Maailman ääristä takaisin kotiin

Heipä hei!

Tovi on kulunut viimeisestä kerrasta, kun tarinoin omista seikkailuistani. Johtunee siitä, etten vain ole jaksanut, kiinnostunut ja pidin elämässäni pientä taukoa kaikesta internetvöyhötyksestä. Tänne vanhan matkablogin ääreen minä nyt kuitenkin palaan, koska voi juku, mitä onkaan luvassa!

Mutta ennen kuin kerron tulevasta, palaan menneeseen. Viimeisin tekstini on kuitenkin kahden vuoden takaa.

Reissuni jälkeen keväällä 2016 muutin Helsinkiin, josta sain töitä torimyyjänä. Helsinki oli ollut unelmakaupunkini lukioaikana, minkä takia kuvittelin sen olevan juuri oikea paikka Suomessa minulle. Asuin Kalliossa pienenpienessä yksiössä, kävin töissä ja vietin vapaita ystävieni kanssa. Kaikki näytti olevan ihan hyvin, mutta jostain syystä en saanut otetta Helsingistä.

En ole missään kokenut itseäni niin yksinäiseksi kuin siellä. Ehkä se johtui siitä, että vapaita oli vähän ja pitkien työpäivien jälkeen en jaksanut nähdä kavereita. Ehkä se johtui siitä, että astuessani ulos kotiovesta ympärilläni oli vain kiireisiä kaupunkilaisia, jotka välittivät vain omista elämistään. Sporapysäkille tunnelma oli ahdistava, kukaan ei katsonut silmiin, ihmiset saattoivat olla ilkeitä ja koskaan ei tiennyt minkälaiseen kummajaiseen sattuu törmäämään. Asenteeni Helsinkiä kohtaan muuttui. Paikkaa ei voi pakottaa kodiksi, jos se ei vain ole kodikas.

Koin myös kummalliseksi sen, että näin perhettäni vain pari kertaa ulkomailta palattuani, vaikka asuin heidän kanssaan samassa maassa. Kaipasin kotia. Ja talveahan minä en tahtonut viettää loskaisessa Helsingissä.

Pakkasin jälleen rinkkani, myin kaiken ja sanoin hyvästit Helsingille. Nousin pohjoisenjunaan.

Tieni vei Rovaniemelle. Sain nopeasti työpaikan ravintolasta ja tutustuin uusiin ihmisiin. Muutin puolituntemattoman tytön kanssa yhteen, sain ystäviä ja pidin hauskaa. Asiat vain loksahtivat omille paikoilleen, mistä syytän Lappia – tämä puoli Suomea on kotini ja tänne minä kuulun.

Rovaniemellä asuessani poistin sosiaalisen median elämästäni, koska koin sen vievän minulta liikaa aikaa. Minua myös ahdisti ja ahdistaa edelleen sen aiheuttama riippuvuus. Some luo mielikuvan siitä, mitä jollekulle kuuluu eikä se kerro koko totuutta. Löysin pikku hiljaa itseni sometauon aikana.

Huomasin innostuneeni uudelleen valokuvauksesta. Uudet inspiroivat ihmiset ja valokuvauksen opiskelu avoimessa yliopistossa saivat pohtimaan tulevaisuuttani ja koulupaikkaa. Yläasteelta saakka olin haaveillut työpaikasta, jossa saisin ilmaista itseäni ja päästää luovuuteni valloilleen.

Pääsin sitten opiskelemaan Oulun ammattikorkeakouluun journalismia ja taas minua vietiin uuteen paikkaan.


Kahteen välivuoteen mahtuu monta maata ja kaupunkia. En kaipaa matkustelua, koska minusta on nyt vain ihanaa asua Oulussa, käydä koulua ja ainiin, hellustaa. Viime vuoden hulluin juttu ei ollut siis se ei, että sain koulupaikan vaan se, että minulla on nykyään poikaystävä, Otto. Tänä vuonna me muutimme yhteen somaan kaksioon, jota kutsumme kodiksi.

Vaikka olenkin asettunut yhteen kaupunkiin helluni kanssa, ei elämäni ole koskaan tylsää. Opiskelu ja sen tuomat bileet sekä kaverit pitävät kiireisenä. Lyhyet matkat ympäri Suomea ja Euroopassa aukaisevat rutinoituneet silmäni. Oulun puistot, pyöräreitit ja reissut Lappiin tekevät elämästä seikkailua. Olen sama vapaasielu, mutta elän sitä vain suloisen arjen keskellä.


Matkalla pohjoisen taivaan alla

Koska kirjoitan matkablogia, totta kai minun täytyy kertoa tulevasta reissustani. Kesäkuussa ajelemme Oton kanssa kotoani Kittilästä Jäämerelle ja takaisin. Tavoite on päästä Nordkappiin. Emme ole asettaneet mitään aikarajaa, vaan olemme tien päällä niin kauan kun rahat riittävät. Yövymme teltassa, kuuntelemme musiikkia keskiyön auringon loisteessa, teemme nuotiolla nokipannukahveja ja pysähdymme aina, kun maisema on sen arvoinen (tai kun pissattaa).

Matkan on eksoottinen meille molemmille, koska meistä kumpikaan ei ole niin pohjoisessa käynyt (Oton pohjoisin paikka on Kittilä). Toivon mukaan Suomea hellinyt aurinkoinen kesä jatkuu, jotta me voimme vaeltaa kaikki kiinnostavat kairat, ja jotta Jäämeressä uiminen tuntuisi hitusen inhimilliseltä.


 

Kuluneen lukuvuoden aikana kerkesin festaroida Pyhällä, kaljabingota Rovaniemellä, hillastaa jänkillä ja jututtaa tuttuja Kittilän K-Marketissa. Vietän kesälomaani nyt Kittilässä, josta melkein kolme vuotta sitten lähdin rohkeudella ja uholla. En meinannut koskaan palata takaisin, mutta niin se vain on, etten missään muualla osaisi olla kuin täällä. Lapin taika on jälleen lumonnut minut.

Jos et vielä ole lukenut vanhasta reissustani, rullaile blogia alas ja näe, mitä minä näin ja koin.

 

Artikkelikuvan otti minusta Kristýna Zvelebilová (zvelebilova.cz

Previous Post Next Post

1 Comment

  • Reply Tuija 31/05/2018 at 11:24 AM

    Tiedän tunteen❤️Ihana kirjoitus ja niin tuttua Maria että itkettää😀
    Terkkuja Otolle

  • Leave a Reply