Subscribe by Email

Completely spam free, opt out any time.

Email address
(*)
All Posts By

Kirsti Sergejeff

Tapiola on ihan outo – kaupunkikävelyllä

Kävelimme viikonloppuna reittiä Viherlaakso-Kera-Mankkaa-Pohjois-Tapiola. Nostalginen reitti, jota pitkin pyöräilin yritykseni alkuvuosina, sillä toimistoni sijaitsi Tapiolan Keskustornissa. Tällä kertaa suuntasimme elokuviin Kino Tapiolaan.

Mankaan kohdalla kaihertaa aina. Muistan ajan, jolloin pyöräilin lehtomaisemissa Mankkaan suolla. Sittemmin se muuttui golfkenttää myötäileväksi ulkoilureitiksi. Jotain hyvin viehättävää hävisi uudistuksen myötä.

Vessat ovat kaupunkikävelijälle tärkeitä. Hiki tulee halusi tai ei. Repussa kulkee aina mukana pikkupyyhe ja vaihtopusero.
Ensimmäinen Tapiolan kohteemme oli Grilli Toro. Torossa vessoja on vain yksi kummallekin sukupuolelle, mutta eriössä mahtuu vaihtamaan kuivaa päälle. Niin on mukavampi syödä. Koukkukin löytyy eriön seinältä. Reppua varten. Kumma kyllä monessa vessassa on unohdettu tämän pienen hyödyllisen tarvikkeen asentaminen.

Toro kuuluu ravintolamaailman mummokastiin. Ravintolan sisustus henkii 1970-lukua.  Konseptikin kaiketi toimii, sillä ravintolassa ovi kävi tiuhaan. Tarjolla on tuhtia liharuokaa, jolla kävelijän nälkä taatusti talttuu. Kuvaan ruokia nykyään vain erikoistapauksissa. Kaikki tietävät miltä possunleike ranskalaisilla näyttää. Toron tapaan valmistettuna annos tarjotaan paprikalla ja sipulilla. Hyvää oli.

Torosta pääsee Silkkiniittyä halkoen outoon Tapiolaan. Silkkiniitty onkin etäinen muisto siitä miltä Tapiolan puutarhakaupungin piti näyttää. Ja näyttikin alkuaikonaan.

Nyt Heikintorin ympäristö repsottaa remonttia odottamassa. Sisällä kauppiastalossa kaikuu tyhjyys.
Lukevatko turistit vanhoja matkaoppaita ja mitä, sillä silloin tällöin tapaa turisteja hortoilemassa Tapiolan keskustassa. Miksiköhän? Saman tyyppisiä rakennustyömaan ja kerrostalojen risteytyksiä maailmassa riittää.

Jotain uuttakin oudossa Tapiolassa on. Ainoan (se ainoa, heh heh) kauppakeskus ja metroasema sekä ravintola Sandro. Varmaan on muutakin, mutta nämä pongasin tällä reissulla. Metroa hämmästelin jo aiemmin. Se on  kerrassaan sekava, opasteineen, portaineen ja kävelykouruineen.

Sandron ruhtinaalliset vessatilat saivat ihastumaan. Monta eriötä. Koukkukin löytyi. Invavessassa kaupunkikävelijä voi melkein ottaa suihkun. Muuten Sandro on pieni. Niin pieni, ettemme leffan jälkeen mahtuneet istumaan edes baarinpuolelle.

Kino Tapiola ei sovi mummonpätkille. Vaihdoin kaksi kertaa paikkaa enkä sittenkään nähnyt kurkottelematta. Kroppa kenossa katselin Solsidanin, mutta kyllä nauratti.

Avauskuvassa: Taustalla Tapiolan Keskustorni. Garden hotelli oikealla, vasemmalla kulttuurikeskus. Etuallalla tekojäärata luistelijoille, lähellä Tapiolan uimahallia. Se mennee taas remonttiin.

 

Grilli Toron kalustus henkii 70-lukua.

Pohjolan onnelat – Karu totuus

Jos matkustaisin johonkin Pohjoismaahan, lukisin ilman muuta Michael Boothin Pohjolan onnelat -kirjan. Karu totuus Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja (Islannistakin). Se kellottaa nytkin kirjapinossa päällimmäisenä. Joulunajan Tanskan reissua varten vilkuilin kirjasta olennaisimmat ja kaivoin esiin muutaman vuoden takaiset muistiinpanoni hänen kirjamessuilla pitämästään esitelmästä.

Britti Booth irvailee lempeästi yhteiskuntiemme piirteille. Hän on tanskalaisen kanssa naimisissa ja tuntee velvollisuudekseen kertoa englanninkielisille lukijoille onnelastamme, niin hyvistä kuin nurjista puolista.
”Pohjoismaat ei ole yksi yhtenäinen onnea hehkuva alue. Kivuliaisuuttakin löytyy”, kerrotaan muistiinpanoissani. ”Synkätkin puolet pitäisi tuoda esiin”. Miten niin tuoda esiin? Me suomalaisethan olemme mestarisynkistelijöitä.

Valoista puolista hän mainitsi onnellisuuden ja turvallisuuden.
”Pohjoismaalaiset eivät tanssi sombrerot päässä, eivätkä näytä erityisen onnellisilta. Mutta kun tutkimuksiin tutustuu, kaikki Pohjoismaat löytyvät maailman onnellisimpien kansojen sijoilta.”

Synkät puolet liittyvät sosiaalisiin taitoihin. Kyytiä saavat pohjoismaiden kansalaisten huonot käytöstavat. Ja se on oikein! Pitemmän ulkomaanmatkan jälkeen tapaan aina jäädä oven väliin, kun en muista, ettei meillä Suomessa ole tapana pitää ovea auki jäljessä tulevalle. Yhtä lailla kielenkäyttö karahtaa korvaan. Lauseet pilkutetaan vituilla ja bussipysäkit räkäklönteillä.

Muutamia lausahduksia Boothin messuesitelmästä.
”Tanskalaiset juovat alkoholia ja syövät pillereitä eniten. He ovat elämäänsä tyytyväisiä ennemmin kuin onnellisia”.
”Suomalaiset eivät huutele saavutuksistaan, eivät myöskään tanskalaiset”.
”Norjalaiset mielletään järkevinä ja säästäväisinä. Jos jollekin öljyn tuoma vauraus piti antaa, niin norjalaisille”.
”Pohjoismaat on keskinkertaiselle hyvä paikka syntyä. Brittinä on vaikea ymmärtää veroastetta, mutta sillä saa palveluja. Niin kauan kuin se toimii, kaikki on hyvin.”
”Taloudet eroavat toisistaan myös Pohjoismaissa. A-luokitus! Häränpaskaa! (suomennettuna kaiketi hevonpaskaa, mummon huomautus) Luokitus on keksitty juttu. Pankit ovat sen keksineet”.

Messuilla Booth kertoi kiertäneensä Pohjoismaissa keräämässä kokemuksia kirjaansa. Ilmiselvästi hän ei viettänyt kovin kauaa Suomessa, koska häneltä puuttui vielä tuolloin kokemus järvestä. Messupuheessaan hän provosoi siihen malliin, että jos esiintymislavan lähellä olisi ollut järvi, hän olisi saanut järvikokemuksensa. Ehkä jopa avantokokemuksen.

 

 

 

 

Melkein marittaja – reissulta kotiin

Reissulta palattua ei voi välttyä kulahtamisen tunteelta, jos on asunut samassa osoitteessa kolmekymmentä vuotta. Koti kaipaa päivitystä, tavarat uusimista. Siihen tunteeseen iski KonMari : Iloa säkenöivä järjestys -kirja, joka pilkotti kirjaston tyrkkyhyllyssä.

Japanilainen ammattijärjestäjä Marie Kondo on hullaannuttanut maailman taravan karsimisesta ja kodin raivauksesta kertovilla kirjoillaan. Niitä on myyty miljoonia eri kielisinä versioina. Hän on luonut tavaroista luopumisen filosofiastaan menestyvän bisneksen: seminaareja, online-kursseja, kirjoja, konsultteja ja vaikka mitä.  Ja suomeksi käsitteen marittaja.

Minustakin tuli melkein marittaja. Vaikka en voi kuvitella viikkaavani alushousujani origamin muotoon, jotain hellyttävää hänen ajatusmaailmassaan on. Se kiitollisuus, arvostus ja ilo tavaroista.

Aikonaan noudatin Kon Mummo filosofiaa, johon kuului sääntö: yksi tavara sisään ja yksi ulos. Se toimi hyvin sinkkuna, ennen perhettä.

Nyt matkalla ollessani ostin kahdet vaelluskengät ja Kon Mummo -filosofia vaatisi kaksista luopumisen. Yhdet vanhoista päätyivät roskikseen heti.  Helppoa, sillä ne eivät olleet lempparini.

Mutta ne toiset. Niitä mietin pitkään. Tänä aamuna lenkin jälkeen päätös syntyi karvain mielin. Lempparini saivat lähtöpassin. Ai kuinka ne istuivat mukavasti jalkoihini vaikka saumat reposttivatkin.

Vaivihkaa kiittelin kenkiä roskiksen vieressä. Ettei vaan kukaan näkisi. Kon Mari -menetelmään kuuluu esineiden kiittäminen, kun ne ovat tehtävänsä tehneet ja siirtymässä roskikseen tai kiertoon.

Vaelluskenkäni todella ansaitsevat kiitoksen!  Olivathan ne uhmanneet karhuja Via Kalevala -vaelluksella, tallustelleet monia kaupunkikävelyjä, nähneet saaristopolkuja ja maastoratoja.

Mutta nyt oli aika sanoa hyvästit. Kantapään vuori kerta kaikkiaan repsotti puhkikuluneena.  Olisin halunnut uusia vuorin kantaosaan, mutta suutarilasku olisi ollut liian suuri. Tuntuu tosi pöhköltä, mutta niin se vaan on, että uudet kengät tulevat edullisemmaksi.

 

 

Kirkkokaljat – Tanska, Gaurerslund

Joulukirkko. Niin teki mummo ja mummonmummo. En ole aivan varma onko omia muistoja vai kerrottuja, mutta ennen vanhaan joulukirkkoon mentiin aikaisin aamulla. Mentiin kuitenkin, siitä olen varma. Kirkkokiintiöni täyttyi jo ennen kuin täytin kymmenen. Lohjan kirkon seinämaalaukset oli tutkittu siihen mennessä varsin perusteellisesti. Korvia minulla ei kaiketi ollut tuolloin lainkaan. Eipä ole nytkään. Yhä sama ilmiö: kuuntelen sitten säätiedotuksen tai papin saarnan, en muista sen loputtua mitä sanottiin. Vaikka päätin ottaa selville.

Istuttiko isoisomummo kirkkokiinnostuksen vai mistä johtuu, että vierailla mailla piipahdan kirkkoon jumalanpalveluksen aikaan. Katselen miten ihmiset kokoontuvat, mitä he tekevät ja miten seremonia kulkee.

Katolisissa maissa pikkukylissä viehättää yhteisöllisyys. Kyläläiset kokoontuvat sunnuntaiaamuisin kirkkoon, jonka vieressä takuuvarmasti baarimestari odottaa juomineen. Ei mitään kirkkokahveja vaan kunnon paikalliset brandyt. Joskus olen ihmetellyt miesvaltaisuutta. Selitys löytyy ruuasta. Naiset lähtevät valmistelemaan lounasta laajennetulle perheelleen. Ei aivan istuisi suomalaismummojen sunnuntaiaamuihin. No, tapa on kuulemma vähenemään päin sitkeimmissäkin katolilaispesäkkeissä.

Joulukuusimekkoon puettu pikkutyttö liikehti levottomasti. Tuli lapsuusmuistot esiin. Nykyään kultautuneina, tietenkin. Jumalanpalvelus kesti, kesti, kesti… Todellisuudessa varmaan tunnin kuten tämän Gauerslundin kirkon joulujumalanpalvelus.

Täällä Tanskassa joulukirkkoperinne näyttää kukoistavan. Kun saavuimme klo 13.30 alkavaan seremoniaan ihmisiä virtasi kirkon portista ulospäin. Eikä siksi, että tulisivat ulos edellisestä vaan siksi, että kirkko oli tupaten täynnä.  Joulujumalanpalveluksia järjestetään useita päivän aikana, ja tietenkin kaikkialla.

Tuppauduimme kuitenkin sisään. Kaksi mahtuu aina johonkin koloon. Ohjelma näytti noudattelevan aika pitkälti samaa kaavaa kuin Suomessa näkemäni. Pappi oli virkistävä poikkeus aiempiin kokemuksiin. Nuorehko nainen, joka puhui käsillään, koko kehollaan, heiluttipa perinteistä joulupunostyötä saarnan vakuudeksi.

Tanskalaisten jouluun kuuluu paperipunoskoristeet. Tässä koristeessa raamatunlauseita on punottu sydämeen. Sen symboliikan ympärille pappi rakensi saarnansa.

Kolehtihaavin nykyaikaisempi versio käytössä. Mobiilimaksamisen ohje käsiohjelmassa.

Gauerslundin kirkko täyttää 100 vuotta ensi vuonna.

Kirkkokaljat

Kirkon ympäristö näytti samankaltaiselta kuin Suomessakin. Ympärillä hautausmaa. Parkkialue. Kahvilaa, pubia, ravintolaa ei näköetäisyydellä. Toisaalta emme niitä hakeneetkaan. Tanskassa joulu rakentuu kodin seinien sisään. Jouluhyggeilystä puhutaan.

Serkun tytär perheineen järjesti tänä vuonna jouluaaton juhlan. Siellä join kirkkokaljat. (Isoisomummu liikehtii nyt levottomasti Lohjanharjun mullissa)

Tanskassa jouluolutvalikoimaa riittää. Monia tuotemerkkejä, pullokokoja ja prosentteja. 1,8 % tässä laadussa.

 

Risalamande – tanskalaisten joulujekku

Joulupuuro tanskalaiseen tapaan. Risalamande, vapaasti käännettynä riisiä mantelin kera.  Kuten meilläkin Suomessa on tapana, riisipuurokulhoon piilotetaan yksi manteli. En tiedä kuinka yleistä on, että mantelin löytäjä palkitaan tiskivuorolla, mutta niin meillä kotona tehtiin aikoinaan. Täällä Tanskassa mantelin saajaa odottaa kuitenkin lahja.

Kaikki saavat manteleita kylläkseen, sillä niitä lisätään tehosekoittimella rouhittuna runsain mitoin puuroon. Samoin kermaa. Näin ei varmaakaan ole aina tehty, puuroresepti on muuttanut muotoaan.

Risalamanden valmistamisen alku näyttää samalta kuin kotoisen riisipuuromme. Riisiä turvotetaan suolalla maustetussa vedessä. Turvonneeseen riisiin lisätään maitoa ja haudutetaan kypsäksi. Meillä puuro makeutetaan sokerilla, tanskalaiset lisäävät vaniljatangon.

Nyt tullaan siihen vaiheeseen, johon viittasin Facebookissa. Luulin, että laskevat leikkiä kustannuksellani, kun minulle kerrottiin että puuron voi hauduttaa myös tyynyn alla. Se tarkoittikin tuppervaarakulhoa peiton alla. Tyyny ja peitto menivät minulta vielä siinä vaiheessa sekaisin. Tanskan kielen sanastoa selvensin edellisessä postauksessani.

Esimummojen aikaan puuro haudutettiin padassa heinien seassa. Mikäli oikein ymmärsin siellä nukuttiinkin. Illalla riisi esikeitettiin ja yön aikana puuro hautui padassa siellä heinissä. Jotkut vanhat ihmiset kuulemma vieläkin noudattavat traditiota mutta heinät ovat vaihtuneet peitoksi.  Aamulla lisätään vain mantelirouhe, vatkattu kerma ja se onnenmanteli. No, nuori polvi hauduttaa nykyaikaisin menetelmin.

Täälläkin mantelin saaja saattaa piilottaa mantelin poskeensa kuten Suomessa. Meillä se piilotetaan siksi, että halutaan välttyä tiskivuorolta, täällä siksi, että halutaan tehdä jekkua.  Kaikki tietävät, että vatsa pullistelee äärirajoillaan jouluaterian jälkeen, mutta jokainen haluaa löytää mantelin. Sitä ei löydä syömättä puuroa.

Jotkut tekevät risalamanden kahdessa erässä. Ensin aatonaattona suomalaiseen puurovaiheeseen asti. Syövät sitä lounaaksi ja tuunaavat puuron manteleilla ja kermalla aattoillan jälkivuoaksi.

Tässä vielä syödään pääruokaa. Risalamenden vuoro tuli myöhemmin. Meidän porukan ei tarvinnut piilotella poskeen manteleita, sillä yhtäkkiä niitä alkoi löytyä useammasta suusta. Oliko kyseessä taas joku jekku vai tehosekoittimen laiskuus. Ensimmäisen mantelin löytäjä vaivihkaa siirsi palkintolahjansa pöydän pienimmälle. Lahjakassissani oli vielä yksi paketti, jolle en ollut löytänyt kohdetta. Suomiaiheinen pellavainen astiapyyhe. Tajusin tilaisuuteni tulleen ja laitoin kaikkien neljän mantelinlöytäjän nimilaput tonttumyssyyni. Pyyhe saatesanoineen ”kuuluu kaikille samassa taloudessa asuville  ja paranee käytössä” löysi tiensä viiden hengen perheeseen. He kaikki voivat muistella Suomea kuivatessaan astioita. Huom. Tanskassa ei ole kuivauskaappeja vaan kaikki käsitiski kuivataan.

 

 

Jouluvalmisteluja Tanskassa

Samanlainen härdelli täällä Tanskassa näyttää olevan kuin Suomessakin. Ostetaan, ostetaan. Vain tavarat ja pakkaukset ovat erilaisia. Olen hukassa jo kotikonnuillani, kun joudun uuteen markettiin ruokaostoksille. Mitenkähän kävisi täällä jos joku iskisi jouluostoslistan käteeni ja passittaisi ruokakauppaan.  Varmaan hetken kärryjen sekamelskassa pyörittyäni ja pakkausten tekstejä luettuani  pökertyisin. Toivottavasti konjakkihyllyjen viereen ja joku vanhanajan lääkitsijä kaatelisi sieltä kurkkuuni virkistävää.

Suomessa mesotaan alkoholituotteiden eri myyntipisteiden prossista – ellei peräti kymmenes- tai sadasosista – mutta täällä nurkka-alepoissakin hyllyt notkuvat viinaa, viiniä ja olutta. Kattoa hipoviin tarjouskasoihin törmää jo ulko-ovella. Markettitarjonnan lisäksi porukka käy täydentämässä viinivarastojaan Saksassa siinä missä suomalaiset Virossa. Saksassa viini on kuulemma halvempaa kuin täällä Tanskassa.

Ankkaa ja possua. Aineksia kotona tehtyä risalamandea, suomalaisille tuttua riisipuuroa tuunattuna. Siitä kerron erikseen seuraavissa postauksissa. Sitten on liuta muita aineksia, joiden nimet vaativat vielä tutkiskelua. Tätä kaikkea näytti fredericialaisten ostoskärryihin sujahtavan.

Sokerissa paahdettuja manteleita. Hyvänmakuinen välipala ostosten lomassa. Myyntipisteitä kauppojen edessä.

Joulumieltä kohottamaan tonttulakki.

 

Ehtisikö tämän vielä saada valmiiksi. Optimisteja löytyy. Frederician ainokaisen vielä avoinna olevan lankamyymälän ovi kävi tiuhaan. Hyvä niin. Netti vie bisnekset kivijalkamyymälöiltä täälläkin. Moni on sulkenut ovensa.      husethansen.dk

 

Joulutorin pakkettivalikoimaa.

 

Kukkia, tottakai.

Kynttilä palaa kohti jouluaattoa. Vieressä adventtikynttilä. Sitä poltetaan yksi siivu joka sunnuntai. Näyttipä kaupoissa olevan myös uudenvuoden kynttilöitä. Logiikka sama, siivu joka päivä kunnes tulee uudenvuoden aatto.

Billund – matka jatkuu

Tämä on se kaupunki, jonka kohdalla suomalaisen kieli kangertelee. Pehmeä ja kova pee. Huolellinen ääntäminen on kunniassa. Kuinkahan monta kertaa Helsinki-Vantaan lähtöportin ohi käveli suomalaismiehiä virne suupielessään.

Billundin lentokentällä matkatavarahihnan vierellä piti oikein ihmetellä. Tanskaan olin matkalla, Kreikkaanko päädyin?

 

Matkatavarahihnaa hallitsevan installaation ruokalista.

Helpotuksen huokaus. Tutun näköinen laukku ilmestyy. En missään nimessä olisi halunnut, että hookoo blööt olisivat matkanneet päiväkausia teillä tietymättömillä. Varoittavia esimerkkejä on sekä omasta takaa että muilta useilta eri reissuilta.

Eteenpäin, sanoi mummo sohjossa ja minä Billundissa. Matka jatkui serkun autolla pitkin pimeää taivalta. Pitkä suora tie, välillä yksikaistainen johti parinkymmenen kilometrin päähän Vejlen kaupunkiin. Siellä tervehti uusi näky. Viisi sisarusta. Niitä ei viime reissulla vielä ollut.

Viisi sisarusta on viiden pyöreän kerrostalon rykelmä. Aika hauska. Siellä ne pyöreät paksukaiset loistivat pimeydessä.

Serkku päivitti Tanskan tietämystäni ajomatkan aikana. Sekä Suomi että Tanska keikkuvat vuoronperään maailman vähiten onnettomien maiden tilastojen kärjessä. (Pakko käyttää suomalaista ilmaisutapaa tuon tittelin kohdalla.)  Tanska on tainnut Suomea useammin olla ykkösenä.

Uusinta uutta Tanskan alkoholisoitujen mummojen maailmassa – ja miksei ukkienkin – on kohtuullisen huikan vanhainkodit (vapaa käännös).  Yksi niistä on Silkeborgissa sijaitseva Solgården. Alkoholia saa juoda, mutta hoitohenkilökunta yrittää hellävaraisesti houkutella asiakkaita vähentämään juomista. Ruoka on tärkeässä osassa.  Jonkinlainen ”hyvä ruoka, parempi mieli” -ajatus löytyy taustalta. Kun syö kunnolla, jaksaa kiinnostua asioista ja juominen vähenee.

Perillä Fredericiassa vaikea valinta: olutta 1,8 % vai omenamehua. Otin olutta ja viiniä.

Maallepanon aikoihin kävimme oudonlaisen vuodevaatteita koskevan keskustelun. Kerroin, että minulla on mukana oma tyyny (käytän muotoiltua pientä matkatyynyä, ylellisyys jonka sallin itselleni, sillä matkustaminen on suuri osa työtäni). Serkku silmät ymmyrkäisenä ihmetteli miten sellainen mahtuu matkalaukkuun. Mahtuu, mahtuu.

Kaiken tuloksena heräsin aamuyöstä kankut kohmeessa. Säädin lämpöpatterin täysille ja kietouduin tiukemmin pussilakanaan. Peiton puutetta hieman ihmettelin, mutta päättelin sen johtuvan siitä, että täällä nukutaan lämpimissä huoneissa olihan serkku puhunut pattereista ja lämpötiloista monisanaisesti.  Näitä nukkumistapoja ja -ympäristöjä on nähty vaikka minkälaisia.

Sanasto on sittemmin selvinnyt

  • dyne = peitto vaikka muistuttaa suomenruotsin dyna -sanaa, joka on tyyny
  • hovedpude = tyyny
  • tfeppe = täkki

 

Joulunviettoon Tanskaan

Pitikin hankkia kiire itselleen. Aikaa olisi ollut vaikka kuinka, mutta pakkaaminen jäi viime tinkaan. Samoin kuin tämä tanskalaisten hyggeilystä kertova kirja, jonka jo hyvissä ajoin asetin sängyn viereen. Sain sen pikaluettua lähtöaamuna. Tanskalaiset ovat tehneet kotoilusta maabrändin. Siitä on ahkeraan kirjoitettu Suomen lehdissä ja on mielenkiintoista nähdä miten hyggeillään käytännössä.

Tuliaisiksi toivottiin Fazerin Sinistä suklaata, sitä perinteistä eikä mitään uusia makusotkuja. Turun sinappi, Sininen lenkki ja Koskenkorva-juusto olivat myös listalla.  Arvelin serkkujen muistin tehneet tepposia ja ostin Koskenlaskijaa.

Niin ja tietenkin ruisleipää. Tanskassa saa kyllä tummaa leipää, mutta se on yleensä meidän kokojyväleipää muistuttavaa. Tuore ruisleipä on herkkua.

Ihanaa. Kerrankin helppo ostaa joululahjat.

Viime ostokset survottiin Lähderannan parkkihallissa matkalaukkuun. Aika hyvin mitoitettu! Lentokentän virkailija kertoi, että muutama sata grammaa olisi vielä mahtunut 23 kiloon.

Lento Billundiin. Hyvä yhteys Jyllannin eri kaupunkeihin. Alle kaksi tuntia, Finnairin suora Helsingistä. (Legolandiin matkustaville hyvä vaihtoehto)

Kiva yllätys. Serkut halusivat, että tuon joulupukin mukanani. Joulupukkihan on siis suomalainen. Se on asia,  josta pitää ulkomailla muistuttaa alinomaa, kun ruotsalaiset ja joskus jopa norjalaiset yrittävät omia hänet.  No kuinka ollakaan, joulupukki tallusteli pitkin Helsinki-Vantaan lentoterminaalin käytäviä. Finavian kampanja, jonka tarkoituksena on tarjota mahdollisuus nähdä pukki myös niille, jotka eivät ehdi Lappiin asti.  Lisää voi lukea www.santaclausfinland.fi

Melkein sainkin pukin mukaani. Mutta matkustusasiakirjoja varmaan puuttui ja pukki jäi lentokoneesta. Noin vanhalla miehellä passit ja muut lienevät tsaarinaikaisia. Lupasi kuitenkin tulla aattona perässä.

Juhlajuoksulla löntystelemässä – Juokse Suomi Paremmaksi

Eilen Helsingissä juostiin perinteinen itsenäisyyspäivän lenkki, joka noudattelee Suomen muotoa. Siis ne vetreät juoksivat, mummo löntysteli. Vetreät ehtivät maaliin (lähtöpisteeseen Lassilan liikuntapuistoon)  himpun yli tunnissa.  Lenkin pituus on noin 11 kilometriä.

Aikani oli huimat 2  tuntia 30 minuuttia. Kuviakin ehdin ottamaan. Tässä otoksiani.

Juostaan Suomi Paremmaksi. Itsenäisyyspäivän lenkin kartta.

 

Idean isä Juha Kähkönen.

Innokkaimmat paikalla jo hyvissä ajoin. Kokoontuminen Lassilan liikuntakeskuksen parkkipaikalla.

 

Jotain sinistä ja valkoista piti olla juhlan kunniaksi. Lisäksi tunnelmaan asettaudutiin laulamalla yhdessä Maamme-laulun ensimmäinen säkeistö.  Harjoittelin videointia laulun taltioimiseksi (videokameran kanssa touhuilu on uusi kehityskohde, jossa oppimista riittää) .  Opin taas jotain. Tästedes en laula. 🙂

 

Juha näyttää suunnan.

Ei kun menoksi. Huomaa kuinka askel on kevyt. Juhakin melkein ilmassa.

Sinne ne menivät.

Hieno ilma, hienot maisemat.

 

Lepotauko numero yksi.Näissä maisemissa kelpaa lepuutella jalkojaan. Angry Bird lukee penkin selkämyksessä.

Reittimerkintöjä löytyi vaikka mistä.

Jos nauhat olivat hävinneet (kuka ryökäle tarvitsee lettinauhoja niin kipästi), käyhän reitin merkitseminen näinkin.

Juoksuhauta matkan varrella.

 

Naakiva kunnanjohtaja – Konnevesi reissun kokemuksia

Konneveden kunta järjesti viime viikon loppupuolella kalastuspainotteisen toimittajaretken alueelleen. Mukana oli tekniikka- ja ympäristötoimittajia plus matkabloggaava mummo sekä kiemuraisella ja liukkaalla kelillä tuskaileva kuljettaja. Silloin kun on liukasta, on liukasta. Mutta perille päästiin, kumpaakin suuntaan. Ajomatka Helsingistä Konnevedelle kesti reilut viisi tuntia.

Tässä hieman tunnelmia reissulta.

Kun pitkän bussimatkan saavuimme perille Konneveden Siikapirtille, järjestys oli selvä: huonejako, ruoka ja sauna.

Petipaikkoja Siikapirtillä on kolmetoista. Toimittajarypäs oli sen verran pieni, että jokaiselle riitti oma huone.

”Kekkosen saunalla”

Kekkonen kalasteli alueella 1964-81. Siitä löytyy kiveen hakattua tietoakin läheisen sillan kupeessa.

Saunoja Siikapirtin alueella on kaksi, puulämmitteinen ja savusauna. Tässäkään ei tarvinnut aikailla, naiset nopeimman etuoikeudella savusaunaan ja miehet jäljelle jääneeseen.

Aina tämän tyyppisissä paikoissa mietin miten ulkomaalaiset – sellaiset, joille saunakulttuuri ei ole entuudestaan tuttu – selviävät. On kuppia, kappoa, kuumaa vettä, kylmää vettä, mustaa, hämärää. Käsikopelolla löytyvät pesuvälineet mutta mieluiten yleensä suuntaan tavan suihkuun. Niin nytkin. Siikapirtin majoitusrakennuksessa on suihkutilat.

Savusaunan lempeät löylyt saavat aikaan illuusion, ettei vesi ole kylmää tähän aikaan vuodesta. Kyllä on. Hyytävää. Koska illallinen painoi vielä vatsassa ja viini juoksi verisuonissa, tyydyin vain kastelemaan jalat.

 

 

Hauki on Kala

Kalastusteema väritti reissua. Kalojen nimiä virtasi yhtä vuolaasti kuin vettä alueen koskissa. Saattoipa sekoittua mukaan vesikasvejakin, sillä monet korvieni ohi lipuvat nimet olivat niin outoja, etten tiennyt onko kyseessä kasvi vai kala.

Mutta hauki on Kala. Oikein isolla koolla. Kylmäsavustettu hauki oli Siikapirtin illallispöydän ehdoton kuningastar (ei ole kirjoitusvirhe, vaikka woordi niin väittää, vaan nykyaikaan soveltuva neutri ilmaisu). Tarjoiluvati tyhjeni hetkessä.

Lähiruokaa, sitä tarjoaa kaikki. Niin Siikapirttikin.

Siikapirtti

Entinen yli satavuotias Kymi-yhtiön toimistorakennus  ja paikallisjohtajan asuintalo on muuntautunut matkailijoiden ja tilaisuuksien tarpeisiin. Häitä, kokouksia, saunailtoja sekä majoitusta ryhmille järjestää paikallinen Mieronvirta Oy. Kari Leppänen oli meillä isäntänä.

Yritys vuokrasi tilat kunnalta viime keväänä ja aloitti toiminnan. Uusissa kuvioissa on vielä paljon hiomista yksityiskohdissa. Suunnitelmia riittää.

Leppäsen perhe pyörittää muutakin liiketoimintaa Konnevedellä, kuten Hotelli-Ravintola Mierontietä.

Naakiva kunnanjohtaja

Aamiainen nautittiin kunnanjohtaja Juha Jokitalon  seurassa Siikakosken rannalla Miesten tuvassa. Siis ne jotka nauttivat sisätiloissa. Minulta jäivät kunnanjohtajan visiot kuulematta. Kaikenlaiset savuiset kodat ja tuvat ovat kompastuskiveni. Olen ilmeisesti ainoa suomalainen, joka ei kestä savua tai edes savunhajua. Muut eivät tunnu savunhajua edes huomaavan – ei koskaan, eikä missään – tai eivät sitten välitä tai valita.

No,  minulla oli tuuria. Kun ryyppäsin aamukaffia pihamaalla, sain kuulla yrittäjä Kari Leppäsen elämästä ja suunnitelmista, ja samalla ihailla aamuhämärässä valkenevaa koskimaisemaa.

Kunnanjohtajan tapasin hieman myöhemmin välikahveilla kunnantalolla. Tässä kohtaa videokamera tai älli oli muualla. En ymmärtänyt  videoida, kun kunnanjohtaja esitti omintakeisen taitonsa, naakimisen. Se on ääni, jolla hirvi houkutellaan metsällä ollessa lähietäisyydelle. Sitten se ammutaan. Ja syödään.

Myyriä ja raakkuja

Vierailimme Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksen Konneveden tutkimusasemalla.

Jos aamulehti ei riitä, tutkimuslaitoksen käytävällä voi jatkaa.

 

Missä olemme? Yritämme päästä kartalle.

Vinkeän hymyn tkanas piilee myyrien salaisuuksia. Tutkimusaseman johtaja Hannu Ylönen ”Kirjoja tulossa!” Esite on jo valmiina.

 

Matkajohtajana toiminut Viestintätoimisto Pensa Oy:n Jyrki Karvinen raakkujen äärelllä.  Raakku, jokihelmisimpukka voi tuottaa helmen.

 Kellankoskella

Koivu pois virrasta makailemasta, komentaisi mummo, mikäli tällainen näky sattuisi kotikulmilla. Ja tilaisi siltä istumalta paikalle metsurit  ja välineet siirtämään rungon pois.

Mutta ei, ei!

Täällä kaatavat puita tarkoituksella. Saavat makailla virrassa maailman tappiin!

Miksikö?

Taimenen suojelua. Virrassa makaava puu tarjoaa suojan taimenen poikasille.

Lounaalla Mierontiessä

Lounaan yhteydessä paikalliset yrittäjät saivat puheenvuoron.

Samcons 

Hytola Engineering 

Jukola Industries 

 

Tässä Jukola Industriesin myyntipäällikkö Pekka Sormunen kertoo kattojen ilmeiden parantelemisesta materiaalien keinoin. Hyvä juttu! Ankeita kattoja Suomessa riittää paranneltaviksi. Mierontien katto ja seinä ovat yrityksen käsialaa.

Osallistuin toimittajaretkelle, jonka Konneveden kunta järjesti Ympäristötoimittajat ry:n ja Tekniikan Journalistit Presstek ry:n jäsenille 30.11. – 1.12. 2017. Käytännön järjestelyistä vastasi Viestintätoimisto Pensa.

Follow

Follow this blog

Get every new post delivered right to your inbox.

Email address

(*)