reply HennajaWäinö3kk Monday, April 17, 2017 at 22:23

    Onnea vielä ihanasta pienestä ❤ Voi kuinka elävästi palasi oma synnytys mieleen tätä lukiessa ja myös tuo tunne ettei ikinä enää. Avauduin 7cm ilman lääkettä, ja vannoin supistusten aikana, että ei enää ikinä. Kuitenkin heti synnytyksen jälkeen jo ehdotin miehelle, josko näitä tehtäisiin sata 😂

    Mua helpotti se, että olin yksin sinne 7 cm asti. Jäin käynnistykseen ja käskin miestä lähtemään kotiin ja kerroin soittavani kun tarvitsee tulla.

    Täällä myös imukuppi, epi+pieni repeämä (avotarjonta) ja menetin yli litran verta tuossa tohinassa myös. Imukuppi otettiin käynnistyksestä johtuvien rajujen supistusten takia käyttöön, kun vauvan sydänäänet alkoivat laskea.

    Kaiken ihanan lisäksi epihaavan koko ylin (1/3krs) kerros aukesi viikko synnytyksestä. Kyllä sen kaiken jaksoi pienen tuhisijan voimalla ja nyt tuo kaikki on jo muistoa vaan :)

  • Reply Rosa Monday, April 17, 2017 at 22:38

    Luojan kiitos en ole raskaana, koska tää sai mut melkein itkemään :D Synnytys tuntuu ajatuksena pelottavalta. Just jos kaikki ei meekään ihan niinkun strömsössä ja mietityttää jos siihen ei pystykään ja menee ihan hysteeriseen tilaan kykenemättä kasaamaan itteensä. Kai sitä kuitenkin sitten hädän hetkellä vaan pystyy vaikka mihin. Sä oot kyllä supernainen! Ihan huippua, että koko hommasta jäi kuitenkin positiivinen fiilis.

  • Reply Momofthree Monday, April 17, 2017 at 23:12

    Voi kun tulee oma ensisynnytys mieleen tuosta sun kokemuksesta, synnytys kesti myös 24h ja pitkä ja tuskallinen ponnistusvaihe jotain 40 minuuttia, kuitenkin ilman imukuppia vauva syntyi mutta pää oli kovasti puikulanmuotoinen kun oli sen verran jumittanut synnytyskanavassa :D vauva syntyi käsi poskella minkä takia se oli niin työläs ponnistaa pihalle. Myös tuo pitkä ja kipeä avautumisvaihe kuulostaa niin tutulle samoin kuin järkyttävä paine takapuolessa. Mutta vaikka eka synnytyskokemus oli kamala, olen synnyttänyt vielä kahdesti uudestaankin, eli kammoa ei ole kai jäänyt :D lopputulos palkitsee!

  • Reply Larppis Monday, April 17, 2017 at 23:18

    Vau! Kuulostaa kamalalta mutta näitä synnytyskertomuksia on mun mielestä ihana lukea :) hienosti pärjäsit kyllä! Hatunnosto sulle :) moni pelkää kovasti synnyttämistä mutta siinä vaiheessa kun vauvaa on odottanut sen 9 kk ja synnytys joskus vielä venyy ja venyy on aika valmista kauraa kyllä ja on valmis ihan mihin vaan :D Ei se synnyttäminen kivaa ole mutta ei myöskään mahdotonta ja lopputulos todellakin palkitsee ja sen voimin pääsee pitkälle. Mun synnytys meni myös hurjanpuoleisesti kun vauvan sydänäänet romahti ja synnytys päättyi kiireelliseen sektioon. Mutta jo heräämössä oli kaikki kivut unohtuneet vauvaa ihastellessa ja ilmoitin miehelle että haluan näitä sit lisää että varaudu :D ja mä haluan sitten kyllä synnyttää alakautta koska leikkauksesta toipuminen on paljon hitaampaa ja vaikeampaa kuin alatiesynnytyksestä. Harmittaa kun ekat viikot meni vähän kärvistellessä leikkaushaavan kanssa ja yöimetys oli hankalaa kun en päässyt kunnolla vaihtamaan edes asentoa sängyssä. Tuntuu niin hssulta että moni valitsisi ennemmin leikkauksen kun itse valitsisin mielummin synnytyksen alakautta. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin ja tekisin tän koska vaan uudelleen koska lopputulos on korvaamaton <3

  • Reply S Tuesday, April 18, 2017 at 00:16

    Mulla oli tismalleen samat ajatukset oman synnytyksen jälkeen 1,5v sitten. Synnytys kesti 32h ja ponnistusvaihe kesti 45 min. Olin aivan poikki ja sattui niin saatanasti, kun epiduraali ei ehtinyt vaikuttaa enää ponnistusvaiheessa ja edes kohdunkaulan puudute ei tehonnut. Ponnistin siis ns. luomuna lopulta ja tulihan siinä repeämiä. Epparikin tehtiin. En tiedä, vaikuttiko se vaikea synnytys siihen, että mulle puhkesi tasan 1kk synnytyksestä synnytyksenjälkeinen masennus, josta toivun edelleen. Varmasti traumaattinen synnytys ja samoin imetyksen epäonnistuminen saivat aikaan masennuksen. En ikinä käynyt läpi sairaalassa synnytystä, vaikka olisin voinut, mutta jälkeenpäin juttelin asiasta psykologini kanssa. Näin 1,5v jälkeen tuntuu siltä, että ehkä sille toiselle kierrokselle vielä uskaltaa lähteä..mutta siis synnytyksen jälkeen sanoin myös miehelleni, että ei enää ikinä alatiesynnytystä!

  • Reply Heps Tuesday, April 18, 2017 at 01:04

    Kiitos aidosta synnytyskertomuksesta! Mä oikeen jännitin sun ja vauvan puolesta, kun luin tekstiä eteenpäin :D Olipa myös ihana lukea, kun kehuit noin vuolaasti opiskelija-Helenaa.

  • Reply Katri Tuesday, April 18, 2017 at 08:35

    Siis ihan hullua, miten samantyyliset synnytykset meillä on ollut, tasan vuosi eroa. Meidän runsashiuksinen poika syntyi nimittäin 26h synnytyksen ja tunnin ponnistusvaiheen jälkeen imukupin avustuksella 6.4.2016! Hullua :D Onnea ihanasta pienestä!

    • Reply Katri Tuesday, April 18, 2017 at 08:44

      Niin ja vielä klo 18, sekin aika lähellä :D

  • Reply S Tuesday, April 18, 2017 at 09:22

    Rv 28+6 ja täällä pillitän samalla, kun luin tekstiä ;’DD Onnea vielä pienestä pojasta! <3

  • Reply Noora Tuesday, April 18, 2017 at 10:04

    Ihanaa kun jaoit meidän kanssa tän kokemuksen! Rupes ihan itkettämään, ja tuli oma synnytyskin mieleen. On toi vaan niin kamalaa ja silti niin ihanaa. En pystyny ennen omaa synnytystä lukemaan synnytyskertomuksia tai kattomaan telkkarista mitään synnytykseen liittyvääkään, mutta nyt kun oma on takanapäin, voisin lukea näitä päivät pitkät :D

  • Reply Laura Tuesday, April 18, 2017 at 10:53

    Huh mikä kertomus olet supernainen!
    Näin lapsettomana ja ei synnytyksen läpikäyneenä olis kiva kuulla synnytyskokemus miehen näkökulmasta?:D
    Tuntuu että synnytystä ja sen rankkuutta aina vähätellään (itsellä kauhea synnytyspelko en tiedä mistä tullut) ja esim oma mieheni ei ota mun pelkoja tosissaan vaan on että kaikki muutki naiset synnyttää. Että sekä vie sen rankkuuden siitä pois? Ahistavaa :D mut oikeesti olis ihana kuulla miehesi kokemus synnytyksestä hänen näkökulmastaan. Millasta oli kattoa vierestä ja oliko rankka kokemus katsoa?

  • Reply Hellu Tuesday, April 18, 2017 at 11:11

    Sellaista se todellisuudessa on. Vihaan omaa ensimmäistä synnytystäni. Lapsi on jo 4 vuotta enkä ikinä anna anteeksi kätilöille ja sairaalalle. Touhu oli “naurettavaa “.. loppu pelissä mieheni ehdotteli kätilöille mitä voisi tehdä. “Pitäisikö väliliha leikata?” Joo kokeillaan sitä.. “pitäisikö yrittää imukupilla” joo kokeillaan sitä.. lopputulos oli hätäsektio.

  • Reply 2 sektioo synnytyspelon vuoksi Tuesday, April 18, 2017 at 11:16

    Kiitos että jaoit tämän!
    Oot ihan super kova mimmi 💪!
    Ihanaa vauvan tuoksuista arkea❤

  • Reply Paula Tuesday, April 18, 2017 at 13:44

    Kuulostaa aika samalta ku esikoisen synnytys, niin vaan mäkin vannoin ettei ikinä enää mut tuolla se pikkuveli tuhisee sängyssään. Meillä ainakin tokan kanssa synnytys meni tosi paljon helpommin ku ekalla kerralla!

  • Reply J Tuesday, April 18, 2017 at 14:06

    Ehkä olisi pitänyt lukea postaus kotona eikä toimistolla. Piti lukea kahdessa osassa ettei tulisi itku :) Paljon paljon onnea pojasta!

  • Reply Sumu Tuesday, April 18, 2017 at 15:11

    Oi miten tuli elettyä mukana toi sun kertomus. Oma synnytys 1 v 8 kk sitten meni aika samalla kaavalla: kesto n. 24 h, josta ponnistusvaihe 7h (!!!) päättyen imukuppiin. Ja vielä tuo pään asento, aivan sama juttu, inan väärässä tarjonnassa oli ja siksi vaikea. Suunnittelin myös mahdollisimman “vähälääkkeistä” synnytystä, mutta sain lopulta varmaan kaiken, mitä saada voi. Ilokaasua ei K-S:n keskussairaalassa käytetä, joten siitä jäin paitsi.

    Nyt ei ehdi pidemmin kommentoida, mutta oli tosi kiva lukea tää ja tsemppiä jatkoon!

  • Reply Sarashe Tuesday, April 18, 2017 at 17:44

    Tuli kyyneleet silmiin tämän luettuani. Oli meinaan aikalailla kuin olisin omaa synnytyskertomustani esikoisen kohdalta lukenut, sillä erotuksella että mä en alun alkaenkaan haaveillut luomusynnytyksestä :D Mutta muuten aika samankaltainen, epiduraali joka oli kuin taivas, aivan ihana kätilöopiskelija, piiitkä ponnistusaika ja porukkaa salissa miljoona, lopulta imukuppi ja kuolemanaatokset, sattui niin prkleesti :,D Ja vannoin ekan synnytyksen jälkeen alkuun että tyttömme jää ainokaiseksi. Mutta, niin se vaan on, että ne muistot kultautuu ja meilläkin on nyt jopa kolme pientä. Toinen lapsemme, poika, syntyi ilman imukuppia alateitse mutta pitkä oli ponnistusaika silloinkin Paraneminen oli paljon nopeampaa ilman epparia. Kolmas kullannuppu tyttömme, syntyikin sitten suunnitellulla sektiolla perätilan vuoksi. Mä en suostunut kääntämisyritykseen. Kaikki nämä kolme kokemusta on olleet yhtä raskaat, raivokkaat, rakkaat ja arvokkaat ja vaalin niitä kaikkia elämäni loppuun saakka. Kiitos sinun, palasin itsekin hetkeksi omiin muistoihin vaikkei nyt ollut varsinaisesti tarkoitus tähän alkaa niitä vuodattaa, pahoittelut.

    Oli todella mukava lukea elämänmakuinen teksti teidän synnytyskokemuksesta <3

  • Reply Sadl Tuesday, April 18, 2017 at 17:44

    Kiitos, että jaoit kokemustasi. Kiva myös että olet toipunut noinkin hyvin ☺️

  • Reply Heidi Tuesday, April 18, 2017 at 17:44

    Ensimmäinen koskaan kuulemani synnytyskertomus:D aika rajulta kuulostaa, mutta lopultahan kaikki on onneksi sen arvoista:)

  • Reply saara Tuesday, April 18, 2017 at 17:45

    Laitoin sulle Mungobabyn-instaan “tärkeän” directin :)

  • Reply Kristiina Tuesday, April 18, 2017 at 17:52

    Ihanaa, että jaoit tämän tarinasi. Itse en ole vielä kuullut tai lukenut paljoa synnytystarinoita enkä varsinkaan näin yksityiskohtaisia (mikä oli siis vaan hyvä juttu!), joten oli tosi hienoa saada lukea tämä. Ja mua myös lohduttaa se, että jos noin vaikeastakin synnytyksestä selviää, niin enköhän minäkin selviä, jos joskus pääsen tuohon tilanteeseen :)

    Oon niin herkkis, että mulle tuli itku, kun luin sun ajatuksista siinä vaiheessa, kun vauva oli ahdingossa. Tosi koskettavaa. Ihanat, ihmeelliset äidinvaistot <3

  • Reply Ei leikkauksia Tuesday, April 18, 2017 at 19:14

    Ensimmäinen synnytys oli luomu, ja toivuin siitä super nopeasti. Seuraava oli suunniteltu sektio perätarjonnan takia ja siitä olen edelleen kipeä ja se leikkauksen jälkeinen aika oli yhtä helvettiä. Jos saan valita niin alatiesynnytys!

  • Reply Janni Tuesday, April 18, 2017 at 19:39

    Näitä mungobabyn päivityksiä odottaa kyllä aina ihan into piukeana! Ihanan avoin ja rehellinen synnytyskertomus, arvostan!<3
    Paljon onnea ja ihania hetkiä vauvan kanssa, sekä tsemppiä synnytyksestä palautumiseen:)

    Ps. Jollet ole jo tutustunut aiheeseen, niin synnytyksenjälkeisestä vatsalihasten erkaumasta (joka spontaanin parantumisen jälkeen on valitettavan usealla äidillä edelleen liian suuri) ja sen palautumisesta/kuntoutuksesta on erinomainen opinnäytetyö tehtynä. Googlaat "vatsalihasten erkauma opinnäytetyö", jolloin theseuksesta löytyy v. 2012 tehty oppari (johon kuuluu opas) aiheesta.
    Terv. Synnytyksenjälkeisestä fysioterapiasta syttynyt fyster. Opiskelija;)

  • Reply anonyymi Tuesday, April 18, 2017 at 20:52

    Onnea vauvasta!

    Kannattaa AINA antaa kaikkien opiskelijoiden tulla mukaan omiin toimenpiteisiin, oli kyseessä sitten synnytys, leikkaus, gynekäynti tai normaali hoitotoimenpide. Tällä tavoin saadaan tulevaisuudessakin osaavaa hoitoa:) On aika itsekästä evätä oppimistilaisuus pienen “lisä”kivun pelossa, kun sen tilaisuuden avulla voidaan jatkossa pelastaa henkiä. Ei opiskelijat opi, jollei heitä päästä oikeisiin töihin.

  • Reply Linda Tuesday, April 18, 2017 at 21:55

    Huh, ihan meni kylmät väreet kun luin tän, oli niin samanmoinen kuin mun esikoisen syntymä. Seki kesti 27 h, oli tosi hidas avautuminen, epiduraali ei auttanut ihan kunnolla ja sit vielä imukupilla ulos. Mulle kylläkin toi synnytys oli ihan tosi rankka henkisesti, enkä jotenki päässyt siitä yli pitkään aikaan, en pystynyt istumaan viikkoihin ja imetys takkusi, joten kaikki tuntui vähän liian hankalalta. Ihana, että sulla on kuitenki positiivinen fiilis ja parantuminen on lähtenyt hyvin :) Ite uskalsin hankkia toisen muksun vaikka vannoin ensimmäisen syntymän jälkeen, että ei ikinä enää. Niin se on vaan kumma, miten ne kivut sitten kuitenkin unohtuu. Ja toinen tuli sitten alle 4 tunnissa helposti kun eka oli tehnyt niin hyvän reitin valmiiks :D Kiva kun jaoit tän synnytyskertomuksen ja onnea vauvasta! :)

  • Reply Magdaleena Tuesday, April 18, 2017 at 22:12

    Kiitos. Tämä oli tärkeä ja rohkaiseva teksti lukea omaa ensimmäistä synnytystäni varten. Osaan vain sanoa kiitos!

  • Reply Emma Tuesday, April 18, 2017 at 23:35

    Ihanaa, kun jaoit! Jotenkin aika realistisen kuuloinen tarina synnytyksestä. Olen aina ollut siinä uskossa, että synnytys on aivan kamalan raskasta ja kivuliasta, mutta olen silti kovin rento asian suhteen. Että jos joskus pääsen tuohon tilanteeseen, se kohdataan nöyränä ja teen parhaani. Hyvä, että olet toipunut noin nopeasti ja jäi hyvä mieli kokonaisuudesta. Eikös sitä sanota, että parhaat asiat elämässä tulee, kun uskalletaan mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, synnytys taitaa olla aika äärimmäinen esimerkki tästä :D Se oli myös tärkeää kuulla, että vauvan kohtaamisen ensihetket ei välttämättä ole kaikin puolin elokuvien kaltaista hunajaa, mutta että kokemus silti on hyvä. Tsemppiä palautumiseen ja onnea vielä <3

    • Reply Emma Tuesday, April 18, 2017 at 23:39

      Oho, toivottavasti tämä ei kuulostanut vähättelevältä, että “tuollaisiahan synnytykset on”, ei ollut tarkoitus! Mielettömän työn teit ja varmasti oli kaikkea muuta kuin helppoa! Kaikkea hyvää teille <3

  • Reply Jonna Wednesday, April 19, 2017 at 08:32

    Kiitos rehellisestä synnytyskertomuksesta! Oman esikoiseni synnytys oli hyvin paljon samankaltainen kuin sinulla, synnytys tosin alkoi lapsiveden menolla ja ensimmäistäkään supistusta ei tullut ennen oksitosiinitippaa. Mutta hemmetin kauan kesti, supistukset ei olleet tuskallisia, mutta ponnistusvaihe kylläkin, varma olin että kuolen ja huusinkin sen useaan otteeseen ja taisin toivoakin sitä. Imukupilla saatiin sitten tyttö maailmaan. Traumat jäi sekä minulle että miehelle. 6v myöhemmin kun tuli kuopuksen synnytyksen aika, mies ei tullut edes mukaan. Synnytin hänet yksin, ainoana lääkkeenä ilokaasu ja synnytys oli upea kokemus! Hän oli kyllä isosiskoaan pienempikokoinenkin, mutta uskon että synnytys oli helpompi koska tiesin mitä on tulossa. En halunnut lääkkeetöntä synnytystä, mutta tarvetta epiduraalille ei tullut. Ainoastaan ihan viimeiset hetket ennen tytön syntymää olivat kivuliaat, mutta siinä vaiheessa ei enää ehditty lääkitä ja hyvin meni ilmankin. Surettaa edelleen se, ettei mies uskaltautunut mukaan, koska uskon että tämä helppo ja ihana synnytys olisi parantanut myös hänen traumansa. Vaan toisaalta oli mahtavaa huomata että pystyn mihin tahansa myös yksin.

  • Reply Elli Wednesday, April 19, 2017 at 09:31

    Onnea pienestä pojasta! Mun esikoinen on syntynyt 6.4.2013 KYSissä myöskin :) Käynnistelyjä viikko sairaalassa,lopulta ballonki avasi paikkoja 4cm,mutta ei aiheuttanut ainuttakaan supistusta. Saliin ja kalvot puhkaistiin,ei ainuttakaan supistusta. Eikä siis koko käynnistelyn aikana supistuksia saatu aikaan mitä niitä viikon yritettiin. Oksitosiinitippa käteen ja järkytttävät supistukset iski päälle.. Sain epiduraalin ja kappas rentouduin ja 10cm olikin kohdunsuu jo auki. Imukuppia joutui apuna käyttämään, ahdingon vuoksi. 6h kesti synnytys kun vihdoin käynnistyi, esikoinen syntyi rv 42+2.Ajattelin ettei enää koskaan lisää lapsia,mutta niin vaan pari vuotta myöhemmin ison mahani kanssa kurvattiin synnyttämään. Käynnistystä pelkäsin ja koko synnytystä. Pelkopolillakin kävin. Meidän vauva nro 2 päättikin syntyä rv 40+3 erittäin rivakasti. Käyrillä hetki tarkkailuhuoneessa,5cm auki, kävellen saliin ja supistukset olivat niin kovat että vaadin jotain helpotusta. Kätilö käski riisua pöksyt jalasta,että katsotaan tilanne. “Pää näkyy jo, ei kerkeä enää mitään antamaan. Rupea vain ponnistelemaan!” Luomuna mentiin ja oli hetkellisesti kivuliaampi synnytys kuin esikoisen,mutta ihan erilailla pää ja oma kroppa oli mukana synnytyksessä. Puoli tuntia kerkesin olla salissa kun kuopuksemme näki päivänvalon. Ihan erilailla voi synnytykset mennäkin! Ja kuopuksen synnytys on saanutkin valtavan “synnytyskuumeen” :D ehkä vauvakuumettakin.. Mutta synnytyspelko on onneksi tipotiessään!

  • Reply Yenna Wednesday, April 19, 2017 at 10:31

    Kuulostaa samalta kun mun esikoisen synnytys! Se oli vaan murto osan kyllä tosta ja vauva synty elottomana ja kiikutettiin elvytettäväksi. Ja sit viel kaikki tikit repes kotona ja mitä kaikkea :D mut lohdutuksen sana: kuopuksen synnytys oli luomu, nopea ja TÄYDELLINEN kokemus, joten hyvin mahdollista et paremminkin voi mennä seuraava jos sellaiseen joskus päädytte :) onnea pojasta!

  • Reply Emilai Wednesday, April 19, 2017 at 14:01

    Ei liity tähän nyt mut oli pakko tulla kirjottamaan että näin eilen sut Matkuksessa kun tulitte halpa-hallista ja voi että miten freesille joku voi näyttää noin äkkiä synnytyksen jälkeen ja vieläpä kun synnytys ei oo ollut helpoimmasta päästä:) arvostan! Nauttikaa vauvakuplasta, se on niin ainutlaatuista aikaa💞

  • Reply Kaisa Wednesday, April 19, 2017 at 20:30

    Paljon onnea ihanasta pienokaisesta! ❤️ Upean rehellisesti kerroit tuntemuksistasi, vaikka synnytyksesi oli varmasti rankka. Hienoa kuitenkin että olet toipunut nopsaan!
    Mulla oli myös aikanaan ensimmäisen synnytyksen jälkeen ajatus, että ei enää ikinä ikinä IKINÄ. Myöhemmin kuitenkin vielä kaksi tehty ja onneksi synnytyksetkin olivat jo helpompia. 😊

    Kaikkea hyvää teidän perheelle, nauttikaa vauvakuplasta! ❤️

  • Reply Sakke Wednesday, April 19, 2017 at 20:40

    Onnea pienestä miehestä! :) Kuinka pitkäks sun ponnistusvaihe venyi? Mulla oli aprillipäivänä käytännössä ihan samanlainen synnytyskokemus. Meidän mies saapui maailmaan rv 41+3. Kokeilin ensin kaikki lääkkeettömät kivunlievitykset mutta lopulta epiduraali toi taivaan tullessaan. :D Mulla synnytyksen kestoks merkattiin 18h, ponnistusvaihe kesti kokonaisuudessaan n. 3 tuntia, joista aktiivista ponnistamista oli 1,5h. Usko meinasi loppua, olin varma että kuolen eikä mikään auttanu niihin helvetillisiin kipuihin. Lopulta rukoilin ite imukuppia ja minkä helpotuksen se sit toi! :D Kuitenkin se hetki, kun pienen saa rinnalle on sanoinkuvaamaton ja kivut unohtuu samantien. :)

  • Reply Tiina Wednesday, April 19, 2017 at 23:44

    Oikein paljon onnea koko perheelle!
    En kestä miten samantyyppinen synnytys kokemus sulla on ollut mun kanssa! Meillä myös lapsen pää oli hieman vinossa eikä tästä syystä päässyt laskeutumaan tarpeeksi alas. Muistan itsekin hektisen hetken kun huone oli yhtäkkiä täynnä ihmisiä ja vaavi autettiin imukupilla maailmaan.
    Meidän pienokainen täyttää huomenna 6 viikkoa.

  • Reply X Thursday, April 20, 2017 at 08:05

    Tutulta kuulostaa. Epiduraalin jälkeen olin itsekin taivaassa, en tosin arvannut sen olevan vain hetkellistä. Ponnistusvaiheessa jäätävimmät tuskat mitä olen eläessäni kokenut. Itkin ja paruin vielä vauvan synnyttyäkin niin että miehen piti jo toppuutella. Käski aukaista silmät, pikkuinen oli syntynyt. Ei mitenkään romanttiset mielikuvat ensihetkistä vauvan kanssa jääneet, olin niin lääkehöyryissä ja kipeä, etten kunnolla enää muista koko tilannetta. Olin monen vuorokauden käynnistyksen jälkeen niin kipeä, että pelkkä kosketus sattui minuun ja todella ajattelin etten ikinä tule tähän tilanteeseen uudestaan. Samalla kuitenkin niin ylpeä olo itsestä, siitä mihin kaikkeen pystyi vaikka etukäteen synnytys maailman pelottavin asia, jonka voisi kokea. Vuoden jälkeen voi todeta kaiken olleen todellakin sen arvoista. Maailman ihanin lapsi ja elämä sen jälkeen saanut ikäänkuin todellisen tarkoituksen. Parhaillaan koen sinunkin valokuvia katsellessa suurta vauvakuumetta, ehkä jonain päivänä toinenkin. Onnea ja kaikkea hyvää elämäänne. Poikasi on niin kaunis :) <3

  • Reply Anne Thursday, April 20, 2017 at 08:22

    Lukiessani synnytyskertomustasi oli se melkein tismalleen tarina omasta synnytyskertomuksestani. Synnytys pitkittyi kun avautuminen kesti niin pitkään. Paineen tunne oli jotakin niin järisyttävää että huusin salissa “mun perse repeää”. Aivan jäätävä tunne! Myös minä käytin juurikin noita kyseisiä lauseita miehelle salissa sanoessani “etten pysty tähän enää, seuraava adoptoidaan”. Meillä myös pikkumies oli tulossa pää vinossa ja jouduttiin turvautumaan imukuppeihin kun olin jo tunnin ponnistanut. Viimeisellä yrittämällä poika onneksi syntyi eikä leikkaussaliin tarvinnut lähteä. Huoh! Myös minä kyselin tikkien lukumäärää niin sain kätilöltä vastaukseksi että “näitä nyt tulee tänne”. Hmm…montako kymmentä niitä sitten tuli. Renkaan päällä istuttiin pitkään ja kävelykin oli melkoista lyllerrystä alkuun. Tästä kaikesta on nyt hieman yli 8 kk ja niin se vain aika kuultaa muistot. Lääkäri totesi minulle moneen kertaan että seuraava synnytys on jo paljon helpompi. 😊😊

    Miehiä yhtään väheksymättä sanoin omalle miehelleni että miehistä ei koskaan olisi synnytysrumbaan! 😂 Kyllä me naiset varsinaisia sissejä ollaan! Palkinto on maailman parhain vaikkakin sen saaminen helv**** kivuliasta onkin.

    Paljon onnea teidän koko perheelle vielä ja nauttikaa jokaisesta hetkestä. Aika menee niin nopeasti.

  • Reply Sadl Thursday, April 20, 2017 at 08:38

    Kiva, kun päästit kätilöopiskelijan osallistumaan! Olen itse hoitaja ja olen ohjannut sairaanhoitajaopiskelijoita. On hienoa nähdä kun opiskelija kehittyy jakson aikana ja pääsee osallistumaan. Nämä opiskelijat ovat kuitenkin tulevaisuudessa niitä meiän hoitajia ja kätilöitä. Jotkut eivät anna opiskelijoiden osallistua hoitoonsa, mikä mielestäni ei pitäisi edes olla potilaan päätettävissä. Opiskeljat toimivat valvotusti ja monesti heistä on miljoonasti apua ja iloa hoitotoimissa!

  • Reply Piiku Thursday, April 20, 2017 at 13:35

    Paljon onnea pienestä!

    Tuli elävästi oma synnytys mieleen muutaman kuukauden takaa. Ponnistusvaihe pitkittyi, eikä muksu olisi mahtunut ulos ilman imukuppia. Sain kanssa kaikki herkut, mitä olin alunperin pelännyt. Niin siitä vaan selvittiin. Hullua miten voimaannuttava tuollainen rankkakin synnytys voi olla. Naisen keho on ihmeellinen! Te joilla urakka on edessäpäin; synnytys vaatii eläimellistä heittäytymistä ja uskoa omiin voimavaroihin. Unohtakaa kontrolli ja antakaa sen hyökyaallon viedä. Palkinto on sen arvoinen 💗

  • Reply veramarika Thursday, April 20, 2017 at 20:48

    Onnea pienestä pojasta!:-) Kuulostaa ihan samalta kuin mun eka synnytys, erona vain se et mä menin kipushokkiin, ja sain 4 annosta epiduraalia ja ja ja. Mulla oli vaa ahtaat paikat ja pojalla pää 37cm, tuli vähä sivuttain ja imukupilla avitettiin, tikkejä oli kahes kerrokses perseeseen asti (en muuten suosittele kattomaan peilillä:D), häntäluukin murtui. Mut toka syntyi paaaljon helpommin (4,4kg ja 38,5cm kupoli), vaik supistukset kipeetä tekikin.

  • Reply Heippa Friday, April 21, 2017 at 14:02

    Huhhuh :o Tirautin muutaman kyyneleen ja nieleskelin :) Itsekin synnyttäneenä, vaikkakin jo 1,5 v sitten, olen tosi herkkis näille stooreille. Onneksi pystyit jo muutaman tunnin päästä pitämään synnytystä voimaannuttavana kokemuksena, olen todella iloinen sun puolesta! Meinaan, kokemuksesi on jo niin hurja, että siitä voi traumatisoitua pitkäksi aikaa. En pysty edes kuvittelemaan moista tunteiden sekamelskaa ja ne osat, jotka sieltä löydän ja tunnistan vetää kyllä tosi hiljaiseksi. Se voimaannuttava tunne, jonka synnytyksestä voi saada on aivan uskomaton ja on todella surullisia kaikki ne tapaukset, joissa sitä ei suoda. <3

    Siis jouduitko odottamaan vauvan saamista syliin, tai siis rinnalle, tunnin? :o Minä en tiedä kuinka kauan meillä meni, mutta itsestäni se tuntui ikuisuudelta. Miehen mukaan tyyliin muutama sekunti. Ehdin jo leijonaemon tavoin karjumaan Antakaa vauva minulle!!

    37 cm pää on synnytyksen kannalta aivan järkky!! Oman lapsen oli 35. Ja hieno tuo snorklaus-juttu :) Itse kuvittelin ponnistusvaiheessa Super Mariota, joka pomppii tasolta tasolle :D

  • Reply Jen Friday, April 21, 2017 at 20:20

    Hei mulla oli kans kätilöopiskelija Helena, joka opiskelee Kuopiossa! En kuitenkaan synnyttänyt KYSissä, vaan MKS:ssä. Tykkäsin myös hänestä. :)

    • Reply Jen Friday, April 21, 2017 at 20:20

      … niin siis 5kk sitten!

  • Reply Natalia Monday, April 24, 2017 at 09:48

    Muistan kun kirjoitit sun toivomuksista synnytyksen suhteen. Silloin kommentoin, että kun vauva on ahdingossa sitä unohtaa kaiken muun. Näinpä! Mulla oli eka synnytys melkein saman kaavan mukaan. Imukupilla mentiin, vauva oli ahdingossa, mutta selvittiin molemmat ))) Toinen synnytys oli luomu, vaikka en ole sellaista ikinä erityisesti toivonut. Oli vaan sen verran nopea, hyvä että sairaalaan ehdittiin! Sairaalaan tulon jälkeen 10 min jälkeen vauva jo sylissä ))) Ei siinä mitään epiduraaleja eikä ilokaasuja ehtinyt ottaa ))) Nyt on sit kokenut molemmat. Että sitten kun toista mahdollisesti suunnittelette, voi olla että saat toivomasi luomun ;)

  • Reply Tiina Sunday, April 30, 2017 at 22:11

    Ajattelin jättää kommentin jos tätä vielä joskus joku raskaana oleva – synnytystä pelkäävä lukee. Samanlainen synnytystarina, vauvalla sykkeet laskivat jatkuvasti ja jouduin olemaan aivan kummallisissa asennoissa jotta sykkeitä aina saatiin nostettua. Imukuppi synnytys ja edelleen muistan sen toivottomuuden koska ajattelin että vauva ei vaan tule syntymään. Vauva kuitenkin yllätys yllätys viimein syntyi mutta en missään vaiheessa kokenut synnytystä rankkana. Arvosanaksi annoin 9, kätilöt, hoitajat, lääkäri ja jopa neuvola epäili arvosanaani koska synnytys oli todella dramaattinen. Koin kuitenkin että se, että selvisimme molemmat elossa, enkä tarvinnut leikkausta oli jo melkein sen 10 arvoista. Monillehan tosiaan käy vielä niin että tuollaisen vaiheen jälkeen joutuu leikattavaksi. Omalla kohdallani syy imukuppiin ei ollut iso vauva vaan se että treenasin liikaa raskauden aikana. Ilmeisesti varsinkin lantion alueen lihaksien treenaamista tulisi vältää viimeisen kolmanneksen aikana. Tämä siis vinkiksi!

  • Reply Pirita Thursday, May 11, 2017 at 01:24

    Mä vaan itken täällä ja tahdon synnyttää. Kyynelkanavat aukes kohdassa “Mä kuolen mutta se on OK. Mä kuolen tähän mutta se on fine” ❤ Kaikesta kivusta ja särystä huolimatta koskettava tarina.

  • Reply Annuska Monday, May 29, 2017 at 23:06

    Itse jouduin käymään läpi lähes kaikki “huvipuiston laitteet” ja loppu viimein poika syntyi sektiolla, mistä olen erittäin kiitollinen. Luojalle kiitos epiduraalista! Maailman parhaita keksintöjä. Pelkopolin käyneenä olisin halunnut suunnitellun sektion, mutta suostuin pitkin hampain normi synnytykseen. Onneksi imukupit jätettiin käyttämättä, taitaakin olla ainoa mitä ei tullut kokeiltua. Minulla vain ei puudute toiminut leikkauspöydällä, joten aika pian olin unten mailla ja tämäkin oli oikeastaan vain hyvä asia, sillä jouduin saliin yksin ilman miestä. Meillähän ei mies tullut lainkaan mukaan tuohon ponnistusvaiheeseen vaan lähti kahville.=) Tätä sitten moni esim. neuvolatäti moneen kertaan varmisteli, että ihanko todella haluatte näin, juu kyllä. Seuraavan mahdollisen vauvan ilmoittaessa tulostaan on meidän molempien valinta suunniteltu sektio. Toivuin todella hyvin ja mies oli ihanana apuna kuukauden kotona. Olet kyllä kova muija kun tuosta selvisit! Hirmuisesti onnea pienestä prinssistä!

  • Reply Marie Saturday, September 16, 2017 at 15:26

    Kiitos Anna, kun jaoit tämän. Ihanan aidosti kerrottu, ja muistuttaa niin täysin myös omia kokemuksiani. Ensisynnyttäjänä itsellä vaikuttajana oli vielä myös kauhea synnytyspelko, joka ei nyt ainakaan helpottanut oloa.
    Mutta niin se vain on käynyt kuukausi synnytyksen jälkeen, että fiilis on paljon parempi. Aika kultaa muistot ja omasta pojastani olen ikionnellinen 💛

    Onnea koko perheelle 💛

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post