Synnytyksestä

mvbr4

Synnytys. Kuten kaikki muutkin asiat lapsensaamisessa, synnytys jakaa mielipiteitä suuntaan ja toiseen :) Omani on se, että jokainen saisi synnyttää miten haluaa; luomuna alateitse, suunnitelulla sektiolla tai vaikka miten. Tärkeintä on se, että synnyttäjälle jäisi siitä hetkestä edes jotenkuten mukava muistikuva, eikä ainakaan painajaiskauhuajatuksia. Mä sohaisin asiaa jo tuossa doula-postauksessa, ja ajattelin hieman availla noita mun ajatuksia synnytyksestä.

Ensinnäkin, synnytyksen suunnittelu on vähän kuin suunnittelisi lottovoittoa. Kyllä se 7/7 sieltä saattaa tulla, mutta erittäin epätodennäköisesti. Se seitsemän oikein ei sieltä kuitenkaan kilahda, jos kuponkia ei koskaan täytä, joten on ihan hyvä edes pientä ajatusta siihen laittaa. Ei sitten tiedä, vaikka ne numerot osuukin juuri kohdalleen.

Mun ajatukset synnytyksestä on aika rauhalliset. Lähipiirissä on tosi paljon todella hyviä synnytystarinoita, äitini kaikki synnytykset ovat menneet tosi hyvin, eikä ihan lähipiirissä nyt älyttömän dramaattisia synnytyksiä muutenkaan ole ollut. Onhan tietty tarinoita tylyistä ja törkeistäkin kätilöistä, on tarinoita, jotka ovat vaatineet toistakymmentä tikkiä ja on niitä kaikista pahimpia tarinoita. Kuitenkin lohduttavaa on se, että useimmiten ne pahimmatkin synnytystarinat jatkuvat muodossa “toisen kanssa oli sitten kaikki paremmin” tai kyseinen henkilö odottaa jo seuraavaa lasta. Se luo toivoa, että jos kaikki menee pieleen, siltikään se ei ole niin kamalaa, etteikö sitä haluaisi tehdä vielä uudelleen.

Koska olen kontrollifriikki ja Google-narkki, olen tutkinut netin kaikki syöverit ja mielipiteet asioihin jos toisiin. Olen lukenut kalvojen puhkeamisista, episiotoimioista ja luomusynnyttämisestä. Ja kaikesta muusta maan ja taivaan väliltä. Olen jutellut, jutellut ja jutellut. Neuvolan hoitajan, doulien, äidin, ystävien jne. Olen halunnut kuulla kaikki tarinat, myös ne negatiivisimmatkin. Uskon, että kun tiedän, mikä kaikki voi mennä pieleen, olen varautunut pahimpaan ja pessimistihän ei pety.

Mun “lottovoitto”-synnytys menisi niin, että olisin mahdollisimman pitkään kotona ja doula tulisi tänne meille pitämään seuraa. Tästä sairaalaan ja nopea, muttei liian nopea loppuaukeaminen ja repeämätön, siedettäväkipuinen alatiesynnytys. Tiedostan itsekin, että tämän todennäköisyys on about sen lottovoiton luokkaa.

Kuitenkin mulle on alusta asti sanottu neuvolassa, että tutustu asioihin ja kirjaa toiveita ylös. Olenkin niin tehnyt. Tiedän joka ikisen toiveen kohdalla, että niistä voin joutua joustamaan, ja tarvittaessa teenkin sen ilomielin, sillä vauvan hyvinvointi ja turvallinen pääsy maailmaan on tietenkin etusijalla. Kun pieni tuolla nykii ja potkii, tuntuu siltä, että voisin niellä vaikka tulisia nauloja ihan hymy pyllyssä, jotta hänellä olisi hyvä olla. Vauvan tarpeet edellä, mutta jos voi valita kahden väliltä, valitsisin seuraavat asiat.

1. “Luomusynnytys”

Tähän ei todellakaan liity mitään sen suurempaa lääkevastaisuutta tai luomuhippeilyä (koska joku varmaan mun tapauksessa sitä just epäilikin. Not.) Meidän äiti on synnyttänyt kaikki lapset luomusynnytyksellä, ja hän vannoo sen nimeen. Niin kuin moni muukin tuntemani synnyttäjä. Erinäiset lääketieteelliset keinot voivat joko huonontaa tai parantaa synnytystä, mutta helposti esim. epiduraali voi hidastaa aukeamista tai ponnistaminen voikin olla hankalaa, jos ei tunnekaan tarvetta siihen. Uskon jollakin tapaa siihen, että synnytys on täysin luonnollinen asia, johon lähes jokainen kroppa on luotu. Siksi uskon, että kroppa osaa ottaa vastaan signaalit oikeimmin ja toimia luonnollisimmin ilman kipulääkitystä. Joillekin epiduraali on jumalallinen apu, toisille se hidastaa synnytystä todella paljon. Haluan, että synnytys etenee luonnollisesti, enkä haluaisi, että se vahingossakaan pahemmin hidastuu, ellei vauva ole tulossa syöksyllä ulos.

Saatan pyörtää mielipiteeni ensimmäisen supistuksen kohdalla, ja huutaa sitä epiduraalia jo himassa. Täysin mahdollista, vaadinhan hammaslääkärissäkin tuplapuudutuksen. Mun kipukynnys ei ole kovin valtava, mutta toisaalta ei ole äitinikään. Olen hakenut jotain henkistä voimaa itselleni siitä, että äitini kesti, niin kestän minäkin. Luomusynnytys on mulla toiveissa sulkeissa, koska mä en usko sinänsä itsekään siihen kykeneväni. Mutta, mä en halua, että mulle tarjotaan lääkkeitä, ellei siihen ole oikeasti perusteltu syy. Jos mä huudan ja kiljun tuskissani ja joku tarjoaa mulle lääkitystä siinä vaiheessa ku oon sietokykyni 80 %:ssa, saan siitä itselleni “heppoisen” perusteen ottaa sen. On yksi askel enemmän pyytää sitä itse ja myöntää itselleen, että nyt mä olen oikeasti siellä tapissa, enempää en kestä. Haluan, että sen lääkityksen pyytäminen on mun oma aktiivinen ratkaisuni ja valintani, ei sellainen ojennettu oljenkorsi, johon on ollut helppo tarttua.

2. Ei oksitosiinia

Jos mitenkään vältettävissä, ei oksitosiinia. Toki ymmärrän, että vauvan kunto sanelee tämän tarpeen, mutta jos vältettävissä, niin sitten teen kaikkeni, että vältetään se. Olen kuullut tarinoita niin helvetillisistä keinotekoisista supistuksista, että ihmettelen yhä, miten niiden kärsijät ovat hengissä. Jos siis mahdollista, tämän haluan välttää. Jos vauvan tuloa pitää vähän nopeuttaa hänen parhaakseen, niin antakaa sitten vaikka kaksin käsin, se on sitten vaan kestettävä.

3. Ei episiotomiaa 

Ellei ole aivan ehdottoman mahdottoman pakkotarve, ei missään nimessä episiotomiaa. Siinäkin tapauksessa minulta on kysyttävä siihen suostumus synnytyksessä ja sitä ei saa tehdä tosta noin vaan kertomatta (tätäkin tapahtuu). Sairaalakohtaisesti tätäkin tehdään rutiininomaisesti yllättävän paljon vielä Suomessa, ja helposti ajatellaan, että episiotomia on “pieni helpotus” vauvan pään ulostulolle. Tutkimusten valossa se ei vaan ole niin. Valitettava tosiasia on se, että yleensä epparihaava paranee hitaammin kuin hieman revennyt ja siinä on suuremmat komplikaatioriskit. Eppari tulehtuu herkemmin ja ennen kaikkea on näytetty toteen, että epparissa on huomattavasti korkeampi riski niille oikeasti pahan luokan repeämille. Oon ihan sujut sen kanssa, että tikkejä todennäkösesti joudutaan laittamaan alueelle, jota en mielellään tikattavaksi ajattelisi :D Mutta en kyllä haluaisi joutua tilanteeseen, jossa se repeämisen aste on todella paha. WHO ei enää suosittele episiotomioita tehtäväksi rutiininomaisesti ja Suomessa on onneksi todella hyvällä mallilla kätilöiden ammattitaito alatiesynnytyksissä, nimenomaan sen väliliha-alueen hoidon suhteen synnytyksen aikana. Harvinaisia on Suomessakin ne pahan luokan repeämät, mutta ne on mulla aika lailla ykköspelkona asioista, jotka voivat itselleni tapahtua. Toki eniten pelkään, että vauvalle käy jotain, mutta näistä itsekkäistä peloista. Mieluummin siis luonnollinen hallittu repeäminen kuin leikattu.

4. Ei ylimääräisiä ihmisiä synnytykseen

Haluaisin olla se hyvä ihminen, joka sallii sinne koko KYSin opiskelijatiimin, mutta valitettavasti olen kuullut aika huonoja kokemuksia tästä, ja en halua synnytykseeni ketään, joka ei sinne ole välttämätön. Toki on ollut ihaniakin kätilö-opiskelijoita, jotka ovat olleet kultaakin arvokkaampia, mutta sitä varten meillä on se doula.

5. Sektion välttäminen 

Toivon tietenkin, että sektio voidaan välttää, koska se vaikuttaa niin moneen asiaan haavan paranemisesta maidon nousuun ja joidenkin lähteiden mukaan kiintymyssuhteeseenkin, mutta jos hätäsektioon on lähdettävä, niin sitten on. Tähän suhtaudun itse asiassa melkeinpä vähiten peläten. Suomessa lähdetään todella harvoin sektioon, ellei se ole ehdottoman tarpeellista, ja luotan täysin henkilökunnan mielipiteeseen. En pelkää sektiota ajatuksena ollenkaan, enkä tule olemaan pettynyt synnytykseen, jos se sektiolla tapahtuu, mutta toivon toki, että vauva pääsee maailmaan “luonnollisella” tavalla.

6. Synnytysasento

Oon saanut itselleni hieman pelottavan kuvan siitä perinteisestä synnytysasennosta, ja jos tilanne ei sitä vaadi, niin toivon, etten siihen joudu. Kaikki muut asennot kuulostaa mukavammalta, ja jos saan valita, niin jakkara kiitos. Siinä painovoima avittaa asiaa mukavasti, eikä vauvan pää poraudu välilihaan. Perinteinen synnytysasento on Suomessa usein kätilöiden suosiossa, vaikka se todistetusti aiheuttaa enemmän repeämiä. Olen myös kuullut, että jotkut kätilöt eivät tykkää ottaa synnytystä vastaan jakkaralla, sillä se on heille epäergonominen asento jne. Näitä tarinoita olen kuullut myös kätilöiltä. Tämän takia mulla on siellä doula. Jos ei ole lääketieteellistä perustelua sille, miksi jakkara ei ole sopiva asento mulle, niin jakkarasta pidän kiinni. Vaikka se olisi epämukavaa vastaanottajalle. Toki toivon, että saan ammattitaitoisen ja mukavan kätilön, mutta doulan tehtävä on sitten tuoda ilmi toiveeni ja selittää mulle selkokielellä onko oikeasti syytä tehdä toisin.

7. Liikkuminen

Oikeastaan suurin syy sille, miksi en halua epiduralia. Haluan pystyä liikkumaan mahdollisimman paljon. Uskon, että supistusten vastaanotto ja kipujen sieto on helpompaa ammeessa, jumppapallolla, kävellessä jne. Myös avautuminen on usein tälloin nopeampaa. Toki jos vauvan tilanne vaatii käyrillä oloa tai paikallaan makaamista, niin siinä sitten ollaan. Jos vauvalla on kaikki hyvin, niin haluan pystyä olemaan mahdollisimman paljon liikkeellä ja helpottaa sitä kipua näillä keinoin. Jumppapallo on jo tässä vaiheessa ostoslistalla ja luulen, että se on loppuvaiheessa paras kaveri ja pelastaja :D

****

Kaikista näistä kirjatuista toiveista huolimatta mun ainoa toive on se, että saan synnyttää maailmaan terveen ja ihanan lapsen ilman sen kummempia komplikaatioita. Ja vaikka menisi komplikaatioiden puolelle, niin kunhan vauvalla on hyvä olla. Onneksi Suomi on yksi maailman parhaita maita synnyttäjälle ja täällä on suurimmaksi osin todella työlleen omistautuneita kätilöitä, jotka haluavat auttaa lapsen maailmaan mahdollisimman hyvin. Jos meille osuisi kätilöksi Perhe Arten Helin kaltainen kätilö, itkisin varmaan onnesta. Kätilöään ei voi valita, mutta salaa rukoilen, että meille osuu hellä, lempeä ja ymmärtäväinen ihminen, jolla inhimillisyys käy ammattiosaamisen edellä. Näitä on onneksi kuulemani mukaan 98 % Suomen kätilöistä, joten näihin todennäköisyyksiin uskon vahvasti.

Olen kuullut myös vain positiivista kommenttia KYSin synnytysosastosta, joten lähden äärimmäisen hyvillä mielin synnyttämään.

Vaikka ehkä näistä ajatuksistani saisi sellaisen kuvan, että olen kovasti suunnitellut synnytystä, niin todellisuus on oikeasti se, että tiedostan täysin, ettei sitä voi suunnitella. Mä olen vain sellainen ihminen, joka tykkää selvittää kaiken siitä, mikä voi mennä pieleen, millä todennäköisyyksin ja ylipäänsä mitä kaikkea voi tapahtua. Silloin mä koen olevani kontrollissa. Eihän yksikään synnyttäjä voi kontrolloida synnytystään ja mä luovutankin mielelläni kaiken tilanteen kontrollin lääketieteen ammattilaisille. Mutta kun olen selvittänyt, pohtinut ja tiedostanut omat toiveeni, pelkoni, vahvuuteni ja heikkouteni, on minun helpompi lähteä synnyttämään. Nyt en pelkää tapahtumaa juuri ollenkaan. Koen, että minulla on siitä tarpeeksi tietoa, tai ainakin sen verran mitä ensisynnyttäjällä vaan voi olla. Mulla on paras mahdollinen tiimi tukemassa mua, kun mukana on mies ja doula, ja uskon, että mun synnytys menee juuri niin kuin sen kuuluu. En jätä mitään Herran haltuun, mutta jätän ihan mielelläni tilanteen terveydenhoidon ammattilaisten haltuun.

Kiva, jos synnytyksessä voidaan mennä omilla toiveillani, ja jos niistä on luovuttava, niin sitten on.

Suurin toiveeni on vaan saada lapsi terveenä ja hyvinvoivana maailmaan ja samalla olla kokematta itse hirveän kovaa vahinkoa siinä ohessa :)

Kertokaahan omia synnytystarinoita! Musta on ihana lukea niitä! Niin positiivisia kuin negatiivisiakin saa kertoa, oon varmaan kaikki pahimmat jo lukenut, niin en enää säikähdä varmaan mistään. Ennen kaikkea tietenkin on voimaannuttavaa lukea niitä erittäin positiivisia synnytyskokemuksia!

Ja vaikka aihe varmasti herättää erilaisia mielipiteitä ja ajatuksia, niin toisten tuomitseminen omista valinnoista synnytyksen suhteen on hyvin typerää. Nämä toive-puolen asiat ovat valintoja, joihin jokaisella on omat perustelunsa, eikä yksikään ole toista oikeampi tai väärempi. Jokainen tekee niin kuin itselleen parhaaksi kokee, ja siksi onkin tärkeää, ettei kukaan tuomitse toisia tässä asiassa. Äitiys on itsessään haaste, sen tekeminen haastavammaksi muille on vain typerää. Erilaisia näkökulmia ja tarinoita nimenomaan janoan, sillä onhan tässä aikaa vaihtaa mieltään tuuliviirin lailla vaikka ja mistä vielä, mutta jos tarkoitus on tuomita joitakin näkökantoja, sitten kannattaa mieluummin mölyt mahassa.

0

Related Posts

109 Comments

  • Reply May Friday, January 13, 2017 at 19:33

    Mä olin etukäteen miettinyt suunnilleen nuo samat toiveet, mutta kun pitkittyneen latenssivaiheen takia olin valvonut lähestulkoon kolme vuorokautta supistusten kourissa, oli pakko pyytää epiduraalia, jotta sain vähän levätä. Mutta mulle se oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Sain levätä muutaman tunnin, ja uskon että just niillä tunneilla sain kerättyä sen voiman, jolla viimein puskin poikani ulos lähes tunnin ponnistusvaiheen jälkeen. Siinä vaiheessa olin kyllä antanut luvan epparillekin, mutta onneksi ihanin kätilöni ei sitä tehnyt vaan tsemppasi vielä ne viimeiset puristukset. Ponnistusvaiheessa ei siis enää epiduraalia annettu, juuri siitä syystä että tietäisin itse milloin ponnistaa.

    Kaikenkaikkiaan, vaikka synnytys oli pitkä ja kivulias ja kaikkea muuta kuin olin ajatellut, en voisi olla lopputulokseen tyytyväisempi. Selvisin jopa ilman ainoatakaan tikkiä, mitä en olisi ikinä uskonut mahdolliseksi ensisynnyttäjälle. Kaksi päivää synnytyksen jälkeen tein jo kävelylenkin koiran kanssa.

    Mutta tosiaan, vaikka olinkin aluksi hiukan pettynyt että jouduin epiduraalin ottamaan enkä kestänytkään synnytystä luomuna, jälkeenpäin ei kaduta milliäkään. En varmastikaan olisi jaksanut ponnistaa jos olisin jättänyt puudutteen ottamatta ja toisaalta odotin kuitenkin niin pitkään etten usko synnytyksen siitä varsinaisesti hidastuneen.

  • Reply Terhi Friday, January 13, 2017 at 20:09

    En suunnitellut ekaa synnytystä enkä oikeastaan isommin tätä toistakaan ole vielä miettinyt.
    Ekan kohdalla oli ihan hyväkin, koska pettymys olis ollu kova. Synnytin keuhkokuumeessa, en jaksanut vaihdella asentoa enkä isommin liikkuakaan supistusten välillä. Keskityin hengittämiseen pääasiassa.
    TENS -laite auttoi todella pitkälle. Ilokaasua en ottanut. Eppari tehtiin koska mun voimat alkoi hiipua ja piti vauhdittaa vauvan tuloa, imukuppia harkittiin. Epiduraalin halusin, ja haluan tässä toisessakin. Oksitosiinia sain mutta toisaalta, olin saanut 2 vrk ennen synnytystä supistuksia estävää lääkitystä (viikot sen verran vähäiset). klo 2 yöllä alkoi supistukset estolääkityksestä huolimatta ja klo 10.20 oli poika maailmassa. Kaikesta huolimatta ei jäänyt traumoja ja kokemus oli yllättävän positiivinen. Kätilökin ehti vaihtua kesken kaiken, mutta en siinä omassa maailmassani sitä edes huomannut…

  • Reply Jenny Friday, January 13, 2017 at 20:15

    Kyllä synnytystä saa ja kannattaakin suunnitella etukäteen, enemmänkin siinä mielestäni on ideana juuri se että vähän tulee selvitettyä mihin on lähdössä. Esikoiseni tuli 1,5tunnissa luomuna, ponnistus kyljellään 20min. Toinen tuli 4,5tunnissa epidruaalin otin (ei vaikuttanut enää ponnistusvaiheessa), ponnistus seisaaltaan sängystä tukea ottaen. Molemmista jäi hyvä muisto, silti toinen oli hieman mukavampi kokemus koska se eteni, kiitos puudutuksen, hitaammin ja näin ollen supistukset ei ollu niin rajuja ja ponnistus seisovaltaan oli luonnollisempi asento juuri painovoiman vuoksi. Minulla oli yhtenä toiveena ettei kalvoja puhkaistaisi, lapsivesi kuulemma laimentaa supistuksia eli mitä kauemmin se pysyt sisällä sitä parempi. Onnea loppuodotukseen ja tsemppiä synnytykseen :)

  • Reply Maiju Friday, January 13, 2017 at 20:17

    Mulla on takana kaksi synnytystä, kaksi erilaista kokemusta ja kaksi ihanaa tervettä lasta. :)

    Esikoinen synnytys kesti 8h, joista sairaalassa oltiin n.3h. Sain kaksi annosta epiduraalia, eppari leikattiin ja ponnistus puoli-istuvassa asennossa. Ponnistusaika oli 17min ja 4kg pötkylä oli pihalla. Mää ennen ponnistuksen alkua kysyin, että eihän epparia leikata ilman syytä ja sanomatta. Kätilö lupasi, että ei. Mun jalkoväliin laitettiin lämmin kaura?pussi joka pehmitteli vähän ja päätä ponnistaessa kätilö venytteli välilihaa. Pojan sydänäänet kuitenkin alkoi vähän heiketä ja mulla epäusko puskea niin kätilö kysyi saako tehdä pienen viillon ja se passasi. Poika syntyi melkein heti sen jälkeen. Haava parani hyvin, tosin se oli tosi pieni viilto ja vaati vain yhden tikin. Epiduraalikaan ei vaikuttanut ponnistamiseen, vei vaan kivut pois. Aaah se taivas! Mutta siis tosiasiassa epiduraali oli mulle vähän “pakollinen” koska mun verenpaineet oli todella todella korkeat (söin raskausajan verenpaine lääkkeitä) synnyttämään mennessä ja epiduraalilla ne saatiin maltillisemmaksi. Toki halusin myös lääkettä. :)

    Toinen synnytys kesti vajaa 4h josta sairaalassa oltiin n.40min. Spinaalipuudutus, puoli-istuva asento ja ei tikkejä. Kaksi ponnistusta ja tyttö syntyi. Ennen tytön synnytystä ajattelin, että koska verenpaineissa ei ollut ongelmia niin haluaisin mennä mahdollisimman pitkään ilman puudutteita. Mutta koska synnytys alkoi heti todella todella rajuilla ja tihillä supistuksilla niin sairaalaan mennessä olin niiiiin kipeä, että en pystynyt vastaanottamaan niitä kipuja enää. Itkin, huusin, kiroilin you name it ja rukoilin puudutetta. Tosin mua “uhkailtiin” ettei ehditä enää. Onneksi anestesialääkäri oli heti vapaa ja spinaali selkään ja autuus alkoi. Ehdin hengähtää muutaman minuutin ennen ponnistamista.

    Molemmissa synntyksissä mikään muu asento ei tuntunut mun mielestä hyvältä ajatukselta kuin se puoli-istuva. Toisen synnytyksessä kätilö yritti saada mua ponnistamaan kyljellään mutta pyysin saada olla istuvassa asennossa. Molemmat synnytykset oli mulle 10+ ja voisin koska vaan mennä kolmannenkin kerran. :) Kätilöt on molemmissa synnytyksissä ollet ihanat. Oksitosiinia ei ole tarvittu kummallakaan kertaa. Ja liikkumaan en ole kerennyt. Ekassa synnytyksessä nukuin avautumisvaiheen, kun epiduraali vei kivun pois ja toisessa en ehtinyt. Niin siis sairaalassa en kerennyt liikkua, kotona olin jumppapallolla ja suihkussa.

    Eli mulla on aikalailla just sellaset synnytykset mitä sää et halua. :D Mutta varsin hyvät kokemukset. Mutta siis hyvin olet perehtynyt asiaan. :) Kuulostaa, että sulla on just oikee asenne koko touhuun. Tiedät mitä toivoisit, mutta olet valmis muuhunkin. Doulan mukaanotto on musta tosi mielenkiintoista myös! Hyvällä tapaa siis. En tunne ketään jolla olisi ollut niin oli kiva lukea siitä viime postauksessa. :)

  • Reply Helmis Friday, January 13, 2017 at 20:21

    Ihana postaus!

    Musta on ihan mahtavaa, että olet suunnitellut asioita tarkkaan. Mun mielestäni sun toivelistasi on erinomainen! Olen ihan täysin samaa mieltä lähes kaikissa kohdissa, itse vain päinvastoin toivoin mahdollisimman paljon henkilökuntaa saliin, koska synnytin kaikki kolme lastamme ilman miestä tai tukihenkilöä, enkä ensimmäistä synnytystä tainnut oikeasti suunnitella ollenkaan.

    Korostan kaikille sitä toivelistan laatimista. Itse ajattelin kulkea virran mukana ja luottaa henkilökuntaan, mutta nyt jälkikäteen olisi vain pitänyt pysyä tiukkana ja luottaa myös itseensä. Jouduin lapsiveden mahdollisen tihkumisen ja positiivisen streptokokin takia tippaan, jossa sitten nökötin anturoineni yli vuorokauden. Olin ajatellut meneväni ihan luomuna, mutta se ajatteleminen ei kyllä riitä. Se pitää päättää, koska siihen pystyy kuka tahansa mikäli niin vain haluaa.

    Synnytys pysähtyi ehkä sen makaamiseni takia, joten oksitoniini toi mukanaan ne aivan mielettömät supistukset. Taisin tunnin purra huulta ja kiljua mielessäni (olin kuulemma ihan hiljaa, niin paljon sattui) kunnes jouduin takaisin makuuasentoon enkä enää kestänyt kipua maatessani. Joten epiduraali ja taas hidastui. Eppari vielä tuikattiin varoittamatta ja koliikkivauva kotiin, siinähän kannoin niiden maailman helvetillisimpien kipujen kanssa yksin huutavaa vauvaparkaa.

    Olen jälkikäteen sitä mieltä, että hyvin alkanut synnytys olisi ilman niitä varotoimenpiteitä voinut olla ihan täysi kymppi, jos olisin tajunnut kuunnella kehoani ja ravata kuin ravihevonen. Mutta lapsen tartuntariski on tietenkin suljettava pois, sehän on ehdotonta, enkä tippatelineen ja anturoiden kanssa osannut liikkua.

    Seuraavassa synnytyksessä ravasin sitten huonetta ympäri ihan loppumetreille saakka, kunnes joduin taas makaamaan. Silloin se paniikki taas iski ja tilasin spinaalipuudutuksen. Kätilö ihanasti tsemppasi, mutta en vaan kestänyt taaskaan sitä kipua makuullaan! Jotenkin pelkäsin sitä, etten voi keskittyä ponnistamiseen jos joudun makaamaan kipujen aikana. En ollut tajunnut selvittää sitä, että on muitakin asentoja synnyttää kuin maata retkottaa ja supistuskivut loppuu ennen ponnistamista. Siis ainakin sellaiset kokonaisvaltaiset “jylläävät aallot”.

    Kolmannen kohdalla koko synnytys meni aika nopeasti, kolme tuntia se kesti ja ihan luomuna, koska päätin sen etukäteen. En myöskään halunut makuuasentoon, joten ei useasti kokeiltu paljonko ollaan auki. Sitten ponnistaessa se kipu vaan häviää, sitä kannattaa odottaa. Sillä ajatuksella sen kestää, se julmettu ison hädän tunne kun iskee, niin kaikki kivut vaan häviää ja alkaa erilainen ponnistamisen kipu. Eli liikkuminen vie avautumisvaiheen kipuja ja sitten synnyttämään pääsee ilman supistuskipuja, ainakin mulla ja muutamalla muulla.

    Kannattaa lukea Lähiömutsin synnytyskertomukset ellet ole jo lukenutkin, hyviä kivunlievitysvinkkejä. Mulla ainakin kolmas synnytys meni juuri niin kuin olin hänen blogistaan toisesta synnytyksestä lukenutkin. :D

    Nauti synnytyksestä, se on ihanaa. <3

  • Reply Reetta Friday, January 13, 2017 at 20:25

    Minulla oli melko samat suunnitelmat ennen omaa synnytystä, mutta ilman doulaa. Kuukausi ennen laskettua aikaa selvisi, että vauva olikin perätilassa. Vauvan koko tutkittiin ja minun lantio ja niiden puolesta olisin voinut synnyttää alakautta. Laitettiin kuitenkin laskettu aika takarajaksi ja varattiin sille päivälle suunniteltu sektio. Synnytys ei sitten lähtenyt spontaanisti käyntiin, joten vauva syntyi sektiolla. Silloin harmitti todella paljon, kun olin luullut koko ajan, että vauva on oikein päin ja toivoin luomusynnytystä. Sektio meni onneksi todella hyvin ja haava parani hienosti. Imetys lähti myös hyvin käyntiin ja imetinkin reilun vuoden :) meillä ei sektio ole vaikuttanut kiintymyssuhteesee, ja uskonkin että siihen vaikuttaa paljon ennemmän muut asiat kuin synnytys :)

    • Reply Hanne Saturday, January 14, 2017 at 09:50

      Tämä oli melkein kuin mun tarina. Lapsi perätilassa, mutta lantio kuvattiin ja sain “luvan” alatiesynnytykseen, oli kuulemma täydellinen synnyttäjän lantio. Kävi vaan samalla tavalla kuin Reetalla, eikä määräaikaan mennessä tapahtunut mitään. Ei oikeasti yhtään mitään. Koko raskauden aikana en tuntenut yhden yhtä supistusta. Mulla oli tosi kovan halu synnyttää alateitse, ja vielä kaksi päivää ennen sovittua sektiopäivää (jos ei siis siihen mennessä ala syntyä itsekseen), kävin 10 kilsan lenkillä josta juoksin osan matkaa. Yritin saada niitä supistuksia aikaan, ei onnistunut. Siinä kohtaa oltiin kuitenkin jo yliviikoilla. Olen tullut siihen tulokseen että toi ois ollut se eka joka olis jäänyt sinne mahaan ilman sektiota.

      Vaikka en sitä sektiota halunut, mullakaan ei ole siitä jälkikäteen mitään pahaa sanottavaa. Haava alkoi ensimmäisten päivien jälkeen parantua nopeasti, pääsin kotiin 4 yön jälkeen ja seuraavana päivänä kävin jo varovasti vähän kävelemässä. Olen tosi tyytyväinen että tämä meni lopulta näin.

      Minä jouduin antamaan vähän lisämaitoa, mutta en ottanut siitä mitään ongelmaa. Vauva oppi olemaan sekä tissillä että juomaan pullosta.

  • Reply Nok Friday, January 13, 2017 at 20:32

    Toivottavasti kaikki menee, niin kuin toivot! Olet hyvin selva jarkinen ja realisti asioiden suhteen. Synnytyksen jalkeen kuitenkin on tosi herkassa tilassa henkisesti ja voimia siihen, etta jos kaikki ei ole mennyt niin kuin ajattelit/toivoit, et ole liian tiukka ja jyrkka itseasi kohtaan. Minulle nimittain tuli aivan jarkyttava ‘how did my body let me down like this’ tunne. Mikaan ei mennyt niinkuin ajattelin ja polleana olin paattanyt myos,etta kylla sen kivun kestaa. Oli kova paikka kun ei kestanytkaan! Synnytin Hong Kongissa ja luomunahan se sielta tuli kera epparin, koska anestesia laakari oli kiireinen muualla. Olin ihan hullu siita kivusta ja siksi se ponnistaminenkaan ei onnistunut eli ei kannata mitaan vaihtoehtoja sulkea pois ja todella toivon etta saat kivunlievitysta jos sita haluat. Aika kamalaa oli, etta hyvin monta vuotta synnytyksen jalkeen tunsin saalia isomaha-raskaana olevia naisia kohtaan. Sanomattakin on selvaa, etta lapsiluku jai yhteen.

  • Reply Jenni Friday, January 13, 2017 at 20:33

    No, minäkin ajattelin ennen synnytystä että menen mahdollisimman pitkään ilman kivunlievitystä. Nyt vähän naurattaa tuo vanha minä 😂 ensinnäkin ne luonnolliset supistukset oli ihan järkyttäviä. Niihin kokeiltiin aluksi panadolia ja lämpötyynyä mut ei auttaneet joten sain kipupiikin reiteen. Sen avulla ne muuttui siedettäviksi. Saliin pääsin reilun 24h tunnin päästä siitä kun tulin osastolle (lapsivettä alkoi tihkumaan ja supistukset alkoi tosi voimakkaasti -> pääsin osastolle, mut eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi tehokkaita eli avaavia et olisin päässyt saliin nopeammin). Siellä salissa sain sitten oksitosiinia tipalla vauhdittamaan synnytystä. Sitten alkoi ne keinotekoiset supistukset. Jumppapallo kyllä auttoi ja sen päällä keinuttelinkin. Sain epiduraalin kun olin todella kipeä. Loppuvaiheessa supistukset muuttuivat aivan järkyttävän kivuliaiksi. Sitä kipua ei voi mitenkään kuvitella etukäteen mutta voisin kuvailla sitä siten että tuntui siltä kun koko alakroppa olisi ollut tulessa. En pystynyt hallitsemaan jalkojani, en pystynyt pitämään niitä sängyllä koukussa (se perinteinen synnytysasento). Sainkin siinä vielä spinaalinkin myöhemmin.. No sitten kun olin täysin avautunut niin lääkäri tuli tutkimaan ja totesi että Jaaha, vauva on tulossa otsa edellä. 🙄 Ajattelin että ei oo totta. Ei lähdetty enää imukuppia kokeilemaan kun olin niin väsynyt ja voimaton. Kiitos fiksulle lääkärille siitä päätöksestä. Mentiin kiireelliseen sektioon joka meni hyvin. Saimme terveen ja ihanan pojan mikä on tärkeintä. Maito nousi kolme päivää synnytyksestä ja imetin 1v 1kk. Toivuin n. Kuukaudessa ja sain sen kuukauden vain hoitaa vauvaa, koska kielsivät kaikki kotityöt (sehän ei haitannut ;)) Hyvä asenne sinulla, toivon että synnytyksesi menisi hyvin ja teille kaikille jäisi siitä hyvä kokemus.

  • Reply AnnaS Friday, January 13, 2017 at 20:35

    Olen kyllä samaa mieltä, että mielummin lukee paljon erillaisia synnytystarinoita ja ottaa selvää kaikesta mitä synnytyksessä voi pahimmillaan käydä, ajattelen, että näin tulee mahdollisimman vähän ylläreitä sitten synnärillä.
    Toiveesi kuulostaa järkeviltä ja aika samanlaisilta kuin omani, se miten ne sitten toteutui onkin eriasia. :D
    Synnytys käynnistyi vesien menolla klo 5.30 kun viikkoja oli 38+5, supistukset eivät kuitenkaan alkaneet kunnolla, joten puolen päivän aikaan aloitettiin käynnistys cytotecillä. (minulla oli streptokokki ja raskausmyrkytys, synnytys oli tarkoitus käynnistää seuraavana päivänä, vesien meno muutti suunnitelman.) Sain 2 annosta cytotecia ja supistukset saatiin kunnolla käyntiin, jäin osastolle yöksi ja aamulla pääsimme saliin. Synnytys ei kuitenkaan edennyt suunnitellusti, joten illalla laitettiin oksitosiinitippa joka aiheutti aivan kamalat supistukset! Tähän asti olin selvinnyt lämpötyynyllä ja suihkulla, mutta nyt halusin ilokaasua joka auttoikin hieman. Yöllä kuitenkin kivut meni niin pahaksi että oli pakko ottaa epiduraali, jonka ansiosta nukuin kunnolla ekaa kertaa 3 vuorokauteen. Aamulla tuli masentavia uutisia: en saisi syödä mitään, koska nyt varauduttaisiin sektioon menoon. Vuorokausi vielä yritettiin oksitosiinin avulla mennä, epiduraalia ei enää laitettu lisää, mutta pääsin vain 5cm:iin, lopulta oli pakko tehdä päätös, tippa pois ja kiireelliseen sektioon. En olisi uskonut, että tämä olisi helpottavin päätös ikinä, minä joka en olisi missään nimessä halunnut sektioon! Vielä viimeinen vastoinkäyminen tuli sektiossa, jossa puudutus ei toiminut oikein ja koin ihan järkyttäviä kipuja! Mutta se hetki kun kuulimme lapsen itkua verhon takana, hienoin tunne ikinä!
    Synnytyksessä ehti olla monta kätilöä, opiskelijaa,lääkäriä yms. mukana ja kaikki olivat aivan ihania! <3 jokainen leikkauksessa mukana ollut kävi erikseen juttelemassa kanssani ja jäi kyllä sellainen olo, että minusta pidettiin huolta. Mitään traumoja ei kyllä jäänyt, sanoinkin heti seuraavana päivänä äidilleni, että kyllä minä toistekkin synnytän. :D
    Toivottavasti sinun synnytys menee suunnitelmien mukaan! <3 ja vaikkei menisi, niin se palkinto on ihan kaiken sen kivun arvoinen!

  • Reply Sini Friday, January 13, 2017 at 20:46

    Itselle osui just sellanen nihkee kätilö. Haukotteli (siis todella äänekkäästi!) ja odotti, et kello löis 7.00 ja vuoro loppuis, siihen oli 1,5 h siinä vaiheessa ku päästiin saliin. Ei siis todellakaan uskonut, että lapsi syntyis hänen vuoron aikana. Ehdotti ilokaasua siinä vaiheessa, ku ite ehdotin ponnistamista, ja kyllä, minä olin oikeassa. Vauva synty ilman mitään kivunlievityksiä klo 6.56 :D eli kannattaa oikeesti luottaa myös siihen omaan vaistoon ja oloon, ja pysyä lujana!

  • Reply Jenni Friday, January 13, 2017 at 20:47

    Me lähdettiin synnyttämään illalla 22.30 kun supistukset oli niin järkyttävät ettei kotona mikään auttanut. Kaikki supistukset tuli selkään ja joka kerta meinasi lähteä jalat alta. Osasto oli ihan tyhjä ja meiät otettiin sisään. Olin varma, että ne lähettää meiät himaan, mutta koska siellä oli tilaa niin saatiin jäädä. Noh ilokaasua ja unta vuoron perään keinutuolissa. Synnytys jämähti eikä aamulla tapahtunut mitään. Kätilö lähti pois aamuvuorosta ja sanoi että kohta tulee tämän ja tämän niminen tänne katsomaan sua. Sanoin kätilölle, että parempi jos ei tuu ainakaan auttamaan mua synnyttämään, että hän on mun kaveri :D tuli kumminkin sitten kattomaan vauvaa heti kun oli syntynyt. Antoivat sitten epiduraalin ja sitten oksitosiinia nopeuttamaan ja huhhuh sitten lähti. Kalvotkin puhkastiin ja se tuntui lähinnä, että olis kussut housuun ämpärillisen. Pääsin vielä vessaan kerran kävelemään omilla jaloilla ja sitten huusin miestä, että paina sitä kelloa nyt helvetti että tää syntyy pönttöön. Ja sitten ponnistamaan. Se kesti kaiken kaikkiaan 22 min ja lapsi oli sylissä. 3 tikkiä kun hän tuli nyrkki edellä, pieniä nirhaumia tuli. Tyttö syntyi seuraavana päivänä 16.33. Että hetki siinä meni :D kehuivat spontaaniksi ensisynnyttäjäksi. Haluan kokea tämän vielä joskus uudestaan, niin hyvä mieli siitä jäi :)
    Ihanaa odotusta teille!

  • Reply TA Friday, January 13, 2017 at 20:48

    Mun synnytys ei kyllä mennyt ihan niin kuin olin ajatellut, mutta ei siitä silti onneksi traumoja jäänyt. Lapsivedet mulla meni ensin ja samana iltana lähdin kysille ja jäin sinne. Supistuksia mulla ei oikeastaan tullut, joten sain pillerin joka käynnisti supistukset ja lopulta vaihdettiin oksitosiiniin. Kivunlievitykseen käytinkin sitten kaikkea mahdollista, tensiä, kuumia suihkuja, ilokaasua, sitten sain epiduraalin, pudendaalin ja spinaalin. Lapsiveden menosta meni 2,5 vuorokautta että poika syntyi ja aktiivinen synnytys kesti 14 tuntia. Ponnistusvaiheessa itsellä alkoi olla voimat lopussa, poika oli virhetarjonnassa kasvot ylöspäin ja sydänäänetkin alkoi heikentyä ja itsellä korkeat tulehdusarvot niin lopulta tehtiin episiotomia ja avitettiin imukupilla. Kaikkinensa synnytys kuulostaa kamalalta ja silloin kyllä ajattelin, että ei ikinä enää. Aika kuitenkin kultaa muistot. :) Suurin kiitos kuuluu kyllä Kysin kätilöille, varsinkin synnytysosastolla olivat todella ihania ja lämmöllä muistelen erityisesti kätilöä, jonka vuorolla poikamme syntyi.

  • Reply Jenni Friday, January 13, 2017 at 20:50

    Itsellä on positiivinen synnytyskokemus takana, vaikka se ensisynnyttäjänä 19 tuntia kestikin. Siitä 10 tuntia olin kotona lämpöpussilla supistuskipuja helpotellen. Sairaalassa sain toiveestani epiduraalin ja se auttoikin niin hyvin, että sain jopa nukuttua hetken. Ponnistusvaihe kesti vain 12 minuuttia, kun mielessäni oli vain saada vauva nopeasti ulos jottei sille kävisi synnytyksessä mitään. Kätilö oli kokenut työssään ja otti hyvin tilanteen haltuun, juuri sellaisen henkilön tuohon tilanteeseen tarvitsin. Ainoa huono muisto koko synnytyspäivästä on se, että sekä Kätilöopistolla, Naisten klinikalla että Jorvissa oli synnytysruuhkan vuoksi sulku. Koska vaihtoehtona oli lähteä Lohjalle tai Hyvinkäälle, sinnittelin supistusten kanssa muutaman “ylimääräisen” tunnin kotona ennen Kättärille pääsyä. Kuulun kuitenkin siihen joukkoon, joiden mielestä synnytys on voimaannuttava ja hieno kokemus. :)

  • Reply Sofia Friday, January 13, 2017 at 20:52

    Minulla oli saman tyylinen valmistautuminen synnytykseen kuin sinulla. Otin selvää kaikesta mahdollisesta (puudutteista, asennoista jne). Luin myös paljon synnytyskertomuksia, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. En missään vaiheessa pelännyt synnytystä erityisen paljon vaan halusin nimenomaan olla valmistautunut myös siihen pahimpaan. Kaikki meni loppujen lopuksi todella hyvin, aika unelmasynnytys näin ensisynnyttäjälle. Koko toimitus kesti vajaa 5h, sairaalassa ehdittiin olla vähän päälle 2h. Vaikka olin salaa toivonut luomusynnystystä, pyysin heti synnärille päästyäni epiduraalia koska ei vaan pystynyt muuta :D Epin saamisessa kesti sen verran kauan, että kun se oli laitettu olikin jo melkein aika alkaa ponnistamaan. Ponnistin jakkaralta ja koko ponnistusvaihe kesti vain 11 min, en tiedä oliko jakkaran ansiota vai mitä mutta en voi kun suositella. Tuli muutama pieni repeämä jotka parani todella nopeasti. (Jääsiteille muuten iso peukku, enkuksi löytyy kun googlaa padsicles).
    T. Toinen googlenarkki

  • Reply lena / london and beyond Friday, January 13, 2017 at 20:55

    Mä olin aina kammonnut synnyttämistä ja mietin hyvin vakavasti sektiota. Asun Saksassa, missä (onneksi!) sektio olisi minulle myönnetty ihan sillä perusteella kun olin paniikissa ja olin toki tutustunut kirjallisuuteen ja perustellut kantani. No, päätin kuitenkin yrittää synnyttää normaalisti, perustelin itselleni että monet muutkin naiset ovat siitä selvinneet (en tosin halunnut edes käydä missään valmennuksissa, koska mitä vähemmän infoa sitä parempi, ajattelin). Ja takaraivossa oli kuitenkin vielä se vaihtoehto, että jos haluan sektion, niin sen saan, ikäänkuin mieltä rauhoittamassa. Tässä vaiheessa kiittelin onneani, että en asu Suomessa, jossa sektioista käsittääkseni joutuu tappelemaan. Olisin varmasti hyppinyt seinille viimeiset kuukaudet.
    No, asia jos toinenkin meni pieleen synnytyksessä ja jouduttiin hätäsektioon, mutta siitä jäi ihan hyvä kokemus kun olin niin paljon sektiosta lukenut etukäteen. Tää on niin jännä kun itse olin sillä mielellä tosiaan että mitä vähemmän tietoa mulla on, sitä parempi – hauska huomata, että tää toimii toisille ihan päinvastoin. Tsempit tulevaan koitokseen!

  • Reply hips Friday, January 13, 2017 at 20:57

    Mun toivelista näytti melko pitkälti aivan samalta kuin sun, ja jokainen kohta toteutui! Ja olin siis ensisynnyttäjä. Olen sitä mieltä, että etukäteen”suunnittelu” vaikutti paljolti siihen, että ensimmäinen lapseni syntyi lääkkeettömästi ja neljässä tunnissa. Toki synnytys oli intensiivinen kokemus, mutta enemmänkin voimaannuttavalla tavalla, mikä kuulostaa monesta mahdottomalta :D

    Kävin myös hypnosynnytys-kurssin ennen synnytystä. Kuulostaa huuhaalta, mutta siellä opittujen hengitystekniikoiden avulla vetelin ensisynnyttäjänä ilman lääkkeitä ja supistukset koin oikeastaan enemmänkin epämiellyttävinä, ei kivuliaina :) Kannattaa tsekata nuo kurssit, jos kiinnostaa! Puolisot tulevat kurssille mukaan ja oma mieheni ainakin oli tosi tyytyväinen, että tiesi koko ajan mitä tapahtuu ja osasi myös aktiivisesti auttaa kurssilla opittujen hieronta jne tekniikoiden avulla.

  • Reply Hellu Friday, January 13, 2017 at 20:59

    Mun eka synnytys päättyi hätäsektioon ja en ole siitä vieläkään päässyt yli. Toista en suostunut edes yrittämään vaan vaadin sektion ja sen onnekseni sain. Mutta tuota ekaa puskiessa ulos mieheni ehdotti kätilölle välilihan leikkaamista kun vauva ei millään mahtunut ulos. Ja mitäpäs kätilö siihen. Alkoi valmistella välilihan leikkaamista. Siis olin ihan järkyttynyt että miehenikö se tosiaan sanelee milloin kannattaa väliliha leikata. No “onneksi” tajusivat ettei vauva selviä synnytyksestä alatietse ja kiidättivät sektioon ennen kuin kerkesivät alapäätä leikellä. Mutta joo.. Meillä oli ihan hirveät kätilöt ja toisessa synytyksessä minulla oli vain kaksi lottonumeroa vetämässä: ei samoja kätilöitä ja suunniteltu sektio. Ja 2/2 toteutui. Sektiokin voi joskus olla unelmasynnytys :)

  • Reply Ewy Friday, January 13, 2017 at 21:02

    Mä lähdin synnyttämään ajatuksella, että jos vaan mahdollista, en halua epiduraalia :D Muuten olinkin sit ihan avoimin mielin. Noh, laskettu aika tuli ja meni ja aloin olla tosi huolestunut siitä, että vauva kasvaa liian isoksi. Mä kun olen tosi pieni (154 cm) ja lääkäri kokoarviossa sanoi, että ei kyllä tarvis juuri yli lasketun ajan mennä… Lopulta lapsivedet meni osittain. (muistaakseni 41+0). Supistuksia ei juuri kuulunut mutta lähdettiin sairaalaan ja sinne jäätiin kun strepto oli positiivinen. Jouduttiin käynnistämään ja lopulta kaks päivää tuon jälkeen saatiin kalvot puhkaistua ja synnytys lähti vihdoin kunnolla käyntiin (trust me, ei ollut yrityksen puutteesta kiinni. Ravasin niiden parin päivän ja yön aikana melkoisen määrän rappusia…). Mä aina pärjäilin niin kauan kuin pärjäilin niiden supistusten kanssa ja aina kun tuntui, että nyt alkaa tulla raja vastaan niin pyysin “jotain”. Ensin se jotain oli kipulääkepiikki-> vei pahimman kärjen supistuksista joksikin aikaa. Sitten otettiin ilokaasua (oli muuten kivaa :D ). Sitten kätilö kysyi parhaan mahdollisen kysymyksen= minne sattuu. Supistukset sattuu kellä mihinkin ja siks toiset kivunlievitysmenetelmät toimii toisilla ja toisilla ei. Vitsi oon iloinen, että se kätilö kysyi asiaa juuri noin. Mulla sattui vaan kohdun suulle, joten sain kohdunkaulan puudutteen (paikallispuudute). Oli mulle just täydellinen. Sillä selvisin ponnistukseen asti, jolloin vielä vähän lisättiin paikallisia puudutteita. Ponnistusvaihe kesti vielä tunnin, mutta ei kyllä sattunut juurikaan. Väliliha leikattiin kyselemättä ja hyvä niin, koska eipä sieltä ois muuten mahduttu pihalle (oli lähes 4100 g ja py 38 cm ja mä edelleen kääpiö :D ). Sieltä se lopulta syntyi, 60 h vesien menon jälkeen ja ilman sitä epiduraalia :D tosin heti kun lapsi syntyi mulla loppui totaalisesti voimat ja sit sattui ja anelin, että voisinko mä nyt saada sen epiduraalin xD mutta tuo johtui niiiiin pitkästä synnytyksestä ja jaloillaan olosta ja siitä hemskatin portaiden ravaamisesta ja kun menetin kohtuu paljon verta.. joka ainoaa lihasta särki ja tuntui kuin oisin rekan alle jäänyt. Silti olin maailman onnellisin :)

    Mutta siis kaiken kaikkiaan ja kaikesta huolimatta elämäni hienoin kokemus<3 se on vaan jotain niin upeaa. Saada se pieni paidan sisään ja syödä miehen kanssa iltapalaa ja ihmetellä, että nyt ollaan perhe jos alkaa tuntua että on, niin lääkkeet auttaa :) mene lääkkeiden suhteen sen mukaan, minne sattuu. Lääkäri mulle myöhemmin ihmetteli, että on harvinaista pärjätä paikallispuudutteilla, mutta uskon, että monet ottaa sen epin ihan pelonkin vuoksi (eikä siinä toki oo mitään väärää). Mua auttoi se, että tiesin, että kipua saa lievitettyä jos tarvii. Kovasti onnea matkaan <3 Synnyttäminen on oikeasti kaikessa epäseksikkyydessään jotenkin ehkä siisteintä ikinä :D ja meillä ainakin vei myös parisuhteen jotenkin ihan uudelle tasolle.

    Aivan ihanaa hääpäivää teille myös! :) <3

  • Reply Laura Friday, January 13, 2017 at 21:03

    Mulla oli melko samat toiveet ja loppujen lopuksi harva niistä toteutui. Epiä välttelin mahdollisimman pitkään, mutta kun synnytys oli kestänyt 24h eikä vaan millään jaksanut ottaa supistuksia rentona vastaan, oli pakko ottaa epi. Supistuskivut oli kertaa miljoona kun väsyneenä ja nälkäisenä tärisin ja oksensin sängyssä enkä enää pystynyt olemaan rento tai liikkumaan. Se myös hidasti hommaa entisestään, nimittäin heti epin saatuani homma lähti vauhdilla käyntiin. Ja vaikka epi vaikuttikin vielä ponnistusvaiheessa, ei epäilystäkään ettenkö olisi tiennyt milloin ponnistaa. :D eppari oli myös ehdoton ei. Noh, tunnin kun oli pojan pää ollut 1/3 ulkona ja siinä jumissa, oli pakko leikata. Ei vaan mahtunut. mulla eppari parani paljon nopeammin kuin repeämät enkä edes tuntenut koko haavaa kun muut repeämät sattui niin hitosti. Toivottavasti sulla synnytys sujuu toiveidesi mukaisesti! :)

  • Reply Katja Friday, January 13, 2017 at 21:04

    Aika tutun kuuluisia ajatuksia. Mä en kovin tarkkaan synnytystä ehtinyt suunnitella, mutta luonnollisuus, kiireettömyys ja lääkkeettömyys on mulle ideaalisynnytyksen avainsanoja.

    Synnytin esikoiseni syyskuussa 2016. Synnytys jouduttiin käynnistämään raskausviikolla 36+2 lapsiveden tihkumisen vuoksi. Synnytys ei lähtenyt spontaanisti käyntiin, vaikka lapsivettä tuli jo toista vuorokautta, ja olin kärsinyt kipeistä ennen aikaisista suppareista rv 25 eteenpäin. Se siitä luonnollisuudesta ja lääkkeettömyydestä siis 😅

    Synnytys kesti lopulta liki vuorokauden ja ne oksitosiinitipalla aikaan saadut supistukset oli melko rajuja loppua kohden, etenkin kun niiden välissä ei ollut taukoja. Tens-laitetta suosittelen kokeilemaan; se oli mulle pelastus, ja jälkiviisaana tarttuisin siihen jo varhaisemmassa vaiheessa. Ilokaasua käytin myös jonkin hetken, ja kyllä siitäkin apua oli. Epiduraali oli omalla kohdallani aivan fantastinen. Sain sen ehkä 6 sentin kohdalla, kun säännöllisiä supistuksia oli takana jo yli 15 tuntia. Puudutteen myötä sain syötyä ensimmäistä kertaa sille päivälle ja miehen sanoin palasin takaisin tähän maailmaan. Sain myös todella kaivatusti lepoa. Olin anyhow kiinni oksitosiinitipassa eikä liikkuminen mun omaksikin yllätykseksi muutenkaan tuntunut hyvältä supistusten aikana, joten mitään negatiivista sanottavaa mulla ei epiduraalista ole.

    Meidän sairaalassa ei tehdä ylimääräisiä episiotomioita, ja muutenkin pyritään luonnonmukaisuuteen. Omalle kohdalle osui kuitenkin tämäkin arpa. Syyt olisi olleet ihan rakenteellisetkin, mutta ponnistusvaiheessa havaittiin myös nopeasti, että vauva oli tulossa virheasennossa ja että hänellä oli napanuora kahdesti kaulanympärillä. Tuli siis kiire auttaa pieni pois ahdingosta. Poika autettiin maailmaan lopulta neljän kätilön, lääkärin ja imukupin voimin. Ensirääkäisyä jouduttiin odottamaan maailman pisin minuutti, mutta sen jälkeen kaikki on mennyt hyvin.

    Kokonaisuutena mulle jäi synnytyksestä kuitenkin hyvä fiilis, vaikkei mun synnytystoiveista toteutunut kuin se tärkein – selvittiin molemmat hengissä. Toki toivon, että mahdollisella seuraavalla kerralla pääsen kokemaan spontaanin synnytyksen, mielellään lääkkeettömänä ja pidemmillä raskausviikoilla.

    Epparista toipumisesta sen verran, että ite olin ekat 5 pv aika rikki, mutta heti kotiin päästyä pystyin toimimaan lähes normaalisti. Alle viikko synnytyksestä ajoin autoa ja pystyin istumaan helposti parin tunnin sairaalan kontrollikäynnin ajan, ja kaks viikkoa synnytyksestä kävin jo koiran ja vaunujen kanssa rämpimässä metsälenkin. Itse ainakin koin toipumisen siis yllättävän nopeaksi 😊

    Tsemppiä sulle odotukseen ja synnytykseen – toivottavasti kaikki menee hyvin 😊

  • Reply Jaeni Friday, January 13, 2017 at 21:06

    Minä olen synnyttänyt 3 lasta. Kaikki alateitse KYSissä. Eka alkoi supistuksilla, sain epiduraalin ja se auttoi ja sain nukutuksikin. Kun heräsin, menin paniikkiin, sillä tuntui, että on pakko ponnistaa. Kätilö ei uskonut minua synnytyksen etenemisessä, vaan väitti vastaan koska olen ensisynnyttäjä. Siitä tuli paha mieli ja en ehtinyt saamaan mitään, kun kätilö sitten vastahakoisesti suostui tutkimaan kohdunsuun tilanteen ja karjaisi vaan, että “nyt se sitten syntyy, et sä enää mitään ehdi saamaan”. Ai katos, mitä mä koitin viimeisen tunnin sulle hokea.
    Synnytyksen kokonaiskesto 6h, 8 tikkiä.

    Toinen synnytys alkoi lapsivesien menolla. Synnytys ei kuitenkaan käynnistynyt, joten seuraavana päivänä minulle annettiin oksitosiinia. Kätilö ei taaskaan uskonut minua synnytyksen nopean etenemisen suhteen.
    Vaihdoin kätilöä. Sain 2, joista toinen opiskelija. Kemiat kohtasivat heti ja sain epiduraalin. Vauvalla oli napanuora kaksi kertaa kaulan ympäri, joten ponnistusvaihe pitkittyi.
    Synnytyksen kokonaiskesto 3,5h, 2 tikkiä.

    Kolmannen lapsen synnytys jouduttiin käynnistämään istukan toimimattomuuden vuoksi . Lääkkeet eivät laittaneet synnytystä kuitenkaan käyntiin, joten minulta puhkaistiin kalvot. Kätilö ei jälleen uskonut, kun sanoin, että olen sitten nopea synnyttäjä ja minut jätettiin yksin. Myöskään mieheni ei ehtinyt toiselta paikkakunnalta synnytyksen alkuun mukaan, sillä hän oli viemässä toisia lapsia hoitoon. En ehtinyt saamaan mitään puudutuksia, sillä minua ei otettu vakavasti ja kätilöitä oli liian vähän. Synnytyksen kokonaiskesto 55 min, 0 tikkiä.

    Aika erilaisia kokemuksia siis nämä kaikki kolme pikkuistani. Mistään ei kuitenkaan traumoja jäänyt, kerran tällaisen katraan uskaltauduin hommaamaan :D

    Sinulla on tosi hyvät ja realistiset suunnitelmat. Epiduraali tosiaan hidastaa synnytystä ja episotomia toipumusta. Ja ihana päätös, doula varmasti pitää puoliasi.
    Olisi ihana kouluttautua doulaksi ja auttaa ihmisiä sitä kautta. :)
    Tsemppiä!

  • Reply Liisamari Friday, January 13, 2017 at 21:19

    Tyttäreni syntyi viime toukokuussa alateitse. Etukäteen jo päätin, että epiduraali kiitos jos se vain on mahdollista. Halusin myös olla mahdollisimman pitkään kotona ennen sairaalaan lähtöä. Nooh 9h kipristelin kotona supistusten vallassa, kunnes mieheni sanoi että nyt lähetään. :D Sairaalaan, käyrille ja suoraan synnytyssaliin odottelemaan. Kätilö oli IHANA onneksi, pelkäsin että saadaan joku jonka kans ei mene kemiat yhteen lainkaan. Kyseli puudutus toiveita ja sanoin, että kyllä kiitos muttei vielä. Pari tuntia eteenpäin ja kipu oli niin paha että epiduraali oli saatava ja aijai se oli mahtava tunne! Siitä pari tuntia taas eteenpäin ja supistuskipu pääsi epiduraalin läpi ja tuli tunne että pakko tehä jotain. Samalla vauvan sykkeet laski 54 paikkeille, hänen päähän laitettiin pinni(?) tms kalvojen puhkaisun yhteydessä. Ei muuta ku ponnistamaan. 15min jälkeen imukuppi kehiin ja vauva sen avulla ulos. Kaiken kaikkiaan synnytys oli parempi mitä odotin! Ainoa inhottava juttu oli häntäluun jonkinasteinen vaurioituminen joka oli kipeä pitkään synnytyksen jälkeen. Tsemppiä hurjasti, avoimin mielin suosittelen synnyttämään menemään! :)

  • Reply Janita Friday, January 13, 2017 at 21:23

    Juuri kuukausi takaperin synnyttäneenä täytyy sanoa, että itsekkin olin koko raskauden ajan sitä mieltä että kotona ollaan niin pitkään kuin pystytään. Kärvistelin kolme päivää supistusten kanssa, kipeää teki niin että nukkuminen oli mahdotonta, mutta ei kuitenkaan niin paljon että ei niitä kipuja olisi kestänyt. Kolmantena valvottuna yönä olin jo niin poikki, että päätettiin lähteä sairaalaan. Sairaalassa sain kipupiikin persuksiin ja sainkin vihdoin nukuttua muutaman tunnin. Aamulla tsekattiin tilanne uudestaan ja pääsin saliin, vaikka kovin pitkälle ei vielä oltu edetty. Pärjäsin ensin hyvin pelkällä ilokaasulla, mutta ihan puskista tuli järkyttävät kivut että todella huudin paniikissa epiduraalia. Ja se todella oli pelastus! Kaikki kivut hävisivät ja pysyivätkin poissa kunnes oltiin hetki ponnisteltu. Loppu oli kyllä hirveää mutta siitä selvittiin! Synnytyksen kestoksi merkittiin 22h joista 18 vietettiin sairaalassa ja olen siitä todella tyytyväinen että lähdettiin sairaalaan niin aikasin! Kotona epätietoisena oli kamalaa olla, kun sairaalassa taas oli hyvin turvallinen olo kun oli osaavat ihmiset ympärillä ja tiesi olevan hyvissä käsissä. En todellakaan tiedä, miksi alunperin halusin olla kotona mahdollisimman pitkään! Ja tosiaan epiduraali oli myös pelastaja, eikä vaikuttanut minun liikkumiseeni juurikaan, tietysti ei huoneesta kovin pitkälle saanut poistua. Eli kuten sanoit, suunnitelmia kannattaa olla, mutta välillä vaikka asiat menisikin erilalla, voi se olla paljon parempi :) tsemppiä synnytykseen!

  • Reply A Friday, January 13, 2017 at 21:24

    Tuli oma synnytys mieleen ja olin täysin samat “ohjeet” kirjannut mukaan. Ilokaasuakin välttelin loppuun asti ja kahden vuorokauden supistelleena tarvitsin epiduraalin että sain levättyä. Onneksi otin, vaikka luomuna olisin halunnut synnyttää. Mut sain niin paljon voimia ponnistusvaiheeseen ja se kestikin vain 20min. Vaikka alku oli pitkä niin loppu tuli vauhdilla ja helposti. Repeämä oli ainut mitä pelkäsin, mitta onneksi yhdellä tikillä selvittiin. Mutta hyvä olla omat ajatukset ylhäällä:)

  • Reply Jenni Friday, January 13, 2017 at 21:35

    Synnytin esikoiseni viime toukokuussa ja kokemus oli aivan mahtava ja ihana! Voisin vaikka heti mennä uudelleen 😀 Synnytys käynnistyi supistuksilla, kivun luulin ensin johtuvan hirmu täydestä rakosta ja sen tyhjenemisestä 😂 pari tuntia kestin kotona olla ja kivunlievitykseen kokeilin suihkua mutta olisi pitänyt saada kahdesta suunnasta vettä, niin siitä olisi ollut jotain hyötyä. Sairaalaan mennessä toivoin vain, että meitä ei käännytetä enää kotiin tai laiteta salien yhteydessä olevalle tarkkailuosastolle makoilemaan ja odottelemaan. Näin ei onneksi käynyt, olin 6cm auki sairaalaan mennessä ja pääsin suoraan saliin. Salissa kokeilin ilokaasua pari henkäystä mutta siitä ei ollut apua. Halusin sitten kokeilla kohdunkaulanpuudutetta, minkä sainkin 20min siitä, kun olin saliin päässyt. Tästäkään en kokenut apua olevan ja sain sitten spinaalin 5min siitä, kun kohdunkaulanpuudute oli laitettu. Siitä aukeni taivas, missään ei tuntunut mitään! ☺ paitsi kutinaa johtuen spinaalipuudutteessa olevasta fentanyylistä, mutta se oli siedettävää. Puudutteen myötä sain hetken hengähtää ennen ponnistusvaihetta. Koko ajan odottelin milloin kätilö tulee laittamaan oksitosiinia, että vauva saataisiin syntymään ennen puudutteen vaikutuksen lakkaamista. Spinaalipuudute vaikuttaa sen 1,5-2h. Onneksi ei oksitosiinia tarvittu. Puudute kyllä kerkesi hävitä “sopivasti” ennen ponnistusvaihetta 😅 mutta niin vain saatiin tuo maailman rakkain palleroinen maailmaan noin 5 tunnissa kokonaisuudessaan 😀😊
    Suosittelen kyllä kaikille ottamaan selvää synnytyksestä ja tekemään jonkinlaista toivelistaa ja tuonaan toiveet myös esille synnytyksessä☺ Valmistautuminen synnytykseen tuo itselle varmuutta ja voi helpottaa jännitystä. Ja täytyy myös muistaa, että aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan vaikka kuin haluaisi. Liiaksi ei kannata suunnitella, kannattaa kuunnella kehoaan ja osaavaa hoitohenkilökuntaa ☺

  • Reply Jenna Friday, January 13, 2017 at 21:36

    Synnytyksistä puhuttaessa tulee heti tarve jakaa aina koko oma synnytystarina yksityiskohtia myöten mutta taidan jättää sen nyt tekemättä. :D Joitain juttuja tuli mieleen kuitenki. Ensinnäkin, viimekeväänä kysissä synnyttäneenä voin todellakin lämmöllä muistella itse synnytystä ja sen jälkeistä aikaa osastolla perhehuoneessa esikoisen ja miehen kanssa. Henkilökunta oli mukavaa ja osaavaa porukkaa. Jos jonkun vinkin haluais antaa synnytykseen valmistautuvalle niin se olisi että ajattele synnytystä kuin urheilusuorituksena joka vaan vie sinut aivan niille äärirajoille ja suorituksen jälkeen palkinto on mahtava :)

    Itse mietin ennen synnytystä myös että ahistaakohan esimerkiksi mukana olevat opiskelijat ja että haluankohan niitä mukaan ollenkaan mutta itse tilanteessa ne eivät todellakaan häirinneet. Päinvastoin heillä oli aikaa olla paikalla enemmän ja olivat hekin jo osaavia ja ammattimaisia!
    Jos vielä menen synnyttämään joskus niin pakkaan mukaan välineet joista voin kuunnella cheekkiä tsemppimusiikkina:D ajattelin että synnyttäessä varmaan haluaa vain hiljaisuutta mutta mä ihan todella mietin Että haluaisin kuunnella cheekkiä eikä se ollut mahdollista kun puhelimia ei saanut käyttää salissa.

    Jakkaraa suosittelen, koska se auttoi löytämään oikean ponnistussuunnan vaikka siinä oleminen onkin raskasta eikä voi olla pitkiä aikoja kerrallaan. Onneksi kätilö kuitenkin pakotti siihen :D

  • Reply Meri Friday, January 13, 2017 at 21:43

    Ite synnytin 38+4 viikolla esikoistytön, sairaalaan ei oltas lähetty elkei sinä aamuna ois vessapaperiin tullu vähä verta. Sairaalaan päästyä (matkaa n.80km) oltiin 30min käyrällä enkä tuntunu kun yhen mahaa kovettavan supistuksen, sisätutkimuksessa kävi ilmi että olin jo 6-7cm auki enkä siis ollu tuntenut mitään kipua.. mulla oli nuori kätilö joka jakso tsempata koko synnytyksen ajan, sain spinaali puudutuksen kun en kestäny kalvojen puhkasujen jälkeistä kipua, sillrrn taivaallinrn helpotus mutta siinä vaiheessa en tuntenu yhtään supistuksia, ponnistamis tarpeen sen sijaan tunsin. Jouduttiin myös tekee eppari kun tyttö 30min “leikki” tuolla että tuleeko vai ei pihalle niin leikattiin eppari että se mahru pihalle. Toki synnytyksen jälkeen ei taju pysyny kun vessaan piti mennä mutta seki loppu ekan päivä jälkeen kun oli saanu ruokaa( kerkesin syyä sairaalassa lounaan ja seuraavaks vasta iltapalan, päivällisen aikana ponnistin tyttöö pihalle:D) ja jonku verran menetin verta. Synnytyksestä jäi silti tosi hyvä fiilis! Osastolla meillä oli aivan ihanat hoitajat ja koko osastolla olo ajan meijän kätilö kävi jos olu työvuorossa, myös sen kans keskustelun kotiinlähtö keskustelussa.

  • Reply Zelinda Friday, January 13, 2017 at 21:44

    Mä olen ehkä kirjoittanut aiemminkin oman synnytyskertomuksen mutta tässä tulee uudestaan 😅 Mä mietin silloin raskaana ollessa että mistä mä tiedän et supistelee niin et pitää lähteä (matkaa sairaalaan 45km) kun ei ollut harjoitussupistuksia ollut. Kaikki sano et kyllä sen sit tietää. Ja tieshän sen.
    Tämä tarina kirjoitettu vuosi sitten heti synnytyksen jälkeen :)

    Perjantai iltana 11 aikaan nukkumaan mennessä en saa unta, kun alaselkää jomottaa koko ajan. 2 aikaan jomotukset siirtyvät myös alamahan puolelle. Alan kellottamaan kipuja, jotka tulevat 10 min välein. Valvon 5 asti, käyn sohvalla lukemassa ja syön. Pystyssä ollessa välit ovat pidempiä. Saan nukuttua pari tuntia ja 7 aikaan jomotukset alkavat taas. Vähän unta, kunnes herätän miehen että lähdetään kysille näytille. Pari -kolme supistusta matkan aikana. Makaan käyrillä, jolloin supistuksia tulee 5-10 min välein. 1 cm kanavaa jäljellä ja sormelle auki. Käskevät käydä pyörimässä kaupungilla ja tulla takaisin jos supistukset jatkuu.
    Lähdetään käymään Matkuksella ostamassa minulle kirja ja evästä, ja mennään miehen siskon luokse syömään ja odottelemaan. Siellä supistusten välit alkavat olemaan 3-6 minuuttia. Puoli 3 aikaan tullaan takaisin sairaalaan ja maataan taas käyrillä yli puoli tuntia. Kohdun suu auennut 3 cm asti. Kätilö ehdottaa ammetta kivun lievitykseen.
    Ammeeseen pääsen n 15:45. Supistukset ovat kovia, eikä vedestä tunnu olevan mitään apua. Pöntöllä tekisi mieli käydä mutten saa mitään tulemaan tai ainakin tuntuu että vauva sinne vaan hulahtaa. Kätilö käy välillä kysymässä kuinka jaksan. Sanon että kokeilen vielä vähän aikaa olla, mutta 16:10 soitan kelloa että haluan pois, kun vesi ei mitään auta. Ammeesta siirryn saliin 16:30 jolloin ollaan auki jo 9cm. Uusi kätilö vaihtuu, ohjeisti hengittämään ilokaasua ja ehdotti pudendaalipuudutusta. Vedet menee ponnistuksen aikana klo 16:55, lapsivesi lehmuksenvihreää. Pudendaalipuudutus laitetaan 17:05 jolloin enää “reunoja jäljellä”. Puoli 6 yritän käydä vessassa, mutta mitään en uskalla saada tulemaan. Kätilö ehdottaa seisaaltaan ponnistamista, mutta jälleen en uskalla, kun pelkään että sotken lattiat (:D) ja tuntuu että hallitsen kropan paremmin sängyssä ollessa. Ponnistaminen jatkuu ja tyttö alkaa huutaa pään vasta ollessa ulkona. Vauva syntyy 17:57.
    Kohtua painellaan useasti ja vuotoa tulee 700ml. Pieni repeämä ommellaan.
    Synnytyksen kesto 1. Vaihe: 8,5h 2. Vaihe: 12 minuuttia 3.vaihe 11 minuuttia.

    Kokonaisuudessaan synnytyksestä jäi positiivinen kokemus, ja kaikki kipu unohtui heti kun vauvan sai rinnalle. (Paitsi kun jatkoivat useasti tuota kohdun painelua joka koski. Osastolla kun kätilö tuli taas painelemaan kohua, mies sanoi että näytän siltä että voisin murhata jonkun). Kätilö oli erittäin ammattitaitoinen, ohjeisti, neuvoi ja tsemppasi koko ajan hyvin. Hyvä kokemus siis jäi esikoisen synnytyksestä Kysillä :)

  • Reply Chatte Friday, January 13, 2017 at 21:46

    Ei tuo episiotomia-asia kyllä aivan noin suorasukainen ole. Tutkimustulokset eivät missään nimessä ole yhteneviä, vaan on olemassa sekä episiotomiaa puolustavia ja sen tarpeellisuutta kyseenalaistavia tuloksia. Lisäksi tulee ottaa huomioon, että suurin osa tutkimuksista ovat yhdysvaltalaisia, ja siellä leikkaustekniikka on erilainen, kuin Suomessa. Heidän tekniikan on suomalaisessa tutkimuksessa osoitettu lisäävän repeämäriskiä, kun taas suomalaisten tekniikka suojaa repeämältä paremmin. Samalla WHO:n suositus asettuu eri valoon. Ideana on tosiaan ohjata leikkaamalla repeämä turvallisempaan suuntaan, kuin peräaukon sulkijalihaksiin ja peräsuoleen (yhdysvaltalainen leikkaus tehdään suoraan kohti peräaukkoa). Vakavia repeämiä suomalaisilla on kuitenkin vain noin 1-2%:lla, joista osalle on tehty episiotomia, osalle ei. Episiotomia tehdään kuitenkin noin puolelle ensisynnyttäjistä (en tiedä tarkkoja lukuja viime vuodelta), eli kaikki nämä eivät todellakaan johda vakavaan repeämään. Tämän pointti on vain osoittaa, että ei sitä episiotomiaa kannata pelätä tai demonisoida turhaan.

  • Reply Nina Friday, January 13, 2017 at 21:55

    Mä olin etukäteen miettinyt että haluan luomusynnytyksen ja kuvitellut että kyllähän mä sen kestän kun kipukynnys on korkea. No, asiat meni vähän eri tavalla..

    Muistan itkeneeni synnytyssalissa kun ilokaasu ei toimi ja kun epiduraalia tarjottiin huutaneeni kyllä! Epiduraalia laittaessa itkin sitten taas etten jaksa olla enää reipas, kätilöt oli kyllä todella ihania ja tsemppasivat tuonakin aikana. Kieltämättä oli hieman hankalaa kun ei tuntenut ponnistamisen tarvetta, mutta tulihan tuo lapsonen ulos melkein 27h jälkeen.

    Kys oli ihana paikka synnyttää, henkilökunta kaarisairaalassa oli äärettömän mukavaa ja kätilömme mitä ihanin. Joten hyvässä kaupungissa asutte sairaalaa miettien :)

  • Reply Sirpa Friday, January 13, 2017 at 21:56

    Mulla oli henkisesti tosi vaikeeta raskausaikana ja kun sitten meni yliajalle, sain heti ajan kontrolliin. Lääkäri totesi, että jotain on jo tapahtunut ja ehdotti, että menisin kotiin. Eivät tietenkään ns. turhaan käynnistele. :) Illalla alkoi vähän supistella ja olin tooooosi ahdistunut. Soitin Jorviin ja pääsin sisään. Kaksi yötä sain” nukkua” turvallisessa ympäristössä ja lopulta supparit alkoikin tuntumaan paremmin! Mun ei siis tarvinnut jännittää kotona. :D Olin pari tuntia suihkussa ja se auttoikin hyvin! Ainoa miinus oli se, että vesihöyryn takia mua alkoi pyörryttää ihan sikana ja kun lopulta pääsin saliin en esim. jumppapallon päällä voinut istua kun silmissä vaan musteni. :( Tens-laite oli musta aika hyvä. Kun vedet lopulta meni supistuksia tulikin sitten niin tiuhaan, että välissä ehti juuri ja juuri imaista ilokaasua ja eihän sen vaikutus ehtinyt ikinä laantua, joten muistikuvat on hieman hatarat. Se vähän harmittaa. Lopulta olin jo ihan varma, että selviän ilokaasulla, kunnes kätilö totesi, että jaahas, oot yhä alle 3cm auki. Jaahas! Yks puudutus kiitoooos!:D tais olla jo kevyet 11h salissa takana. :D Sain spinaalin ja se auttoi heti! Sen avulla myös ilm. rentouduin ja mun kroppa kai toimi niin, että kun se rentoutuu, alkaa tapahtumaan. Tunnin sisään olinkin vihdoin auennut lisää. Se oli mahtava fiilis, sillä sana sektio oli jo mainittu, olinhan jo nyt synnyttämässä kolmatta päivää. Vauvalla ei ollut hätää, mutta mun voimat oli aika loppu. Sain seuraavaksi epin. Niitä sain kai kolme. Puudutteiden jälkeen ei enää sattunut ja vasta vikasta vähän meni tunto polvista. :) Vihdoin kätilö sitten keskeytti mun sudokun peluun ja ilmoitti, että voisin alkaa vähän harjoitella ponnistamista. Sain kokeilla lähes kaikkea, myös sitä jakkaraa, mutta jotenkin se loppurutistus oli sitten helpoin siinä perus asennossa. Mulla toimi yhä puudutteet, mutta silti sen tarpeen ponnistaa tunsi ja pian pikku-ukko 4kg pötköttikin mun sylissä. Kätilö piti huolta hyvin siitä, ettei repeämiä tullut, eikä tarvinnut leikellä. :) Tyyppi tosin syntyi käsi poskella ja kai raapaisi syvenpää jotain, sillä verta vain alkoi pulputa. Mä tosin ihailin vaan vauvaa ja ihmettelin, että kylläpä heikottaa. :D Mut vietiin johonkin ja puudutettiin kokonaan jottai voitiin operoida. Mitään paniikkia en ehtinyt saada ja mies jäi vauvan kanssa odottelemaan. :) Vaikka mun synnytys kestikin n.50h ja salissa olin 24h se oli musta tosi hyvä kokemus. Mulla vaihtu kätilökin kai joku sata kertaa ja kaikki olivat ihania. Kokoajan oli turvallinen olo ja salissa oli musta tosi rauhallista miehen kanssa. Kätilö tuli sinne vain pyynnöstä. Lopussa tietysti oli läsnä kokoajan. :) Suosittelen muuten suolihuuhtelua! Jakkaralla oli kivempi olla kun tiesi, ettei tule pökäleitä. :D Vaikka siistiä touhua se synnytys ei ole. Kuvailisin hyvin eriterikkaaksi. :D tsemppiä! :)

  • Reply Sanna Friday, January 13, 2017 at 21:59

    Mulla on kolme lasta ja kaikki ovat syntyneet alateitse. Ekan kanssa sain epiduraalin ja kaksi seuraavaa syntyivät luomuna. Mun kohdalla nämä luomusynnytykset olivat ehdottomasti parempia ja helpompia kokemuksia.

    Synnytyskipujen kovuus kyllä yllätti ihan joka kerta, ja kahdella ekalla kerralla olin lähes paniikissa supistusten aikana. Vasta kolmannella kerralla synnytys sujui rauhallisesti, ilman pelkoa tai paniikkia. Mulla onkin vain yksi ohje synnytykseen: hengitä, hengitä, hengitä, hengitä! Se helpottaa kipuja ja auttaa pitämään rauhallisena. Paljon tsemppiä tulevaa koitokseen!!

  • Reply Kippuralla Friday, January 13, 2017 at 22:00

    Doulana itse vinkkaan että monissa sairaaloissa on jo mahdollista ottaa käyriä langattomasti :) ei tarvitse olla sidottuna paikalleen

  • Reply Heini Friday, January 13, 2017 at 22:03

    Toi doula kuulostaa kyllä hienolle idealle, edelliseen postaukseen viitaten. Itsellekin olisi ollut ihanaa jos joku olisi ollut ajantasalla mitä tapahtuu ja miksi. Sen tiesin että napanuora oli tiukasti ollut kaulan ympärillä ja 4pistettä sai syntyessään. Vauvasta otti kopin heti linssin sen ulos lasten lääkäri ja vauva vietiin heti pois toiseen huoneeseen. En koskaan oikein saanut tietää ja vauva/ilokaasu höyryissä en tajunnut kysyä?!? Siinä tilanteessa jotenkin oli vain helpottunut että oltiin kaikki hengissä. Myöhemmin vasta, viikkojen päästä tuli se ajatus miten ikävästi olisi myös voinut käydä. Meitä ei mitenkään infottu ja kumpikaan ei tajunnut kysyä. Synnytyskertomuksestakaan ei selvinnyt mitään.

    Itsekkin olin kirjannut ylös toiveita ( lähes samat kuin sulla)jotka kirjattiin ylös kyllä sairaalaan tultua. Kivun lievityksessä kunnioitettiin hyvin, ja sain olla käyrillä jopa seisaalleen koska halusin kanssa välttää makaamista ja liikkeellä olo helpotti kipuihin. Kuitenkin viimehetkellä otin epiduraalin kun itkin kivusta. Mutta tuosta 2h niin vauva oli ulkona, josta 45min ponnistusta. Eli olen iloinen että sinnittelin pitkään ilman niin ei hidastanut synnytystä.

    Synnytysasento jäi mua vaivaamaan myös paljon ja uskon sen olleen syynä pitkään ponnistusvaiheeseen. Mun oli tosi vaikea ponnistaa siinä puoli-istuvassa, jaloille ei saanu mitään tukea, mistä sitä ponnistusvoimaa olis saanu lisää.. Ja en itse eikä kätilöt ehdottaneet muuta..
    Ensi kerralla jos sellainen suodaan pidän kiinni kyllä siitä pystystä ponnistusasennosta!

  • Reply Ansku Friday, January 13, 2017 at 22:04

    Hei!
    Hyvä ja asiallinen postaus! Minulla oli tosi samanlainen suhtautuminen synnytykseen. Etsin kaiken tiedon ja valmistauduin huolellisesti, jotta ymmärtäisin prosessin mahdollisimman hyvin. Nyt seuraa pitkä tarina :)

    Loppuraskaudesta kävikin ilmi, että sikiö on isokokoinen ja kontrollissa päätettiin käynnistää synnytys rv 39+1 komplikaatioiden välttämiseksi (olen aika hoikka, mutta sisälantio todettiin tilavaksi). Kolme päivää olin osastolla ennen kuin pääsin saliin ja vauvaa lähdettiin siis häätämään ihan epäkypsästä tilanteesta. Kalvot puhkaistiin ja se oli menoa sitten. Sain epiduraalin jossain kohti, joka rentoutti hyvin eikä hidastanut avautumista. Vauvan laskeutuminen kesti ja kesti ja ponnistusvaihe pitkittyi ja siihen otettiin lisäbuustia oksitosiinista.. Epiduraalin vaikutusaika oli tuolloin jo loppu ja supistukset olivat kyllä rankkoja. Parin tunnin puskemisen jälkeen sisään astui kokenut kätilö, joka vatsasta painaen avitti lapsen ulos. Mielummin näin kuin imukupilla, jota myös mietittiin. Episiotomia tehtiin ja pieni repeämä tuli. Verta menetin aika paljon, mutta olo parani veritankkauksella. Synnytyksen jälkeen söin rautaa aika pitkään.

    Koin tosiaan pettymyksen kun luonnollisesti käynnistynyt synnytyshaave muuttui käynnistetyksi. Tällöin myös lääkkeiden määrä kasvaa ja synnytyksestä usein tulee lääkkeellinen. Mutta mieluummin näin kun pelko jättivauvasta. Minäkin toivoin alunperin jakkaraa, mikä ei ollut vauvan koon vuoksi hyvä idea. Kaikkia asentoja kokeiltiin ja loppujen lopuksi ponnistin jalat telineissä ja polvet suussa :D

    Olen kuitenkin palautunut hyvin ja episiotomia myös. Se ei leikkausvaiheessa kyllä tuntunut missään, enkä itse pitänyt sitä isona juttuna. Jos muutaman vinkin annan, niin ne olisivat seuraavat:

    – ota peräruiske jos siihen on aikaa ja vatsa on yhtään ollut kovalla
    – pelkoa päin! (Äitini neuvo) Psyykkasin itseni urheilijamaiseen tilaan, enkä käyttänyt turhaa energiaa huutamiseen. Tietysti luomusynnytyksestä/luonnollisesti käynnistyneestä ei ole kokemusta. Mutta tässä tapauksessa tämä oli hyvä ratkaisu.
    – älä pelkää repeämistä – ei se siinä hetkessä tunnu ja ilman komplikaatioita sitä palautuu yllättävän hyvin
    – sporttijuomapullo mukaan! Ei kukaan niistä pikkumukeista jaksa juoda
    – vaadi verikokeita jos olo on yhtään hutera, verenhukka voi olla arviota suurempi
    -aloita lantionpohjan jumppa heti!

    Jos tikkejä tai peräpukamia tulee, niin kannattaa varata esim. Levolacia kotiin. Ei myöskään kannata järkyttyä jos alkuun pissat lirahtaa housuun ja pierut karkailee :D

  • Reply Tatjanal Friday, January 13, 2017 at 22:08

    Mun synnytys oli mun mielestä helppo. Alkaen siitä ettei mulla ollut raskauden aikana lainkaan harjoitussupistuksia vaan ensimmäisestä supistuksesta kesti 17 tuntia siihen että poika syntyi. Noin kahdeksan tuntia ekasta supistuksesta olin sairaalassa ja noin kymmennen tuntia kun supistukset alkoivat olla tosi kipeitä. ensin lievitin kipuja suihkulla ja pallolla sitten suuhun annetulla kipulääkkellä (joka auttoi maks tunnin). Mähän olin siis sellainen ensisynnyttäjä etten suunnittelut synnytystä juuri etukäteen. Toiveissa oli alatiesynnytys ja tarpeelliset kipulääkkeet, ei ilokaasua. Sain sitten epiduraalin muutama tunti ennen pojan syntymää ja olin yksi niistä onnekkaista, joilta epiduraali vie kivut mutta ei tarvetta ponnistaa tai muutenkaan ei hidasta synnytystä :) Ponnistusvaihe kesti puolisen tuntia ja siinä meinasi iskeä epätoivo. Pienen repeämän sain ja pari tikkiä, repeämä parani kyllä tosi nopeasti eikä aiheuttanut juurikaan kipuja synnytyksen jälkeen.
    Jos siis jotain toivon tähän toiseen synnytykseen, niin sen että se sujuisi samalla lailla kuin esikoisen synnytys 😊 Kauhukuva olisi monta päivää kestävät supistukset ennenkuin synnytys edes käynnistyisi kunnolla…
    Jännä nähdä, että ovatko kivut tässä toisessa synnytyksessä siedettävempiä kun tietää mitä odottaa…

  • Reply aak Friday, January 13, 2017 at 22:13

    Neuvolassa pyydettiin kirjaamaan ylös toiveita synnytystä varten. Mulle ei tullut oikein mitään mieleen, halusin mennä sinne avoimin mielin koska en halunnut kuulla tai lukea muiden tarinoita. Tätä ihmettelen, koska yleensä mun on pakko tietää kaikki etukäteen… Mun ainoa toive oli se, että kaikki mahdolliset tropit kiitos! Täytyy nostaa sulle hattua, jos todella haluat synnyttää ilman suurempaa kivunlievitystä. Ne supistukset oli vaan jotain ihan jäätäviä: koko keho vaan tärisee, kramppaa ja henki ei kulje. Epiduraali toi mulle autuuden ja pystyin hyvin ponnistamaan sen kanssa, eli tavallaan mun synnytys oli “kivuton”. Mä kyllä ymmärsin, että epiduraalin kanssa saa liikkua(?), mä tyydyin makoilemaan ja keräämään voimia. Ilman epiduraalia olisin pökrännyt siihen kipuun ja synnytys olisi varmasti ollut paljon pidempi ja noh, tuskaisa. Nyt kaikki voimat säästyi itse ponnistamiseen, kun energiaa ei mennyt supistusten kanssa kärvistelessä. Lisäksi mulle laitettiin vielä oksitosiini tippumaan, niin saatiin synnytys päätökseen mukavan nopeasti. Ensisynnyttäjäksi mun synnytys oli suht nopea: vedet meni aamulla klo 9, supistukset alkoivat sitten ns. kunnolla kymmenen aikaan illalla ja vauva syntyi klo 5. Kiitän kyllä vieläkin sitä TAYSin kätilöä, joka hoiti homman aivan mahtavasti. Mulle ei onneksi tarvinnut laittaa yhtäkään tikkiä ja toivuin muutenkin tosi nopsaan. Mitä nyt se jälkivuoto kesti yli kuukauden, blah.

    Ihanaa loppuodotusta sulle!

  • Reply Sanha Friday, January 13, 2017 at 22:18

    Mun synnytykset on olleet melko nopeita ja suht helppoja. Eka synnytys kesti n.9 tuntia laskien eka supistuksesta siihen, et lapsi tuli ulos ja toinen kesti 2,5 tuntia. Ekan kohdalla sain pudentaalipuudutuksen ja ilokaasua. En ollut suunnitellut synnytystä, mutta se oli jotenkin jännä miten sitä osaa toimia siitä huolimatta. Synnytys tapahtui kyljellään ja vissiin pari tikkiä sain. Istuminen oli epämukavaa seuraavat kolme päivää, mutta muuten olo oli hyvä.
    Toisen kohdalla toimitus oli niin nopea, että ilokaasu oli ainoa helpotus, jota sain. Itselläni on melko korkea kipukynnys, mutta silti tuon toisen kohdalla mietti niissä kivuissa, et ei hyvä päivä olen täällä vapaehtoisesti tätä taas kärsimässä 😄 Onneks ei tarvinnu kärvistellä kauan.
    Minulla on myös kokemusta yhdestä käynnistetystä synnytyksestä keskenmenon takia. Se kipu oli todellakin jotain infernaalista ja lopputulemana oli syli tyhjä. Sitä en toivo kenellekään. 😢

  • Reply Minävain Friday, January 13, 2017 at 22:18

    Itselläni ei oikeen ollut mitään odotuksia synnärille ja toisaalta hyvä niin, koska sitten ei pety. Pelkäsin tulevaa silleen normaalisti. Sun lailla halusin mennä ilman kivunlievitystä niin kauan kuin pystyisin, koska olin lukenut, että toisilla onnistuu ja toisilla ei. Täähän on siis synnytys- ja ihmiskohtaista, jos sattuu tai ei.

    Mulla oli varattu aika synnytykseen, koska vauva oli jo 2vk yli lasketun ajan. Samana aamuna supistelut alko ja ne oli kuin menkkakipuja, sellasia epämukavia.

    Sairaalassa mulle sitten laitettiin oksitosiinitippa vauhdittamaan synnytystä, koska oli päivämäärä ummessa. Aluksi se ei tuntunu tekevän mitään, mutta kun vedet meni, niin alkoi järkyttävät supistuskivut.

    Sain sitten hengitellä iloksasua, mutta se ei oikeasti auttanut yhtään mitään vaan sai pään tosi sekasin ja supistukset sattuivat edelleen. Kätilö sitten kysyi haluanko nyt sen epiduraalin, koska olen niin kivulias. Sanoin ensin, että en, mutta perään tuli kauhea supistus että vaikersin kyllä kyllä. Eli mun kohdalla oli hyvä, rttä kysyi koska en kaasupäissäni sitä tajunnut kysyä… Sain sitten kiireellisen epiduraalin ja sen jälkeen helpotti tosi hyvin ja mieli kirkastui, kun ilokaasua ei tarvittu. Ei siis minkäänlaisia kipuja, mutta tunsin supistelut ja sain vähän aikaa levätä ennen ponnistusvaihetta.

    Ponnistamisessakin oli tosi paljon energiaa, kun supistukset ei sattunut. Eli suosittelen lääkkeitä, jos sattuu, koska turha yrittää olla urhea ja kestää järkyttävät kivut! Tietty, jos kivut ovat lievät, niin sitten sitä ei tarvita. Mutta mun mielestä on tärkeintä, että vauva voi hyvin ja äiti jaksaa synnyttää ja jos on kauheat kivut, niin synnyttäminen vaikeutuu.

    Loppupeleissä repesin vähän ja sain kaksi tikkiä, mutta se ompelu ei sattunut sen epiduraalin takia :)

    Vauvalla kaikki hyvin synnytyksen jälkeen. :) kotiuduttuiin 2 yön jälkeen.

  • Reply Henni Friday, January 13, 2017 at 22:20

    Mä en ollut suunnitellut synnytystäni lainkaan, sillä luotin 100% kätilöihin ja ajattelin, että en voi varsinaisesti tilanteeseen vaikuttaa. Ja niin minulla kävikin että synnärillä odotti perätila. Synnytys käynnistyi vesien menolla kotona josta alkoivat myös supistukset ja olin kotona 4 minuuttiin saakka. Tosiaan sitten tutkimuksessa synnärillä todettiin virhetarjonta, jonka jälkeen olin makuuasennossa leikkaussaliin saakka. Kiireellinen sektio sujui hienosti, paranin tosi nopeasti ja sain siitä kehuja jo osastolla, imetys sujui hyvin heti alusta asti eikä kiintymyssuhteessa ollut ongelmaa :) Sektiosta jäi minulle kaikin puolin positiivinen synnytyskokemus, vaikka se tulikin yllätyksenä. Haluan siis muillekin tuleville synnyttäjille kertoa, että ei sektio aina ole pettymys tai epäonnistuminen vaikka se ei olisikaan suunniteltu :) Synnytysosastolla ja vierihoito-osastolla oli aivan ihana henkilökunta, ei mitään pahaa sanottavaa :)

  • Reply Jenni** Friday, January 13, 2017 at 22:25

    Itse en sen kummemmin synnytystä suunnitellut. Ajattelin, että kehoni tietää, mitä tehdä ja jos sillä loppuu keinot, on paikalla alan ammattilaisia, jotka osaavat hoitaa homman. Ja kipulääkityksen pyysin. Tosin kätilö tuumasi, että ellen olisi ollut ensisynnyttäjä, hän ei olisi edes epiduraalia suositellut. Sen kuitenkin sain, ja minulle se toimi loistavasti: vei kivun, mutta ei tuntoa (tunsin siis supistukset, mutta ne eivät sattuneet) ja auttoi rentoutumaan, joten puoli tuntia sen saamisen jälkeen sain luvan alkaa ponnistaa. Itse synnytin ihan perinteisessä puoli-istuvassa asennossa, se tuntui itsestä hyvältä, joten sillä mentiin. Ponnistelin 20 minuuttia ja sain naperon syliini. Repeämiä ei pahemmin tullut, parilla tikillä selvisin. Ja vaikka sen epiduraalin otin, kävelin itse suihkuun suoraan synnytyspediltä. Kun tässä toista nyt odotan, en voi kuin toivoa, että synnytys menee yhtä sujuvasti kuin esikoisen kanssa. Mikäli ei, se on ihan fine, kunhan vauvalla vain on kaikki hyvin. :) Paljon onnea loppuodotukseen ja tsemppiä synnytykseen! :)

  • Reply Hannah Friday, January 13, 2017 at 22:27

    Itse en kestänyt supistuksia, en voisi kuvitellakaan että olisin synnyttänyt luomuna, siis suoraan sanottuna supistus on vaan ihan perseestä, ja syvältä :D tosin olin kyllä etukäteen asennoitunut että lääkkeet kiitos joten ehkä se auttaa tosiaan että olet ottanut noin hyvin selvää ja jotenkin henkisesti valmistautunut luomusynnytykseen :) avautumiseni kesti ihan älyttömän pitkään ja kun ponnistusvaihe alkoi, ei kohtu enää oikein jaksanut supistella joten aika omin voimin ilman supistusten apua sai pusertaa vauvan ulos. Siinä meni melkein 2h, ei todellakaan mikään normi aika ja ihan helvetin rankkaa. Mutta vauvalla ei ollut hätää missään vaiheessa. Johtui varmaan siitä epiduraalista? Käppäilin ja pompin pallolla vauhdittaakseni avautumista mutta ei auttanut. Ilman epiduraalia en pystynyt juurikaan kävelemään, altaaseen ajattelin hukkuvani kun supistusten tullessa lilluin kontrolli kropasta hävisi täysin.. Mutta nämä on niin yksilöllisiä miten sen kivun kokee ja miten se etenee. Lopputuloshan se tosiaan on se pääasia :) pärjäät varmasti ihan huippu hyvin, luomuna tai lääkittynä. Tsemppiä!

  • Reply muru Friday, January 13, 2017 at 22:43

    Meillä on nyt 2v poika ja vaikka synnytys ei ollut helpoimmasta päästä niin ehdottomasti ihana kokemus! Koko synnytys kesti ensimmäisestä kipeästä supistuksesta lapsen syntymään vain 8 tuntia. Sairaalassa ehdittiin olla 4h ennen syntymää. Kipu oli kamalin ja taisin hokeakin muutamaan otteeseen, että kuolen :D Meillä ei ollut kovin mukavaa kätilöä.. Sellainen nuiva, ei kertonut mitä tekee ja komenteli. Onneksi kätilö vaihtui kesken synnytyksen ja saimme loppu ajaksi mukavemman tyypin! Itsi otin epiduraalin ja ilokaasua, paljon ilokaasua. Uskon, että epiduraalin takia en ehkä osannut tunnistaa supistuksia. En siis tajunnut missä kohtaa ponnistaa. Muistan, että jouduin sitä kätilöiltä kysymään :D Toisaalta koko tilanne oli niin sekava, että voi olla etten vain ymmärtänyt ponnstavani, sillä koko ponnistus vaihe kesti vain 10min. Lapsen sydänkäyrät laskivat ponnistusvaiheessa ja lapsi jäi vähän jumiin. Paikalle kutsuttiin jo lääkäri käyttämään imukuppia ja epparia oltiin tekemässä, luojan kiitos seuraavalla ponnistuksella lapsi syntyi ja tältä vältyttiin! Lapsemme oli kuitenkin eloton ja napanuora kaulan ympärillä kahdesti… Toinen lääkäri oli jo kutsuttu paikalle elvyttämään lapsi, mutta tässäkin onni matkassa ja lapsi alkoi juuri itse hengittämään. Sokeriarvot laskivat ja niitä täytyi tarkkailla verikokein, mutta heti imetyksen lähtiessä käyntiin ne nousivat nopeasti. Meillä synnytys oli lapselle niin rankka, että hän söi ensimmäisen kerran vasta muistaakseni 4h päästä syntymästään. Lapsi vain nukkui :D Imetys aloitettiinkin vasta lapsivuodeosastolla ja siinä sai aika hyvin itseään keräiltyä kun lapsi vain nukkui aluksi. Ehti syödä aamupalan itsekin :D

    Jälkeenpäin mietittäny monta läheltäpiti tilannetta… Mutta kyllä siinä on henkilökuntaa kiittäminen, että kaikki toimivat kuitenkin niin nopeasti ja valmiina oltiin mikäli olisi käynyt ikävämmin. Silti synnytys oli elämäni paras kokemus ikinä, ehdottamasti.
    Tsemmpiä loppu raskauteen ja siihen synnytykseen ;) kyllä naisen keho on ihmeellinen!!!

  • Reply ansku Friday, January 13, 2017 at 22:46

    ensimmäisen lapsen kohdalla tehtiin suunniteltu käynnistys( radi) 1 viikko yli lasketun ajan. jännitin hiukan käynnistystä, koska moni puhunut kivuliaista supistuksista. synnytys olinpitkä(22h) mutta paaaaaaaljon positiivisempi kokemus, kun kuvittelin. sain epiduraalin( olin etukäteen myös varma, että puudutusta haluan kiitos) ja jouduttiin lopussa supistuksia lisäämään oksitosiinilla. ainut mikä oli ns. todella rankkaa oli pitkä ponnistusvaihe(1,5h) joten siinä meinasi usko loppua. lopuksi jouduttiin leikkaamaan vielä väliliha. kuitenkin synnytyksestä jäi hyvin voimaannuttava tunne, koska olin etukäteen miettinyt onko miusta siihen. ja toipuminenkin oli kuitenkin aika nopeaa vaikka tikkejä tuli. ei jäänyt kammoa yhtään.

    seuraava synnytys käynnistyi yllättäen kotona( olin varma, että toinenkin käynnistetään niin kuin ensimmäinen enkä oikean ollut edes miettinyt muuta vaihtoehtoa, en tiedä miksi). olinkin sika ulalla kotona, että milloin lähdetään sairaalaan, koska väitin miehellekin melkein loppuun asti, että nää on jotain harjoitussupistuksia, jotka kohta rauhoittuu😂! no joo ei rauhoittuneet. sitten kun annoin periksi sairaalaan lähdölle niin olikin aika kiire jo. suoraan saliin ja 7 senttiä olin jo auki. sain ilokaasua( en kokenut mitään apua olevan, mutta olipahan jotain tekemistä supistusten välissä kun imutteli sitä). kivut oli aikamoiset tässä vaiheessa, mutta kestin kyllä vielä. halusin puudutusta ja spinaalia alettiin valmistella. anestesialääkärillä kesti kuitenkin niin kauan, että kätilö(oli muuten mies ja hyvä olikin, ei turhia lässytellyt) alkoi valmistella jo luomusynnytykseen, kun näytti, että syntyy ihan justiinsa. kuitenkin ehdin ns. viime hetkellä saada spinaalin ja se oli todella hyvä! epiduraalista en jotenkin tykännyt, mutta spinaali sopi miulle. sitten yhtäkkiä sanottiin, että nyt voi ponnistaa ja oltiin miehen kanssa ihan, että mitäh? oltiin kumpikin siis varauduttu pitkään synnytykseen niin kuin ekalla kerralla. pinnistin kahdesti ja vauva syntyi, ei repeämiä eikä mitään. pienen pieni nirhauma tuli, mutta seuraavana päivänä olisi tyyliin voinut pyörällä ajaa:) sairaalassa ehdin olla 2 h ennen kuin vauva syntyi, kokonaiskesto 7 h. jäi todella hyvä mieli synnytyksestä. aina tuntuu, että ne negatiiviset kokemukset saa puheissa ja netissä tilaa niin halusin kertoa kaksi erilaista mutta positiivista kokemusta. voisin synnyttää uudelleen vaikka heti vaikka miehelle sanoinkin pahimmassa kohdassa, että tää on sitten viimeinen lapsi, jonka mie synnytän, mutt voit tehdä jonkun muun kanssa 😂😂

  • Reply Katariina Friday, January 13, 2017 at 22:52

    Mullakin oli melko samat toiveet kuin sulla. Meni kuitenkin niin että synnytys jouduttiin käynnistämään yliaikaisuuden vuoksi 41+4 viikoilla. Kalvot puhkastiin aamulla ja odoteltiin puoleen päivään saakka että jos omat supistukset lähtisi voimistumaan mutta niin ei käynyt. Hieman klo12 jälkeen kätilö kertoi, että seuraavaksi laitettaisiin oksitosiinitippa. Pelkäsin sitä hieman mutta ymmärsin ettei synnytys edennyt luonnollisesti ja näin olisi tehtävä. Supistukset alkoivat selvästi voimistumaan melko pian tipan laiton jälkeen ja otin heti aluksi kipupiikin peppuun joka auttoi hyvin. Jonkun ajan jälkeen siitä kätilö ehdotti että jos haluan hengitellä ilokaasua mutta sanoin että pärjään ilman. Hyvä että kätilö kerkesi huoneesta lähteä kun huusin miehelleni että painaa nappia ja kutsuu kätilön takaisin :D ja niin aloin hengitteleen ilokaasua. Siitä jonkin ajan päästä tuntui ettei ilokaasukaan enää riitä ja kätilö kysyi, että haluanko kohdunkaulanpuudutteen minkä hän voi laittaa saman tien vai haluanko epiduraalin jonka saamisessa kestää kauemmin sillä täytyy odottaa että anestesialääkäri tulee laittamaan sen. Valitsin epiduraalin sillä muistin että sen voi laittaa uudestaan menemään letkua pitkin joka jää selkään paikalleen kun taas kohdunkaulanpuudutteen joutuu pistämään uudestaan. Odottaminen olikin koko synnytyksen hirvittävin aika ja tuntui ikuisuuden!! Mutta sitte kun se laitettiin olotila helpottui heti. Pian laiton jälkeen tunsin supistukset pelkkänä paineen tunteena ja tätä jatkui jonkin aikaa. Yhtäkkiä mulla tuli ponnistamisen tarve ja kätilö tarkisti tilanteen ja sanoikin että olen kokonaan auki ja voin alkaa vähän ponnistella kun supistus tulee. Klo16 jälkeen kätilöt tulivat takaisin huoneeseen ja sanoivat että nyt aletaan synnyttämään. Noin 40minuutin ponnistamisen jälkeen kätilö kertoi, että vauvan syke laskee sen verran supistusten aikana että vauva olisi hyvä saada mahdollisimman pian ulos. Paikalle tuli pari kätilöä lisää (yht.4) ja lääkäri. Pian lääkäri sanoi että ellei vauva pian synny on hänen autettava. Ymmärsin että kyseessä olisi imukupilla auttaminen ja silloin päätin että minähän perkele saan vauvan ulos ilman imukuppia ja laitoin kaikki peliin! Tässä vaiheessa kätilö sanoi, että episiotomia on tehtävä jotta vauva pääsisi ulos mahdollisimman pian ja suostuin siihen. Sen jälkeen muutaman supistuksen aikana vauva syntyi klo17.15 ja me vanhemmat olimme maailman onnellisempia<3 Synnytyksen kestoksi merkittiin 5h oksitosiinitipan laitosta.
    En ollut etukäteen hirveästi luonut itselleni mielikuvia synnytyksestä ettei tulisi pettymyksiä ja se tuntui toimivan. Ja huolimatta siitä että synnytys käynnistettiin oksitosiinilla ja jouduttiin tekemään episiotomia, jäi minulla erittäin positiivinen kokemus synnytyksestä ja kestoltaankin synnytys oli lyhyt mielestäni ensisynnyttäjälle :) ja episiotomia parantui hyvin, täytyy vaan uskaltaa lähteä tekemään kävelyitä niin se parantuu nopeammin.
    Halusin kertoa tarinan sen vuoksi että ainakin minun netistä lukemat oksitosiinilla käynnistetyt synnytyskertomuksia ovat yleensä aika kauhuja mutta tässä olisi nyt yksi positiivinenkin :)

    Hyvää loppuraskautta sinulle :)

  • Reply Allu Friday, January 13, 2017 at 23:16

    Oma synnytykseni meni kyllä omasta mielestäni todella hyvin ja helposti, vaikka tarinaa kuunnelleet ovat olleet kauhistuneita :D kesto ensimmäisistä supistuksista syntymään oli pikkuisen vajaat 11h, joista alle 4h oltiin sairaalassa. Olin aluksi suunnitellut ammeessa oloa mahd pitkään ja melkein heti osastolle päästyänikin pääsin ammeeseen. Supistukset alkoi keskiyöllä ja joskus 4 aikaan niitä ilmeni 15min välein. Sitten klo 7, kun lähettiin sairaalaan niitä oli aikalailla 2min välein, mutta siedettäviä vielä kivultaan. Osastolla sanottiin, että olin tässä vaiheessa vasta 2cm auki, joten se alkoi kyllä ottaan päähän, kuvittelin olevani jossain 7cm 😂 Ammeessa kerkesin oleen about 2min, kun supistukset alkoi ilmestyyn minuutin välein. Ja oli helvetin kovat kivut! Ei auttanu lämmin vesi eikä siellä kelluminen. Äidille vielä edellis iltana nauroin kuinka tulee helppo synnytys kun harjotussupistuksetkaan ei tunnu missään. My ass. Ammeessa jaksoin olla reilu tunnin verran ja sitten huusinkin jo epiä. Onnekseni olin auennut “jo” 4cm niin sen pystyi antamaan. Ja luojalle kiitos siitä lääkkeestä. Voin kertoa, että pari tuntia niiden joka minuuttisten supistusten kanssa alkoi olemaan jo melko tuskasta. Epin saatuani oikeestaan kaikki kivut hellitti reiluks tunniks ja sit kun alkoi taas tuntumaan ja pyysin lisää epiä, olinkin jo 10cm auki ja piti ruveta ponnistamaan. Ponnistuvaihe oli piece of cake supistuksiin verrattuna ja kesti reilut 20min. Mulle jouduttiin välilihaleikkaus tekemään, koska lapsi ei olis muuten mahtunu. Kysyttiin kyllä lupa ja sen mielelläni annoin. Ja 13 tikkiähän sinne laitettiin, mutta haava parani huomaamatta eikä esim. wcssä käyntiinkään tarvinnu tankata luumua etukäteen, että onnistuisi 😂 Kaiken kaikkiaan jäi tosi positiivinen fiilis ja samana päivänä jo aattelin, että olispa seuraavan kohdalla sama tilanne. No supistukset vois olla vasta siinä loppuvaiheessa niin tiuhaan, mutta muuten! Meidän kätilö oli ihana ja saatiin huoneessa olla rauhassa, välillä kävi toki kyselemässä vointia. Radio päällä, mies torkkui ja minä puuskutin. Ja mikä kummallisinta, en huutanu, kiroillut, kiljunut tai oikeestaan muutenkaan pitänyt mitään ääntä. Kätilökin kysyi mieheltä oonko aina näin hiljainen (mikä ei kyllä kuvasta omaa luonnettani laisinkaan). Joten positiivisiakin yllätyksiä on mahdollista tulla!
    Varmasti menee synnytys hyvin, ja vaikkei menisikään omien suunnitelmien mukaan, oot hyvissä käsissä ja aika kultaa muistot. Ikinä en oo kuullut että joku olis jättänyt tekemättä lisää lapsia tai ennakkoon ilmoittanut haluavansa sektion, oli kuinka tahansa pitkä ja raskas synnytys takana! Tsemppiä ❤

  • Reply Jassu Friday, January 13, 2017 at 23:17

    Syyskuu 2016 synnytys ( toinen lapsi, alatiesynnytys)

    http://vauvanmaailma.blogspot.fi/2016/10/pipan-synnytyskertomus-osa-1.html?m=1

    http://vauvanmaailma.blogspot.fi/2016/10/pipan-synnytyskertomus-osa-2.html?m=1

    Synnytyksen jälkeinen komplikaatio

    http://vauvanmaailma.blogspot.fi/2016/09/synnytyksen-jalkeinen-komplikaatio.html?m=1

    Heinäkuu 2015 synnytys, esikoinen (Käynnistetty -> sektio)

    http://vauvanmaailma.blogspot.fi/2016/01/synnytyskertomus.html?m=1

    Kertoja teksteissä niinsanotusti itse vauva eli esikoinen :)

  • Reply Jane Friday, January 13, 2017 at 23:37

    Kuulostaa omaan korvaani hyvältä:) toivottavasti saisit toivomanlaisen synnytyksen:)

    Itse olin myös ajatellut, etten halua sairaalaan mennä yhtään liian aikaisin, sillä ajattelin sairaalassa tuntevan oloni vieläkin kipeämmäksi. Supistusten alkaessa illalla lähdin mieheni kanssa lenkille, jotta supistukset voimistuisivat. Lenkillä otin välillä muutamia hölkkäaskeleita ja välillä pysähdyin, kun ei päässyt liikkumaan. Kotona lämmittelin kauratyynyä ja puoliltaöin meni lapsivedet. Järkytyin siitä määrästä mitä sitä tuli!:D Soitettiin sairaalaan ja neuvoivat tulemaan mikäli supistuksia tulisi vähintään tunnin ajan alle 5min välein tai aamulla, sillä vedet kuitenkin olivat menneet. Supistukset voimistuivat, mutta lämmin suihku auttoi paljon. Sitten menin nukkumaan kauratyynyn kanssa (ihmettelin raskausaikana miten muka voisi nukkua kun koskee, mutta jotenkin sitä vain torkkui) ja supistuksia tuli 4-8minuutin välein. Aamulla seitsemän aikaa soitin äidilleni, joka käski mennä heti sairaalaan, eikä odottaa tuota tunnin sääntöä. (4min välein tuli yöllä, mutta ei tunnin ajan.) Sairaalaan pääsin kävelemään autolta itse, välillä pysähtyen. Vaihdoin vaatteet ja järkytys oli suuri kun kätilö sanoi olevan 9,5cm auki ja kohta ponnistettavan. En kerennyt saamaan mitään apuja, paitsi ilokaasua (jota en osannut käyttää enkä halunnutkaan edes kokeilla uudelleen). Itselläni on matala kipukynnys, mutta koko ajan ajattelin että uskon kroppaani ja jokainen kipu auttaa eteenpäin. Synnytys sattui, mutta ei mitenkään liikaa. Tunnin päästä tytär oli jo sylissä<3 Uskon, että ilman lääkkeitä olin täysissä tajuissani ja ns. tilanteen herrana.:) Itse koin tärkeintä olevan oma mielentila ja itsensä psyykkaus:)

  • Reply Tinde Friday, January 13, 2017 at 23:50

    Mä olen synnyttänyt 2 kertaa juurikin Kysissä ja ei ole mitään huonoa sanottavaa omalla kohdallani. Hoito on ollut molemmilla kerroilla ihan huippua ja kätilöt todella mukavia. Toiveet otettiin hyvin vastaan 😊
    Eka synnytys kesti 16 tuntia ja siinä juurikin jumppapallo oli todella hyvä keksintö avautumisvaiheessa. Ponnistusvaihe kesti minulla tunnin verran kun vauva päätti syntyä selällään.
    Toka synnytys kestikin sitten 40 tuntia kun avautumisvaihe eteni hyvin hitaasti. Tokassa raskaudessa vauva oli hyvin alhaalla puolesta välistä asti ja supistuksia oli jo varhaisesta vaiheesta asti. Todella pitkistä supistuksista (joka toinen supistus 7min kestoltaan!) huolimatta synnytys eteni tosi hitaasti ja lääkäri päätti puhkaista kalvot ja sit lähtikin syntymään rytinällä. Tunnissa avauduin 6cm:stä 10cm:iin. Ponnistusvaihe kestikin tällä kertaa vain 14min ja sit syntyi yli 4300g vauva. tiukassa oli hänen syntyminen, hartiat oli vähän työläät syntymään mutta ilman repeämiä selvisin molemmista synnytyksistä. Ja tästä tokastakin seuraavana päivänä ei ollut muuta kuin päänsärkyä (yläpään 😄). Että helpolla olen palautumisen suhteen päässyt. Ekassa synnytyksessä mulla oli epiduraali avautumisvaiheessa ja tokassa spinaali joka ei kylläkään auttanut yhtään, jäi jotenkin liian alas. Mulla puutui jalkapohjat 😄
    Tokassa synnytyksessä oli ihana kun kätilö ehdotti että vauva saisi syntymisen jälkeen olla mahd. pitkään ihokontaktissa ja niin me tehtiinkin. Vauva syntyi puolilta päivin mutta päälle hänelle puettiin vasta illalla 7 maissa kun lähdin käymään kunnolla suihkussa. Hän oli vuorotellen minun ja isänsä paidan sisässä. Minulla jäi todella hyvät fiilikset molemmista synnytyksistä ja voisin synnyttää millon vaan uudestaan. Se kun vauva on juuri syntynyt ja nostettu rinnalle, on sillon fiilis semmonen jota ei voita mikään. Molemmista synnytyksistä se muisto on jotenkin tosi selkeä vaikka niistä jo vuosia onkin ❤️️ Tsemppiä synnytykseen!

  • Reply Iina Friday, January 13, 2017 at 23:54

    Mulla on kolme lasta, ensimmäinen käynnistettiin + otin epiduraalin ja ilokaasua, en oikeen muista koko tapahtumasta mitään :D kaikki meni hyvin, pieni repeämä tuli, vauvan hartiat oli sellaisessa asennossa että se oli loppujen lopuks vähän ‘nykästävä’ ulos.
    Toinen synnytys käynnistyi luonnollisesti, olin jännittänyt tosi paljon sitä että tiedänkö milloin lähteä sairaalaan, pelkäsinkin koko raskauden että synnytään kotiin, autoon, kauppaan, kaikkialle muualle paitsi sairaalaan :DD Synnytys oli tosi uuvuttava ja pitkä, tunsin ekan supistuksen klo 20.00 ja poika syntyi seuraavana päivänä klo 18.57 ja olin aika tasaisesti kipee koko sen ajan. Mulla oli ajatuksissa epiduraali, mutta en osannut oikeen sanoa milloin sen haluan, kuvittelin koko ajan että ‘no tää on kohta ohi, en tarvii sitä nyt’ no ei se ollut kohta ohi ja siinä vaiheessa kun mulle sanottiin et istu jumppapallon päälle, minä huusin miehelle että seuraava supistus kun tulee, kuolen. Ja siinä vaiheessa arvatenkin enää en saanut mitään epiduraaleja. Terve poika tuli, ei repeämiä. Kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Sen verran voin kertoa että ton synnytyksen aikana mun piti liikkua mahollisimman paljon, koska synnytys eteni niin hitaasti. Kävelin rappusia ja ympäriinsä huoneessa, mutta kaikista kipeintä teki
    jumppapallo.
    Kolmas synnytys mua pelotti tosi paljon, kävin pelkopoliklinikalla juttelemassa ja juttelin paljon neuvolassa. Päällisin tunne edellisestä synnytyksestä oli kaaos, toivoin kovasti että saisin rauhallisen mutta reippaan synnytyksen, josta jäisi hyvä mieli. Viikko lasketunajan jälkeen mä rupesin illalla oksentamaan ja se teki tosi kipeetä, luulin että oksensin koska synnytys on käynnistynyt. Lähdettiin sairaalaan koska olin niin kipeä, no loppujen lopuksi olin 2 vuorokautta sairaalassa noron takia ja pääsin kotiin koska supistukset et olleet säännöllisiä. Sain sairaalassa suoneen rautaa, keittosuolaa ja sokeria että pääsis takaisin elävien kirjoihin. Olin ihan varma että tää lapsi jää mahaan, ei se halua syntyä. Enää mua ei pelottanu, toivoin vaan että vauva syntyis vaikka se tekis kuinka kipeetä. Päästiin kotiin ja mua oli supistellu jo koko automatkan aika kovaa mut sanoin että nyt mennään kotiin, että kohta ne helpottaa. Kävin kotona suihkussa ja makasin sängyn reunalla kun supistukset oli niin kovia etten pystyny istumaan. Olin edelleen sitä mieltä et ei sairaalan vielä, mutta mies sai mut suostuteltua lähtemään hakemaan vaan vähän lääkettä. Matkalla supistukset väheni ja me pysähdyttiin jätskille ja kattomaan vesiurkuja koska olin sitä mieltä että hävettää mennä heti takasin vinkumaan ilokaasua. Me päästiin sairaalaan, olinkin jo 6cm auki. Olin ji aikasemmin kertonut että haluan epiduraalin ja ilokaasua. Ja olin erikseen pelkopolilla sanonut että mulle saa tosi herkästi tarjota kipulääkettä, koska mä jossittelen enkö osaa tehdä päätöstä että milloin otan. Ja halusin että tää synnytys on se positiivinen korvaaja edelliselle. 15.00 oltiin sairaalassa ja 15.17 oli terve poika pihalla. Mä sain melkein heti epiduraalin, se vaikutti n. 45min ja kun sanoin että voisin ottaa lisää niin todettiin että oon 10cm auki ja enään vaan vauvan täytyisi laskeutua. Kokeilin sellasta seisomatelinettä, missä pystyt tukemaan käsillä. Se oli älyttömän hyvä, siinä pysty ottamaan supistukset vastaan rauhallisesti ja samalla otin ilokaasua pahimpiin kipuihin.
    Mä sain kolmannella kerralla sen lottovoiton! Eli menin juuri oikeaan aikaan sairaalaan, sain epiduraalin ja se kerkesi loppua ennen ponnistusvaihetta, rauhallinen ja hallittu ponnistusvaihe! Mä oon niin onnellinen että vika synnytys oli se korvaava positiivinen kokemus! Toki muut synnytykset opetti ainakin sen, mihin kaikkeen oma keho kykenee ja mitä kaikkee se jaksaa. Osaa arvostaa omaa vartaloa erilailla kun tietää mistä se on selvinnyt ja mitä se on kokenut.

    Tsemppiä sulle ja mä toivon, että saat positiivisen kokemuksen! Muistat vaan hengittää rauhassa ja oikeesti kunnolla syvään, sillä pääsee jo tosi pitkälle!:)

  • Reply Iina Friday, January 13, 2017 at 23:58

    EDIT sairaalassa oltiin 15.00 ja vauva oli pihalla 18.17! Ei ihan 17 minuutissa kuitenkaan 😅😅

  • Reply faye Saturday, January 14, 2017 at 00:26

    Itse synnytin esikoiseni viime lokakuussa. Mä olin myös itse toivonut tai ajatellut, että synnyttäisin jakkaralla tai pystyasennossa (juuri siksi ettei repeämiä tulisi), mutta siinä kirpeiden supistuskipujen kourissa se asento tuntui pahalta ja vaikealta, ja ainut hyvä asento oli kyljellään. Itse toivoin kaikkea mahdollista kipulääkettä, ja onneksi niitä sainkin. Supistuskivut oli todella kovat (mulla synnytys käynnistettiin cytotec-pillereillä ja oksitosiinitippaa tuli), mutta helpottava tunne oli kun sai alkaa puskemaan vauvaa ulospäin. Epiduraali vaikeutti mulla kyllä selvästi vauvan työntämistä ulos, mutta toisaalta se oli täydellinen helpotus niihin supistuskipuihin etten olisi siitä luopunut. Ponnistuvaihe oli mulla aika pitkä, kun edellinen yö oli mennyt supistusten kanssa valvoessa, niin ei meinannut energiaa enää ponnistamiseen riittää. Lopulta vauva autettiin imukupilla ulos , joka tulikin hujauksessa. Myös episiotomia tehtiin.
    Synnytyksestä mulle jäi kuitenkin tosi hyvät muistot ja olisin jo valmis synnyttämään uudestaan :) Se mitä pelkäsin eniten, eli vauvan pään syntyminen, ei sattunut mun saamien kipulääkkeiden vuoksi yhtään, mutta silti tunsin sen paineen. Vauva alkoi imeä rintaa hintaa heti, eikä maidon tulon kanssa ole ollut mitään ongelmaa. Episiotomiahaava oli todella kipeä ekan viikon, vähän kipeä vielä toisen viikon, mutta sitten ei enää juurikaan. Mulle ei siis jäänyt myöskään tuosta paljon parjatusta episiotomiasta mitään traumoja, en itse asiassa synnytyksen aikana tajunnut, että se tehtiin :)

    Hyvää odotuksen jatkoa ja tsemppiä itse h-hetkeen!

  • Reply Momofthree Saturday, January 14, 2017 at 02:11

    Mielenkiintoinen postaus! Minulla takana kolme synnytystä joista ensimmäinen käynnistetty lapsivesien tihkumisen vuoksi ja seuraavat kaksi käynnistyneet supistuksilla luonnollisesti. Ensimmäisen synnytyksen kesto vuorokausi ja ponnistusvaihe 40 min, seuraavat kaksi kestivät noin 10 tuntia ja ponnistusvaihe kummassakin noin 25 min. Minulla synnytyksessä haastavinta on ollut ponnistusvaihe, ensimmäinen lapseni syntyi käsi poskella ja seuraavat kaksi avosuin eli kasvot ylöspäin, joten ponnistus on vaatinut melkoisesti työtä kaikkien kohdalla. Oon kuitenkin iloinen siitä, että viimeisimmässä synnytyksessä ei tarvinnut tehdä episiotomiaa, mikä minulle tehtiin ensimmäisessä ja toisessa synnytyksessä. Toisen synnytyksen jälkeen kätilö varoitti minua siitä, että episiotomia joudutaan mahdollisesti tehdä seuraavassakin mahdollisessa synnytyksessä, koska kudostyyppini on jotenkin niin joustamaton aiempien leikkauskohtien kohdalla. Onneksi kolmannen kohdalla tätä ei kuitenkaan tehty ja sainkin vain pienen repeämän. Kivunlievityksestä sen verran, että mulla ollut joka kerta joko epiduraali tai spinaalipuudutus. Viimeksi halusin mennä luomuna, mutta hitaahko avautumisvaihe ja kamalat kivut sai minut toisiin ajatuksiin :D kamalista kivuista ja rankkuudestaan huolimatta synnytys on mielestäni niin ihana ja ainutlaatuinen kokemus joka kerta, että sitä tulee jopa ikävä ja sitä odottaa kauhunsekaisella innolla koko raskauden ajan.
    Ihanaa loppuraskauden aikaa sinulle ja miehellesi ja tsemppiä synnytykseen!

  • Reply SannaL Saturday, January 14, 2017 at 02:23

    Myös mulla oli etukäteen mietitty, että mahdollisimman luomuna ja jakkara olisi kiva. Todellisuus: synnytys kesti 7.5 h. Sairaalaan lähdettiin 2 h supistusten alkamisesta, ne tuli jo tiheästi ja oli hyvin näpakoita. Sairaalassa oltiin 5h ennen ponnistusvaihetta, ensisynnyttäjäksi siis aika vähän. Epiduraalin pyysin ekan tunnin jälkeen, koska ilokaasu ja jumppapallo ei auttaneet ja tuumin, että hittojako tässä kärsimään jos vaihtoehto on :).

    Epiduraali auttoi läpi avautumisen ja sitten kun pyysin toista, olikin ponnistamisen vuoro jo. Jakkaran hylkäsin heti, kun tein ensimmäisen kokeiluponnistuksen, tuntui mahdottomalta ajatukselta liikkua sängyltä mihinkään :D. Ponnistusvaihe kesti 34 minuuttia eli aika pitkään. Kätilö oli mahtava ja tsemppasi läpi sen hienosti. Hänen ohjeitaan kuunnellen selvisin. Ei tehty episiotomiaa, tuli kuitenkin 2.asteen repeämä. Tämä johtui pitkälle siitä, että vauva painoi ennustetun 3.5kg sijaan 4.4kg. Kätilöä kuunnellen selvisin lievin vammoin ja hän sanoi, että jos vauvan todellinen koko olisi ollut tiedossa olisi myös väliliha leikattu.

    Anyway. On hyvä olla toiveita, tärkeintä on mennä itseään tilanteessa kuunnellen. Tsemppiä!

  • Reply Sarashe Saturday, January 14, 2017 at 06:24

    Olipas kerrassaan hyvä postaus, ei uskoisi että olet ensisynnyttäjä, niin hyvin olet asioihin jo perehtynyt, hienoa! Mielestäni sulla on hyvä, realistinen ja järkevä lähestymistapa synnytykseen.
    Mä en lähde sen tarkemmin synnytyksiäni erittelemään koska olet saanut jo monta hyvää kommenttia, mutta kolme lasta joista kaksi alateitse ja yksi suunniteltu sektio perätilan vuoksi, kaikki omalla tavalla rakkaita/rankkoja/maailman parhaita kokemuksia. Synnytys lisää luottamusta omaan kroppaan ja oma keho tulee ikäänkuin läheisemmäksi sen myötä. Positiivinen lähestymistapa myös synnytykseen auttaa sua jo pitkälle, doula ja puoliso tukena ovat korvaamattomia. Yhteinen synnytyskokemus miehesi kanssa on asia, joka yhdistää teidät vielä syvemmin yhteen <3

  • Reply *Annimiina* Saturday, January 14, 2017 at 08:57

    Lähdin synnyttämään esikoistamme osin samoin ajatuksin ja aika avoimin mielin. Esikoisemme syntyi lopulta hätäsektiolla. Hän oli väärässä tarjonnassa, pää oli vinossa niin että painoi jotakin hermoa niin että koko synnytyksen ajan kivut olivat järkyttävät mutta kaikki kivunlievitykset eivät toimineet. Olin suunnitellut että mahdollisimman vähillä lääkkeillä mennään mut eihän se niin mennyt. Mun supistukset myös oli tosi pitkiä ja väliaika supistusten välillä lähinnä hengenvedon mittainen, kohtulihas meni ilmeisesti kramppiin ja tämä lisäsi kipua entisestään. Synnytyksessä kaikki meni pieleen, kivunlievityksistä epiduraali ja kohdunkaulanpuudute eivät toimineet ja kipu oli aivan järkyttävä. Spinaali toi hetkellisen helpotuksen mutta loppui paljon ennen ponnistusta. Verenpaineiden laskun takia sain verenpainetta nostavaa lääkettä vahingossa kolminkertaisen määrän – nousihan ne verenpaineet sitten. Väärän lääkemäärän antanut kätilö oli muutenkin aika nuiva, onneksi muuten synnytyksessä mukana ollut kätilö oli ihana. Tunnin ponnistelun jälkeen vielä imukupilla yritettiin ja lääkäri koitti käsin kääntää päätä, mutta pojan pää oli tiukassa ja sen verran vinossa tulossa että ei kertakaikkisesti mahtunut. Hätäsektioon mentiin vauvan sydänäänten takia. Hätäsektio oli mennyt hyvin ja vauva voi erinomaisesti isänsä paidan alla. Minulla kanyyli oli mennyt suonen sijaan kudokseen, kaikki kipulääkkeet ja nesteet siis käsivarressa herätessä. Heräämössä eivät huomanneet, minulla helvetilliset tuskat ja työnsivät kanyyliin vain lisää lääkkeitä. Lopulta sain kipulääkkeet suuhun ja vaikeroin pärjääväni että pääsin osastolle vauvani ja mieheni luo. Osastolla mieheni vasta huomasi valtavaksi paisuneen käsivarteni. Tulehdusarvot nousivat sektion jälkeen yli 400, hb putosi 60. Sain antibioottia ja veripusseja.

    Viidentenä päivänä kotiuduin, kamalat kivut vain jatkuivat kotona. Kahdeksantena päivänä huomattiin tulehdusarvojen olevan nousussa, kiireesti sairaalaan. Siellä tietokonekuvattiin maha ja otettiin kaikkia mahdollisia kokeita. Vatsaontelosta rakon ja kohdun välistä löytyi 13×6 cm kokoinen hematooma, eli superiso verihyytymä. Antibioottia suoneen ja takaisin kotiin. Lääkäriä en tuolla reissulla nähnyt lainkaan, pelkkiä hoitajia. Pari päivää myöhemmin pääsin vasta lääkärille, joka ultrasi mahan ja suositteli leikkausta. Leikkaus sovittiin kahden päivän päähän, mutta leikkausta edeltävänä iltana olo heikkeni, kuume nousi ja aloin vuotaa valtavasti verta. Sairaalaan siis. Aamulla leikattiin, piti olla pieni toimenpide pikku viillosta hematooman poisto ja päästä viimeistään seuraavana päivänä kotiin. Leikkaus kestikin pitkään, vatsassa odottikin yllätys: litra pahasti tulehtunutta verta, ja siitä bakteeritulehduspesäkkeestä tulehdus levinnyt myös muualle. Tulehduskatetta poistettiin paljon, mm. munanjohtimet olivat ottaneet osumaa niin että eivät välttämättä enää toimi. Lisäksi vatsaontelossa oli pahoja kiinnikkeitä, mm. kohdun ympärillä ja ohutsuoli niin pahasti pinteessä että suolistolääkäri kutsuttiin sitä vapauttamaan ja korjaamaan, ja oli ihmetellyt kuinka suoli oli voinut edes toimia. Ihmekään että oli toiminut vain lääkkeillä ja niin kovien kipujen kanssa että sai aina huutaa kun mahan sai toimimaan. Kolmantena päivänä leikkauksesta pääsin kotiin kun vaadin enkä jaksanut olla enää sairaalassa, kuukausi meni toipilaana sairaslomalla. En jaksanut juuri liikkua, en saanut nostaa mitään, kivut jatkuivat todella voimakkaina. Synnytys ja sen jälkeiset viikot olivat yhtä kipua, kipua ja kipua. Lääkärit ja hoitajat olivat kauhuissaan, miten voi näin paljon yhdelle ihmiselle tapahtua. Kanssamme kävi psykiatri, pelkokätilö ja psykiatrinen sairaanhoitaja juttelemassa. Pahinta oli ehkä se että olin päiviä sairaalassa erossa lapsestani (mies ja poika kävivät minua siellä tapaamassa) ja etten saanut pitää edes pientä poikaani sylissäni, muut sylittelivät ja hoitivat. Tuoreelle äidille se oli niin raastavaa, niin sydäntä korventavaa että se kipu oli fyysistä kipua pahentaa. Toki jos hän oli sängyllä tai hoitopöydällä niin pystyin hoitamaan minkä jaksoin mutta sylissä en voinut koko mahan mittaisen pystyn haavan ja nostokiellon takia pitää neljään viikkoon – viimeisellä viikolla aloin tosin jo lipsua ja kannoin varovasti lyhyitä aikoja, ja aiemminkin mies nosti lapsen syliini kun istuin hyvin ja tuin vatsan tyynyillä.

    Synnytyksen jälkeisinä viikkoina jouduin käyttämään suonensisäisesti kaikkiaan kolmea erilaista antibioottia ja suun kautta kolmea erilaista antibioottia. Nämä tuhosivat suolistoni aika perusteellisesti ja kärsin siitä edelleen, 1,5 vuotta myöhemmin ja varmaan lopun ikääni. Koskaan minkään ruuan kanssa ei ollut ongelmia aiemmin, nyt olen herkkä mm. maidolle ja joillekin viljoille. Vatsaontelossa jyllännyt tulehdus tuhosi munanjohtimet ja nyt olemme jonossa koeputkihedelmöitykseen. Se tuntuu hetkittäin aika epäoikeudenmukaiselta, kaikkien niiden virheiden ja odottelun takia mä en voi saada enää luonnollisesti lapsia. Myös kohtu oli kovilla sektion ja tulehduksen takia, ja varmaan vähän kaiken sattuneen seurauksena mun kohdussa on adenomyoosi joka aiheuttaa tosi kivuliaita kuukautisia, ylimääräisiä vuotoja ja sen että alkio ei välttämättä kohtuun pääse tarttumaan koeputkihedelmöityksessäkään, tai että istukka kasvaa huonoon kohtaan ja vauva ei siksi olisi terve. Kohtu jouduttaneen jossain vaiheessa poistamaan. Myös synnytykseen liittyy toki riskinsä tällä taustalla, jos sinne asti vielä päästään.

    Synnytys kokemuksena oli siis aika rankka kaikkine jälkiseuraamuksineen, muistinkohan kaikesta edes kirjoittaa. Oma asenne on täytynyt olla koko ajan kumminkin positiivinen, näin nyt kävi eikä voivottelu auta, suunta on ylöspäin. Synkkiäkin hetkiä toki on ollut ja välillä miettinyt miksi näin piti käydä. Mutta tärkeintä on, että meillä on ihana terve poika. Mies oli alussa kovilla ja traumaattista ja raskastahan kaikki oli hänellekin, mutta lapsen hoidosta tuli luontevaa heti alussa. Imetys sujui kaikesta huolimatta hyvin ja maitoa riitti niin että sairaalassa oloani lukuunottamatta poikani on ollut rinnalla ja täysimetyksellä puoli vuotta, imetystä lopetellaan nyt pikkuhiljaa 1,5 vuoden imetystaipaleen jälkeen keväällä koittavan koeputkihedelmöityksen takia. Olisin halunnut imettää sinne parivuotiaaksi mutta en halua siirtää koeputkihedelmöitystä tuonnemmaksi kun jonossa ollaan, perheemme tuntuu keskeneräiseltä ja mieli on malttamaton toista lasta yrittämään. Jos meillä tärppää vielä ja huikea onni perhettämme kohtaa niin itsekin haluan doulan ja käydä jonkinlaisen aktiivisen synnyttämisen, hypnosynnytys tms. kurssin jotta olen valmiimpi synnytykseen.

    Ensimmäiseen synnytykseen menin avoimin mielin ja sillä ajatuksella että kyllä ne kätilöt tietää mitä siinä pitää tehdä. Luin kyllä paljon, tein synnytystoivelistan ja kuvittelin valmistautuneeni kaikkeen, mutta ei meille tapahtuneeseen voi kukaan etukäteen valmistautua. Toisessa synnytyksessä olen viisaampi, luotan itseeni ja kroppaani, kuuntelen itseäni ja opettelen kuuntelemaan kroppaa ja mm. hengittämään etukäteen 😀

    Vaikka tarinani oli pitkä ja sekava, niin lopputulemana se kaikkein kaunein ja ihanin asia, maailman suloisin ja rakkain poika ❤ Ja sanomana se, että kaikesta selviää, meissä naisissa on ihmeellinen voima ja me osaamme kyllä synnyttää kun vain luotamme hoitohenkilökunnan sijaan itseemme ja otamme itse asioista selvää.

    En muista olenko aiemmin kommentoinut blogejasi, mutta toivotanpa samalla helppoa ja soljuvaa loppuraskautta,voimauttavaa, kaunista synnytystä sekä onnellista taivalta vauvan kanssa ☺

  • Reply Anni Saturday, January 14, 2017 at 09:17

    Nyt sohaisit muurahaispesää siinä mielessä, että kommentteja saat varmasti vaaaltavasti! Ja tämä lähinnä siitä syystä, että puheenaihe on varmasti jokaiselle synnyttäneelle naiselle niin tärkeä, että siitä haluaa jutella mielin määrin 😊 Näin ainakin omalla kohdallani!

    Minä synnytin esikoiseni loppuvuodesta. Minun keinot toiveeni synnytykseen olivat, että saisin synnyttää jakkaralla, ja että minut pidettäisiin tietoisena mitä milloinkin tapahtuu, ja minulle selitettäisiin asioita, eikä pidettäisi pimennossa. Nämä toiveet kirjasin paperiin, joka toimitettiin ennakolta synnytyssairaalaan. Toivoin mielessäni myös, ettei episiotomiaa tehtäisi juurikin sen vuoksi, että repeämishaava paranee paremmin. Pelkäsin myös käynnistystä, koska olin myös kuullut helvetillisistä “keinotekoisista” supistuksista. Vaikka raskauteni menikin muutaman päivän yli, se onneksi käynnistyi luonnollisesti.

    Minulla oli maailman ihanin kätilö! Sairaalaan päästyämme ja oltuani käyrillä, hän kysyi suhtautumistani kivunlievitykseen. Kerroin, etten ole ajatellut asiaa sen kummemmin, kuin että uskoisin tarvitsevani epiduraalin, koska synnytys varmasti sattuu niin h*vetisti. Hän kysyi, että haluaisinko kuitenkin edetä kivunlievityksessä asteittain, eli että aloittaisimme miedoimmasta mahdollisesta ja jatkaisimmekin tästä keskustellen aina olotilaani mukaan. Tämä kuulosti aivan mahtavalta!

    Käyrien jälkeen pääsin kylpyyn, ja voi että miten sitä suosittelen! En osannut toivoa tai ajatella tätä ollenkaan, mutta se oli mahtava kokemus. Minulle annettiin maksimiaika kaksi tuntia kylpyyn, jonka jälkeen tulisi taas seurata vauvan tilannetta. Pystyin olemaan kylvyssä hieman alle kaks tuntia, jonka jälkeen koin tarpeelliseksi saada kivunlievitystä. Kun nousin kylvystä, kätilö huomasi, että olin avautunut muutamassa tunnissa todella hyvin, varmastikin lämpimän veden rentouttavan vaikutuksen voimasta. Sairaalasängyllä hän opetti minulle miten käytetään ilokaasua, ja siitä tulikin nopeasti ystäväni! Tämä auttoi minua todella pitkälle. Jossain vaiheessa kuitenkin tarvitsin lisää kivunlievitystä, ja lääkäri tuli laittamaan minulle puuduttaa kohdunsuulle. Minun oloani paransi hurjasti, kun ihana kätilön ja paikalla oleva yhtä ihana kätilöopiskelija totesivat lääkärille, että mietis tätä, ensisynnyttäjä joka kuvitteli ottavansa heti epiduraalin, ja on pärjännyt näin pitkälle ilman! Tuli mieletön tsemppifiilis näinkin pienestä lauseesta 😊 Jossain välissä keikun myös jumppapalloa päällä, ja mies piti lämmintä kaurapussia alaselkäkipuun vasten. Taas useamman hetken kuluttua koin tarvitsevani lisää kivunlievitystä, josta aloimme keskustella kätilön kanssa. Avautumiseni oli jo niin pitkällä, ettei epiduraalin vaikutus todennäköisesti olisi ehtinyt ponnistukseen, joten hän tarjosi vaihtoehdoksi spinaalipuudutusta. Tästä hän selvensi, että mikäli spinaalin haluan, toivomani jakkarasynnytys on poissuljettu, koska spinaali vie jalat alta. Sain itse miettiä tätä ratkaisua, ja koin paremmaksi kivunlievityksen. Se olikin kohdallani hyvä ratkaisu, koska nukahdin sen saatuani 😄 Olin valvonut puolitoista vuorokautta kotona kipeiden supistusten kanssa, joten pienet nokkaunet ponnistusvaiheessa jaksamisen auttamiseksi tulivat tarpeeseen 😊 Kun jonkun ajan kuluttua heräsin, olinkin jo auennut tarpeeksi ponnistukseen. Supistukset olivat kuitenkin laimentaneet jossain määrin, joten minulle annettiin tipassa oksitosiinia. Tämä ei minulla pahentanut, todennäköisesti spinaalista johtuen, supistuksia oikeastaan ollenkaan. Ns. Tavallisella tyylillä ponnistus oli ollut pelkoni, ja nyt jouduin siihen omasta valinnastani. Ponnistusvaihe kesti 25min, mutta tuntui paljon pidemmältä. Minulla kesti melko kauan tajuta miten minun kuuluu ponnistaa, ja uskon, että on olemassa paljon luonnollisempiakin asentoja siihen. Kätilö kertoi, että hänen on leikattava välilihaa, ja minä suostuin siihen ilomielin, jos se vaan nopeuttaisi synnytystä. Pian sainkin rakkaan prinsessani rinnalleni, ja ihastellessamme häntä mieheni kanssa kätilö ja opiskelija ompelivat minut takaisin ruotuun 😊

    Minulla ei ollut mitään ehdottomia ei tai kyllä -asioita synnytykseen, menin sinne hyvin avoimin mielin luottaen ammattilaisiin. Mieheni oli paikalla täydellisenä tukena, ja sekä kätilö että harjoittelija olivat mahtavia. He kehuivat jaksamistani ja pitivät minut koko ajan ajan tasalla mitä tapahtuu, ja mitkä vaihtoehtoni ovat. Koin, että synnytys on sekä heidän, että minun hallinnassani. Tästä jäi todella hyvä fiilis, varsinkin ihanien työntekijöiden johdosta. Ei ole ollenkaan vaikea haaveilla toisesta pienestä nyytistä tämän seuraksi ❤️ Vaikka muutenkin etukäteen ajattelemiani suunnitelmia ja mielipiteitäni monessa asiassa synnytyksen aikana, jälkeenpäin ajatellen kaikki sujui mielestäni juuri kuten pitikin. Jos tulen uudelleen raskaaksi ja pääsen synnyttämään, toiveenani on edelleen epiduraalipuudutus ja sen kanssa yhdessä jakkaralla synnyttäminen. Uskoisin kyseisen asennon olevan luonnollisin mahdollinen, jossa kroppa auttaa tekijäänsä ja jossa mies voi olla tukenani vieläkin paremmin.

    Tässä minun tarinani, paljon onnea sinulle loppuraskauteen ja synnytykseen! Siitä tulee sinulle uskomaton ja maailmaa mullistava kokemus ❤️

  • Reply Minski Saturday, January 14, 2017 at 09:58

    Tsemppiä synnytykseen! Itse en ole sitä tehnyt ja luulen että en teekkään :D mutta jos joskus, pelkoja ei ole. (Hyvä tässävaiheessa sanoa..). Tottakai synnytykseen kuuluu pelot varmasti mutta tärkeimpänä on vaa luottaa siihen että kyllä se lapsi sieltä pois saadaan ja meet oman tuntemuksen mukaan -ellei vauvan tila toista vaadi. Itse oon kuullut lähipiirissä helppoja synnytyksiä ja luulen että asia yllättää lopulta teidätkin että ei se niin kauheaa ollut :D itse kätilön työstä haaveilevana, mielenkiinnolla luin näitä asioita ja fiksuja päätöksiä :) onnea synnytykseen ja hei kyl norsuki synnyttää jtn 100kg painavaa ilman puudutteita ni etköhän säki pysty :DD

  • Reply L Saturday, January 14, 2017 at 10:15

    Oma synnytykseni oli sellainen että se on valitettavasti jättänyt jälkeensä synnytyspelon ja jonkinlaiset traumat. Koska synnytys alkoi vesien menolla ilman supistuksia jouduin tulehdusriskin vuoksi sairaalan akuuttiosastolle kolmeksi yöksi. Loppujen lopuksi otin vastaan kaikkein kipeimpiä supistuksia yksin, koska mies passitetaan osastolta kotiin aina klo 20 jälkeen. (Tai olihan siinä viereisellä pedillä ventovieras nukkumassa). Tämä jätti minuun hirveän yksinjäämisen pelon. Itse synnytyksessä vauva jouduttiin lopulta auttamaan imukupilla, koska hän oli tulossa avosuisessa tarjonnassa. Oli lähellä ettei sektioon pääädytty. Minä repesin niin pahasti, että jouduin leikkaussaliin operoitavaksi synnytyksen heti jälkeen. (Ei muuten auttanut yksinjäämisen pelkoa) Sulkijalihakseni jouduttiin operoimaan, mutta onnekseni leikkaus sujui todella hyvin ja paranikin melko nopeasti eikä ole jättänyt jälkeensä suurempia vaivoja. Näistä leikkauksista kun on todella paljon myös niitä surullisia tarinoita, jotka johtavat usein avannepussin käyttöön tms. Mutta hoidon laadusta ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa, olen saanut erinomaista hoitoa niin henkisellä kuin fyysisellä puolellakin synnytyksen jälkeen nimenomaan Kysillä. Toivottavasti kaikki kohdallasi menee hyvin, ja haluan sanoa, että vaikkei menisikään niin olet hyvissä ja osaavissa käsissä!

  • Reply H Saturday, January 14, 2017 at 10:23

    Meidän tyttö syntyi rv 42+2 kiireellisellä sektiolla epäonnistuneen käynnistyksen päätteeksi. Siinä tilanteessa olin helpottunut sektiosta, mä olin henkisesti ihan loppu koko raskauteen. Jälkikäteen harmitti kun tuntui, että kehoni ei “osannut” synnyttää, ja kävinkin vauvan ollessa kolmen kuukauden ikäinen kertaalleen vielä juttelemassa kätilön kanssa synnytyksestä.

    Etukäteen olin toivonut, että en saisi oksitosiinia, koska pelkäsin sen aiheuttavan liian kivuliaita supistuksia. Ei se mulla sitten mitenkään liian pahoja supistuksia aiheuttanut, vaikka sitä menikin maksimiannos, mitä kätilö sai antaa ilman lääkärin konsultaatiota. Ei se kyllä mitään avautumistakaan saanut mulla aikaan.

    Sektioon päädyttiin kun homma ei edennyt mihinkään, mulla crp jatkoi nousua antibioottitipasta huolimatta, sikiön sydänkäyrä oli liian monotoninen ja lapsivesi ruskeaa. Halusivat siis saada vauvan hyvinvoivana ulos. Itse sektiosta jäi hyvä mieli, muistan etenkin ihanan anestesialääkärin, joka jutteli mulle niitä näitä ja vei siten jännityksen pois itse tilanteesta.

  • Reply Sava Saturday, January 14, 2017 at 10:31

    Tuo kätilön ergonomia on aika vaikea aihe.. nimittäin et ole ainoa joka siellä synnyttää ja pahimmassa tapauksessa kaikki synnyttäjät haluavat olla hoitajalle epäergonomisessa asennossa. Ei hoitajalla ole mitään velvollisuutta epäergonomisilla asennoilla rikkoa itseään tahallisesti. Itse olen hoitoalalla ja meillä on täysi oikeus kieltäytyä epäergonomisista asennoista tai siirroista, tietenkin näissä tapauksissa käytetään mahdollisuuksien mukaa apuvälineitä jotka helpottavat molempia osapuolia. Mutta meidänkin työssä tuo ergonomia on ikuisuuskysymys :/

  • Reply Annam Saturday, January 14, 2017 at 10:55

    Jouduin osastolle rv34 raskaushepatoosin takia. Lääkkeet ei enää laskeneet arvoja, joten päädyttiin käynnistykseen. Kokeiltiin kaikki mahdolliset keinot, mutta poju ei vaan tahtonut syntyä. Loppujen lopuksi 11 osastolla vietetyn päivän jäljeen päätettiin puhkaista kalvot. Siinä meni sitten melkeinpä 12h oksitosiinittipassa ilman supistuksia. Loppujen lopuksi tahdonvoimalla ja imukupilla poika saatiin pihalle. Ei siis oksitosiini kaikilla aiheuta kamalia supistuksia, vaikka moni niin pelottelee : ) kipua siis kyllä tunsin avautumisvaiheessa, mutta supistukset olivat hyvin pieniä ja epämääräisiä. Niiden aikana ei vauvaa pihalle ponnistettu…

    Eppari jouduttiin tekemään. Asiasta ei kanssani keskusteltu (kerrotiin kyllä) mutta pojalla oli napanuora kaulan ympärillä ja käsi jotenkin puristuksissa sivulla. Oli siis kiire, eikä mahtunut kunnolla syntymään. Haava parani todella nopeasti ja minulla kipeämpi oli pieni nirhauma, joka myös tuli synnytyksessä.

    Minulla oli synnytyksessä mukana kaksi lääkäriä ja ainakin neljä kätilöä :D nyt ajatus tuntuu aika huimalta, mutta ei sitä siinä synnytyksessä ehtinyt miettiä. :)

  • Reply laula Saturday, January 14, 2017 at 11:12

    Minulla oli suunniteltu sektio omasta toiveestani. Kokemus olis positiivinen, toivuin nopeasti (kotiin 2. päivänä), lapsi maailman ihanin, imetys lähti käyntiin ilman mitään ongelmia ja maitoa on riittänyt hienosti.

    Halusin kertoa myös tällaisen tarinan, etteivät ihmiset jotka vaikka tahtomattaan joutuvat sektioon, ahdistuisi ajatuksesta turhaan. Eli sektioita kuten myös alatiesynnytyksiä on hyvin erilaisia.

  • Reply Sarianna Saturday, January 14, 2017 at 11:24

    Esikoista lähdin synnyttämään ilman mitään sen suurempia toiveita. Vedet meni yöllä kotona ja lähdettiin sairaalaan ja seuraavana päivänä tuskailin avautumisvaiheen kanssa koko päivän. Oltuani 22h sairaalassa kätilö totesi ettei vauva vaan tule ja päädyttiin kiireelliseen sectioon. Vauvalla kaikki hyvin ja itse toivuin viikossa, toki haavaa piti varoa ja turhaa rehkimistä välttää. Maito nousi saman tien ja imetys sujui hyvin.

    Nuoremman kohdalla viime kesänä olin peloissani viimekertaisesta synnytyksestä ja pelkäsin että vauva jää jumiin niin kuin ensimmäinenkin ja kärsisi esim hapenpuutteesta. Painotapa-arviossa lääkäri totesi katsoessaan edellistä synnytyskertomusta että leikataan. Sain kahden päivän päähän sectio ajan josta toivuin päivässä! Toki taas sama haavan varominen ja turha rehkiminen pois mutten olisi uskonut että noinkin isosta leikkauksesta voi toipua noin nopeasti. Maito nousi seuraavan vuorokauden aikana ja imetys sujui hyvin.

    Joskus mahdollisesti tulevan kolmannen kohdalla mennään suoraan leikkaukseen mikä sopii mulle hyvin. Ei tarvi miettiä ja pelätä synnytystä ja se avautumisvaihe on jättänyt mulle pahimmat pelot ja se tunne kun se vauva ei vaan tule ja alkaa pelkäämään ja miettimään kaikkea mahdollista.
    Molemmista leikkauksista oon toipunut hyvin mihin varmasti vaikuttaa hyvä yleiskunto. Haavat on tosi siistit ja pienet.

  • Reply Sonja Saturday, January 14, 2017 at 11:27

    Ihanaa lukea näitä sun postauksia! :) En oo tainnut ennen kommentoida mut nyt tuli pakottava tarve päästä kertomaan oma synnytystarina :D Meidän poika siis syntyi kiireellisellä sektiolla kuukauden etuajassa viime syksynä. Ajatus synnyttämisestä oli pelottava ja jopa ahdistava, mutta olin kuitenkin asennoitunut siihen että alateitse synnytän ja kävin synnytysvalmennuksessakin että olisi jokin käsitys mitä tulee tapahtumaan. Yhtenä iltana vauvan liikkeet kuitenkin väheni huolestuttavasti ja päätettiin käydä KYSissä tarkastamassa sydänäänet. Vaikka huoli tietysti oli niin päällimmäinen ajatus oli että oikeasti käydään vaan näyttäytymässä ja palataan kotiin nukkumaan. Kätilökin oli puhelimessa rauhoitellut että vauva on voinut kääntyä niin ettei liikkeet tunnu selvästi, mut oman mielenrauhan takia halusin käydä tarkistamassa tilanteen. Ja onneks lähdettiin. Sairaalassa mitattiin sydänäänikäyriä ja helpotuin jo kun kuulin pienen sydämen lyöntejä. Mut kohtapa tulikin kiireellä käilöitä huoneeseen ja lähti kärräämään leikkaussaliin, ei ne käyrät olleetkaan niin hyvät. Leikkaussalissa mulle laitettiin muistaakseni spinaalipuudutus joka ei koskenut yhtään. Olin varmaan niin pökerryksissä että ei hemmetti oikeestiko musta tulee äiti jo nyt. Sitten iski pelko että entä jos tuleeki äiti enkelipojalle ja purskahin itkuun. Ihana kätilö rauhotteli että on hyvä että oon nyt täällä, mitään en ois voinu toisin tehdä. Miestä ei laskettu heti saliin mikä harmitti kovasti, mutta lääkärit vielä mietti pitäskö minut kuitenkin nukuttaa ja hätäsektiossa ei puoliso voi olla mukana. Noh puudutuksella mentiin ja äkkiä poika leikattiinkin ulos. Tuntu älyttömän oudolle kun vauvaa kiskottiin ulos. Kipua en tietenkään tuntenu mutta tunsin että jotain siellä tapahtuu ja se kiskomisen tunne tuntu rinnassa asti. Epämiellyttävää mutta kyllä sen kesti. Mieheni kävi näyttämässä poikaa minulle sillä aikaa kun mahaa ommeltiin umpeen mutta rinnalle en vauvaa saanut, vaan poika vietiin toiseen huoneeseen hoidettavaksi alhaisen sokerin takia ja saamaan lisähappea. Se helpotuksen ja onnellisuuden tunne oli jotain ihan käsittämätöntä, poika on kunnossa vaikkakin pienikokoinen viikkoihin nähden. Pariksi viikoksi jäätiin sairaalaan ja en voisi olla tyytyväisempi KYSin henkilökuntaan, hoitajat vastasyntyneiden teholla olivat aivan ihania! Oli jopa haikeaa lähteä lopulta kotiin.
    Sektiosta jäi hyvä fiilis alun sählinkiä lukuunottamatta kun kukaan ei oikein kertonut mitä tapahtuu ennen kun oltiin jo matkalla leikkaussaliin. Haava on parantunut hyvin eikä maidonnousussa todellakaan ollut ongelmia :D kiintymyssuhdekin kehittyi ihan normaalisti, vaikka sainkin pojan syliin vasta monen tunnin päästä. Seuraavana päivänä pääsin jo jalkeille ja vaikka liikkuminen oli tuskaa ja tuntu että pyörryn niin nopeasti helpotti kun lähti vaan liikkeelle. Ensin piti vaan taistella hyvä tovi että pääs sängystä ylös, haavaan koski ihan perkeleesti jos väärässä asennossa yritti kammeta ihteensä ylös.
    Ikinä ei täysin selvinnyt että miksi, mutta istukassa oli jotain häikkää eikä enää toiminut täydellä teholla, ikäänkuin alko sammuttelemaan itseään liian aikaisin. Siksi vauvakin alkoi hyytyä ja oli saanut vielä napanuorankin kaulan ympärille. Kaikki meni lopulta hyvin ja nyt vieressä tuhisee terve pieni poika <3 ihanaa odotusaikaa sulle Anna ja paljon tsemppiä!

  • Reply Leeloo Saturday, January 14, 2017 at 13:55

    Hieno postaus, sun synnytyssuunnitelma kuulostaa hyvältä, ja mikä parasta, sä vaikutat hyvin ymmärtävän ettei asiat aina mene suunnitelmien mukaan!

    Ensimmäisenä mä haluan kommetoida tuota opiskelija-asiaa: mun neljästä synnytyksestä kahdessa on ollut lääketieteen opiskelija ja kahdessa kätilöopiskelija mukana, ja kaikista on ollut ihan valtava apu! Yksi lämmitteli kauratyynyä, piti seuraa pitkän synnytyksen aikana ja täytti pienimmätkin toiveet ja toinen osasi vinkata, että meidänkin sairaalassa on TENS-laitteita, joka osoittautuikin lopulta ihan taivaalliseksi avuksi. Itse olen myös opiskeluaikana ollut mukana seuraamassa synnytyksiä ja avustamassa ulosautossa ja edelleen reilun vuosikymmenen myöhemmin muistan jokaisen synnytyksen jossa olin mukana, ja se hyöty ja kokemus, mitä niistä sain oli valtava!

    Olen synnyttänyt kaikki lapseni KYS:ssä ja vaikka jokainen synnytys on ollut erilainen (osa käynnistettiin, yksi alkoi lapsivesien menolla, kahdessa sain epiduraalin, yhdessä spinaalin ja yksi syntyi ilman ilokaasua kummempaa kipulääkitystä), ne on olleet kaikesta siitä kivusta ja kärsimyksestä huolimatta elämäni huippuhetkiä ja henkilökunta on ollut ihanaa (vaikka tottakai kätilöiden luonteet on olleet erilaisia ja toisten kanssa olen tullut paremmin juttuun kun toisten) ja asiantuntevaa.

    • Reply Leeloo Sunday, January 15, 2017 at 19:32

      Ja se piti vielä mainita, että kahdessa synnytyksessä epiduraali loppujen lopuksi nopeutti synnytystä, koska olin ennen sitä kivuissani alitajuisesti jännittänyt lantionpohjanlihaksia ja kun kipu helpotti, pystyin rentoutumaan ja sen jälkeen kohdunsuun avautuminen tapahtui tosi nopeasti.

  • Reply M Saturday, January 14, 2017 at 14:12

    Olin miettinyt synnytystä etukäteen, mutta kaikki heitettiin romukoppaan siinä vaiheessa, kun mulle soitettiin kättäriltä klo 20, että tuleppa aamulla niin käynnistellään. :D
    Mun raskaus siis käynnistettiin 38+2 raskausmyrkytyksen takia (verenpaine oli jotain 135/85, mutta proteiinia virtsassa +++, joka sitten ratkaisi homman). Homma alkoi ballongin laitolla klo 11 (tämä oli koko synnytyksen hirvein toimenpide, en toivoisi sitä kenellekkään), joka sitten tuli ulos illalla klo 22 aikoihin. Lääkäri olisi halunnut puhkaista kalvot jo illalla, mutta pyysin aikaa aamuun, jotta saisin nukkua. Onneksi toivettani kuunneltiin, ja sain nukkua rauhassa sen yön osastolla. Seuraavana aamuna sitten klo 7.30 puhkaistiin kalvot, ja klo 13 siirryttii synnytyssaliin ja aloitettiin oksitosiinitippa. Siinä vaiheessa mulla hävis ajantaju kokonaan, pitäisi ihan luntata synnytyskertomuksesta kauan kärvistelin ennen kun sain epiduraalitilaan kipulääkkeen anestesialääkäriltä, puudute laitettiin myöhemmin kätilön toimesta muistaakseni 3 kertaa. Oli muuten jännä, miten ennen kipulääkettä arvioin kivun määräksi “8”, koska luulin että kipu vielä pahenee, vaikka se oli jo silloin ihan kauheeta. :D Ehkä se kertoo siitä, että olisin kestänyt enemmänkin. :) Joka tapauksessa tämän jälkeen ei enää päästy samaan kipuun kun ennen epiduraalin laittoa, enkä ilokaasuakaan enää vetänyt. Seuraavan yön nukuin salissa, ja odoteltiin paikkojen aukeamista, kunnes lopulta päästiin ponnistamaan aamuyöstä. Ponnistusvaihe kesti n. tunnin, supistukset oli tosi lyhyitä ja heikkoja. Johtuiko sitten viimeisestä puuduteannoksesta, en tiedä. Lopulta otettiin imukuppi käyttöön, mun ympärillä oli kaksi kätilöä ja kaksi lääkäriä, yks otti jalalla tukea pöydästä ja veti imukupista ja yks työnsi mahasta, yks piti jalasta, yks vissiin vaan katteli. Toinen kätilö kysyi, että voidaanko leikata väliliha, sanoin vaan että siitä vaan! Lopulta tyttäremme oli maailmassa (43h ballongin laitosta) ja rääkäisi heti kun pääsi ulos tunnelista. :) Se oli kyllä maailman paras tunne, kun sai huutavan ja limaisen vauvan ihokontaktiin, vaikka tekikin kivat pihkat heti syliin. :D <3 Sitten vielä istukka ulos. Repesin aika pahasti siinä rytäkässä, kolmannen asteen repeämä (sulkijalihas poikki, ihanaa), joten muutama korjaava tikki paikoilleen ja leikkuriin. Tosi raju synnytys kaikin puolin, mutta mulla ei missään vaiheessa tullut epätoivoa tai pelkoa, vaan luotin 100% henkilökuntaan. Enkä ajattele, että repeämä olisi ollut heidän vikansa, vaikka synnytyksestä vastannut kätilö kävi seuraavana iltana vielä pyytelemässä anteeksi. :D Mulla oli semmonen insinöörimäinen suhtautuminen koko synnytykseen (insinööri kun olen), ja mulla oli vaan mielessä se, että ihan sama miten se syntyy kunhan se syntyy. Tätini sanoin, mulle ois ollu ihan sama vaikka se olis tullu suusta, kunhan se on terve! Ja näinhän siinä kävi. :) Mulla ei jääny minkäänlaisia traumoja, enemmänkin sotatarina, jota voi kertoa kaikille. :D Synnytys oli oikeastaan aika ihanaa jollain kieroutuneella tavalla. Olin raskaudessa niin hapoilla etenkin lopussa, että synnytys oli jo helpotus. :) Tikkejä oli ihan kiitettävä määrä, ne suli muutamassa viikossa pois. Epihaava on edelleen vähän kipeä, ja sulkijalihas tosi tiukka, mutta paikat toimii.. Ja mitäpä pienistä, kun on maailman ihanin tytär kotona. :) <3

  • Reply Sophie Saturday, January 14, 2017 at 14:49

    Itse en suunnitellut synnytystä millään tapaa, ihmiset kokivat jostain syystä kovaa tarvetta pelotella kipujen kamaluudella ja päätin täten että otan vastaan mitä annetaan.
    Oma synnytykseni kesti 12h ja 15 min ja oli aivan oppikirjan mukainen positiivinen kokemus. Otin epiduraalin (ei estänyt liikkumista, kävelin ja istuskelin pallolla senkin jälkeen) ja ennen sitä lämmin suihku oli ainoa toimiva kivunlievitys. Ilokaasu oli aivan maailman kamalin asia mitä tuli kokeiltua ja voin hyvin sanoa että sitä en enää ikinä kokeile jos lapsen saan. Se hetkittäinen pöhnä oli jotain aivan karmeaa etenkin kun halusin olla mahdollisimman kartalla koko ajan. Ponnistaminen kesti vartin ja kaikki meni tosi hyvin.
    Mulle synnyttäminen oli positiivinen, kiva ja mieleenpainuva kokemus. Repesin jonkun verran mutta paranin erittäin hyvin. Mulla oli synnytyksessä tasan oma äiti ja kätilö, jota tuli vielä toinen kätilö avustamaan juuri ennen kuin vauvani syntyi. Kätilöni oli aivan ihana ihminen jonka kanssa kemiat sattuivat kohdalle aivan täydellisesti ja joka tiesi ja osasi neuvoa juuri sen mitä tarvitsin. :)

  • Reply nemilian Saturday, January 14, 2017 at 17:58

    Oma synnytys reilu 11h, lapsi oli perätilassa ja syntyi alateitse. Ponnistusvaihe 45 min, eppari, 12 tikkiä. Tikit lähti noin 2 vkoa synnytyksestä ja haava on huomaamaton. Etukäteen pelkäsin kaikkea: sektiota, epparia, puudutuksia, kanylointia (kyllä!), katetria.. mutta kun on sietämättömissä kivuissa niin olin sitä mieltä että tehkää mitä täytyy jotta olo helpottuu ja lapsi saadaan terveenä maailmaan :)
    Hyvä on suunnitella mutta tosiaan avoimin mielin kannattaa mennä. Ei jääny mitään traumaa synnytyksestä, tekisin uudelleen :) Vain yksi neuvo: jos sattuu niin sano se ääneen, erilaisia kivunlievityksiä on saatavilla ja ensimmäinenkin synnytys voi edetä nopeasti.

  • Reply I Saturday, January 14, 2017 at 18:02

    Synnytin esikoseni puolivuotta sitten, KYS:illä. En suunnitellut synnytystä ollenkaan, koska tiedostin itsekkin, että harvoinpa suunnitelmien mukaan mennään. Sain epiduraalin ,koska minulle tuli hyvin aikaisin kova ponnistustuksen tarve. Epiduraali kuitenkin hidasti synnytystä, joten en halunnut kuin yhden annoksen, kaksi tuntia ennen synnytystä. Ilokaasua hengitin. Synnytin puoli-istuvassa asennossa, ei repeämiä. Elämäni hienoin kokemus.

  • Reply sallamar Saturday, January 14, 2017 at 20:59

    Oma synnytykseni ei mennyt niin kuin Strömsössä, mutta ei toisaalta siitä traumojakaan jäänyt. Selvisin aika pitkään ilman epiduraalia, mutta lopulta kun sen otin, hommat lähtivät etenemään huomattavasti nopeammin kun rentouduin lääkityksen ansiosta. Viimeiset tunnit olin kuitenkin aivan järkyttävissä kivuissa, johtuen nivusiin ja pakaroihin tulleista kipeistä “krampeista”. Ja noihin kramppeihin ei auttanut mikään kivunlievitys ja kaikkea tuli kokeiltua niissä tuskissa aina aqusrakkuloista kaurapusseihin ja paikallispuudutukseen. Krampit myös iskivät päälle täysin yllättäen ja lujaa, eivätkä pikkuhiljaa niinkuin supistukset. Jälkeenpäin lääkäri sanoi, että vauva painoi todennäköisesti jotain hermoa, joka aiheutti krampit. Olin myös lähellä joutua sektioon kun ponnistusvaihe pitkittyi ja ensimmäinen verinäyte vauvan päästä näytti vähän huonolta. Sektio kuitenkin vältettiin kun toinen näyte oli ok. Mutta kyllähän siinä oli aivan perkeleen väsynyt ja peloissaan, mutta jotenkin siitä selvisi. En tuntenut supistuksia kramppien takia, joten ponnistin käytännössä sokkona. Ponnistusvaihe kesti lopulta 54min, ennen kuin tyttö oli maailmassa. Episiotomia jouduttiin tekemään kun olin niin väsynyt loppuvaiheessa ja pieni jeesi oli paikallaan.

    Vauva yllätti isolla koollaan (4860g ja 54,5cm) kaikki, mutta niin neiti vaan tuli maailmaan alakautta. Ihmeellistä mihin naisen keho pystyy :D

  • Reply Natalia Saturday, January 14, 2017 at 21:27

    Kaksi synnytystä, kaksi erilaista tarinaa.

    Ensummäinen synnytys eteni hitaasti. Ensimmäisessä synnytyksessä otin epiduralin, ja sen takia en tuntenut ponnistustarvetta. Poikamme oli hapen puutteen vuoksi otettava imukupilla ulos ja eposotomialtakaan ei vältytty. Siinä hetkessä huoli oli vain poikamme terveydestä. “Tehkää mitä teette, mut ottakaa se ulos elävänä” tyyliin. Luotto lääkäriin oli tosin 100%, Suomessa kun ollaan! Terve poika on nyt 2,4 vee.

    Toinen synnytys käynnistyi muutamassa tunnissa, ja tyttö meinaskin syntyä autossa matkalla sairaalaan. ))) Tuli luomuna 10 minuutin sairaalan tulon jälkeen. Pelkoa oli jälleen hapenpuutteen vuoksi ja alhaiset sydämenlyönnit, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin! Luomuna ne kivut oli kyllä kamalat ja fiilis oli “Ottaka se nyt äkkiä ulos!” Episotomialta ei vältytty tälläkään kertaa.

    Jos kuitenkin saisin valita, niin luomuna! Oli se mukavampaa ja nopeampaa! Mutta! Ensisynnytyksessä kivuliaat supistukset kesti 8 tuntia vs. toisessa vain tunnin! Mene ja tiedä, miten sen ekan kerran olisi ilman epiduralia selvinnyt. )))

    Onnea synnytykseen! Loppujen lopuksi itse synnytyksessä ei enää ajattele omia toiveita, vaan vauvan hyvinvointia.

  • Reply S Saturday, January 14, 2017 at 21:31

    Meidän pieni poitsu syntyi puolisen vuotta sitten. Koko raskausaikana en tuntenut yhtäkään supistusta, ja raskausviikolla 40 rupesin lenkkeilemään ihan uudella tarmolla synnytyksen avittamiseksi. Suuria suunnitelmia ei ollut, päätimme luottaa synnärin ammattitaitoiseen henkilökuntaan :) Heräsin to-pe välisenä yönä 3 aikaan elämäni ensimmäisiin supistuksiin, takana 2h unta. Aluksi en ollut uskoa niitä supistuksiksi, koska tuntuivat ainoastaan alaselässä. Maha oli koko ajan pehmeä. Miehen herätin kuuden aikaan ja osastolle soitin seitsemältä, jolloin supistukset tulivat n. 4-5 min välein. Lähdimme sairaalaan, jossa minut laitettiin käyrille. Makaamisen vuoksi supistukset pysähtyivät, ja lopulta palasimme kotiin n. 14 aikoihin. Kotona kävelin, pompin ja pyörittelin jumppapallolla ja ilman, mies lämmitteli kaurapussia ja hieroi. Supistukset ensin muutaman tunnin ajan n. 15-20 min välein, sitten alkoi jälleen tihenemään. Koko ilta meni 3-5 min välein toistuvilla supistuksilla, kunnes puolen yön aikaan ne olivat jo niin kipeitä, että päätimme lähteä takaisin sairaalalle, jossa meidät otettiinkin sitten saliin. Olin 4cm auki. Sain kipupiikin reiteen, se auttoi mukavasti. Klo 05 mennessä oli auennut 8cm, jolloin sain lopulta epiduraali. En ole muuten koskaan kuullut, että epiduraalin laittaminen olisi käynyt kipeää. No, lääkäri ei meinannut millään saada neulaa osumaan kohdalleen ja kipu oli jotain aivan järkyttävää!

    Epin jälkeen avautuminen pysähtyi, mutta supistukset jatkuivat. Tähän mennessä olin valvonut jo reilu vuorokauden. Aamulla 10 aikaan, kun vauvan sykkeet alkoivat huidella lähellä 200, sain oksitosiinitipan. Puolen päivän jälkeen aautuminen vihdoin jatkui, ja supistukset kävivät koko ajan kipeämmiksi. Ja kipeämmiksi… Maha pysyi edelleen suht pehmeänä, eikä käyrälle piirtynyt suuri mitään, mutta alaselkään sattui kuin sitä olisi revitty kahtia. Ponnistusluvan sain kahden aikaan lauantai-iltapäivänä, 1,5 vuorokauden valvomisen jälkeen. Neljän aikaan, parin tunnin ponnistamisen jäljeen pojan sykkeet alkoivat romahtaa, jolloin päädyttiin imukuppiin. Tämän vuoksi jouduttiin myös leikkaamaan eppari. Poika syntyi klo 16.20 (rv 39+6). Olin reilu kahden tunnin ponnistuksen ja reilu 1,5vrk valvomisen jäljiltä täysin poikki. Mutta toki myös aivan äärimmäisen onnellinen, poika voi hienosti ja olin kuin olinkin synnyttänyt alateitse vaikka usko meinasi välillä loppua :)

    Kotiin pääsimme kolmantena päivänä, lenkille lähdin viidentenä päivänä. Pelkäämään en suostu, mutta seuraavalla kerralla (jos meille sellainen suodaan) harkitsen tarkkaan epiduraalia juuri tuon hidastamisen vuoksi. Toisaalta, alaselässä tuntuvaa supistuskipua on kuulemma muutenkin vaikeampi lievittää, enkä usko että kipu voi juuri kokemaani kamalampaa olla ilman epiäkään. Ensifiiliksistä huolimatta pelkoa ei jäänyt :)

  • Reply V Saturday, January 14, 2017 at 22:11

    1016 vauvani synnytys oli elämäni kamalin ja ihanin tapahtuma. Synnytys kesti helvetilliset yli 2 vuorokautta, hitaan avautumisen vuoksi ja vauvan väärän tarjonnan vuoksi (joka huomattiin vasta myöhemmin). Kun mä parin päivän tuskien jälkeen pääsin synnytyssaliin, ponnistusvaihe kesti yli tunnin. Siinä vaiheessa huomattiin että vauva on avotarjonnassa, eikä alakautta pääse tulemaan. Silloin mua lähdettiin viemään kiireellisesti leikkaussaliin sektioon. Tämä oli suuri helpotus, mutta toisaalta järkytys koska en ollut missään vaiheessa kuvitellut joutuvani leikkauspöydälle. Mieheni istui vieressäni ja 5min päästä kuulin vauvani itkun <3 sain vauvan rinnalleni muutamaksi minuutiksi, jonka jälkeen se lähti isän kanssa pois ja mua jäätiin ompelemaan kasaan. kaikki kävi tosi nopeasti ja pian pääsinkin vauvan luokse perhehuoneeseen. Samana iltana nousin jo ylös ja imetys onnistui samantien loistavasti! Haavaan sattui n.viikon ajan ja sen jälkeen en edes tuntenut sitä enään. Sektiosta jäi todella positiiviset fiilikset ja yllätyin miten nopeasti paranin! :) kuuma suihku, jumppapallo, kipupiikki ja epiduraali avautumisvaiheessa oli taivas! Tämä oli lyhyesti kerrottuna oma synnytystarinani :)

  • Reply Kikka Saturday, January 14, 2017 at 22:20

    Itselläni on kaksi synnytyskokemusta, jotka edustavat itselleni kahta ääripäätä:

    Ensimmäisen lapsen synnytykseen lähdin toiveikkaana, enkä myöntänyt kai itsellenikään että sektio olisi järkytys ja pettymys. Odotukset varmaan kaiken suhteen olivat korkealla. Vauvan tarjontavirheen vuoksi hyvin alkanut synnytys päättyi kiireelliseen sektioon, johon vuonna 2013 ei meilläpäin saanut miestä edes mukaan.
    Olin aika ankara itselleni ja koin syyllisyyttä kykenemättömyydestäni synnyttää tai imettää lastani. Muistan olleeni kateellinen niille jotka “saivat” synnyttää alateitse ja kävellä ulos synnytyssalista.

    Toisen lapsen odotukseen liittyi viikkokausia synnytyspelkoa. Olin varma että tällä kertaa meistä jompi kumpi ei selviä hengissä. Siinä missä ystävät toivoivat synnytykseltään tiettyjä asentoja ja tietynlaista hoitoa lapsivuodeaikana, minä toivoin ettei esikoinen jäisi ilman äitiä.

    Synnytykseen lähdin kuitenkin yllättävän rauhallisena. Avautuminen tapahtui nopeasti. Kesken epiduraalin laiton muistan tunteneeni elämäni ensimmäisen kerran tarvetta ponnistaa. Sitten ponnistettiin, ponnistettiin yli tunti. Ja sieltä se syntyi, isosiskonsa kanssa samassa virheasennossa ollut pieni nyytti. Kesti hetken ymmärtää, että kaikki oli mennyt hyvin. Me oltiin siinä molemmat.

    Tälla tarinallani en halua missään nimessä pelotella sinua, enkä muitakaan. Inhoan niitä pelottelutarinoita, joita jotkut tykkäävät kertoa.
    Kerron tämän siksi, että omalla kohdallani toimi parhaiten, kun en ns. odottanut liikaa. Toisessa synnytyksessäni minulle tehtiin välilihan leikkaus, jonka lisäksi repesin jonkin verran. Muistan nauraneeni kun kätilö kertoi lääkärin leikanneen, sanoin että “sain ekan lapsen sektiolla, luuletko että välitän parista tikistä peffassani?”. Jotkut pudistelivat päätään kun kerroin lääkärin auttaneen imukupilla ja ponnistusvaiheen pituutta on kauhisteltu. Mutta minä en ole kokenut muuta, en siis tiedä paremmasta. Miulle tuo kaikki oli miun täydellinen synnytys. Joku muu olisi pitänyt sitä totaalisena floppina.

    Nyt, nuoremman ollessa reilun 2 kuukauden ikäinen, huomaan toipumisen olleen tällä kertaa helpompaa sekä fyysisesti että henkisesti. Uskon, että omalla kohdallani parhaiten toimi se, että parhaani mukaan annoin sairaalan henkilökunnan tehdä mitä tarpeen oli ja päästin itse irti omasta (hyvin voimakkaasta) tarpeestani olla kuskin paikalla.

    Onnea tulevaan synnytykseen. Matka voi olla hurjaa vuoristorataa, mutta se päätepysäkillä odottava palkinto on parasta ikinä. Sillä, miten päätepysäkille ajat, ei ole mitään merkitystä <3

  • Reply Heidi Sunday, January 15, 2017 at 00:16

    Minulla myös oli jakkara itsestään selvä ajatus synnytysasennosta. Eihän raskaana ollessakaan suositella selällään makaamista, kun vauva painaa istukkaa. Siksi ihmettelen aina elokuvasynnytyksiä. Hankala asentohan se täytyy olla ponnistaa. Siispä kaksi tyttöä saatettu maailmaa jakkaralla, mies takana tukena. Avautumisvaihe pystyssä seisten/kävellen mm. sänkyä vasten etukenossa nojasin ja purin tyynyä supistusten ajat:)

  • Reply Pirita Sunday, January 15, 2017 at 00:18

    Ensimmäisestä synnytyksestä tulee helmikuussa vuosi ja kokemuksena ei jättänyt pelkoja tai traumoja. Ennen synnytystä pelkäsin kaikkein eniten sitä, että joudun olemaan pitkän ajan kotona kipujen kanssa. En uskaltanut suunnitella synnytystä lainkaan. Monet kyselivät, että onko erityistoiveita tms. mutta eipä niihin oikein osannut sanoa mitään. Onnekseni (?) lapsen syntymä meni 2viikkoa yli lasketun ja loppujen lopuksi synnytys jouduttiin käynnistämään mekaanisesti (balongilla). Tästä syystä olin siis sairaalassa jo ennen supistusten alkua,eli ei tarvinnut kotona kärvistellä kipujen kanssa. Kotiin ei lääkäri enää minua laskenut, kun oli niin paljon nennyt yliaikaiseksi. Synnytys kesti kaikkiaan n. 10 tuntia ja meni hyvin. Ajantaju katosi ja samalla katosi oman kehon “rajat”. Millään muulla ei ollut väliä kuin sillä, että saa lapsen ulos :D Epiduraali oli parin tunnin helpotus, sen ansiosta söin lounaan synnytyksen lomassa :D Ilokaasu oli suuri onni, autuus ja ilo. Suosittelen ehdottomasti! Ihan kuin pikku viinihiprakassa olisi ollut aina puoli minuuttia kerrallaan :D

    Minulla oli loppuvaiheessa kätilöopiskelija mukana ja siitä jäi vähän negatiivinen fiilis jälkiteen. Koin, että hän pilasi hetken, kun vauva oli syntymän jälkeen rinnalla höpöttämällä “ime ime”, kun vauva ei heti alkanut imeä rintaa. Ei mielestäni sopinut siihen tilanteeseen. Mutta muuten oli kyllä yllättävän positiivinen synnytyskokemus, vaikka etukäteen ajatukset kovin pessimistisiä olivatkin. Tsemppiä koitokseen!

  • Reply Hansu Sunday, January 15, 2017 at 11:37

    En oo ikinä kommentoinut mutta nyt on pakko!
    Oma synnytys kesti 22h, ihme kyllä aika meni jossain sumussa ja supistusten välimaastossa!
    12h jälkeen lähdimme sairaalaan (kätilöopisto) jossa meille olikin jo valmis synnytysaliodottamassa! Siellä heti käyrille ja sitten vaan odoteltiin! Parin tunnin päästä olinkin jo valmis epiduraaliin! Se auttoi minua rentoutumaan niin että avautuminen nopeutui. Ja kun epiduraali on laitettu oikein niin pystyin hyvin kävelemään ympäri huonetta! Eli se ei ole este kävelylle!
    No sitten puhkaistiin kalvot niin homma nopeutui entisestään ja pian sainkin jo ponnistaa! Minulla oli mukana ihana kätilöopiskelija kenelle tämä oli toinen synnytys! Hän oli siinä meidän huoneessa ja hieroi selkää yms. Miehestä ei ollut mihinkää, hän ei tiennyt miten päin olisi siellä huoneessa!
    Ponnistus kesti vain 15min eli kolmella supistuksella sain isohkon poitsun ulos! Kätilöt antoivat minun revetä luonnollisesti, enkä ees revennyt pahasti! Yhteensä varmasti 10 tikkiä!
    Synnytys oli minulle hyvin positiivinen kokemus! Jotenkin olin kuvitellut sen kivun vielä pahemmaksi! Alapäässä olikin sitten pari viikko tunne ettö siellä on appelsiinin kokoinem mustelma ja turvotus mutta muuten repeämä parani parissa viikossa ja ikinä ei ollut edes kovin kipeä! Synnytyksen jälkeen selvisin perus buranalla pari päivää!
    Eli erittäin hyvä fiilis jäi!
    Itse en tehnyt mitään suunnitelmia synnytyksen suhteen. Menin ihan virran mukana. Eipä tullut pettymyksiä yms!
    Ihanaa loppuraskautta ja myönteistä ja positiivista synnytystä

  • Reply Repa Sunday, January 15, 2017 at 21:25

    Vuosi sitten synnytin esikoiseni; edellisenä iltana meni lapsivedet, sairaalaan ja synnytys käynnistettii. Synnytyskertomuksessa luki koko yön kohdalla että “supistuksia tulee tiheään, mutta synnyttäjä ei niitä tunne” Ja en siis saanut kivunlievitystä. Kuudelta aamulla saliin ja n.4cm auki, siitä puol tuntia niin alkoi vasta supistukset sattua ja yhtäkkiä 10cm auki ja 15min ponnistusvaiheen jälkeen vauva ulkona 7.00. Mies ehti paikalle 6.45 että tiukille meni:D eli synnytys tuntui pahalta vain 30min, odotan kauhulla seuraavaa:’D

  • Reply H Sunday, January 15, 2017 at 23:39

    Realistisen kuuloiset ajatukset sulla. Itse pelkäsin ensimmäistä synnytystä kun en tiennyt mitä odottaa, toista pelkäsin vielä hitosti enemmän kun tiesin mitä odottaa. Jostain syystä oli myös pakko lietsoa itsensä ihan paniikkiin lukemalla kaikki mahdolliset kauhukertomukset ja jossain vaiheessa ilmoitin miehellekin että en mene synnyttämään, kun kuitenkin kaikki menee pieleen 😄
    Molemmat lapset synnytin luomuna, ekan kesto hiukan alle 6h ja tokan noin 3h. Eli nopeaa toimintaa molemmilla kerroilla, supistukset myös sen mukaiset… Epiduraalia en halunnut missään nimessä, koska pelkään piikkejä aivan hysteerisesti. Huusin sitä kuitenkin ekassa synnytyksessä ja kun kätilö totesi, että ei kerkeä, ulisin että kerkeää kerkeää, pistän jalat vaikka ristiin 😂 Ei paljon auttanut, 10min päästä vauva oli ulkona.
    Tokalla kerralla tiesin odottaa niitä rajuja supistuksia, ja etukäteen suunnittelin että otan kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Sairaalassa kerkesin olemaan tunnin verran ennen ponnistamista. Soitin vielä ennen kun lähdettiin ja kätilö yritti toppuutella, että ei nyt ehkä vielä kannattaisi tulla, kun vasta tunnin verran tullut kipeitä supistuksia. 10 minuuttia kerkesin käyrillä makaamaan ja sitten menikin jo lapsivedet, eli hemmetin hyvä että lähdettiin sairaalaan “tsekkaamaan tilanne”. Vesien mentyä arvasin, ettei menee enää kauaa joten kun kysyttiin haluanko jotain kivunlievitystä, mutisin vaan että eeeenmämitääntarvii (no olisin tarvinnut, mutta en tiennyt mitä olisin pyytänyt 😄). Jossain vaiheessa epäröin hiukan ja sanoin että mun tekee ehkä mieli ponnistaa mutta en ole ihan varma, niin kätilö kannusti että joo, mukailet vaan omia tuntemuksia ja luotat omaan kehoon. Näin jälkikäteen ajateltuna kätilö oli mun mielestä aivan ihana, mutta silloin siinä hetkessä kyllä kirosin mielessäni, että et nyt v…ttu vaan jätä mitään mun vastuulle 😂 Sitten kun ruvettiin tosissaan ponnistamaan, niin kätilö tsemppasi ja antoi neuvoja just sen verran kun tarvis, ponnistusvaihe kesti alle 5min.

    Mulla on oikeesti ihan naurettava kipukynnys, enkä tajua miten olen pystynyt synnyttämään kaksi kertaa luomuna. Jotenkin se tilanne vaan tempaa mukaansa ja mulla onneksi takana nopeat synnytykset, vaikka sillä hetkellä kun vaan sattuu ja sattuu, minuuttikin tuntuu tunnilta. Kamalaa touhua, mutta se tunne kun vauvan saa punnerrettua ulos ja saa hänet syliin… ❤
    Itse synnytin molemmat kerrat “perinteisessä” puoli-istuvassa asennossa. Mikään muu asento ei tuntunut hyvältä, ja pelkäsin että esim jakkaralla en olisi pystynyt kuuntelemaan ja noudattamaan kätilön ohjeita, jos olisi tullut tiukka paikka. Eipä toikaan nyt ihan hirveän huono ja mahdoton asento varmaan ole, kun ekassa synnytyksessä sain yhden tikin ja tokassa en yhtäkään. Tokassa vauva oli vieläpä naama ylöspäin eli virhetarjonnassa, mikä huomattiin vasta kun pää oli syntynyt. Eipä haitannut menoa, kiitos tilavan lantion 😊

    Eli suunnittele ja valmistaudu, mutta muista myös luottaa omaan kehoosi ja ammattilaisiin. Etukäteen kun ei voi kuitenkaan tietää kestääkö sun synnytys 4 vai 24 tuntia, millaista se kipu on ja miten ja kuinka paljon sitä on.
    Tsemppiä! 😊

  • Reply Ado Sunday, January 15, 2017 at 23:55

    Hei Anna! Oma synnytyskokemukseni oli henkisesti raskas ja uskon, että olisin ollut vahvempi, jos olisin tiennyt sairaalan käytännöistä enemmän ja osannut varautua. Varsinaista suunnittelmaa en tehnyt, mutta olin sen hiljaa mielessäni käynyt läpi. Kuten monet muutkin, niin olin ajatellut ja myös halunnut, että synnytys käynnistyisi normaalisti supistuksilla tai vesien menolla. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan jouduin käynnistykseen. Olin valtavan pettynyt ja osittain vihainen itselleni, ettei kehoni pystynyt käynnistämään synnytystä luonnollisesti. Käynnistys aloitettiin ballongilla ja kokonaisen päivän päästä se tippui (oli siis tehnyt tehtävänsä), mutta mitään supistuksia ei silti kuulunut. Tämän jälkeen alkoikin se ikävin vaihe, nimittäin jouduin jäämään osastolle yöksi odottelemaan supistuksia ja itselle sairaalakammoisena se oli todella kova paikka, etenkin kun mieheni ei saanut osastolle jäädä.
    Kuten arvata saattaa, niin tietysti synnytys käynnistyi kovilla supistuksilla jo heti alkuyöstä. Koska kyseessä oli ensimmäinen vaihe, jolloin normaalisti kärvistellään vielä kotona, tukena mies, doula tai molemmat, niin minua ei siirretty synnytysosastolle. Olin siis tavallisella osastolla, jossa oli käytössä normaalit vierailuajat, enkä pyynnöistäni huolimatta saanut miestäni sinne soittaa, saatika doulaa. Tämä kannattaa ottaa huomioon, mikäli joutuisit käynnistykseen(toivottavasti näin ei käy). En tosin tiedä onko näissä jotain sairaalakohtaisia eroja, itse synnytin Tyksissä.
    Helvetillinen yö sisälsi kauratyynyä ja vuoroin sängyssä ja suihkussa itkemistä :( Osaston hoitajat olivat työntäyteisiä, eikä heillä ollut aikaa olla tukenani, jäin siis yksin. Mieheni tuli tuekseni aamulla ja samalla siirryin synnytysosastolle kun olin 6 senttiä auki. Tästä eteenpäin kaikki meni mukavasti, synnytin lähes luomuna, ilokaasun ja pudendaalipuudutuksen voimin. Varsinaisesta synnytyksestä minulla ei ole huonoa sanottavaa. Kipu oli siedettävissä ilokaasun voimin ja minua auttoi kovasti se ajatus, että jokainen kipu tuo minut lähemmäs lastani ja mieheni on tukenani. Ponnistusvaihetta pelkäsin aivan turhaan, voisin sen vaiheen käydä läpi helposti vaikka heti. Kovasti haluaisin toisenkin lapsen, mutta pelkään niin paljon, että se menee taas käynnistykseen :/
    Kaikkea hyvää teidän tulevalle perheelle ja suuret tsempit synnytykseen!

  • Reply Katri Monday, January 16, 2017 at 00:30

    Mulla meni raskaus ihan tappiin saakka, kävin yliaikakontrollissa ja olin salaa toivonut, että saisin jäädä suoraan odottelemaan. Synnytystä. Mutta ei, kun sain käynnistysajan 6.4. aamulle, viikkoja olisi silloin 42+0.

    Yliaikakontrollin jälkeen vähän jännitti. Kätilöt kertoivat naureskellen, että on muuten sitten ainakin 4500g ukkeli mahassa. Missään vaiheessa aiemmin ei ollut kukaan vihjaillut isokokoisesta vauvasta. Samoin jännitti käynnistys. Olin sitä pelännyt juurikin kuultuani kauhutarinoita keinotekoisista supistuksista.

    Kuitenkin seuraavana aamuna alkoi supistella ja sitä jatkui koko päivän tihenevästi. Illalla 9 aikaan sanoin miehelle, että soitappa taksi, en kestä enää. Siitä hurautettiin kättärille ja “jooh et oo kun 2cm auki lähettekös takas kotiin oottelee?” “Ei vitussa” ja niinpä lähettiin kävelylle vauhdittamaan hommia. Siitä se sitten pikkuhiljaa lähti ja jossaim vaiheessa pästiin synnytyssaliin. Olin koko yön pelkällä ilokaasulla ja jumppapallolla. Jumppapallo oli ihan huippu, lievitti kipua tosi paljon. Huono puoli siinä oli vaan, että kun piti mennä sänkyyn jotain toimenpidettä varten, niin sattukin ihan törkeesti enemmän. Ei ollu siinä pallolla tajunnut, miten kipeetä tekee.

    Synnytys kesti kauan. Kätilöt vaihtu, lopulta otin kaikki maholliset doupit mitä sai (spinaali ja epiduraali), kalvot puhkastiin ja jossain vaiheessa laitettiin myös oksitosiinia tippaan, kun hommat eteni niin hitaasti. Vauva oli niin iso, että kesti kauan, että laskeutui sinne ihanihan lähtökuoppiin. Spinaali oli perseestä, kun kutitti niin paljon. Lähti kyllä kivut hetkeksi, mutta se kutina jatku ihan törkeen kauan. Epin kanssa sai vähän nukuttuakin.

    Jossain kohtaa alettiin harjoitella ponnistamista ja sitten alkoikin tulla jo pakottava ponnistamisen tarve. Ihan puhtaasti tuntu siltä, kun olis nyrkki perseessä. Ponnistusvaihe kesti ja kesti ja kesti, lopulta 45min jälkeen kätilö kävi pyytämässä lääkärin kattomaan tilanteen, että pitääkö lähteä sektioon. (Jossain tässä leikattiin myös eppari.) Ensin kokeiltiin kuitenkin imukupilla ja siinä kohtaa päätin, että mä en mihinkään sektioon mene, vaan pusken sen lapsen ulos vaikka taju lähtis. Ja lopulta imukupilla avitettiin ihan tosi vähän. Ja sieltä sujahti maailmaan 4 850g ja 53cm pikkumies. Vauva oli ihan veltto, eikä alkanut heti itkemään. Hetken päästä yksi kätilöistä sanoi rauhallisesti, että nyt olis puol minuuttia ja joku totesi siihen, että “happee” ja kaikki huoneessa olijat lähtivät vauvan kanssa ulos huoneesta. Jäätiin miehen kanssa kahdestaan, ei osattu hätääntyä tai mitään, se oli niin hämmentävä tilanne. Tosi pian tuli kuitenkin kätilö kertomaan, että kuuletteko, siellä se itkee, vietiin vaan happihuoneeseen virvoittelemaan. Ei siis tarvinnut lisähappea, mutta piti vähän ilmeisesti hieroa jotenkin, että hengitys lähti kulkemaan. Parin minuutin kuluttua sainkin vauvan jo rinnalle, ja kaikki oli hyvin :)

    Mulla jäi synnytyksestä hyvät fiilikset, vaikka kestikin pitkään (26h) ja ei mennyt ihan täysin putkeen. Oli koko ajan luotto ammattilaisiin ja siihen, että kaikki tulee menemään ihan hyvin. Ainut mikä vähän harmittaa, ettei isä saanut leikata napanuoraa, mutta sen tilanne vain vaati.

    Hyvä se on miettiä synnytystä jonki verran etukäteen. Juurikin se synnytyksen kulku ja erilaiset vaihtoehdot/mahdolliset toimenpiteet/komplikaatiot. Kunhan vain ei lyö mitään mielessään lukkoon, ettei pety. Mutta sulla taitaakin nää jutut olla hanskassa niin hyvin kun vaan voi :)

  • Reply si Monday, January 16, 2017 at 10:25

    KOLME VUOROKAUTTA SYNNYTYSTÄ

    Lapsivedet meni rv 40+6 ja tyttäreni syntyi 41+1.
    Lapsiveden menojen jälkeen alkoi hiljallen supistukset, mitkä vaihteli säännöllisistä epäsäännöllisiin ollen välillä todella kivuliaita ja kätilöt sanoivatkin moneen otteeseen, että nyt se synnytys varmaan alkaa kunnolla.
    Näin ei kuitenkaan käynyt.
    Olin noin 3 vuorokauden aikana avautunut 5cm ja pääsin lopulta saliin.
    Sain oksitosiini tipan ja epiduraalipuudutuksen.
    Siitä alkoivat lapsiveden menojen jälkeen HELPOIMMAT 12 tuntia. Lähes kaikki kivut olivat poissa ja taisin torkahdella siinä salissa maatessani. (En ollut nukkunut juuri yhtään osastolle jäätyäni)
    Lopulta 10cm auki, epiduraali lopetettiin, ettei ”laimentaisi” supistuksia ponnistusvaiheessa.
    Pikkuhiljaa supistukset alkoivat voimistumaan, tällä kertaa niitä seurasi ”ponnistuksen tarve”.
    Se on tosi outo tunne :D Ikäänkuin ponnistus tulisi itsestään, sitä ei voi estellä vaan kroppa menee mukana.
    Ponnistaminen kesti reilun tunnin, emppari leikattiin ja lopulta tyttö sylissä :)

    Se on aika uskomatonta miten hormoonit vie naisen läpi synnytyksen. :)

  • Reply Maija Monday, January 16, 2017 at 10:39

    Mun mielesta sun toiveet kuulostaa erittain realistisilta :) Itseasiassa oma synnytykseni meni lahes tasmalleen niinkuin omasi toivot menevan, vaikken kylla ollut suunnitellut sita mitenkaan.
    Asun Italiassa ja ainakaan omassa kotikaupungissani ei ole saatavilla muuta kivunlievitysta, kun epiduraali ja sekin on saatavilla vain jos on ennen synnytysta kaynyt anestesialaakarin vastaanotolla ja saanut ns. “puhtaat paperit” ja vahvistuksen siihen, etta oma terveydentila sallii epiduraalin laittamisen. Suurin osa naisista viela tanakin paivana Italiassa synnyttaa ilman kivunlievitysta, koska eivat vain halua ottaa sita.

    Itse olin aina kuvitellut, etta tottakai epiduraali kuuluu asiaan kun Suomessa kaytannossa lahes kaikki sen ottavat. Kuitenkin raskauden aikana herasi kiinnostus luomusynnytykseen ja paatinkin, etta yritan menna mahdollisimman pitkalle ilman epiduraalia, mutta jos tuntuu silta etten enaa parjaa ilman niin sitten pyydan sen. Lopulta synnytin lahes luomuna, mulle laitettiin nimittain oksitosiinitippa ihan viime minuuteilla, kun olin jo ponnistanut puoli tuntia :D Mulla oli tosi lyhyet supistuksen, enka vaan jaksanut enaa ponnistaa kun olin koko paivan ollut sairaalassa ja syonyt viimeksi lahes vuorokausi aikaisemmin. Muuten mentiin ilman kivunlievitysta, silla en ottanut edes puolikasta panadolia tai tajunnut edes hommata TENSià mistaan ennen synnytysta :D Tama oli mulle paras vaihtoehto ja synnyttaisin kylla ilman kivunlievitysta uudestaankin. Mulle oli tarkeeta olla pystyssa ja kavella supistuksen aikana ja kivuliainta oli, kun katilot tarkastivat kohdunsuun tilanteen ja kaskivat siksi ajaksi makaamaan sankyyn…en tieda miksi, mutta se makaaminen sattui paljon enemman. Pojan mitat 52cm ja 3760g ja sairaalassa ehdin olla 12h (ensin kellotin 7h supistuksia kotona).

  • Reply Taru Monday, January 16, 2017 at 12:24

    Itse menin synnyttämään sillä ajatuksella että katsotaan mitä tulee. Toki mulla oli joitain toiveita, esim. se että pystyisin liikkumaan mahdollisimman paljon.

    Esikoisen synnytys kesti yhteensä yhdeksän tuntia, 8 minuutin ponnistus. Kivunlievityksenä kohdunkaulanpuudute ja epiduraali, kumpikaan ei hidastanut synnytyksen kulkua ja sain niiden ansiosta kerättyä voimia ponnistukseen, joka sitten sujuikin hyvin. Kohdunkaulanpuudute ei ollut mun toiveissa, mutta se oli siinä kohtaa paras vaihtoehto. Pystyin myös epiduraalista huolimatta ponnistamaan seisten, mikä oli ihan parasta. Lopputulemana pieni repeämä, kolme tikkiä, hyvä synnytyskokemus ja terve vauva.

    Toista odottaessa ajattelin että haluaisin kokeilla kestää ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta eipä sitten mennyt ihan niin. Supistukset tuli niin tiheinä ja voimakkaina että tunnin sisällä synnytyksen alkamisesta en enää pysynyt pystyssä tai edes kontallaan kun kipu vei kaikki voimat raajoista. Spinaalipuudute toimi mulla erittäin hyvin ja kuten ensimmäisessäkin synnytyksessä niin tälläkin kertaa sain kerätä voimia ponnistukseen. Toisella kierroksella saldona 4 tunnin synnytys, 12 minuutin ponnistus, ei repeämiä ja toinen terve vauva.

    Itse ajattelen että mun kohdalle on osunut lottovoitto kahdesti. Ei ehkä ihan se 7/7 mitä etukäteen hain, mutta jälkikäteen ajateltuna en muuttaisi mitään. Avoimin mielin synnyttämään, toivotaan että teidän kohdalle osuu se seitsemän oikein, mutta vaikkei osuisikaan niin synnytys voi silti olla tosi onnistunut ja hyvä kokemus :)

  • Reply Ama/sillyblondie.com Monday, January 16, 2017 at 12:25

    Täältä pääset lukemaan minun mahtavasti sujuneesta synnytyksestä. https://sillyblondie.com/2015/07/13/synnytys-ja-kotiutuminen/

    Ainoa ajatus etukäteen oli etten ponnista puoli-istuvassa asennossa ja välilihaa ei leikata. 😄 Puoli-istuvassa ponnistin ja aijon näin tehdä varmasti myös seuraavassa synnytyksessä jos sellaisen saan kokea. 😄 Repeämiä minulla ei tullut ja olen siitä pienipäiselle pojalleni ikuisesti kiitollinen.
    Raskautta en kaipaa mutta synnytyksen haluan ehdottomasti kokea uudelleen!!! 😍💗

  • Reply Tiina Monday, January 16, 2017 at 13:54

    Pakko sanoa että sektioita tehdään suhteellisen usein. Itselleni se oli SUURIN mahdollinen pelko että joudun sektioon ja niinhän sitä sitten jouduttiinkin. Kaverini synnytti edelleisenä päivänä ennen minua ja hänkin joutui kiireelliseen sektioon ja mut valtas pakokauhu että niin olen minäkin siellä kohta leikkauspöydällä. Molemmat siis kaverini ja minun olivat käynnistettyjä synnytyksiä. Kuitenkin siinä kivussa se leikkaus olikin lähinnä helpotus ja aion toivoa ensi kerralla suorilla sektiota, riskeistä huolimatta. Mulla jäi siisloppupeleissä todella hyvät fiilikset sektiosta. Toivottavasti sun synnytys menee toiveittesi mukaan =)

  • Reply Vikkis Monday, January 16, 2017 at 14:19

    Itse taidan olla just se lottovoittaja. Synnytys kesti kokonaisuudessaan 3,5 tuntia, meni luomuna, ei repeämiä yms. ja supistuskipukaan ei ollut pahaa . En aluksi edes ymmärtänyt että kyseessä oli ihan oikeat supistukset. Olen joltakin kuullut että supistukset on menkkakivut kertaa 10. Minulla aikaisemmin ollut aika kivuliaat menkat, niin odotinkin paljon kivuliampia supistuksia, ei tullut :D Muutama harva supistus ja sitten tiheni, kun kellotin niin väli oli jo 3min luokkaa. Eiku sairaalaan, tunnin päästä sairaalaan tulon jälkeen sain vauvani syliin :)

  • Reply S Monday, January 16, 2017 at 16:19

    Takana yksi synnytys 2015. Eppari oli pakko tehdä, koska en olisi saanut vauvaa ulos ilman sitä mitenkään. Ponnistusvaihe kesti 45min ja vauva tuli samantien ulos, kun olin saanut epparin. Monille kavereille oli myös tehty se ensisynnyttäjiä kun olivat, joten olin osannut varautua, että mullekin se tehdään. Oli suuri yllätys, ettei se sattunut yhtään, eikä tikkien ompelukaan tuntunut missään. Pystyin istumaan heti sairaalassa ja kolme viikkoa synnytyksestä olin jo urheilemassa normaalisti. Jälkivuoto kesti normaalin ajan, eikä tullut mitään tulehduksia. Olin tosi tyytyväinen.

  • Reply Maija Monday, January 16, 2017 at 18:53

    Tyttäreni synnytys alki rv41+2 luonnollisilla supistuksilla. Kotona kärvistelin, mutta lähdettiin sitten sairaalaan näytille, koska en ensisynnyttäjänä tiennyt koska olisi oikeasti aihetta lähteä. Nopea visiitti kotiinpalautuksella ja ohjeella “kyllä sinä sitten tiedät kun pitää oikeasti tulla” (no niinhän mä olin silläkin kerta kuvitellut?!). Seuraavana aamuna (41+3) lähdimme takaisin ja pääsin suoran synnytyssaliin, olin kolme senttiä auki. Pääsin synnytysammeeseen lillumaan ja olin 6cm asti ilman mitään kivunlievitystä. Sen jälkeen tuli niin tuskaiset kivut, että pyysin epiduraalin. Ilokaasu ei tehnyt mulle mitään. Sain nukuttua lääkkeen avulla pari tuntia, joka tuli tarpeeseen sillä en edellisenä yönä ollut saanut nukuttua ollenkaan.

    Epiduraali pysäytti synnytyksen ja herättyäni olin enää 5cm auki. Sain oksitosiinitipan, joka aiheutti luonnollisia supistuksia kovemmat kivut, mutta mielestäni ei mitenkään ylitsepääsemättömät. Itseäni auttoi suuresti äitiysjoogassa kuulemani ajatus, jonka mukaan jokainen supistus on se viimeinen eli juuri se tietty supistus ei tule enää ikinä takaisin ja kerta kerran jälkeen ne vähenevät. Oksitosiinin avulla olinkin pian 10cm auki ja lähdin ponnistamaan. Epiduraalin takia en kuitenkaan tuntenut ponnistuksen tarvetta ja koin ponnistamisen erittäin turhauttavaksi. Ponnistin kylkiasennossa. Meille sattui maailman ihanin ja tsemppaavin kätilö, ja 50min ponnistamisen jälkeen syntyi yli nelikiloinen tyttö rv41+4.

    Sain toisen asteen repeämät (minua ei leikattu ja kätilö tuki ja öljysi välilihaa) verta menetin litran, mutta synnytys oli kokemuksena järisyttävän mahtava. Sattuihan se ja epäuskoa oli varsinkin ponnistamisen aikana, mutta olen onnellinen normaalista alatiesynnytyksestä. Miehen tuki oli korvaamaton synnytyksen aikana ja huumori pysyi matkassa loppuun asti. Nyt toisen lapsen olisk määrä syntyä kesällä ja odotan synnytystä innolla ♡

  • Reply Emmye Tuesday, January 17, 2017 at 02:51

    Minusta suunnitelmasi kuulostavat hyviltä ja realistisilta. On myös hyvä, että olet varautunut siihen, että kaikkeen et voi vaikuttaa eikä suunnitelma välttämättä toteudu. Kuitenkin se voi siinä kaikessa tuntuakin ihan erilaiselta. Itse olin päättänyt pärjätä ilman epiduraalia, mutta en pärjännyt ja koin sen tosi isona pettymyksenä. Minulla oli raskausmyrkytys, jonka seurauksena synnytys käynnistettiin. Kärvistelin yli kaksi vuorokautta hirveissä supistuksissa (se oksitosiini) ja lopulta otin epiduraalin. Minulle sanottiin, että jos tunnissa ei edistystä tapahdu, tehdään sektio, koska tilanne stressaa vauvaa. Siinä vaiheessa ajattelin, että sitten on sama, vaikka otan sen epiduraalin, koska leikkauksessa, se olisi tarvittu kuitenkin. Sain levättyä ja nukuttuakin jopa ja synnytys alkoi edistymään eikä sektiota tarvittu. Eli äärimmäisen hyvä ratkaisu, mutta se tunne oli kamala.

    Mä en saanut myöskään liikkua lainkaan, koska verenpaineet oli niin hullut enkä meinannut pysyä pystyssä. En tosin ollut saanut syödä mitään yli vuorokauteen. Tuollaisessa tilanteessa hyvä kätilö on todella tärkeä. Itselleni sattui loppuun todella hyvä ja kokenut kätilö. Näki myös ponnistusvaiheessa, että olen loppu ja lääkäri kutsuttiin apuun. Tyttäreni syntyi samaan aikaan, kun aurinko nousi Helsingin kesäisellä taivaalle. Se hetki teki kaikesta kaiken arvoista. Se hetki oli se paras, jota en koskaan unohda. ❤️

    Sellainen vinkki, että miehen kannattaa varata tarpeeksi lämmintä vaatetta mukaan. Ainakin Naistenklinikalla salissa oli suhteellisen viileää ja me vietettiin siellä niin kauan aikaa, että mies meinasi vilustua. Kannattaa myös etukäteen sopia, mitä haluat miehen tekevän ja missä olevan yms.

    Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä olet esim. amerikkalaisesta tavasta, että synnytyksessä on mukana salissakin sisaruksia ja vanhemmat yms. Tuli mieleen, kun et turhia ammattilaisiakaan saliin halua.

    Oikein hyvää loppuraskautta sinulle! 😊

  • Reply MaMa Tuesday, January 17, 2017 at 06:18

    Täällä tarinoita riittää mutta laitan silti vielä omani lyhyesti :)
    Synnytys oli upea kokemus!! Raskausaikaa en niinkään haikaile, mutta toivottavasti pääsen vielä synnyttämään :D eikä ole mikään aika kultaa muistot vaan ajattelin näin heti rupeaman jälkeen.
    Toiveet oli aika lailla samanlaiset kuin sulla. Lopulta synnytys jouduttiin käynnistämään ballongin, kalvojen puhkaisun ja oksitosiinin avulla. Episiotomiakin tehtiin. Eli eipä aivan suunnitelmien mukaan :D lääkkeettömyydessä muuten pysyin paitsi lopussa muutaman henkösen ilokaasua otin. Uskon, että juuri sen ansiosta jäi hyvä fiilis. Halusin tuntea tuon ainutkertaisen tapahtuman enkä turruttaa aivoja ja kehoa. Mies oli korvaamaton apu ja tuki. Synnytys oli yhteinen kokemuksemme.
    Kannattaa huolella tutustua ja harjoitella lääkkeetöntä kiunlievitystä. Mulla kaikkein tärkeintä oli rentoutuminen. Heti kun aloin jännittää vartaloa enkä pystynyt hallitsemaan kehoa, muuttui supistukset todella kivuliaiksi. Käynnistyksen takia olin kaikenlaisissa piuhoissa mutta yritin silti liikkua ja olla pystyssä mahdollisimman paljon. Se auttoi kipuihin ja uskon että myös avautumiseen (joka oli turhauttavan hidasta!!) ja vauvan oikeaan asentoon.

  • Reply Viltsun äippä Tuesday, January 17, 2017 at 10:58

    Esikoispoikani (53 cm, 3690 g) syntyi viikolla 41+1 ilokaasun ja spinaalipuudutteen saattelemana. Mulle kävi juurikin niin, että tuo epis leikattiin tietämättäni ja sain 3. asteen repeämän, joka onneksi parantui ok. Vauva oli 10 pisteen poitsu ja siinä köllöteltiin synnytyssalissa useampi tunti, että leikkaussali vapautuu, jonne mut kärrättiin ommeltavaksi repeämän takia. (Oli muuten ensimmäinen kerta ikinä kun mut on nukutettu.) Heräämössä oli outo herätä kylmyyshorkkaan ja sieltä pääsin sitten osastolle ja halusin vauvan ehdottomasti heti viereen, vaikka hoitajat ehdottivat että voivat hoitaa vauvaa ja saisin nukkua.

    Tyttäreni (50 cm, 3200 g) syntyi sitten 39+4 ilokaasun voimalla luomuna. :) Ei kauaa ehditty mitään edes miettiä kun neiti päätti putkahtaa maailmaan. Olisko oltu jotain puol tuntia synnytyssalissa. Tälläkin kertaa jouduin nukutettavaksi leikkuriin, koska istukka ei suostunut tulemaan ulos millään. Toisessa synnytyksessä ei repeämiä tullut ja kaikki meni huipusti ilman tuota istukan “syntymättömyyttä”.

    Kävin ennen toista synnytystä juttelemassa synnytyspelkopolilla tuon 3. asteen repeämän takia ja siellä lääkäri vielä ultrasi vauvan että ei ole mikään jättibeibi tulossa.

    Tsemppiä ja voimia h-hetkeen! <3 Palkinto on niin ISO, ettei sitä sanamäärät riitä kuvailemaan.

  • Reply Maria Tuesday, January 17, 2017 at 14:27

    Minun lapseni ovat kaksi vuotta ja yksi vuotta vanhoja (kyllä – himpun reilun vuoden ikäero ja siinä välissä oli keskenmenokin).

    On hyvä, että tunnet vaihtoehdot. Minäkin toivoin ensimmäisen kanssa luomua, toisen kanssa sanoin ainoaksi suunnitelmakseni saada lapsi ulos elävänä ja olla itse suht ehjänä vielä siinä vaiheessa.

    ISO asia, josta minusta ei puhuta lainkaan tarpeeksi, on tuo miehen mukaan tuleminen. Meillä mies oli puolet kolme vuorokautta kestäneestä ensimmäisestä synnytyksestä mukana (aina pätkän välillä, sitten kävi töissä ja minä olin yksin kotona ja sairaalassa ja mies tuli synnytyssaliin viimeisiksi tunneiksi). Hän joutui lopussa pitämään jalkaani paikallaan (kiireinen yö ja toista kätilöä ei heti saatu paikalle) ja näki AIVAN kaiken. Hän sai melko pahat traumat minun kipujeni näkemisestä sekä tuon tunnin kestäneen “loppuhuipennuksen” näkemisestä. Toisella kertaa synnytin sitten doulan ja kätilön kanssa, ilman miestä. Minua pelotti olla ilman häntä, mutta uskon sen olleen liitollemme parempi.

    Eli siis – suosittelen aina miettimään tarkkaan, kuinka herkkä oma mies on ja vähintään kehottamaan tätä pysymään poissa “business endistä”. Nimimerkillä seksielämämme ei ole palautunut vieläkään.

    En halua masentaa ja mieheni tekee koko ajan töitä saadakseen tuon trauman käsiteltyä. Tästä ei vain mielestäni puhuta tarpeeksi.

    Onnea teille ja varmasti se hyvin menee. Avoin mieli ja luotto kätilöihin riittävät loistavasti.

  • Reply Mgi Tuesday, January 17, 2017 at 18:04

    Meillä on kaksivuotias poika. Raskausaika sujui tosi hyvin ja selvitin synnytyksen vaiheita etukäteen ja tein omaa toivelistaa niinkuin sinäkin. Mutta klassisesti mikään ei sujunut kuten olin toivonut. Viimeisillä rv:lla huomattiinkin, että vauva on virhetarjonnassa ja raskaus meni vielä yliajalle, joten synnytys käynnistettiin.

    Oksitoonitippa teki supistuksista todella kivuliaita, kärvistelin kuutisen tuntia ilokaasun voimalla, sen jälkeen pyysin epiduraalia. Mutta tilanne muuttui äkisti ja sain epiduraalin sijaan spinaalin ja hätäsektion. Loppu kuitenkin hyvin. Saimme terveen pojan :)

    Minulle ei jäänyt traumoja, imetin poikaa reilu vuoden ja imetys sujui hyvin. En usko, että sektio vaikutti kiintymyssuhteeseen! Sektio haava parani noin 4-6viikossa. Pientä arpea enää tuskin huomaa. Itseäni harmitti sektioon joutuminen aluksi, mutta se tehtiin vauvan parhaaksi, joten turha sitä on liikaa ajatella. Sektiossa on pitkä parantumisaika, mutta niin voi olla myös alatiesynnytyksessä repeämien vuoksi.

    Omassa kaveripiirissäni on monenlaisia synnytyskertomuksia, osalla kaikki sujunut nappiin, osalla jäänyt traumoja, mutta niistäkin huolimatta saaneet lisää lapsia. En osaa sanoa muutakuin ajatella synnytystä avoimin mielin :) Onnea loppuraskauteen ja tulevaan synnytykseen! :)

  • Reply iida Wednesday, January 18, 2017 at 15:34

    Mulla oli hyvin samankaltainen toivelista synnytyksen suhteen: luomuna niin pitkalle kuin vain mahdollista, sit muita kivunlievityskeinoja tarpeen mukaan ja epiduraali vasta jos tuntuu etta kuolee. Ei interventioita ellei vauvan tai minun hengissapysymisen vuoksi pakollista, sama epparin suhteen. Mun mielesta on hyva tosiaan tutustua kaikkiin vaihtoehtoihin, suunnitella best case scenario ja siita onkin jo sit helpompi menna tilanteen mukaan kun se synnytys sitten koittaa.

    Ma synnytin sairaalan sijaan midwife led unitissa (MLU, joka tosin sijaitsi sairaalan pohjakerroksessa, mika oli kiva jos jokin olisi mennyt pieleen…).

    Supistukset alkoivat siis jo sunnuntai-iltana, mutta eivät olleet tarpeeksi tiheässä ja välillä lopahtivat kokonaan. Näin jatkui koko maanantain ja tiistain. Aina iltaa vasten supistukset muuttuivat säännöllisemmiksi ja intensiivisemmiksi, niin etten saanut nukuttua kuin pari hassua tuntia, ja aamulla lopahtivat.

    Tiistai-iltana sama meininki jatkui. Yöllä supistuksia alkoi tulla klustereina: useampi supistus alle minuutin välein, sitten tauko ja taas uusi klusteri… Siinä ei paljoa taas tullut nukuttua. Kuuden aikoihin keskiviikkoaamuna soittelin synnärille (sinne midwife-led osastolle) että joko sais tulla, kun alkoi tuntua, etten kestä enää. Siellä tuumasivat, että voisin hyvin lähteä tulemaan sinne – ja jos homma ei etenisi, voisin mennä synnytyksenkäynnistykseen, joka minulle oli sille päivälle buukattuna joka tapauksessa. Niinpä minä ja Parempi Puolisko kävimme matkaan.

    Synnärillä meidät tsekattiin sisään, saatiin (valtaisan iso) oma huone, ja minä ranteisiini rannekkeet. Amy-niminen kätilö, joka otti meidät vastaan, oli itse asiassa sama tyyppi, joka veti tutustumiskierroksenkin! Kovin kauaa ei kyllä hänen seurastan saatu nauttia, siellä oli juuri vuoronvaihto meneillään. Aamuvuorolaiset sitten tulivat meitä morjenstamaan, tsekkasivat tilanteen down below ja kuuntelivat vauvaa dopplerilla. Näitä tilannetsekkauksia tehtiin muistaakseni melko tiheään. Kyselivät halusinko aamiaista (ei kiitos, söin kotona) ja käskivät painaa nappia jos alkaisi tuntua, että haluaisin jotain kivunlievitystä.

    Siinä sitten yritin pysyä aktiivisena ja liikkeellä, pompotella pallon päällä ja mitä vielä. Ei ollut ihan helppoa. Pari tuntia taisin sinnitellä ennen kuin totesin, että ei helvetti, jotain helpotusta kipuihin on pakko saada. Vaihtoehtoina tarjottiin petidiiniä tai tramadolia, joista valitsin tramadolin. Ja ah autuutta, kun se alkoi potkia! Olo oli vähintääkin euforinen. Mukava täti toi tilaamani roast chicken -lounaan (oli menu ja kaikkea, mistä sai valita!), josta söin yhden palan kanaa sekä jälkiruokajäätelön. Jotka sitten hetkeä myöhemmin oksensin, koska opioidit laittaa oksettamaan.

    Jossain vaiheessa tramadolin vaikutus alkoi hiipua. Lisää ei herunut, koska edellisestä annoksesta oli kulunut liian vähän aikaa. Kätilö kuitenkin ehdotti, että kokeilisin, josko synnytysaltaassa lämpimässä vedessä lillumisesta olisi apua. Kyllähän siitä oli, varsinkin aluksi. Siellä sitten lilluin, kuunneltiin musiikkia, ja minä nukahtelin (Parempi Puolisko oli vieressä toimittamassa DJ:n ja hengenpelastajan virkaa). Mulla ei ole aavistustakaan, kuinka kauan altaassa viihdyin, mutta jossain vaiheessa totesin, ettei toimi enää, ja halusin pois.

    Tässä kohtaa taisin pyytää lisää kivunlievitystä, ja kysellä epiduraalin perään. Höpsistä pussiin, sanoi kätilö (kuulemma), olin pärjännyt niin hyvin tähänkin saakka, että pärjäisin loppuajankin ilman epiduraalia – toki he minulle sen hankkisivat jos ihan väen vängällä sen vaadin, mutta miten olis sen sijaan vaikka petidiini? Siinä tuli mukana pahoinvoinnin estolääkekin, mikä toki oli kiva kun oli siinä tullut oksennettua kaikki se vähä, mitä olin saanut syötyä tai juotua.

    Ja ei kun petidiinipiikkiä kehiin. Tässä vaiheessa taisi olla taas jonkinlainen vuoronvaihto, sillä muistan hatarasti uuden kätilön tulleen esittelemään itseään. Samalla hän keksi ehdottaa, että laitetaanpas lattialle jumppamatto ja säkkituoli, jossa voisin makoilla ja nautiskella ilokaasua (tähän saakka kätilöt olivat olleet sitä mieltä, että oli liian aikaista ilokaasulle). Olin tässä vaiheessa niin kujalla väsymyksen, vähäisen syömisen ja juomisen, lääkkeiden sekä ilokaasun yhteisvaikutuksesta, etten oikeastaan tiedä ajan tai tapahtumien kulusta juurikaan. Supistukset tulivat edelleen hirveän kivuliaina klustereina, joiden välissä joko nukuin tai puhuin ihan sekavia (selitin kätilölle mm. kuinka Parempi Puolisko oli syönyt kaikki synnytysevääni…).

    Jotenkin tästä jäätävän pitkästä latenttivaiheesta kuitenkin päädyttiin ponnistamaan. Ilmeisesti kätilöillä oli taas vaihtunut vuoro, sillä sielläpä olikin taas vanha tuttumme Amy (ja lauma kätilöopiskelijoita) paikalla auttamassa vauvaani maailmaan. Tästäkään osuudesta en ihan hirveästi muista mitään: jotain keskustelua siitä, oliko lapsivedet menneet jossain vaiheessa (en edelleenkään tiedä, menikö ne ennen kun pinnistelin vauvan maailmaan, vai siinä samassa rytinässä). Sekavasta tilastani huolimatta kykenin kuitenkin kai aika hyvin noudattamaan kätilöiden ponnistusohjeita, ihana Parempi Puolisko oli erinomainen kannustaja sekä ilokaasuvastaava — ja niin saapui maailmaan Bambina.

    Vauveli oli hieman unresponsive, ja lisähapen tarpeessa. Sain sanottua, että antakaa Paremman Puoliskon katkaista napanuora, ja niin hän tekikin, ennen kuin lähti vauvan mukaan hakemaan lisähappea. Siellä oli kuulemma vähän löyhytelty happimaskia vauvan yläpuolella, ja hän oli siitä sitten hyvin nopeasti piristynyt. Nopeasti he sieltä tulivatkin takaisin ja sain beibin takaisin syliini. Hän oli niin mielettömän valpas ja virkku. Isot silmät tillistelivät maailmaa. Siinä vauvaa pidellessäni kysyin, että “mitä mä nyt teen”. Olin ehkä vieläkin aika pöhnässä, vaikka adrenaliini ja muut hormonit olivatkin selkiyttäneet päätä hurjasti, eikä väsymyksestä ollut enää tietoakaan.

    Bambinan strategiset mitat selvitettiin sillä välin, kun kätilöt tarkastivat, olinko minä paikkailun tarpeessa (en ollut!!!!! thank goodness), ja samaan syssyyn vauvalle tuikattiin K-vitamiinipiikki. Vauvan tarkastanut kätilötäti myös totesi kielijänteen olevan kireä — tästä lisää myöhemmin.

    Loppuilta ja -yö ihmeteltiin suloista vauvaa, syötiin Happy Mealit, kuunneltiin Paremman Puoliskon kuratoimaa beibi-soittolistaa, harjoiteltiin imetyshommia (kaikki kolme – Parempi Puolisko on nykyisin imetysekspertti), ja oltiin vain niin pirun onnellisia.

    Vaikka latenttivaihe kesti ja kesti, aktiivinen synnytys oli vain reilu 3 tuntia, mikä kuulemma ensisynnyttäjälle on melko lyhyt. En kyllä tiedä, että mistä tarkalleen tämän reilun kolmen tunnin laskeminen on aloitettu. Joka tapauksessa olen kiitollinen, ettei siinä sen kauemmin nokka tuhissut; että lisähappitarpeen aiheuttamasta säikähdyksestä huolimatta vauvalla oli kaikki hyvin; että yleisesti ottaen kaikki meni hyvin.

  • Reply Popsis Wednesday, January 18, 2017 at 16:56

    Takana 2 synnytystä ja ei ihan maailman ihanampia kokemuksia.. 1. poika käynnistettiin, kamalat supistukset, keskellä ponnistusvaihetta hoitajien vuoronvaihto, mutta lopulta 1,5h ponnistusvaiheen jälkeen syntyi 55cm, 4kg vauva käsi poskella. 2. poika päätti onneksi itse syntyä päivää ennen suunniteltua käynnistystä. Spinaalin vaikutus loppui ennen ponnistusvaihetta ja 53cm, 4,7kg(!) jäi vielä hartioista kiinni ennen syntymistään. Ensimmäisestä monta, monta tikkiä ja toisesta vain yksi… Kolmas olisi silti vielä tervetullut 😉

  • Reply Assis Wednesday, January 18, 2017 at 22:44

    Aaaaaah sun toivelista on ihana!! Mulla oli tosi samanlainen ja mä sain 7/7 synnytyksen TÄYSIN luomuna. Oli niiin hyvä ja voimaannuttava kokemus.
    Vedet meni 5:30 aamulla ja siitä aika nopeasti sit omalla kyydillä kättärille. Synnytys käynnistyi itsekseen iltapäivällä ja Klo 22 siirryttiin saliin ja 05:07 poika oli ulkona. Ponnistusvaihe jakkaralla mieheeni nojaten kesti yhdeksän minsaa ja poika oli kolmen supistuksen jälkeen ulkona. Ei tullu repeämiä eikä muitakaan vaurioita. Parhaat kivunlievitykset oli TENS-laite, jumppapallo, kuuma suihku ja hieronta.
    Usko itseesi, löydä voimasi ja ota ilo irti sun ensimmäisestä synnytyksestä! Et tuu ikinä unohtaa sitä ja sen jälkeen synnyttäminen ei oo enää niin pelottava juttu kun se eka kerta on ohi :)
    Kaikkea hyvää vikaan kolmannekseen ja ihanaa synnytystä!! <3

  • Reply Ella S Friday, January 20, 2017 at 11:48

    Olen törmännyt useammassa blogitekstissä tuohon samaan “ei opiskelijoita paikalle silloin kun minä synnytän, koska ne ei osaa mitään ja pilaa koko jutun” asenteeseen ja ihan näin tulevana sairaanhoitajana ja toivottavasti ehkä joskus kätilönä ihmettelen tätä suuresti. Miten me voidaan ikinä oppia mitään, jos kukaan ei halua, että hoidetaan niitä tai osallistutaan synnytykseen? Ei mitenkään. Sinuna miettisin vielä tuota asiaa ja varsinkin kannattaako huudella sitä suureen ääneen. Ne opiskelijat on kuitenkin tulevia kätilöitä. Ei opiskelijoiden ohjaajat anna meidän tehdä mitään mikä vaarantaisi sun tai sun lapsen terveyden.
    Tarkoitukseni ei ole loukata sun tunteita mitenkään, mutta ehdotan miettimään asiaa meidän opiskelijoiden kannaltakin.

  • Reply Mama Saturday, January 21, 2017 at 22:16

    Itsellä suunniteltu (pelko)sektio. Sain päättää päivän milloin poju syntyy, menin sairaalaan, epiduraalipuudutus, (sattuu suunnilleen saman verran kuin verikoe eli ei yhtään) kahdeksan minuuttia ja vauva oli pihalla! :-) Sitten menin odottelemaan muutamaksi tunniksi että puudutus häviää. Söin haavakipuun pelkkää buranaa ja pääsin parin päivän päästä kotiin. Haava parani nopeasti ja tuntui hieman kireältä ehkä muutaman viikon. Ihan uskomattoman helppoa. Paras päätös mitä olen elämässäni tehnyt tuo sektio.

  • Reply Emmi Sunday, January 22, 2017 at 13:55

    Mulla oli kans samat toiveet kun sulla, annoin kätilölle synnytystoivelistan ja miehen kanssa oltiin käyty toiveet ja synnytystä muutenkin läpi niin että molemmat oli perillä siitä mitä voi käydä ym. Ilokseni kaikki meni tosi hyvin ja toiveideni mukaisesti sillä kaikki sujui luonnostaan kivasti omalla painollaan. Suosittelen kotona avautumisvaiheessa jumppapalloa ja saunaa ja itse salissa menin ammeesseen joka myös oli hyvä. Luota vaan siihen että kaikki menee hyvin ja antaudu siihen synnytykseen täysillä, hyvin se menee:) itse en siis revennyt ollenkaan eikä tehty episiotomiaa, saattoi olla että siitä oli apua että olin öljynny paikkoja pitkin raskautta ja lämpimässä vedessä ollut ennen ponnistusvaihetta. Mulle laitettiin kohdunkaulanpuudute ja se oli tosi tehokas ja hyvä kivunlievitys koska tunsin silti supistukset ja se ainoastaan rentoutti viedessään pahimman kivun pois joten pääsin avautumaan tehokkaasti

  • Reply jennilee Sunday, January 22, 2017 at 20:04

    Iiiihan jokaista kommenttia en nyt kahlannut läpi kun rauhottelen kitisevää vauva tässä samalla (:DD) mutta suosittelen lämpimästi aktiivinen synnytys -facebook-ryhmää kaikille odottaville äideille. Itse olin saanut sektioajan esikoisen synnytystrauman aiheuttaman synnytyspelon vuoksi kuopusta odottaessani viime kesänä ja osin tuon ryhmän ansiosta uskalsinkin synnyttää alakautta kun synnytys käynnistyi ennen sovittua sektio-aikaa. Enkä kadu yhtään. Aktiivinen synnytys tarkoittaa sitä että äiti on ennen kaikkea aktiivinen toimija omassa synnytyksessään, ei pelkkä potilas ja toimenpiteiden kohde. Eri naisille tämä tarkoittaa tietenkin erilaisia asioita omien kokemusten ja mieltymysten mukaan. Oikein hyvää ja onnistunutta synnytystä sulle Anna! :)

  • Reply Sara Monday, January 23, 2017 at 13:20

    Mä en tiedä luetko näitä myöhäisiä kommentteja enää, mutta sen verran haluan tsempata, että tuollainen toivomasi synnytys on ihan mahdollinen ensisynnyttäjälle ja älä anna kenenkään lannistaa itseäsi.

    Mulla oli ekan kohdalla ihan samat “toiveet” ja vaikka synnytys kaikkineen kestikin 20h, sain luomuilla itseni alusta loppuun oppikirjamaisesti synnytysaltaassa lillumisen jälkeen ponnistamaan jakkaralta. Luin paljon bebesinfon sivuja etukäteen ja samoin kirjan “New active birth” ja jonkun Ina Maynkin kirjan ja valmistauduin miehen kanssa muutenkin. Olihan ne supistukset ihan erilaisia, mitä oli kuvitellut (samanlaista kipua, kuin menkkakipu, mutta kokonaisvaltaisempaa ja toki sitten loppua kohden kovempaa tylppää kipua), mutta opin aika nopeasti, mikä itselläni toimi niiden kanssa pärjäämiseen : lantion pyörittely, alaselän “hinkkaaminen” ja hierominen voimalla (tässä hommassa siis mieheni ja olimme jo hajoitelleet aikaisemmin), kummavesipussin painaminen alavatsalle jne. Ilokaasua tai mitään muita luomujuttuja en edes halunnut kokeilla.

    Siitäkin kannattaa olla tietoinen, että kun tulee se viimeisin avautumisvaihe on supistukset (siis luomuna) aika non-stop ja olo voi olla pakokauhuinenja sekava, mutta sen tietäen osaa jo ennakoida, että ihan just pääsee ponnistamaan. Sillä tiedolla kestääjo aika hyvin sen kohdan yli.

    Kaksi seuraavaakin lasta syntyi luomuna; kakkonen melkein syöksyen just, kun päästiin sairaalaan ja kolmonenkin varsin sutjakkaasti lähinnä jumppapallon päällä puhallellen. Kaksi pienempää synnytin nelinkotin nojaten sairaalasänkyyn ja se oli myös hyvä asento.

    Joka kerta kirjoitin “toivelistan” ja sitä kunnioitettiin kivasti. Kätilöt osuivat aikalailla nappiin, koska olin toiveeksi kirjoittanut luomumyönteisen kätilön ;).

  • Reply viivi Monday, January 23, 2017 at 22:19

    Mulla oli todella mukava synnytys. Raskaus meni jo yliajalla, olitiin menossa viikoilla 41+2. Sinä päivänä oli yliaikakontrolli, josta ottivat miut suoraan osastolle sisälle ja alotettiin cytotekeilla käynnistelemään. Muutamia pillereitä sinä päivänä, mutta en tuntenut mitään vaikutusta, ei supisteluja. Seuraavana päivänä sain klo 14 viimeisen cyton ja klo 15 alkoi kovat supistukset. Muistan kun olin miehen kanssa sillon just sairaalan rappusia kävelemässä ja meinas taju lähtee! Noo siitä omalle osastolle ja hoitajaa kuhtumaan. Asiat edistyi ja synnytyssalissa oltiin klo 17. Laps oli ulkona klo 22 jälkeen. Välissä otin epiduraalin kipuihin, ne oli jotain niin järkyttävää. Jouduttiin käyttämään imukuppia apuna, sillä neiti oli hartioistaan jumissa, napanuora kaulan ympärillä ja todella vauhilla piti saada ulos. Toki tehtiin myös eppari siinä. Mitään muita vaurioita ei minuun tullut, kun tuo eppari, sen tikkasivat. Kaikenkaikkiaan olen tosi tyytyväinen synnytykseeni, ei tarvinnut montaa vuorokautta kärsiä supistuksista, vain sen muutaman tunnin. Epparin haava parani täydellisesti, ilman mitään kipuiluja. Ja kätilö oli mitä mahtavin!
    Samaan aikaan oli synnyttämässä kaverini. Hälle ei tehty epparia ja vauva tuli niin vauhdilla että hän kirjaimellisesti repesi persettä myöten. Vieläkin kärsii tuosta repeämästä ja aikaa on kulunut kohta 2 vuotta. Eikä tule koskaan saamaan synnyttää alateitse uudelleen.

  • Reply Villa Tuesday, January 24, 2017 at 11:05

    Suosittelen lämpimästi TENS-laitetta, se oli aivan mahtava apu! Samoin suosittelen lääkkeetöntä synnytystä, jos vain suinkin mahdollista. Tilanteita on toki erilaisia, mutta meidän kohdalla lääkkeettömyys oli mielestäni vauvan etu: Hän oli virkeä, reipas ja tarkkaavainen heti ensi sekunneista lähtien ja oli ihan samantien valmis imemään rintaa touhukkaasti tuhisten. Samoin itse pystyin sekä koko synnytyksen ajan että heti synnytyksen jälkeen (tai no, heti kun repeämät ja eppari oli tikattu kasaan) kävelemään omilla jaloilla, kun ei ollut voimakkaita lääkkeitä vaikuttamassa lihaksiin.

    Omalle kohdalle sattui epämiellyttävä kätilö, jonka vuoksi muilta osin mahtava synnytyskokemus herättää vieläkin tosi negatiivisia tunteita. Synnytyksestä on jo pari vuotta, mutta täytyy myöntää, että edelleen olen vähän katkera tuolle ihmiselle. Hänelle se oli yksi työvuoro muiden joukossa, mutta minulle elämäni merkittävin tapahtuma. Kätilön töykeys ja määräily olivat suurimmat ongelmat, enkä erityisesti arvostanut sitäkään, että eppari leikattiin ilman minkäänlaista varoitusta: Yhtäkkiä vain tunsin kun sakset upposivat välilihaan. Paljon muutakin kurjaa tapahtui synnytyksen aikana ja nyt tulevaa synnytystä ajatellessani en pelkää mitään muuta kuin sitä, millainen kätilö kohdalle sattuu.

  • Reply Riikka Monday, February 13, 2017 at 10:35

    Onpa ihania (ja kamalia) tarinoita! Itsellä takana nyt kaksi synnytystä, ja toiveena oli molemmissa ensisijaisesti luomualatiesynnytys. Eihän se ihan niin mennyt. Ensimmäisen kohdalla korkea lapsivedenmeno (jota ei kätilöt uskoneet lapsivedeksi, kun eihän ensisynnyttäjät mistään mitään tiedä, housuusi vain pissaat) johti käynnistykseen cytotecilla. Itse synnytys oli nopeahko (supistusten alusta alle 9h, ponnistus 15min) ja ilman lääkkeitä mentiin (thank god for TENS), mutta ponnistusvaiheessa sydänäänet laski ja jouduttiin imukupilla avittamaan, jolloin myös episiotomia tehtiin automaattisesti. Sen paraneminen kestikin sitten 1,5 kk ja se “tuntui” alapäässä vielä vuoden päästäkin. Eli sitä välttäisin kyllä viimeiseen asti. Toinen synnytys käynnistyi vedenmenolla luonnostaan ja eteni TENSin kanssa samaan tapaan kuin ensimmäinenkin. 9h supistelun jälkeen mentiin Oysiin. Salissa oltiin kuutisen tuntia, kun ensimmäisen kanssa alle kolme. Tuntuikin muutaman tunnin jälkeen, ettei kaikki ole ihan hyvin, kun en auennut senttiäkään lisää ja sydänäänet rupesi laskemaan. Päädyttiin tilanteeseen, jossa minä olen kontallaan ja kätilö ja lääkäri vuorotellen työntää käsin vauvaa ylöspäin supistuksen ajan (kun kroppa yrittää sitä puskea just vastakkaiseen suuntaan), tässä vaiheessa olin aika valmis ottamaan TENSin tilalle jotain tujumpaa, ei nimittäin tuntunut kovin mukavalta. Siitä seuraavaksi tulvahtikin verta reilummasti, mikä johti hätäsektioon ja terveeseen poikavauvaan 5min myöhemmin. Diagnoosina istukan repeäminen ja napanuora tiukoilla kiepeillä kaulan ympärillä (mikä olisi ilmeisesti estänyt alatiesynnytyksen joka tapauksessa). Maito nousi sektion jälkeen nopeammin kuin alatiesynnytyksessä, ja kiintymyssuhde jopa parempi kuin ensimmäisen kohdalla (kun äidinvaistot jo valmiiksi hereillä). Hätäsektiosta toivuin mielestäni nopeammin kuin episiotomiasta, mikä tuntuu ihan päättömältä. Lopulta molemmista synnytyksistä jäi hyvät muistot (vaikkakin hätäsektiosta pieni kaiherrus, kun en saanut synnyttää alakautta). TENS oli aivan korvaamaton, mahdollisti kipulääkkeettömyyden molemmilla kerroilla, suosittelen! Omat suunnitelmat eivät toteutuneet lopulta kummassakaan synnytyksessä kunnolla, mutta olin siihen varautunut, joten ei jäänyt haittaamaan. Ihania kokemuksia ja muistoja, vaikka olisinkin toivonut niiden menevän hieman toisin. Paljon tsemppiä sulle tulevaan!

  • Reply Hanna Wednesday, February 15, 2017 at 10:29

    Pakko kommentoida sadan muun kommentin lisäksi…

    Samanlaiset ajatukset oli ennen ensimmäistä synnytystä. Mitenkä se sitten menikään: Synnytys oli äärihelppo ja nopea, vaikka jouduttiin käyttämään oksitosiinia (sydänäänten laskun vuoksi), asento oli perinteinen puoli-istuva (ponnistusvaihe 10 min, ei pahoja repeämiä) ja epiduraali yllättäen nopeutti synnytystä (puudutusta laitettaessa 3 cm auki ja puolessa tunnissa puudutuksen jälkeen oli vauva pihalla). Sairaalassa olin 3 tuntia.

    Kaksi seuraavaa meni samalla kaavalla, mutta ilman sitä oksitosiinia. Kaikki kolme syntyivät puolessa tunnissa puudutteen jälkeen siitä 3 cm – tilanteesta. Kolmosen kanssa ehdin olla sairaalassa alle tunnin, vaikka kotoa lähdettiin heti kun heräsin vesien menoon. Ponnistustekniikkakin oli kehittynyt, kahdella ponnistuksella vauva oli leivottu ;).

    Opetus: ei kannata turhaan pelätä etukäteen, ei se aina mene niin kuin kauhukertomuksissa :)

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post