Elämää perusleirissä

Elbrusin perusleiri sijaitsee 3800 metrin korkeudessa, Etelä-Venäjällä. Vietimme kaksi ensimmäistä matkapäivää Terskolin kylässä ja nousimme maanantai aamuna gondolihisseillä perusleiriin. Alhaalla laaksossa oli kesä ja perusleirissä täysi talvi.

Perusleirissä majoituimme parakkeihin. Yhteen parakkiin mahtui nukkumaan 8 henkeä kerrossänkyihin. Aiemmin perusleirissä majoituttiin tynnyrimajoihin, mutta ne taitavat olla jo poiskäytöstä. Ainakaan emme nähneet kertaakaan tynnyreiden luona minkäänlaista liikettä. Parakeissa ei ollut lämmitystä, mutta iltaisin laitettiin ”isoon pajaan” aggregaatti hurisemaan ja saimme pariksi tunniksi sähköä puhelimien ym. lataukseen. Parakin pieni lämpöpatteri napsahti myös silloin päälle.

Etummaisena ruokalaparakki ja kahdessa takana olevassa yövyimme.

Etummaisena ruokalaparakki ja kahdessa takana olevassa yövyimme.

Alimmainen peti oli mun käytössä ja tavaroita säilytettiin siellä missä tilaa oli.

Alimmainen peti oli mun käytössä ja tavaroita säilytettiin siellä missä tilaa oli.

Kun tavarat oli saatu parakkiin omalle sängylle ja lounas syöty ruokalaparakissa, oli aika laittaa vuoristokengät ensimmäistä kertaa jalkaan. Sauvat käteen ja hitaaseen tahtiin lähdimme nousemaan lumista rinnettä ylös. Teimme harjoitusnousun reiluun 4000 metriin ja orastava päänsärky alkoi tuntua ohimoissa. Ensimmäiset vuoristotaudin oireet tulevat 6-12 tunnin aikana perusleiriin saapumisesta. Osalle tuli pahoinvointia, päänsärkyä, kuumetta, ruokahaluttomuutta ja osa säästyi ilman mitään oireita. Minulta hävisi ruokahalut ensimmäisiksi päiviksi. Ruokalan emännät tekivät hyvää ruokaa ja harmitti, kun ei tehnyt mieli syödä. Väkisin oli pakko yrittää jotain saada alas, koska ilman energiaa ei tuolla pärjää.

Mitä se vuoristotauti sitten on? Kun matkustaa vuoristoon, elimistö yrittää sopeutua eli akklimatisoitua ohueen ilmanalaan.  Ensimmäisiä merkkejä vuoristotaudista voi tulla jo 2500 metrin korkeudessa. Yleisiä oireita ovat päänsärky, ruokahalun menetys, pahoinvointi, oksentelu, väsymys, tasapainohäiriöt ja univaikeudet. Oireet paranevat muutaman päivän kuluttua, kun elimistö tottuu ohueen ilmanalaan. Jos oireet pahenevat, ne saattavat kehittyä hengenvaaralliseksi keuhko- tai aivoödeemaksi ja silloin täytyy nopeasti laskeutua alempaan korkeuteen. Vuorilla tulee muistaa liikkua/nousta hitaasti ja antaa elimistölle aikaa sopeutua.

Jääraudat kengissä ensmmäistä kertaaEnsimmäinen yö perusleirissä tuli nukuttua todella huonosti. Univaikeudet kuuluvat asiaan noissa korkeuksissa ja osasin niitä odottaa aikaisempien vuorireissujen pohjalta. Kun lisäksi nukkuu samassa tilassa seitsemän muun kanssa, joista jokainen vuorollaan käy vessassa, ei unta montaa tuntia tullut.

Yöllä vessassa käynti oli jo projekti sinänsä; ensin ulkovaatteet päälle, otsalamppu otsalle ja sitten kylmään ja pimeään yöhön. Leiriläisten käytössä oli yksi vessa (tai ehkä jossain oli toinenkin, mutta tämä oli ainoa minkä näin), joka tökötti rinteen päällä. Kun oli päässyt perille, hengästyminen oli samaa luokkaa, kun olisi juossut rinteen ylös. Lumeen ei saanut tehdä tarpeitaan, koska lunta sulatettiin juomavedeksi ja ruoanlaittoon.

Näkymä vessan ovelta. Näköalat ei voisi paremmat olla. Kuvassa näkyy myös rinne, jota pitkin piti "kiivetä" hotelli helpotukseen.

Näkymä vessan ovelta. Näköalat ei voisi paremmat olla. Kuvassa näkyy myös rinne, jota pitkin piti ”kiivetä” hotelli helpotukseen.

Kahden seuraavan päivän aikana tehtiin harjoitusnousuja 4000-4700 metriin ja niiden avulla sopeutettiin omaa kehoa ohueen ilmanalaan. Yksi ryhmästämme joutui jättämään leikin kesken keuhkoödeema oireiden vuoksi. Ainoa vaihtoehto oli lähteä takaisin kylään, hotelliin kuluttamaan aikaa ja odottamaan meitä muita. Päivien aikana treenasimme myös jäärautojen sekä hakun käyttöä. Se pieni kapistus voi pelastaa henkesi, jos osaat käyttää sitä oikein. Heittäydyimme rinteeseen mahallemme ja selällemme ja pysäytimme (tai yritimme pysäyttää) alaspäin menon hakun avulla. Hankalinta mielestäni oli mennä selälleen pää edellä. Toivoimme, ettei kukaan joutuisi oikeasti tilanteeseen, jossa hakkua tarvitaan.

Alunperin meidän oli tarkoitus lähteä Elbruksen huipulle keskiviikon ja torstain välisenä yönä, mutta sääennuste näytti sinne niin kovaa tuulta, että siirsimme huiputusyritystä vuorokaudella. Seuraavassa postauksessa kerron, mitä huiputusyönä tapahtui ja pääsikö sinne kukaan.

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Sunna maanantai, elokuu 8, 2016 at 13:24

    Hurjan mielenkiintoista juttua! Nyt alkaa jännittää, pääsittekö huipulle vai ette. Juuri tuollaisesta meiningistä mie haaveilen, että pääsisin joskus hakkuhommiin ja valloittamaan vuoria muutenkin kuin pelkät vaelluskengät jalassa. Jään ehdottomasti seurailemaan, todella hyvältä vaikuttaa blogisi alku.

    • Reply mertsik perjantai, elokuu 12, 2016 at 20:07

      Kiitos Sunna kommentista 🙂 Yritän saada pian huiputusyöstä kertovan postauksen julkaistuksi. Suosittelen ehdottomasti joskus kokeilemaan, jos sellainen mahdollisuus tulee.

  • Reply Eija lauantai, huhtikuu 15, 2017 at 14:48

    Oletpa rohkea! Tuo hakun kanssa pää alaspäin roikkuminen varsinkin! Mukavuudenhaluiselle matkailijalle tällainen reissu ei taida sopia 😜 Tällaisilla reissuilla on oltava tosi hyvä peruskunto — vaikka eihän vuoristotauti kaiketi kuntoa katso. Kiva lukea tällaista extremeä omalta kotisohvalta 😊 vaikka eihän tällaista pysty oikein edes kuvittelemaan….

    • Reply mertsik sunnuntai, huhtikuu 16, 2017 at 17:23

      Kiitos Eija 😄 Hakkutreeni kuulostaa pahemmalta kuin se oikeasti oli. Jännitti tottakai, mutta pakkohan se oli opetella ja toivoa, ettei joudu hakkua käyttämään huiputusyönä. Hyvästä kunnosta on hyötyä, mutta vuoristotautia se ei tosiaankaan estä. Usein huippukuntoisille vuoristotauti tulee helpommin, koska he eivät malta mennä hitaasti.

    Leave a Reply