Peloista

mustsa (8 of 14)

Mun piti kirjoittaa jotain kevyttä ja söpöä, eli esitellä vauvavaatehankintoja, mutta koska raivasimme eilen vielä viimeisiä juttuja vauvanhuoneessa, jätän sen vaikkapa illaksi tai huomiseksi kun tuo vauvahuone on vielä ihan kaaos. Koska viikonloppua on värittänyt pelko, ajattelin hieman kirjoitella siitä. Benjin leikkaus meni onneksi hyvin ja se on taas täynnä virtaa (liiaksikin, koska sen mielestä olisi täysin OK hyppiä sohvalle ja minne vaan)mutta silti tuollainen on aina jotenkin kuluttavaa henkisesti. Onnistuin myös Benjin leikkauksen aikana klikkaamaan auki tarinan kohtukuolemasta, ja oon ollu ihan hermoheikko koko viikonlopun, en vaan saa tarinaa mielestäni. Tiesin jo otsikkoa klikatessani, että ei pitäisi, mutta minkä voi kun on tyhmä.

Mä oon ollut pitkään elämässäni tosi peloton. En pelännyt mitään, en oikeasti edes pelännyt kuolemaa. Ehkä se oli nuoruuden rohkeutta tai sitten vaan jokin asenteessani loi mulle fiiliksen, ettei mulla ole mitään menetettävää muutenkaan. Nyt vuorostani kiittelen joka päivä kaikkia mahdollisia korkeampia voimia siitä, miten onnekkaassa asemassa olen, ja toivon lujasti, etten menetä mitään näistä ihanista asioista elämässäni. Raskaus on luonut ihan eri tavalla pelkoja, se on ollut ihan älyttömän silmiä avaava kokemus, ja välillä tuntuu, että kaiken tämän onnellisuuden keskellä kovimpana tunteena velloo pelko.

Mitä olen pelännyt raskaudessa?

– Alkuun pelkäsin raskauden päättymistä heti alkuunsa. Kyttäsin keskenmeno-riskien prosenttitodennäköisyyksiä ja hoputin viikkoja eteenpäin. Vauva ei tuntunut millään tavalla konkreettiselta ja ajoittain ajatukset olivat melko mustia, kun väsytti ja oksetti, mutta silti pelotti ajatus raskauden päättymisestä. Väitän, että kyse ei ollut edes siitä, että silloin juuri tämä vauva oli niin toivottu. Kyse oli enemmän siitä, että jos tämä raskaus nyt menee kesken, miten uskallan lähteä yrittämään uudelleen, mitä kropalleni tapahtuu ja onko kaikki kropassani kunnossa. Kuulostaa ehkä karulta, mutta en osannut ensiviikkoina ajatella konkreettisesti vauvaa, vaan pelot olivat enemmän siinä, että kyseessä on kohdun ulkopuolinen raskaus ja kaikki menee pahasti pieleen. Kun vauvan sydänäänet näkyivät ensimmäisen kerran rv7, ja näimme, että kyseessä oli normaali raskaus, tippui monta pelkoa pois sydämeltä.

– Siitä alkoikin älytön nt-ultran pelko. Mitä jos vauvalla ei olisikaan kaikki hyvin? Mitä jos raskaus pitäisi keskeyttää tai vauvalla olisi jotakin vakavasti pielessä. Yllättävää kyllä, tätä pelkäsin melkeinpä vähiten näistä “isoista peloista”. Olimme käyneet miehen kanssa yhdessä läpi, mitä tekisimme, jos tilanne olisi se, tämä tai tuo. Tiesimme mitkä asiat olisivat meille keskeyttämiseen johtavia, ja missä tapauksessa edes hakeutuisimme jälkitutkimuksiin. Monet inhoavat spekulointia, mutta minua se rauhoittaa. Kun olen miettinyt kaikki pahimmat skenaariot ja miten toimisin niissä, on helpompi mielestäni kohdata mitä vain. Näin ainakin minä reagoin asioihin, ja se sopii minulle. Kun nt-ultra näytti toivottuja tuloksia, oli helppo jatkaa raskautta jälleen hieman vähemmän peläten.

Nt-ultran ja rakenneultran välissä vauvan potkut alkoivat saamaan voimaa, ja vauvasta tuli todella konkreettinen pieni olento. Sitten alkoi tulvia pelkoja ja epäilyksiä. Miten osaan olla hyvä äiti? Miten osaan kasvattaa vauvan niin, että hän tietää aina olevansa rakastettu, mutta on samalla hyvä ihminen eikä itsekäs kusipää?

– Rakenneultraan mentäessä olin saanut itselleni hirveän pelon aikaiseksi. Mitä jos on jotain vikaa sydämessä tai muissa elimissä? Rakenneultra oli melkeinpä pahin näistä kaikista, sillä vauva oli jo niin vahva osa minua, niin konkreettinen. Olin jo täysin rakastunut pieneen touhuajaan, joka piti joka päivä masussa omaa jumppatuokiotaan. Hän tuntui jo tutulta, omalta ja oli kamala ajatus, että jotain voisi olla pielessä, ja en häntä saisikaan tavata jostakin syystä. Rakenneultra oli piinaava, sillä vauva piilotteli sydäntään mestarillisesti lähes puolitoista tuntia. Onneksi sieltäkin saatiin puhtaat paperit, ja oli taas yksi huoli vähemmän.

babywedding (1 of 1)-8

Näiden pakollisten “välikontrollien” jälkeen oli hetken ihan hyvä asenne ja mieli kaikkea tätä kohtaan. Toki pohdin paljon arkisia pelkoja. Yllättävää kyllä, synnytystä en ole juuri pelännyt.

– Synnytystä en ole kokenut kovin pelottavaksi jostakin syystä. Meillä on doula ja mulla maailman paras aviomies mukana, joten tällä tiimillä Suomen parhaassa synnytyssairaalassa ei vaan voi mennä mikään niin pahasti vikaan, ettäkö siitä ei selviäisi. Mulla on selvät sävelet synnytyssuunnitelmaan, ja tiedostan täysin, että joudun ehkä muuttamaan niistä vielä jokaista. TENS-laite postissa ja sairaalakassi lähes valmiina, joten synnytystä odotan jopa melkein innolla. Haluan kokea sen tunteen. Toki olen pahimpina hetkinä pelännyt, että vauvalle käy jotain tai minulle tulee peruuttamatonta vahinkoa, mutta jotenkin mun luotto synnytyssairaalaan henkilökuntaan on aika vankkumattomalla tasolla. Uskon vahvasti, että kaikki menee hyvin. Uskon, että vauva on erinomaisissa käsissä tuolla KYSissä.

– Olen pelännyt tietenkin kaikkia mahdollisia terveyskomplikaatioita, mitä vauvalla voi olla, mitä ei huomata raskauden seurannassa. Tiedostan samalla, että Suomen terveydenhuolto on yksi maailman huipuista omalla tavallaan, mutta samalla tietenkin toivon lapselleni mahdollisimman tervettä lähtökohtaa elämään.

– Olen pelännyt hieman baby bluesia. Minä rakastan tätä pallomahaa ja sen asukkaan jumppahetkiä. Mä oikeasti olen hieman peloissani, että tulen ikävöimään tätä aika pahasti, ja toivottavasti mikään tuossa synnytyskokemuksessa ei lipsauta olotilaa hetkelliseen baby bluesiin. Toki sen tiedostaminen on aika hyvä asia, sillä omille hormoneilleen ei voi mitään. Jos olo on surkea ja masisteleva, tiedänpä sitten mistä se johtuu. Tai jos minä en sitä ymmärrä kesken kaiken, ainakin mies tietää, mistä kiikastaa.

– Olen pelännyt kykyjäni hoitaa vauvaa. Ne on niin pieniä ja heiveröisiä. Osaanko pukea sen oikein? Pestä? Ruokkia tarpeeksi usein, mutten liikaa? Pitää siitä huolta? Huomata, jos jotakin on pielessä?

– Olen pelännyt, osaanko olla hyvä ja paras mahdollinen äiti lapselleni.

– Olen pelännyt, että en saa enää koskaan nukkua kunnolla :D Mulle nukkuminen on supertärkeää ja olen ihan hyperäreä ja tehoton, jos en ole nukkunut. Kyllä se ihan päivittäisellä tasolla hieman jännittää, että miten elämä tästä lähtee sitten liikkeelle, kun unitahdin määrää vauva.

– Miten Benji suhtautuu vauvaan? Ei kai se muutu, ei kai siitä tule onneton?

– Olenko minä enää minä? Olenko minä enää yksilö, Anna vaan? Vauvahan ei ymmärrä olevansa irrallinen äidistä pitkään aikaan, mutta ymmärränkö minä olevani irrallinen hänestä? Osaanko jättää hänet isänsä hoiviin hetkeksi ja nukkua/levätä/käydä salilla/olla vain itsekseni? Osaanko olla enää minä, vai olenko aina jatkossa äiti ensin? Osaanko olla samanlainen vaimo, ystävä, perheenjäsen?

– Onko parisuhteemme enää koskaan samanlainen? Meillä on niin ihanaa kahdestaan ja nautin todella kahdenkeskisestä ajastamme, meidän jutuista, meidän vitseistä, meidän tavoista toimia ja ajatella ja olla. Olemmeko jatkossa enemmän äiti ja isä kuin aviopari? Osaammeko aina hetkellisesti “unohtaa” vauvan ja olla me? Meidän oma pieni yksikkö, joka toimii niin hyvin yhteen? Osaammeko olla yhtä rakastuneita toisiimme kun meidät valtaa hirveä rakastuminen vauvaan?

Ja vielä tämä kaikista pahin… Luettuani ihan sydäntäsärkevän tarinan kohtukuolemasta raskauden viime metreillä, en ole saanut asiaa mielestäni. Jotenkin olin saavuttanut raskaudessa sen vaiheen, jossa olin “varma”, että kaikki menee hyvin. Viikkoja on jo yli 33, eli vauvan selviytymismahdollisuudet vaikka syntyisi tänään, on tosi hyvät. Suomalainen keskoshoito on erittäin osaavaa, ja siihen luotan todella. Olenkin lähinnä laskenut, että voi kun vauva malttaisi vielä ainakin 4 viikkoa, niin hän olisi täysiaikainen ja “valmis” kohtaamaan maailmaan paremmin. Samalla olen laskenut, että voi kun hän ei viipyisi vielä ihan 9 viikkoa, sillä olenhan jo ihan malttamaton ja haluan tavata hänet. Haluan nähdä hänet, tutustua häneen. Tutkia, onko hän tuttu jo masussa vietetyn aikansa perusteella. Oppia hänestä, pitää häntä. Olen miettinyt, syntyykö vauva ajallaan, ajoissa vai myöhässä ja hukkunut vaaleanpunaisiin unelmiin vauvasta samalla laittaen vauvanhuonetta ja hankkien vaunuja ja turvakaukaloita sekä roppakaupalla söpöjä pieniä vaatteita.

Nyt en saa mielestäni sitä pelkoa, jonka tuo juttu aiheutti. Toki edelleen saan iloa vauvan potkuista, mutta ennen kaikkea ne luovat pientä helpotusta huoleen. Vauva hikkaa? All good. Vauva möyrii? Täydellistä. En ole harrastanut liikelaskentaa, koska vauva on tosi aktiivinen, mutta nyt huomaan syynääväni kelloa aika tarkkaan ja pohtivani milloin vauva liikkui viimeksi. (yleensä tästä on korkeintaan puoli tuntia onneksi..) Tässä vaiheessa vauvan menettäminen tuntuisi sanoinkuvaamattoman hirveältä. Ei sitä voi kukaan ymmärtää, joka ei ole ollut raskaana tai ole nyt. Vauva on jo niin konkreettinen, jopa arkinen osa elämää. Hänen liikkeensä, rytminsä ja rutiininsa ovat tuttuja. Hänen asentonsa antaa jo hyvin käsitystä siitä, miten hän on, ja osaa jo miettiä, mikä ruumiinosa aiheutti tuon tuntemuksen. Mies ei voi koskaan ymmärtää tätä pelkoa, sillä vauva on niin iso osa juuri minua juuri nyt. Vaikken ole vauvaa koskaan tavannut, minä tunnen hänet ja kaipaisin häntä niin mielettömästi, jos jotakin kävisi. En ymmärrä miten ihmiset selviävät tuollaisesta.

Samalla ymmärrän, että tätä tämä arki on tästä ikuisuuteen. Pelkoa vauvasta, pelkoa lapsesta. Nyt pelkään sitä, etten koskaan saakaan nähdä vauvaa ja tutustua häneen. Sen jälkeen voin pelätä kätkytkuolemaa ja kaikkia mahdollisia vauva-arjen mahdollisia pelottavia asioita. Sitten on kaikki varhaislapsuuden riskit sairauksista auton alle jäämisiin. Ja sitten koittaa se elämä, se rujo ja sydäntä särkevä elämä, missä on koulukiusaajia, pahoja ihmisiä, ensimmäisten ihastusten aiheuttamia sydänsärkyjä ja kaikkia elämän suuria pelkoja sairauksineen, menetyksineen ja kaikkine pelottavine tapahtumineen.

Miten tässä enää koskaan osaa olla pelkäämättä? Nyt kun on niin onnekas, että on niin paljon menetettävää, miten osaa olla pelkäämättä, että kaikki mahdollinen paha tapahtuu? 

P.S. Lupaan palata kevyemmillä aiheilla, eli hankinnoilla, viimeistään huomenna, ehkä jo tänään illalla :) 

0

Related Posts

55 Comments

  • Reply Mira Sunday, February 26, 2017 at 12:22

    Samaistun niin jokaiseen sanaan. Nyt rv 26 ja olen käynyt noi kaikki pelot läpi lähes samassa järjestyksessä. Jotenkin helpottavaa lukea ja jakaa näin nämä ajatukset jonkun kanssa joka kokee samaa. Viime yönä heräsin kun ambulanssi meni aivan talomme vierestä pillit huutaen, pian kuului pelastushelikopterin ääni. Makasin siinä sängyssä ihanin mies kuorsaten vieressä ja koiranpentu lattialla tuhisi toisella puolella, vauva potki mahassa. Mietin että jollain on hätä ja minä saan olla tässä näin onnellisena. Siinä kohtaa tuli luotua toive tuonne johonkin että jos vain saan elää tätä tavallisen elämän onnea näin näiden tyyppien kanssa, en tarvitse mitään muuta enää ikinä. En ole pelännyt koskaan mitään menettämistä niin paljon kuin nyt, koskaan en myöskään ole ollut näin onnellinen. Tsemppiä ja onnea teillekin loppuodotukseen, pitää vain nauttia joka hetkestä ja päivästä ja luottaa että kaikki menee hyvin.

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:30

      Joo, tää on aika nihkeä tunne. Joka päivä oon melkein huolissani, että pääseekö jo yli vuosikymmenen autoa ajanut mies turvassa töihin. Menee välillä huoli ehkä liioittelun puolelle, mutta minkäs itselleen voi :/

  • Reply Jessika Sunday, February 26, 2017 at 12:25

    Täällä yks jolla myös kohtukuoleman pelko. Piinaavaa ja väsyttävää. Kuitenkin vauvan liikkuminen pitää mielen rauhallisena. Pakko kuitenkin kertoa sinulle, että vauvan hikka ei tarkoita sitä, että kaikki on hyvin. Ihan vain sillä jos joku päivä havahdut, että vauva ei ole liikkunut, mutta tunnetkin hikan. Liikelaskennassakaan ei saa laskea hikkaa mukaan, ku vauva voi olla esim. ahdinkotilassa. En halua pelotella, mutta tämä asia on kuitenkin hyvä tietää jo noilla viikoilla. :) hyvin se kuitenkin menee ja uskon, että monet pelkosi osoittautuvat turhiksi ja saat kyllä nukkua vielä joskus. :D Et ehkä ihan heti, koska sieltä seuraa kaikki muut pelot perässä, mutta sellaistahan äitiys on. Hienoa ja niin kauhean pelottavaa aikaa. :)

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:32

      Juu, tiedän kyllä, ettei hikka liity liikelaskentaan millään lailla :) Hikka kuitenkin kertoo siitä, että vauva tekee hengitysharjoituksia, eli se on kyllä itsessään positiivinen merkki kehityksestä, vaikkei sen poisjääminen tarkoittaisikaan mitään pahaa.

      Meillä ei onneksi ole tarvinnut vielä liikelaskentaa tehdä, kun vauva on niin liikkuvainen päivittäin. Toivottavasti pysyykin sellaisena :)

  • Reply Maris Sunday, February 26, 2017 at 12:29

    Samanlaisia ajatuksia on täälläkin. Edellistä ja tätä raskautta varjostaa aikaisempi keskenmeno, joka jyskyttää takaraivossa joka päivä enempi ja vähempi. Ensimmäisen kohdalla oli henkisesti helpompaa.
    Luulenpa, että näin tuon samaisen lehtijutun, mutta onnekseni en sitä otsikkoa pidemmälle lukenut. Yritän iloita jokaisesta vaivastakin, sillä jollain oudolla tapaa ne saa oloni hyväksi ja tiedän olevani edelleen raskaana, vaikka kyllä sen jo tämä mahakin kertoo ja ne pienet potkut. Jos joku vaiva häviää, mietin miksei sitä enää ole, onko joku vialla. Tiedän, outoa, mutta mielen koukerot on :D

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:33

      Juu, tuttua on :) Tosin närästyksestä eroon pääseminen oli sen verran mukavaa, että se on ihan vaan ja ainoastaan positiivista :D

  • Reply M Sunday, February 26, 2017 at 12:34

    Mulla oli samoja tuntemuksia kun ootin esikoista, mutta mulla “varjosti” keskenmeno joka toi vielä enemmän pelkoa. Se että ennen keskenmenoa olin valmistautunu äidiksi tulemiseen oli mulle paha paikka ettei siinä käyny hyvin sillon. Nyt oon 3kk ikäisen tytön onnellinen äiti❤ se pelko mikä kolkutteli ootus aikana oli kamalaa, saanko olla onnellinen siitä pienestä joka kasvaa mahassa? Entä jos sekin vietäs meiltä? Onko rakenneultrassa kaikki ok.. mutta se että mun synnytys oli jopa “liiankin” helppo, ei se arki heti luistanu. Mutta ajan kanssa opit pukemaan niitä mini vaatteita ja tiiät miten sun vauvan on parhain olla, välttämättä et heti osaa arvioida miks se nyt itkee mutta seki helpottaa! Muista että sää voit pyytää apua, se ei oo heikkouden merkki. Jos valvot liikaa et voi olla hyvä äiti sen väsymyksen kanssa, vaan pyydä siinä vaiheessa jotain rakasta ihmistä hoitamaan vauvaa jotta ite saat levätä. Meillä lapsi meni 2vk iässä ekan kerran yökylään koska mun ja miehen voimat ja väsymys oli jo niin valtavaa että ajatuskaan ei kulkenu kunnolla. Ja ajan kans se helpottaa, mullakin oli ennen jopa 10 tunnin unia joka yö ennen vauvan tuloa joten täällä jouduttiin kans sopeutumaan, ja nyt on saatu nukkua jopa hyvin 8tuntia syöttöjen välissä yöllä🙂

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:34

      Voi miten ihanaa, että teillä meni kaikki kuitenkin tosi hyvin ja vauva voi hyvin nyt :)

  • Reply Kiasa Sunday, February 26, 2017 at 13:44

    Ja kun vauva on syntynyt pelko ei katoa mihinkään. Luulin omalla kohdallani että sitten kun syntyy niin saan huojentua ja ajatella että me selvittiin. Sitten pelko olikin kätkyt kuolemasta ja mistä tahansa taudista yms. mitä lapsi voi saada. Tällä hetkellä hysteerisesti pelkään että lapseni saa joskus syövän koska olen käyttänyt puhelinta niin paljon raskaana ja tietokone ollut sylissä mahan lähellä.

    Mitä uneen tulee. Hyvät unet on ainakin multa osin menetetty. Tarvitsen 8-9h katkeamatonta unta että olisin virkeä. Nyt yöllä herään 1-2 kertaa ja se on jo liikaa :D

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:36

      Voi eiii, no onneksi sekin on vain väliaikaista :) Kyllä ne siitä vielä kunnon yöuniksi muuttuu! Tsemppiä sinne! :)

  • Reply Elina Sunday, February 26, 2017 at 15:44

    Tsemppiä. Kuulostat ihan normaalilta odottavalta äidiltä. 😘 Ja ei,en usko että pelkääminen loppuu koskaan enää. Sen kanssa on vaan opittava elämään.

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:37

      Sitäpä juuri :D Tätä se on tästä lähin aina :)

  • Reply Johanna Sunday, February 26, 2017 at 18:33

    Ei se elämä enää koskaan olekaan samanlaista, se muuttuu. Myös parisuhde muuttuu. Älkää erotko ainakaan parin ekan vuoden aikana on hyvä sääntö koska ne on ne pahimmat. Äitinä sitä on niin kiinni lapsessa vaikka lapsella kuinka on isä. Sitä on henkisesti niin kiinni ja alkuun tuntuu ihan kauhealta olla hetkikin erossa vauvasta, huoli on koko ajan vaikkei mitään hätää olisi. Pikkuhiljaa parin vuoden jälkeen sitä omaa aikaa ja parisuhdeaikaa tulee lisää mutta ei se lapsiperheen arki ole ikinä sama kuin se arki kahdestaan miehen kanssa. Paitsi varmaan sitten kun lapset muuttaa pois kotoa :D

    Ja pelot vaan pahenee kun lapsi syntyy, kun katsoo pienen murun kasvavan sitä ei haluaisi koskaan päästää tuonne maailmaan, paitsi ehkä 18 veenä ;)

    Mutta on ne silti niin parasta. Lapsen myötä myös oppii uuden tavan rakastaa koska äidin ja vanhemman rakkaus omaan lapseen on jotain sellaista mitä ei voi olla mihinkään muuhun, ei edes siihen omaan mieheen. Se raskaus on erilaista :)

    Odotamme nyt toista murua perheeseen, rv 20 ja ensi viikolla rakenneultra jota alkaa kyllä kohta panikoida :)

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:38

      Hassu neuvo, että “Älkää erotko…” :D Tai jotenkin kuulosti vaan hassulta, koska eihän tässä tietenkään kukaan mitään eroa suunnittele. Ja kyllähän tuollainen vauvavuosi koettelee parisuhdetta, mutta kyllä oikea rakkaus kestää varmasti tuollaiset. Jos ei kestä, niin eipä olisi kestänyt muutenkaan, näin mä koen :) Mutta toki se pitää pitää mielessä, ettei tee radikaaleja päätöksiä, ennen kuin vauva alkaa olla hieman kasvanut, jos sellainen fiilis siis ylipäänsä tulee koskaan :)

      Tsemppiä rakenneultraan ja aivan ihanaa loppuodotusta! <3

  • Reply Mintsu Sunday, February 26, 2017 at 18:48

    Kyllä se pelko on jollain tavalla aina läsnä ainakin minulla vanhempana. Välillä taustalla ja sen unohtaa, välillä se on hyvinkin voimakkaana. Nyt kun esikoinen on 1. luokalla ja kulkee itsenäisesti pelko on taas uudella tavalla ollut voimakkaampana, etenkin oli alkusyksystä. Pelko näkyy myös esim. kesälomamatkojen suunnittelussa, mietin tosi tarkkaan kohteen turvallisuutta kun vrt. aikaa ennen lapsia. Mutta pelon rinnalla vanhemmuudessa on kuitenkin valtava onni, uudenlainen rakkaus ja kiitollisuus, ne kai tulevat sitten kaikki samassa paketissa :)

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:39

      Niinhän se taitaa olla, että yhtä ei saa ilman toista, eli on otettava kaikki tämä vastaan :)

  • Reply MAFU Sunday, February 26, 2017 at 19:40

    Mua mietityttää luettuani sun peloista, että miten paljon mä sitten pelkään kun joskus olen raskaana. Ei vielä ole vauvaakaan mahassa eikä suunnitteilla mieheni kanssa, mutta pelottaa jo valmiiksi. Mulla erityistä pelkoa aiheuttaa se että olen syntynyt suulakihalkioisena ja mun lapsilla on 4% mahdollisuus periä se multa. Tiedän että todennäköisyys on hyvin pieni ja mulla on suulakuhalkion lievä muoto.
    Olen tutkinut paljon ja saanut tietynlaista tietouden rauhaa. Ihanaa huomata että muutkin tutkii ja saa siitä mielenrauhaa. Toki liiallinen “mitä voi mennä pieleen” tutkiminen aiheuttaa enemmän pelkoa ja ahdistusta.
    Tsemppiä loppuraskauteen.

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:40

      Käsittääkseni tuo voidaan kuitenkin tutkia tosi aikaisessa vaiheessa raskautta? Ensimmäisen kolmanneksen lopulla? Niin sitten ei ainakaan tarvitse turhaan stressata koko raskautta :) En tiedä lohduttaako, mutta todellisuushan on se, että tuo riski on olemassa meillä kaikilla, joten toivottavasti saat mielenrauhan sen suhteen hyvin aikaisessa vaiheesa ja voit sitten aikanaan vain nauttia raskaudesta :)

  • Reply Sini Sunday, February 26, 2017 at 21:30

    Noinhan se juurikin menee. Äitiys on yhtä pelkoa siitä lähtien, kun kaksi viivaa on ilmestynyt tikkuun. Mutta, kyllä ne pelot vähän helpottaa ajan kanssa.
    Poikani on nyt kolme vuotias, enkä pelkää enää niin paljon. :) Nyt hänellä on jo vähän itsesuojeluvaistoa, hän on melko omatoiminen ja osaa sanoa jos on joku hätänä. Edelleen pelkään kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta pelko ei enää hallitse elämääni niinkuin ennen. :)

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:41

      Kiva tietää, että vuosien varrella se kuitenkin helpottaa hieman :)

  • Reply Suvitsu Sunday, February 26, 2017 at 21:32

    Raskauden ja lapsen myötä pelot on kyllä ihan päivittäisiä. Välillä vähemmän mielessä ja välillä koko ajan. Just itkien luin juttua joistain ruotsalaisista pedofiileista, jotka suunnitteli kaappaavansa lapsen supermarketin pihassa ja lopulta tappavansa uhrin. Tuon jälkeen olen ollut ihan vauhkona peruskauppareissulla lasten kanssa. Pelkääminen on myös aika usein naisen osa. Samoin kaiken skaalaaminen. “Eihän tuo kynnys ole liian korkea ryömijälle”, “eihän tuo lapsi vaan juokse vahingossa tielle” “eihän vaunut ole liian lähellä tien reunaa liikennevaloissa”. Kaikki pelot virittää meidän äärimmilleen ja mahdollistaa lapsen suojelun. Ne on biologiaa ja vaistoa. Melkein väittäisin, että vain nainen pystyy tuohon pelkoon luonnostaan. Mies ei ole sitä koskaan tarvinut.

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:45

      Niin, sekin voi olla totta. Kyllähän sitä raskausaikana jo huomaa, miten eri tavalla suhtautuu asioihin, esim. omissa liikkeissä ja omassa päiväsuunnittelussa (ettei ole liian rankkaa, ettei vahingossa liukastu ja kaadu jne.) Koko ajan hieman eri tavalla virittynyt kuin normaalisti :)

  • Reply Kirsi Sunday, February 26, 2017 at 22:36

    Meidän perheeseen on osunut tällainen kohtu kuolema äidilleni. Siitä on nyt jo 10 vuotta, mutta se on jättänyt suuret jäljet. Sain oman poikani viime elokuussa onneksi syliin terveenä ja elinvoimaisena. Raskaus oli kuitenkin äärimmäisen rankka henkisesti. Pelkäsin kokoajan ja pelkään edelleen menettäväni hänet. Olen kuitenkin yrittänyt ajatella, etten voi mitään sille jos hänet otettaisiin pois. Nautin nyt näistä hetkistä mitkä saan olla hänen kanssaan ja toivon että niitä riittää loppuelämäni ajaksi!

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:45

      Näinhän se on :)

  • Reply Rosa Sunday, February 26, 2017 at 22:51

    Moikka Anna,

    Oon lukenut blogiasi jo vuosia mutta en koskaan kommentoinut mitään koska jotenkin pidän outona sitä bloggaajan ja lukijan välistä asetelmaa että minä tiedän sinusta uskomattoman paljon asioita ihmiseksi jota en ole koskaan tavannut ja sinä et tiedä minusta mitään.

    Olen kuitenkin monesti nauranut miehelleni blogia lukiessani kuinka monessa asiassa meillä on ollut vuosien varrella yhteistä (ulkomailla asuminen, monet monet matkakohteet, juuri samat vaatteet jne jne) ja mieheni nimi on tietenkin Ville, kuinkas muuten.:)

    Nyt oli pakko kommentoida koska tämä kirjoitus olisi voinut olla omani raskausajaltani. Mielestäni äitiydessä suurin muutos oli se että äitinä ei enää koskaan ole yhtä vapaa kuin ennen ja se vapauden menetys ei liity nyt siihen ettei pääsisi salille/treffeille/tms, vaan siihen että sitä ei enää koskaan ole peloista vapaa. Toisaalta sen tunteen kanssa oppii jotenkin elämään että tavallaan se kai helpottaa jollakin tasolla lapsen kasvaessa.

    Ja joka tapauksessa sen pelon ottaa elämäänsä mieluusti kun vastapainoksi saa suurimman rakkauden mitä koskaan on kokenut. Jos ne potkut saa sydämen sykähtämään niin odotas vain kun se vauva jossain kohtaa kömpii viereesi, painaa pään vasten poskea, silittää kömpelösti tukkaasi ja huokaa “äiti” <3

    Kaikkea hyvää raskauteesi Anna ja kiitos blogeistasi. :)

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:46

      Voi että, voin vain kuvitella :) On varmasti sydämen seisauttava fiilis <3

      Ja kiitoksia kovasti kommentistasi, kiva, että vihdoin kommentoit, vaikka oletkin oikeassa tästä asetelmasta, onhan tämä hieman hassu :D

  • Reply H Sunday, February 26, 2017 at 23:03

    Ihmisen kaikkien ajatusten ja tekojen takana on joko pelko tai rakkaus. Ja usein ne liittyy yhteen myös. Itse koitan kääntää se pelon rakkaudeksi (josta se kuitenkin kumpuaa), keskittyä siihen ja unohtaa ne pelot. Tai ainakin niiden akuutti vatvominen :D ja vaikka se kuinka kliseiseltä kuulostaakin, niin se vanhemmuus vaan täydentää sua ihmisenä ja teitä avioparina. Tietysti kaikki tulee muuttumaan, mutta ainoastaan parempaan suuntaan <3

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:48

      Tuo akuutti vatvominen kuulostaa tutulta :D Ja ihana kuulla, että koet näin, varmasti niin se meneekin suurimmassa osassa tapauksia, toivottavasti ainakin :)

  • Reply Jonna Sunday, February 26, 2017 at 23:56

    Luin myös kyseisen jutun, kaksi kertaa mietin ennenkun klikkasin jutun auki, virhe. Juttu sai minut äärettömän surulliseksi ja jopa ahdistuneeksi, kuinka sellaisesta voi selvitä. Vieressäni nukkui 2kk ikäinen poikamme, jota katsoin kiitollisena kyynelten seasta. Vauvan itkuisuus ja valvottujen öiden väsymys tuntui sillä hetkellä mitättömältä, minä sain synnyttää meille elävän ja terveen lapsen. Suukotin vauvaa ja ajattelin mielessäni kuinka hyvin meillä on asiat. Olen joka hetki kiitollinen pojistani joita meille on siunaantunut kaksi, he ovat meille korvaamattoman rakkaita.

    Pelkoihisi liittyen, minulla oli ihan samoja pelkoja molemmissa raskauksissa ja toisessa jopa enemmän, tieto lisää tuskaa. Toisen pojan synnytystä pelkäsin paljon enemmän koska tiesin mitä on edessä. Esikoisen synnytykseen lähdin ihan ummikkona enkä osannut sillä tavalla pelätä mitään. Tällä hetkellä pelkään vauvan kohdalla kätkykuolemaa tai jomman kumman pojan vakavaa sairastumista. Ajatuskin oman lapsen menettämisestä tai vakavasta sairaudesta kouraisee sydäntä, ei sellaista tuskaa toivo kenellekään.

    Meillä parisuhde on syventynyt entisestään lasten myötä ja rakkaus miestä kohtaan on voimistunut. Me ollaan hyvä tiimi vanhempina mutta osaamme edelleen olla myös mies ja vaimo. Kun näkee kuinka paljon mies meidän poikia rakastaa tiedän valinneeni oikein, hän on minulle ja meille paras mahdollinen mies ja isä. Kahdenkeskistä aikaa on luonnollisesti vähemmän varsinkin nyt kun talossa on vauva mutta osaamme onneksi huomioida toisiamme arjen keskellä.

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:49

      Voi miten ihana kommentti <3 Kiitos siitä!

  • Reply V Monday, February 27, 2017 at 00:40

    Ymmärrän, että pelottaa. Itsekin olen raskaana mutta olen yrittänyt olla spekuloimatta ja mennyt sillä ajatuksella, että kaikki menee hyvin. Jos tulee komplikaatioita, niin sitten ne pitää kohdata ja käsitellä, mutta niin kauan kun kaikki oikeesti on hyvin on tärkeetä yrittää pitää mielikin positiivisen ja hyvinvoivana :) Sillä huolehtimalla omasta onnellisuudesta ja rentoutuneisuudesta huolehtii myös parhaiten kasvavasta vauvasta :) Mies on onneks mua auttanut tässä omalla positiivisella asenteellaan, joka multa ei aina todellakaan onnistu, mutta yritän sitä opetella. Joka tapauksessa nää on elämän hienoimpia asioita ja jokainen meistä ansaitsee olla onnellisia! Sen kai pitäis olla itsestäänselvä asia mutta en sitten tiedä, onko tää taas osa meidän suomalaista kulttuuria että meidän tarvitsee “ansaita onnemme” tai että asiat voi olla “liian hyvin”. Miten kieroutunutta tollanen ajatus oikeestaan on tässä meidän ajattelutavassa… Eihän sillon voi ikinä olla onnellinen? Jokainen meistä ansaitsee täyden onnen ihan omalla olemassaolollaan. Onni on kuitenkin ennen kaikkea oman pääkopan sisällä, joten koitetaan nauttia sillon kun elämää näyttää parastaan :) Kiitos hyvistä teksteistä, kaikkea hyvää sulle ja teille loppuraskauteen ja sen jälkeen alkavaan seikkailuun <3

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:51

      Näinhän se menee :) Ja kyllä itsekin ihan aktiivisesti harjoittelen sitä, etten mieti stressaavia asioita, vaan käännän ajatukset muualle. Huomasi tuon Benjin leikkauksen aiheutteman stressinkin jo seuraavana päivänä, kun harjoitussuppareita tuli hirveetä tahtia. Tässä vaiheessa ei vaan pitäisi stressata mitään ja vaan yrittää olla mahdollisimman rauhallinen, niin vauva saa parhaan mahdollisen kasvuvaiheen ennen maailmaan tuloa :)

      Kiitoksia sinne ja ihanaa loppuraskautta myös sinne :)

  • Reply A Monday, February 27, 2017 at 00:45

    Itse pysyin raskauden aikana pois kaikilta foorumeilta, enkä klikkaillut auki otsikoita. Lähdin muutenkin vähän soitellen sotaan asenteella tekemällä oppii. Alkuraskaus olikin aika huoletonta, enkä oikein osannut pelätä, kun taas loppuraskautta kohti mentäessä myös pelko lisääntyi. En kuitenkaan osannut kuvitella että huoli ja pelko ei lopu siihen, kun vauva syntyy vaan siitä se vasta alkaakin. Myös itselle päivän selvät asiat (esim poskethan punoittavat kun on kuuma :D) saattavatkin yhtäkkiä aiheuttaa hirveää huolta ja epävarmuutta siitä onko kaikki hyvin ja joka ikisestä pienestä näpystä tekisi mieli soittaa neuvolaan! Positiivista on kuitenkin se, että pelko ja epävarmuus myös unohtuu vauvan kanssa touhutessa. Se jää kyllä hetkittäin taka-alalle, kun puuhaa on muutenkin ja vauvasta tulee nopeasti arkea. Itsehän olin ihan tumpelo vauvan kanssa, KYSsillä kuitenkin henkilökunta on aivan ihanaa ja kysyä uskaltaa :) mä kysyin ensimmäisinä hetkinä ihan tyhmiäkin kysymyksiä ja apua sai kysymättäkin ihan vaipan vaihdosta lähtien. Ja oma lapsi on kuitenkin ihan eri kuin toisten, eikä tarkoitus olekaan heti osata tulkita toista vaan siihen kasvetaan yhdessä. Ei se vauva muista niitä itkettyjä itkuja vanhempana, vaan se muistaa sen lämmön, läheisyyden ja rakkauden :)

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:51

      Näinhän se menee, täytyy vaan itsekin muistaa pitää tätä mielessä :)

  • Reply Anni Monday, February 27, 2017 at 00:51

    Kuulostaa tutulta! Raskaana ollessa pelkäsin kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja eipä se ole muuttunut näin kahden lapsen saannin jälkeenkään.
    Yritän työntää liian ahdistavat ajatukset mielestä pois ja olla ajattelemattakaan. Esikoisen saannin jälkeen en ole pystynyt katsomaan edes kauhuelokuvia! Ne aiheuttaa hirveän ahdistuksen kun käännän ne päässäni “entä jos”. Olen tullut siihen tulokseen, että parempi olla katsomatta, kun tiedän jo etukäteen miten huono olo niistä tulee.
    Mutta kaikesta pelosta ja huolesta kärsiminen on sen arvoista! Mikään ei ole niin hienoa maailmassa ja ihanaa kun oma lapsi sanoo rakastan sinua.

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:56

      Haha, mä en pysty katsomaan kauhua edes nyt, tai siis edes ennen raskautta, eli multa varmaan poistuu kaikki rikosjännäritkin kohta listalta :D

  • Reply Jenni Monday, February 27, 2017 at 11:29

    Moi,
    En ole ennen kommentoinut, mutta haluan jakaa sinulle ehkä maailman parhaan vinkin vauvan hoitoon (kun mainitsit tuossa pelkääväsi, ettet ikinä saa nukkua). Kannattaa lukea Tracy Hoggin “Baby whisperer solves all your problems”. Hyvin banaalin kuuloinen nimi suomalaiseen korvaan, mutta itse ja lähipiirini äidit olemme lukeneet teosta kuin raamattua :D Ja voin sanoa näiden usean tapauksen perusteella, että neuvot todella toimivat!

    Näin lyhyesti, jos vauvalla ei ole fyysistä kipua aiheuttavia vaivoja (mm. koliikkia tai refluksia), sen ei pitäisi juurikaan herätellä öisin parin ensimmäisen kuukauden jälkeen. Hogg rakentaa metodinsa kahteen perusasiaan: 1) lapselle pitää rakentaa selkeä päivärytmi, jolloin se nukkuu ja syö tarpeeksi päivän aikana. 2) vauvat eivät osaa nukahtaa itsekseen, joten niille on se taito opetettava. Muuten niitä joutuu jatkuvasti auttamaan nukahtamisessa (voi johtaa siihen, että ne heräilevät öisin jatkuvasti ja nukahtavat vain äidin tai isän avustuksella, esim. rinnalle/heijaukseen). Niin valitettavaa kuin se onkin, me vanhemmat usein itse tietämättämme aiheutamme huonosti nukkuvan vauvan.. Myös itse näin tein esikoiseni kohdalla :( Ja korostan, että kirjan menetelmät ovat hyvin helliä vauvalle, eli vauvaa ei ikinä, missään tapauksessa jätetä yksin itkemään.

    Itse saimme kirjan vinkeillä tunnin-kahden välein herättelevän esikoiseni muutamassa viikossa nukkumaan täysiä öitä. Toisen lapsen kohdalla (nyt 5kk) olen syntymästä asti rakentanut vauvalle rytmin ja opettanut nukahtamaan itsekseen. Nyt vien vauvan vain sänkyyn, jonne se nukahtaa tyytyväisenä itsekseen (0 min nukutusta = enemmän aikaa puolison kanssa) ja nukkuu hyvin yöt. Päivisin tyytyväinen ja iloinen vauva, kuten muutkin lähipiirini vauvat, joihin on sovellettu kirjan oppeja. Eli suosittelen todellakin lukemaan! Kylläpä jaksaa kummasti touhuta päivisin lasten kanssa kun saa itsekkin nukkua :) Ja vauva on päivät tyytyväinen kun osaan lukea sen viestejä ja mm. laittaa sen ajoissa nukkumaan ennenkuin väsyitku alkaa.

    Vaikutat ihmiseltä, joka etsii haasteisiin ratkaisuja valittamisen sijaan, joten uskoisin että hyötyisit paljon tuosta kirjasta. Minulle ainakin tarjosi “teorian”, jonka avulla ymmärrän paremmin vauvojen käyttäytymistä (usein vauvojen eleitä tulkitaan väärin).

    Onnea teille vauvan kanssa! Vauva-aika on niin mielettömän ihanaa, että ei sitä voi kuvata <3

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 07:57

      Hei kiitos tästä vinkistä, täytyykin laittaa opus tilaukseen, kuulostaa oikein mielenkiintoiselta! :)

  • Reply Elisa Monday, February 27, 2017 at 12:31

    Tuttu tunne. Minun raskauttani varjosti jatkuvasti pelko menettämisestä. Ensin pelkäsin aiemman keskenmenon seurauksena hysteerisesti keskenmenoa, sen jälkeen kohtukuolemaa ja ongelmia synnytyksessä. Varsinkin lasketun ajan ylimenneet päivät (kaikki 10..) olivat tuskallisen pitkiä, sillä olin jostakin lukenut että kohtukuoleman riski alkaa kasvaa heti lasketun ajan ylityttyä. Syntymän jälkeen alkoi hirveä menettämisen pelko, miten sen kestäisi jos sen täydellisen pienen menettäisi – pari päivää synnytyksen jälkeen ja maidon noustessa olivat itkujen kannalta pahimmat. Tsemppiä siis sinulle! Nyt täällä meillä tuhisee jo 7 kuukauden ikäinen pikkuinen ja kohta tekin saatte nuuhkia omaa pikkuistanne.

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 08:00

      Joo, mä oon lukenut ton saman, ja oon aika varma, että alan flippaamaan ihan täysin, jos bebeä ei kuulu 40+1 :D Mutta ihanaa kuulla, että teillä meni kaikki hyvin ja vauva kasvaa siellä jo kovaa vauhtia :) Ihania vauvapäiviä sinnekin! :)

  • Reply Mjau Monday, February 27, 2017 at 14:11

    Vauvan hikkaamiseen haluaisin kommentoida. Sitö ei lasketa liikkeeksi. Eli jos teet liikelaskentaa niin hikkaa ei lasketa mukaan.
    Täällä käynnistyi tänään rv34 ja hikkaa ei ole tuntunut kertaakaan

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 08:01

      En kai minä niin väittänytkään? Hikka on yleensä merkki siitä, että vauva tekee hengitysharjoituksia, eli itsessään kiva pikku muistutus kehityksestä ja siitä, että siellä pienet keuhkot kehittyvät vauhdilla. Sen puuttuminen ei ole huono merkki, mutta kyllä se minua ainakin rauhoittaa juurikin sellaisena “kehitysaskeleena” vauvan kasvussa.

  • Reply Johanna Monday, February 27, 2017 at 20:28

    Kyllä ne pelot helpottavat vauvan syntyessä, vaikka ovat toki äitiydessä aina jollain tasolla läsnä. Onneksi pelkojen vastapainoksi saa maailman ihmeellisimmän olennon, joka tuo aivan käsittämättömän paljon iloa ja onnea elämään huonoimpanakin päivänä. Mun raskausaika meni niin pelkojen vallassa ja googlaillessa, että sen jälkeen lopetin kokonaan googlailun ja liian ahdistavien uutisten lukemisen (ainakin niin kauaksi, kun lapsi on pieni). Olen vaan todennut, että on pakko suojella itseään, vaikka se onkin tietynlaisessa onnellisuuskuplassa elämistä.. Kaikki menee varmasti hyvin, kohta sulla on maailman suloisin paketti sylissä. Ihanaa kevättä ja kaikkea hyvää teidän perheelle!

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 08:02

      Juurikin näin, siksi en halua vahingossakaan enää klikata yhtäkään tuollaista uutista auki :/

  • Reply Jii Monday, February 27, 2017 at 20:32

    Mä taisin lukea saman kohtukuolemajutun päivää ennen kuin vauva syntyi (joka siis syntyi kaksi päivää sitten!)… Mäkin oon pelänny vaikka mitä ennen synnytystä ja synnytykseen liitty tietenki kaikkia jännityksen- ja pelonsekaisia ajatuksia. Eihän se synnytys just niin menny kuin oli aatellu, ja pari asiaa “joutu” kokemaan, mitä ei ois ideaalitapauksessa halunnut, mutta siinä tilanteessa ei niillä ollu oikeestaan yhtään mitään väliä loppujen lopuksi. :) Hassua ja ihanaa on kyllä tämä omaan ekaan lapseen tutustuminen! <3 Koita nauttia mahdollisimman pelottomasta loppuraskaudesta!

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 08:03

      Voi että, onnea ihan valtavasti omasta pienestä!! :) <3 Kaikkea hyvää teille!

  • Reply Vierailija Monday, February 27, 2017 at 21:59

    Pelot kuulostavat hyvin tutuilta, itse pelkäsin vauvan menettämistä hulluna koko raskausajan, olin ihan liian tarkka kaikista syömisistä ja lopulta puolessavälissä raskautta aloin käydä ammattilaisen kanssa puhumassa asiasta. Se auttoi hiukan, mutta vasta jonkun aikaa vauvan syntymästä aloin luottaa, että me oikeasti saamme pitää hänet luonamme.

    Vieläkin pelkoja riittää, vaikka vauvasta on tullut jo taapero. Kuitenkin nyt on jo paljon helpompaa, kai yleinen kiire pikkutyypin kanssa auttaa siinäkin :) ja tärkeänä olen pitänyt ajatusta, että ainut tapa jolla voisin täysin välttää lapsen menettämisen mahdollisuuden, on se että ei olisi lasta ollenkaan. Eli tavallaan se menettämisen pelko on se hinta jonka maksan tuon ihanan aarteen äitinä olemisesta… En mä sitä muuten osaa itselleni perustella :)

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 08:03

      Juuri näinhän se on, kaikesta on maksettava jotakin, ja tällaisesta onnesta ja rakkaudesta maksu näyttäisi olevan pelkojen puolella :) Eli ihan täysin sen arvoista! :)

  • Reply sg Tuesday, February 28, 2017 at 00:44

    Kyllä se parisuhde muuttuu, ja sinä muutut. Mutta myös miehesi muuttuu ja teistä kasvaa yhdessä jotain vielä suurempaa. Rakkaus ei jakaannu, vaan sen määrä vaan kasvaa.
    Nuo pelot on jotenkin sellaisia katkeransuloisia, joku yllä sanoi hyvin että äitinä sitä ei enää koskaan ole huoleton ja vapaa kuin ennen. Pelko pysyy aina mukana äidin elämässä. :/ Sen kanssa oppii elämään. Itsekin eläisin mieluummin ilman sitä jatkuvaa pelkoa, joka nyt onneksi ei koko aikaa ole pinnalla, mutta se on kai loppupeleissä kuitenkin se asia mikä tekee meistä äideistä äitejä. <3

    Muistakaa vaan että vauva-aika on ihan extremeä, hetkellistä, väliaikaista aikaa elämässä. Myös miehen on hyvä tiedostaa se. Se millaista teidän elämä on vaikkapa 2kk vauvan syntymän jälkeen, ei ole sitä mitä teidän elämä tulee aina siitä eteenpäin olemaan. Tulet olemaan väsynyt, mutta kun annat itsesi olla ensimmäiset kuukaudet vain itseäsi ja vauvaa varten niin kaikki on helpompaa. Imetyshormonit ovat myös tosi ihme juttu, itselläni oli toisaalta niiden ansiosta ihan ylimääräistäkin energiaa ja sitä pärjäsi ihmeen vähillä unilla ihan ok.
    Vastasyntyneen hoito ON äärimmäistä. Sen kun ymmärtää ja tiedostaa niin siitä ajasta on helpompi nauttiakin. Koska voi kuinka paljon siinä on nautittavaakin. Se pieni käärö ei enää koskaan ole pieni uudestaan, kasvun näkee melkein silmissä ja ennen kuin huomaakaan niin se symbioosivaihe on jo ohi. Klisee mutta totta. Sitä kannattaa antaa itsensä uppoutua vauvakuplaan ja elää ja hengittää vain sitä. Koska se on se aika kun suhteet luodaan ja vauvan kannalta se on äärimmäisen herkkää aikaa. Aikuisille yksi vuosi elämästä, kolmekymppiselle vauvavuosi on 1/30 osa elämästä. Sille pienelle vastasyntyneelle se on kuitenkin K O K O siihen astinen elämä.

    Tsemppiä. Hienosti se menee. Susta tulee hyvä äiti. <3
    Ja vaikka tässä jotenkin varoitellaan ja yritetään valmistella johonkin "hurjaan koettelemukseen". Niin itse voin aidosti sanoa että vauvavuosi oli elämäni onnellisin. Vaikka olin kaksin vauvan kanssa. Tiedän että kaikki ei koe sitä niin, mutta meitäkin on. Ja nyt vajaa 3-vuotiaan maantiekiitäjän äitinä voin vain ihmetellä mihin se aika meni niin äkkiä. :)

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 08:05

      Kiitos viisaista ja rohkaisevista sanoista, ne on hyvä pitää mielessä :)

  • Reply Sirpa Tuesday, February 28, 2017 at 06:48

    Mun raskauden pilasi pelot. 😥Mäkään en tosin synnytystä pelännyt ja mulle synnytys oli ihan hyvä kokemus, voisin synnyttää uusiksi koska vain. Kuitenkin kun vauva tuli kotiin olin yhtäkkiä tosi itsevarma! Onhan se aluksi outoa olla äiti. Välillä jopa harmitti, että nukkumaan piti aina mennä vim. klo 22, koska vauva ei nukkunut yksin. 😂 Mieskään ei ollutkaan niin “hyvä” hoitamaan kuin minä. 😂 Parit kinat tuli käytyä, mutta kun asioista keskusteltiin ja opin pyytämään apua, ennen kuin olin jo ihan puhki, oli huomattavasti kivempaa. 😀 Nyt kuitenkin jässikkä on 6kk, yhdessä on saatu aikaan selvä päivärytmi, mieskin on yhtäkkiä ihan super-isi (se varmaan vaikuttaa, että nyt vauva on jo pieni ihminen, eikä möllöttävä patukka, joten miehelläkin vähän luonnollisempi olla poitsun kanssa. 😁). Vauvan yö on 18.30-6.30 joten iltaisin saa olla kahdestaan taas. 😊 Päivääkään en silti vaihtaisi! Meillä tosin ei ole ikinä valvottu eikä itketty pitkiä jaksoja. Olen näin helposta vauvasta todella kiitollinen, etenkin kun raskaus oli henkisesti niin ikävä. (Toki olisin kiitollinen ns. Vaikeastakin nassikasta.) Sähän voisit tehdä jonkun postauksen, että lukijat voisi kertoa ensimmäisistä viikoista vauvan kanssa? Olis kiva lukea kommentteja. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei siihen muutokseen oikein voi varautua. Koskaan ei tiedä millainen vauva tulee ja elämä muuttuu niin paljon aluksi. Ihana muutos kuitenkin. 😍

    • Reply Anna Wednesday, March 1, 2017 at 08:05

      Hyvä idea, mäpä laitan korvan taakse :)

  • Reply Janica Sunday, March 5, 2017 at 21:29

    Luin saman artikkelin kohtukuolemasta, se oli aivan kamala. Olen samaistunut kirjoituksiisi toden teolla. Ihan kuin olisit kirjoittanut minun ajatuksiani tänne. Hyppäsin kyytiin jostain rv 20 paikkeilta, meillä on menossa rv 20+5.

    Kiitos blogistasi, siitä on ollut paljon apua :)

  • Reply Emilia Monday, March 6, 2017 at 23:08

    “Tässä vaiheessa vauvan menettäminen tuntuisi sanoinkuvaamattoman hirveältä. Ei sitä voi kukaan ymmärtää, joka ei ole ollut raskaana tai ole nyt.”

    Eikä sitä menetystä voi ymmärtää kukaan muu joka ei ole samaa käynyt läpi. Se meinaan on jotain paljon pahempaa kun sanoinkuvaamattoman hirveää. Me menetimme oman pienen tyttäremme muutama kuukausi sitten. Pienellä ei olisi ollut elinmahdollisuuksia joten vanhempina meidän oli tehtävä se kamalaa kamalampi päätös, päätös ettei haluta pienen kärsivän yhtään enempää.

    Mulla itsellä oli tarkat mielipiteet mitä tehdään jos jokin olisi pielessä jne. Mutta tuntuu ettei niistä ollut mitään hyötyä kun rakenneultrassa rv 22 huonot uutiset saatiin, ei sitä tunnetta pysty millään lailla etukäteen ymmärtämään. Ei vaikka olisi lapsia jo ennestään ja tietäisi mistä joutuu luopumaan. Se suru, pelko, riittämättömyys, syyllisyys, epätoivo, ikävä ja kaipaus vierii päälle sellaisella voimalla.

    Pointtina kuitenkin sekin että siitäkin selviää. <3 Tieto siitä että itse kantaa sen taakan eikä pienen tarvitse kärsiä enää yhtään enempää auttaa eteen päin.

    Tuntuu että lapsi, oli se sitten elävä tai enkeli, muuttaa koko elämän niin hyvässä kuin pahassa. Sen jälkeen kun on äidiksi tullut ei koskaan enää itsekään ole samanlainen. <3

  • Reply Anne Thursday, March 9, 2017 at 20:23

    Pahinta pelkoa on pelätä lastensa puolesta.
    Kolmen lapsen äitinä, pelkään vieläkin etteivät lapset hengitä nukkuessaan , nuorin lapsista 8 kuukautta.
    Pelkään että vauva syö pariston, tai esikoinen pyöräilee ja jää auto alle, lapseni sairastuu vakavasti ja kuolee.
    Näitä pelkoja putkahtaa esiin sitä mukaa kun lapsi kasvaa. Siitä tietää tulleensa äidiksi kun pelkää eniten kaikkea sitä mitä voisi tapahtua.
    Anna, susta tulee ihana ja rakastava äiti, muista puhua kaikista peloista, se helpottaa ja auttaa ymmärtämään että päivä kerrallaan on elettävä !
    Tsemppiä loppurutistukseen, ja siihen hetkeen kun saat pienen Nyytin ensikertaa syliin, sitä ei voita mikään <3

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post