Browsing Tag

SoMe

Erittäin puolueelliset Awardsit

Tähän aikaan vuodesta olisi täydellinen aika alkaa kertailemaan kuluneen vuoden reissujen highlighteja. Olinkin aloittamassa tällaisen postauksen kirjoittamista, kun muistin, että kirjoitin koostepostauksen jo kesällä, enkä ole sen jälkeen juurikaan matkustanut. Tiedossa on vielä huominen Tallinnan matka, mutta sen jälkeen tämän vuoden reissut onkin vähitellen taputeltu. Matkapäiviä tälle vuodelle ei kertynyt puoliksikaan yhtä paljon kuin viime vuonna, mutta eipä tuo haittaa, ehtiihän sitä reissaamaan.

Omien matkastoorien sijaan aionkin tässä postauksessa fiilistellä kollegoideni meininkiä. Nämä ovat siis blogini erittäin viralliset puolueelliset Awardsit. Jakelen tunnustuksia tuntemilleni bloggaajille täysin fiilispohjalta. On heti kärkeen todettava, että voisin jatkaa listausta paljon pidemmällekin (postaukselle on varmasti tulossa jatko-osa), nimittäin matkabloggaajat tekevät Suomessa huippuhyvää duunia. Homma on pysynyt Suomessa keskimäärin hyvin rehellisenä, samalla kuitenkin ammattimaistuen jatkuvasti.

Awardseissa valinnat eivät koskaan ole yksinkertaisia tai yksiselitteisiä. Onko paras bloggaaja hän, jolla on isoin yleisö? Josta puhutaan mediassa? Joka ottaa huikeimmat kuvat? Joka kirjoittaa taitavasti? Joka on hauskin? Joka on blogannut pisimpään? Joka panostaa monipuolisesti sosiaaliseen mediaan? Joka haastaa ajattelemaan?

On hienoa, että monenlaisille blogeille löytyy oma yleisönsä, ja itsekin tykkään lukea keskenään hyvin erilaisia blogeja. Pakko kuitenkin todeta, että omasta mielestäni blogin lukijamäärä tai tunnettuus ei kerro blogin laadusta, sillä numeroiden ja suosion taustalla voi olla ties minkälainen tarina. Siksi haluankin rohkaista erityisesti kaikkia, jotka kamppailevat sen kanssa, että oma blogi tuntuu liian pieneltä. Keep doing what you are doing!

Onneksi minun ei tarvitse laittaa blogeja paremmuusjärjestykseen, sillä se olisi täysin mahdoton tehtävä. Minulla ei ole vuosikausiin ollut omaa suosikkiblogia, sen sijaan arvostan monia blogeja hyvinkin paljon. Tässä postauksessa nostan esille muutamia bloggaajia, joiden tekeminen on koskettanut minua tänä vuonna.
 tatuointi helsinki

Vuoden yksisarvinen: Veera Bianca

Muutama päivä sitten sain Veeralta Floridan tuliaisina yksisarvisen, jonka nimeksi annoimme Turn. Se oli sama ilta, jolloin vietimme Awardseja, joissa palkitsimme vuoden älyttömimpiä pressimatkakokemuksiamme. Veeralla oli tänä vuonna näitä pressireissuja noin tsiljoona ja minulla kaksi. Tässä gaalassa nallekarkit eivät siis menneet ihan tasan. Heti seuraavana päivänä vietimme Thanksgiving Dayta, tuttavallisemmin tattispäivää. Totesimme, että seuraavana vuonna sitä täytyy juhlia isommallakin porukalla.

Tapasimme Veeran kanssa ensimmäisen kerran blogimatkalla Hämeenlinnassa, syksyllä 2012. Olen tuntenut Veeran siis reilut viisi vuotta, enkä tiedä toista ihmistä, jolle sattuisi ja tapahtuisi jatkuvasti yhtä paljon – niin hyvässä kuin pahassa. Muutama päivä sitten DNA:n asiakaskyselyssä kysyttiin, ”Miltä sinusta tuntuisi, jos oma lapsesi menisi tulevaisuudessa naimisiin Veera Biancan kaltaisen ihmisen kanssa”. Ei voi kuin pyöritellä päätään, kun miettii, mihin kaikkialle tämä nainen on viimeisen vuoden aikana päätynyt.

Tällä hetkellä Veera hengailee Dubain autiomaassa, yöpyen omalla uima-altaalla varustetussa ”majassa”. Tuo reissu ansaitsisi ”Vuoden kadehdittavin matka”-tittelin. Tämä on kuitenkin vain yksi monista mielenkiintoisista reissuista, joita Veera on tänä vuonna tehnyt. Hän on käytännössä koko ajan tulossa tai menossa. Veeran matkoja kannattaa ehdottomasti seurata, varsinkin Instagramissa, jonne päivittyy jatkuvasti niin hauskoja stooreja kuin hienoja kuviakin.

Veera on päässyt pitkälle bloginsa ansiosta, joten olkoon se meille kaikille muistutuksena siitä, että tässä maailmassa kaikki on mahdollista, eikä missään tilanteessa kannata luovuttaa.

Mutta miksi yksisarvinen? Minun ajatuksissani yksisarviset ovat sellaisia satuolentoja, jotka selviävät ihan kaikesta ja lentävät hattaraisten auringonnousujen läpi jonnekin sinne, missä taivas ei ole rajana.

Instagram: @veerabianca

Vuoden huikeimmat suunnitelmat: Otto Lilja

Tapasin Oton ensimmäisen kerran noin kolme vuotta sitten Rantapallon pikkujouluissa. Otto ja Alex olivat juuri palanneet maailmanympärimatkaltaan, ja ensi hetkestä lähtien oli selvää, että heillä riittää tarinoita kerrottavaksi. Olen seurannut Oton seikkailuita ympäri maailman, ja meininki on ollut lievästi sanoen vauhdikasta. Erään kerran Otto ystävineen ryöstettiin aseellisesti heidän hotellihuoneessaan. Tämä ei ole ollut ainoa kuumottava tilanne Oton reissuilla, mutta kaikesta huolimatta hänen postauksiaan lukiessa tulee sellainen fiilis, että tämä tyyppi kyllä selviää mistä tahansa.

Viime aikoina Oton blogiin on ilmestynyt ajatuksia herättäviä postauksia. Hän on esimerkiksi kertonut, että tahtoisi jossain vaiheessa työskennellä pakolaisleirillä –  ja ylipäätään tehdä merkityksellistä työtä, jossa voisi auttaa ihmisiä länsimaiden ulkopuolella. Viimeisimmässä postauksessaan Otto kertoo heränneensä siihen, että suunta, johon hän on uransa suhteen menossa, tuntuu liian pinnalliselta. Hän haluaa tehdä tulevaisuudessa duunia, jossa pääsee vaikuttamaan yhteiskunnallisesti.

Kävi niin, että yliopisto, jossa Otto opiskelee, lanseerasi ohjelman, jossa yhteistyössä ruandalaisen yliopiston sekä paikallisten yritysten kanssa kehitellään maan sisäistä kehitystä edesauttava yrityshanke Ruandaan. Otto haki mukaan projektiin ja tuli valituksi siihen. ”Yhteiskunnallinen vaikuttaminen, kansainvälinen työympäristö, humanitaarinen työ ja yrittäjyys. Kaikki samassa paketissa.” Täytyy sanoa, että odotan innolla, millaista hanketta Otto lähtee kehittelemään. Mitä ikinä Oton elämässä lähitulevaisuudessa tapahtuukin, tiedän sen olevan vasta alkua, sillä isoja juttuja on tulossa.

Muistan kiinnittäneeni jo kauan sitten Oton postauksia lukiessani huomiota siihen, että hän ajattelee asioita keskimääräistä syvällisemmin. Pari vuotta sitten Otto kirjoitti Liian pahaa ollakseen totta -kampanjan tiimoilta postauksen lapsiprostituutiosta Kambodžassa. ”Vietimme Phnom Penhissä viikon, minkä aikana kävimme mm. järjestöissä juttelemassa, kadulla tutkimassa sekä paikallisten kanssa keskustelemassa.” Tämä on ehkä yleistys, mutta uskallan silti väittää, että kovin monelle Kaakkois-Aasiaan matkaavalle kaksikymppiselle kundille ei tule mieleen käydä juttelemassa järjestöissä, koska haluaa ymmärtää enemmän ympäröivää yhteiskuntaa.

Maailma tarvii tällaisia nuoria miehiä.

Instagram: @otto.lilja

Vuoden reissu: Nellan Thaimaan matka

Tutustuin Nellaan vuoden 2011 keväällä Kierrätystehtaalla. Olin vastikään palannut Thaimaasta ja aloimme välittömästi juttelemaan reissaamisesta. Tuolloin bloggasin vielä eri foorumeilla, mutta Nella sai minut innostettua aloittamaan myös matkablogin Rantapallossa. Starttasin blogini Matkamessujen aikaan, tammikuussa 2012. Muut blogini jäivät vähitellen taka-alalle, kun reissujutut veivät lopullisesti mennessään. Nykyään nuo ajat tuntuvat jo retrolta, sillä tässä kuuden vuoden aikana on tapahtunut matkablogimaailmassa älyttömän paljon.

Olen monesti vuosien varrella miettinyt, miten yksi ihminen voi olla lahjakas niin monessa asiassa (jos ette tienneet, niin Nella osaa paljon muutakin kuin kirjoittaa), mutta keskitytään tässä nyt bloggaamiseen. Nellan blogi, Kaukokaipuu, on monesti noteerattu Awardseissa ja listauksissa. Viime vuonna hän voitti The Blog Awardsien matkablogien kategorian. Erityisen mahtavaa on se, että Nella tekee edelleen selkeästi omannäköistä juttuaan, miettimättä, mikä on kaupallisesti kannattavaa tai trendikästä. Hän keskittyy blogissaan erityisesti Suomeen ja luontomatkailuun, ja on myös Suomiretki-kampanjan takana. Tuolla hashtagilla on julkaistu Instagramissa jo lähes 120 000 kuvaa. Ihan mielettömän upea kunnianosoitus Suomen luonnolle.

Nella on parhaillaan Thaimaassa, ja tuota reissua on mahtavaa seurata. Milloin Nella päätyy päätyy väärälle lentokentälle, milloin paratiisin sijaan turistirysään. Vaikka Nella on matkustanut Thaimaassa aiemminkin, en osaa oikein yhdistää häntä tropiikkiin. Nella onkin ensimmäinen ihminen, jonka olen kuullut kaipaavan marraskuussa Thaimaasta Suomeen. Tässä blogipostauksessaan hän pohtii, olisiko pitänyt sittenkin matkustaa Suomen Lappiin Thaimaan sijaan. Tämä on mielestäni arvostettavaa rehellisyyttä, vaikka en osaakaan samaistua siihen, sillä itse muuttaisin Thaimaahan vaikka koko talveksi, jos se olisi mahdollista.

Nellan kuvissa ei esiinny juurikaan palmuja tai paratiisirantoja, vaan luontokohteita ja sellaisia yksityiskohtia, joiden ohi monet helposti kävelevät tropiikissa matkustaessaan. Tällainen, toisenlainen näkökulma on mielestäni todella fressi. Ei nimittäin ole olemassa absoluuttisesti huikeita tai huonoja matkakohteita, vaan jokainen näkee ja kokee asiat omalla tavallaan. Tämän takia Nellan reissu on mielestäni äärimmäisen tärkeä. Se auttaa katsomaan asioita uudenlaisesta perspektiivistä.

Instagram: @nellahimari @himarinella @suomiretki

Vuoden verbaalisin: Tiia Rantanen

Periaatteessa tämä on listaus matkabloggaajista, mutta periaatteet ovat venyviä, kun on kyse omasta blogista. Tiia ansaitsee päästä tälle listalle, koska hän on mielestäni sosiaalisen median viihdyttävin mimmi. Kohta on joulukuu, se myös tarkoittaa, että aivan näillä hetkillä on Timpsin snäppikalenterin aika <3.

Tutustuin Tiiaan toukokuussa pressimatkalla, minkä jälkeen hänen bloginsa, Mua lemmitkö vielä, Kustaa? sekä hänen Instagraminsa ja Snäppinsä ovat ilahduttaneet minua suunnattomasti. En tiedä, tuonko sitä esille riittävän usein, mutta fiilistelen verbaalista lahjakkuutta enemmän kuin montaa muuta asiaa. Rakastan sitä, kun joku osaa käyttää kieltä luovasti, hauskasti, puhuttelevasti, koukuttavasti, nerokkaasti. Koska tämä vuosi on ollut itselleni melkoisen synkkä, olen monesti kaivannut hetkiä, jolloin voin ihan rehellisesti vain nauraa, ja Tiia on tarjoillut niitä todella paljon.

Instagram ja Snapchat: @tiiamarietta

Vuoden unelmista totta -palkinto: Jani Niskanen

En tiedä, miksi tämä postaus lipsahti näin Thaimaa-painotteiseksi, mutta sallittakoon minulle puolueellisuus omassa blogissani. Kiinnitän tällä hetkellä huomiota Thaimaa-juttuihin, koska tahtoisin lähteä itsekin Thaimaahan tammikuun alussa. Oman haaveeni toteutumisesta en tiedä tässä vaiheessa mitään (onhan tammikuun alkuun yli kuukausi aikaa), mutta sen tiedän, että tänä syksynä Jani toteutti oman, pitkäaikaisen unelmansa ja muutti Tammisaaresta Thaimaahan. Arvostan ihmisiä, joilla on rohkeutta hypätä pois oravanpyörästä, ja tehdä valintoja, jotka heidät tekevät onnelliseksi.

Jani aloitti duunin, joka ei vastaa hänen koulutustaan, mutta luonnollisesti mahdollistaa elämisen Thaimaassa. Respect. Joka hetki ei ole mahdollisuus tehdä unelmaduunia, mutta minkä tahansa duunin tekeminen saattaa mahdollistaa unelmien toteutumisen, kuten vaikka Thaimaassa asumisen. Ei näytä muuten ollenkaan hassummalta tuo Janin elämä auringon alla. Hän asuu kämpässä, jossa on kattouima-allas sekä kuntosali. Tuollaisessa paikassa asuminen on omakin haaveeni, ja koska olen selvästikin hidas toteuttamaan tätä unelmaani, arvostan entistä enemmän heitä, jotka ovat uskaltaneet toteuttaa omansa.

Jani kirjoittelee silloin tällöin matkablogiaan, mutta ennen kaikkea suosittelen seuraamaan häntä Instagramissa ja Snäpissä, jos arkinen elämä Thaimaassa kiinnostaa. Tutustuin Janiin itsekin Snapchatissa pari vuotta sitten – hän on tämän postauksen tyypeistä ainoa, johon olen tutustunut selkeästi jonkun somekanavan kautta.

Instagram:@janitravels
Snapchat: janiniskanen

Vuoden yritys: Ikilomalla/Ikimedia

Harmillista, miten ankealta yrittäjyys on saatu Suomessa kuulostamaan. En tiedä, pelätäänkö täällä onnistumista, koska yrittäjyys kuulostaa siltä, että täällä vain yritetään, eikä saavuteta mitään. Mutta koska parempaakaan termiä ei ole käytössä, niin mennään sillä, mitä on. Monet bloggaajat ovat viimeisen parin vuoden aikana perustaneet oman yrityksen – niin myös ihanat ikilomailijat Titta ja Thomas. He matkustivat aikanaan maailmalla, vailla tietoa reissun päättymispäivämäärästä, ja sitä myöden syntyi Ikilomalla-brändi. Matkan aikana tämä huikea kaksikko opetteli tekemään videoita, ja samalla heille syntyi unelma siitä, että he saisivat tehdä videoita työkseen.

Unelma on käynyt toteen. Reissu kesti yhteensä 461 päivää, mutta seikkailu jatkuu edelleen. Tänä vuonna Titta ja Thomas ovat esimerkiksi menneet naimisiin, muuttaneet Kotkaan, tehneet häämatkan Lappiin – ja tehneet videoita työkseen. On pakko fiilistellä sitä, että pitkästä lomasta syntyi lopulta yritys, jonka kautta Titta ja Thomas pääsevät tekemään unelmaduuniaan.

Instagram ja Snapchat: @ikilomalla

Lopuksi muutama erikoismaininta

Vuoden stoori: Adalmina’s Adventures, Tuhlaajatytöstä maailmanmatkaajaksi

Vuoden media: Seikkailijattaret

Vuoden opinnäytetyö: Ulla Alakangas, Matkablogi ammatti-identiteetin rakentajana ja urasuunnittelun välineenä

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Bloggaaminen – intoa vai inhoa?

Tuijotan ulos junan ikkunasta. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, kun taas seuraavassa hetkessä vettä sataa vaakasuoraan. On meneillään perinteinen Suomen keskikesä, jolloin lähes kaikki vuodenajat voi kokea yhden vuorokauden aikana. Lähdin Rovaniemelle ihailemaan keskiyön aurinkoa, mutta pilviset yöt odottivat minua. Haaveeni öisen auringonpaisteen kuvaamisesta siirtyi samalla seuraavaan vuoteen. Lunta ei sentään satanut, joten asiat voisivat olla huonomminkin. On myös sanottava, että rakastan tätä vuodenaikaa joka tapauksessa, sillä eihän Suomen valoisia iltoja voita mikään.

Tämän vuoden ensimmäinen puolikas oli minulle lähimatkailun aikaa. Kävin kahdesti Tallinnassa sekä Tukholmassa, kerran Lontoossa ja kerran Turkin Afyonissa. Sen lisäksi reissasin kotimaassa, niin kuin Suomen juhlavuoteen sopiikin. Blogi on reissuista huolimatta päivittynyt sangen rauhalliseen tahtiin. Olen tehnyt monia matkoja, joista en ole kirjoittanut mitään. Se on toki sinänsä aivan ok, eihän minun tarvitse kaikkia elämäni käänteitä raportoida.

Kyse on kuitenkin jostain muustakin. Tuntuu, että fokus on hieman kadoksissa bloggaamiseni kanssa. Alkuvuodesta olin masentunut ja se vaikutti elämään isommassakin mittakaavassa. Jaksoin kyllä hoitaa pakolliset työt kunnialla, mutta en juurikaan ylimääräistä. Muutamista matkoista ja erityisesti ystävien tapaamisesta sain vähitellen uutta iloa ja inspiraatiota elämään. Onneksi tällä hetkellä mieli on kirkkaampi ja tuntuu, että olen vähitellen matkalla parempia aikoja kohti.

mustavalko sydän

Rakkauteni maailmaa tai matkustamista kohtaan ei ole missään vaiheessa hiipunut, päinvastoin. Tällä hetkellä on pohdinnan alla, minkälaisia blogijuttuja tahdon jatkossa ensisijaisesti kirjoittaa. Alkuvuotta värittivät (tai ehkä sittenkin tekivät harmaammaksi) monet viestit kuolemasta, sairauksista ja tietenkin maailmanlaajuisesti katsottuna terrorismista ja muista katastrofeista. Yhtäkkiä ei tuntunutkaan tärkeältä jakaa blogissa vinkkejä inspiroivista matkakohteista, vaikka normaalisti olen varsin innostunut sekä lukemaan että kirjoittamaan matkavinkkejä.

Olenkin kirjoittanut tavallisten matkajuttujen rinnalla alkuvuoden aikana muun muassa somevihasta, yksinäisyydestä, ystävyydestä sekä viimeisimpänä ahdistavasta pressimatkakokemuksesta. Kommentointi viimeisimmässä postauksessani oli sangen värikästä, ja erityisesti yksi kommentti sai minut mietteliääksi. Se kuului näin: ”Henkilökohtaiset ajatukset ja tuntemukset eivät sovi varsinkaan Rantapallon blogeihin.” En tiedä, pitäisikö tällaisen palautteen jälkeen itkeä vai nauraa, mutta kokeilin varmuuden vuoksi vähän molempia. Tiedän, että ihmiset kommentoivat blogeissa kaikenlaista, eikä näitä kannata jäädä sen kummemmin päässään pyörittelemään, mutta olen siitä huolimatta hieman hämmentynyt. Entä jos tämä kommentti ei olekaan tahallinen provosointi vaan rehellinen mielipide?

Onko tultu näin kauas bloggaamisen juurilta, että jotkut blogien lukijatkin olettavat blogien olevan nykyään vain informaation välittämisen tai sponsoroidun (monesti kritiikittömän) hehkuttamisen kanavia? Jos näin on, niin olen surullinen. Jos blogi ei ole paikka, jossa voi esittää omia ajatuksiaan rehellisesti, niin en tiedä, mikä on. Itse aion siis ehdottomasti jatkossakin kirjoittaa niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä, vaikka jonkun muun mielestä ne eivät blogiini sopisikaan. Tulen jatkossakin ilmaisemaan ajatuksiani ja mielipiteitäni, ja olen äärettömän kiitollinen, että Suomessa minulla on oikeus tehdä niin.

mustavalko lentokone

Bloggaaminen, sen etiikka ja kaupalliset yhteistyöt ovat puhututtaneet tänä keväänä monia bloggaajia. Huomasin, että erityisesti huhtikuussa järjestetyn Ping Helsingin jälkimainingeissa monet tuskailivat jonkinlaisen blogikriisin kourissa, mikä ei tietenkään ole pelkästään on huono asia, sillä usein kriisit vievät elämää ja omaa tekemistä eteenpäin. Mieleen jäi erityisesti Tämän Kylän homopojan Vähän surkeana ihanassa Ping Helsingissä -postaus sekä Rimman ja Lauran Ping Helsinki 2017 sai aikaan blogi-identiteettikriisin. Myös Emmi Nuorgam on kirjoittanut monia mielenkiintoisia bloggaamiseen liittyviä tekstejä viime aikoina. Ehkä uskallan tässä vaiheessa sanoa, että omasta mielestäni tämän vuoden Pingin sisällöllinen anti jäi viime vuotta heikommaksi (rima oli kyllä kieltämättä kohtuuttoman korkealla viime vuoden jälkeen). Se ei silti tarkoita, ettenkö arvostaisi tapahtumaa ja sitä järjetöntä työmäärää, joka valmisteluihin vuosi toisensa jälkeen käytetään. Ping Helsinki tekee erittäin arvostettavaa pioneerityötä Suomessa ja on tehnyt suuren palveluksen sekä sisällöntuottajille että yrityksille.

On heti perään tunnustettava, että olen seurannut bloggaamiseen liittyvää keskustelua myös siksi, että kuulun siihen joukkoon, joka hengästyy blogien kaupallisuuden ja somemaailmaan liittyvän itsensä brändäämisen keskellä. Se ei tarkoita sitä, ettenkö tahtoisi tehdä yhteistyötä mielenkiintoisten yritysten kanssa tai etten voisi tehdä töitä kaupallisen alan tai markkinoinnin parissa. En kuitenkaan jaksa pääasiallisesti keskittää energiaani siihen, että yrittäisin rakentaa itsestäni mahdollisimman kiinnostavan, kauniin ja kiiltokuvamaisen. Vielä vähemmän kiinnostaa laskeskella jatkuvasti tykkäyksiä somessa tai sivulatauksia blogissa. Siinä hommassa käy helposti niin, että mikään ei riitä, ja jatkuvasti tuntuu, että pettää joko omat tai muiden odotukset. Olen kokenut kokonaisvaltaista riittämättömyyden tunnetta ihan liian pitkään elämässäni. Vieroksun sitä puolta blogimaailmassa, joka saa tuntemaan, ettei ole koskaan tarpeeksi.

Sen sijaan yhdenkin ihmisen rehellinen palaute siitä, että tekstini on ollut hänen elämässään merkityksellinen, lämmittää sydäntäni valtavasti. Sitä minä kai pohjimmiltani haluan tehdä – koskettaa ihmisiä, ehkä jopa (niin kornilta kuin se ehkä kuulostaakin) muuttaa maailmaa hieman paremmaksi omalta osaltani. Tekstin merkityksellisyydestä tai vaikuttavuudesta eivät klikkausmäärät kerro välttämättä yhtään mitään. Pahimmillaan meininki menee siihen, että tykkäyksiä ja klikkauksia ostetaan ja lopulta kukaan ei enää tiedä, mikä on totta ja kehen voi oikeasti luottaa. Haluan keskittyä laadukkaaseen sisältöön enemmän kuin siihen, miten saisin oman tekemisen näyttämään pinnallisesti katsottuna mahdollisimman hyvältä. Alla olevassa kuvassa näkyvällä kattoterassilla istuskellessamme rakas ja viisas ystäväni Anniina totesi jotain siihen suuntaan, että hän ei tahdo edes oppia sellaisia algoritmeja, jotka perustuvat mihinkään muuhun kuin hyvyyteen ja rehellisyyteen. En voisi olla enempää samaa mieltä. Aitous, rehellisyys, ystävällisyys, hyvyys, uteliaisuus, vastuullisuus – ainakin näistä elementeistä haluan jatkossa rakentaa blogiani ja elämääni.

mustavalko tukholma

Perustin aikanaan blogin (ensimmäinen blogini oli lifestyle-henkinen) reilut kahdeksan vuotta sitten, jotta minulla olisi kanava, jossa voisin jakaa vapaasti ajatuksiani. Silloin en osannut aavistaakaan, että muutama vuosi myöhemmin olisin tempautunut mukaan matkablogien kaupallistumisen pyörteisiin – ja että oma pääni menisi samassa rytäkässä aivan pyörälle. Tässä sitä kuitenkin ollaan, ihmettelemässä, mitä elämässäni ja ympärilläni tapahtuu. Viime vuosien aikana mukaan on tullut blogien lisäksi monta muuta kanavaa, jotka ovat tuoneet tähän kuvioon vielä lisäsäpinää ja haastetta.

Vaikka tällä hetkellä tunnen hienoista myötähäpeää lukiessani omia vanhoja tekstejäni, niin toisaalta löydän sieltä myös jotain kaunista ja aitoa. Siellä on tekstejä, joita kirjoittaessa en ole miettinyt hakukoneoptimointia, raflaavia otsikoita tai suuren yleisön miellyttämistä. Tuon tunnelman haluaisin edelleen tavoittaa. Vaikka tällainen turhautuminen ja jonkinlainen välitila bloggaamisessa tuntuu ärsyttävältä, niin näen tässä mahdollisuuden. Nyt on aika pysähtyä ja sen jälkeen mennä oikeasti eteenpäin, mitä se kohdallani tarkoittaakaan.

En siis tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta toivottavasti ainakin paljon seikkailuita, auringonlaskuja ja mieleenpainuvia kohtaamisia ihmisten kanssa. Toivon, että parhaat vuodet bloggaamisen(kin) suhteen ovat vasta edessä. Tämän postauksen kuvat on otettu kesäkuun puolivälin tienoilla Tukholman reissullamme, ja lähiaikoina blogissa onkin tiedossa juttua ainakin ihanasta ja inspiroivasta naapuristamme.

Herättääkö bloggaaminen minussa siis tällä hetkellä enemmän intoa vai inhoa? Sanoisin, että kaikesta huolimatta voiton puolella ollaan ja päivä päivältä olen enemmän innoissani. Valoa kohti.

mustavalkokuva

P.S. Seikkailujani voi seurata myös somessa: Instagram Twitter Facebook

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

#someviha

”Darkness cannot drive out darkness; only light can do that. Hate cannot drive out hate; only love can do that. ”
Martin Luther King, Jr.

Olen tuijottanut tietokoneen ruutua useana päivänä pohtien, mistä aloittaisin tämän tekstin. Vihasta ei ole helppo kirjoittaa. On paljon leppoisampaa kirjoittaa ilosta ja inspiraatiosta. On mukavaa jakaa unelmia tai unohtumattomia hetkiä. On henkisesti kevyempää kirjoittaa hattaraisia tekstejä, jotka eivät herätä liian voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen.

Mutta maailma on yhä enenevässä määrin paljon muutakin kuin vaaleanpunaisia pilviä.

Vielä reilut kymmenen vuotta sitten oli etuoikeus saada oma ääni kuuluviin mediassa. Ajat ovat muuttuneet. Nykyään jokaisella on mahdollisuus sanoa sanottavansa – jopa monta eri formaattia, joiden kautta sen voi tehdä. Kenenkään ei tarvitse sitoutua journalistin ohjeisiin, ei puhua totta tai rakentavasti. En tietenkään ole niin naiivi, että uskoisin jokaisen toimittajankaan sitoutuvan hyvän journalismin periaatteisiin, mutta sosiaalinen media mahdollistaa sen, että joka päivä julkaistaan paljon materiaalia, joka ei kulje minkäänlaisen seulan läpi. Ihmiset julkaisevat ajatuksiaan samalla sekunnilla, kun saavat ne päähänsä. Se on muuttanut koko mediakentän. Kaikki tapahtuu reaaliajassa, niin hyvässä kuin pahassa.

Internet kehitettiin aikoinaan, jotta ihmiset voisivat olla helpommin yhteydessä toisiinsa. Samasta syystä on perustettu lukuisia erilaisia sosiaalisen median kanavia.

Mutta rakentavatko ne ihmisten yhteyttä vai enemmänkin ylemmyydentuntoa?

Viime vuosien aikana on nähty, miten kuka tahansa voi joutua äkillisesti somevihan uhriksi. Erityisherkkänä ihmisenä tekee pahaa edes ajatella, millaiset traumat ihmiselle sellaisesta voi pahimmillaan jäädä. Itse tuskin selviäisin kovinkaan hyvin. Mediassa nousee aika ajoin esiin tapauksia, joissa nettikiusaaminen on johtanut jopa itsemurhaan. Nämä eivät ole enää edes yksittäistapauksia.

Nettikiusaaminen saattaa olla jopa petollisempaa kuin kasvotusten tapahtuva, sillä kiusaamista voidaan viestipalveluiden välityksillä harrastaa muiden huomaamatta milloin tahansa, vaikkapa kesken koulun oppitunnin. Oli kyseessä sitten vihapuhe Twitterissä tai inhottavien viestien lähettely WhatsAppissa, seuraukset voivat olla vakavia. Kukaan ei tiedä, millaisia taisteluita toinen ihminen elämässään parhaillaan käy. Siksi en keksi sosiaalisen median käytölle mitään sen parempaa ohjetta kuin että ollaan ystävällisiä toisillemme vaikka emme ymmärtäisi toisen ajatusmaailmaa.

Lentokone auringonlasku

Oli vuoden ensimmäinen päivä vuonna 2016. Makasin kotona väsyneenä ja tylsistyneenä etsimässä viihdykettä sosiaalisen median syövereistä. Twitterissä silmiini osui tapaus #teriniitti. Huokaisin syvään, sillä montaa tuntia ei ollut ehtinyt alkanutta vuotta kulua, kun somekansa jo oli vaatimassa ensimmäistä ihmistä tuomiolle. Aluksi tilanne huvitti ja ihmetytti minua samaan aikaan. Miksi fiksu ihminen oli julkaissut niin mauttoman postauksen? Entä miksi ihmiset reagoivat siihen niin voimakkaasti?

Teri Niitti oli samalla hetkellä lennollaan, matkalla New Yorkiin. Pitkä lento kesti sopivasti lähes koko päivän ajan eikä Terillä ollut luonnollisestikaan lennolla nettiyhteyttä käytössään. Useimmilla suomalaisilla sen sijaan oli vapaapäivä ja aikaa notkua somessa – sekä osallistua somekohun liekittämiseen. Seurasin keskustelua Twitterissä ja välillä silmäilin alati kasvavaa kommenttiketjua Terin Instagram-kuvan alla. Siis sen kuvan, josta tämä helvetti lähti irti. Palataanpa hetkeksi siihen, mistä tässä kohussa oikeastaan oli kyse. Teri julkaisi juuri ennen lähtöään kuvan lentokoneessa lastaan imettävästä äidistä, saatetekstillä: ”Tiedän, että tästä päivityksestä nousee helvetinmoinen meteli, mutta olisiko liikaa pyydetty julkisilla paikoilla imettäviltä äideiltä, että he peittäisivät toimenpiteen huivilla.”

Teri onnistui sohaisemaan varsinaiseen muurahaispesään. Kohu paisui paisumistaan. Jossain vaiheessa iltaa oltiin menty jo niin pitkälle, että tilanne todellakaan ollut enää huvittava. Hastag #teriniitti valloitettiin imettävien äitien rintakuvilla (kuvissa oli keskiössä vaihtelevasti joko vauva, imetystilanne tai rinnat) ja kuvat Terin omista töistä, eli stailauksista, katosivat Instagramissa yhä pidemmän selauksen taakse. Ennen keskiyötä imetyskuvia oli julkaistu Instagramissa jo lähemmäs 1000. Sitten alkoi ilmestyä blogipostauksia. Myös valtakunnan suurimmat mediat alkoivat uutisoimaan tapauksesta jo alkuillasta, eli siinä vaiheessa, kun Terillä ei ollut mahdollisuutta itse ottaa kantaa koko asiaan.

Jotkut toki keskustelivat aiheesta, eli julki-imettämisestä, asiallisesti, mutta pahimmat ihmisten kommentit olivat ala-arvoisia ja törkeitä. Ne menivät sellaisiin henkilökohtaisuuksiin, jotka eivät liittyneet koko asiaan millään tavoin. Joidenkin mielestä Teri olisi pitänyt tappaa. Hänen seksuaalinen suuntautumisensa nostettiin esiin erittäin ikävään sävyyn useissa päivityksissä. Lopulta vihaposti, jota hän sai, ulottui myös Terin vakavasti sairaaseen äitiin. Kaikkea ei tietenkään pystynyt sosiaalisesta mediasta näkemään, sillä Teri sai palautetta myös yksityisesti. Hän on myöhemmin haastatteluissa kertonut tästä kokemuksesta sekä masennuksestaan, johon hän myöhemmin samana vuonna sairastui.

Tähänkö on tultu, että yhden Instagram-kuvan perusteella ihmiset pitävät oikeutettuna toivoa jonkun kuolemaa?

Teri oli harkitsematon postauksensa suhteen. Hänen parisuhteensa oli juuri päättynyt, joten voin hyvin kuvitella, että hänen ärsyyntymiskynnyksensä oli matalampi kuin yleensä. Se ei tietenkään ole mikään selitys hölmöilylle, mutta jokainen tietää omasta kokemuksesta, että särkyneenä ihminen tekee harkitsemattomia asioita, kuka milläkin elämän osa-alueella. Seuraavana päivänä Teri pyysi anteeksi, mutta se ei kaikkia kiinnostanut. Ei siltikään, vaikka jokainen on varmasti itsekin tehnyt mokia, myös sosiaalisessa mediassa (jos sitä on koskaan käyttänyt). Kollektiivinen ylemmyydentunto on niin mukava tunne, että siitä on vaikea päästää irti.

Imetyskuvat pysyivät #teriniitti hashtagin suosituimpien kuvien listalla Instagramissa Terin kuolemaan saakka. Loppuelämänsä ajan jotkut halusivat leimata hänen mieheksi, joka vihaa imettäviä äitejä. Onneksi hänen läheisilleen ja yhteistyökumppaneilleen hän oli jotain ihan muuta ja sillä on lopulta paljon enemmän merkitystä kuin tuntemattomien vihalla. En tiedä, miten itse reagoisin, jos joku oma nolo mokani nostettaisiin julkiseen keskusteluun ja ihmiset alkaisivat toivoa kuolemaani tai uhkailemaan perhettäni. Jokainen voi miettiä omaa häpeällistä hetkeään tai noloa mokaansa, joka olisi pitänyt jättää tekemättä. Tuskin kukaan ilahtuisi, jos päätyisi tällaisten asioiden tiimoilta julkiseen ryöpytykseen.

Lentokone auringonlasku

Miltä sinusta tuntuisi, jos itse joutuisit kestämään muutenkin vaikeassa elämäntilanteessasi tuntemattomien ihmisten vihaa? Tämä ei ole teoreettinen kysymys, sillä jonain päivänä kuka tahansa voi olla tuossa tilanteessa. Vihanpurkauksen voi laukaista huono vitsi, puolihuolimattomasti kirjoitettu päivitys, väärinymmärrys, epäsuosittu mielipide, jonkun ihmisryhmän puolustaminen  – tai oikeastaan mikä tahansa.. Ihmiset kun ovat arvaamattomia ja välillä todella armottomia.

Miten aikuiset voivat opettaa lapsille, että kiusaaminen on väärin, jos he samaan aikaan raatelevat toisiaan sosiaalisessa mediassa mitä julmemmin sanakääntein? Virtuaalisesti tapahtuva henkinen pahoinpitely ei ole yhtään vähemmän todellinen. Jostain syystä ihmiset kuitenkin sanovat virtuaalisesti asioita, joita heillä ei koskaan tulisi edes mieleen sanoa kasvotusten. Nykylapset ovat diginatiiveja, jotka oppivat käyttämään tekniikkaa jo ennen kuin oppivat puhumaan – siitä aikuisten ei tarvi olla huolissan. Sen sijaan aikuisten pitäisi huolehtia siitä, että opettavat lapsille, miten ihmisiä kohdellaan, kasvotusten ja virtuaalisesti. Se on asia, johon lapset kaikkina aikoina tarvitsevat aikuisten esimerkkiä. He seuraavat tarkasti, mitä aikuiset tekevät. Ja jäljittelevät sitä.

Tiedän, että maailmassa tapahtuu yhä enenevässä määrin asioita, jotka pelottavat ja ahdistavat, vihastuttavat ja tuovat turvattomuutta. Omia fiiliksiä purkaessa ei aina tule miettineeksi, onko oma teksti ystävällistä tai rakentavaa. En minäkään ole aina onnistunut. Olen julkaissut tekstejä netissä vuosikaudet joka päivä, joten totta kai aina välillä on tullut sanottua sellaista, mikä ei jälkikäteen ole tuntunut hyvältä idealta. Huolimatta siitä, mitä minä olen tehnyt tai mitä sinä olet tehnyt, ehdotan, että vihataan tänä vuonna vähemmän kuin aiemmin. Tämä maailma tarvitsee nyt rakkautta ja armoa.

____________________________________________________

IG ja SC: @mirkahannele
Twitter: @mirkahannelen
FB: @reasonforseasonblog

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Reason for Season 5 vuotta

Viisi vuotta sitten, aivan Matkamessujen kynnyksellä, aloitin matkan, joka ilokseni  jatkuu edelleen. Tänään saan juhlia blogini viidettä syntymäpäivää.

Reason for Season sai alkunsa, koska olin yhä enenevissä määrin alkanut kirjoittamaan matkailusta ja vähemmän muista aiheista. Aloittaessani matkablogin takana oli noin 1500 blogipostausta monessa eri blogissa, mutta yksi toisensa jälkeen aiemmat projektini kuihtuivat pois. Maailma, matkailu ja ihmiset ovat jääneet sydämeeni sellaisella tavalla, että en osaisi enää kuvitella keskittyväni teksteissäni muihin aiheisiin.

Olen saanut viiden vuoden aikana nähdä, miten matkablogit ovat käyneet läpi murroksen matkapäiväkirjoista vakavasti otettavaksi matkailumediaksi. Olen näiden vuosien aikana vaihtanut kirjoituskieltä puoliksi englantiin ja sitten palannut takaisin rakkaaseen kotimaiseen. Vuorotellen on itkettänyt ja naurattanut, ihastuttanut ja vihastuttanut. Olen miettinyt bloggaamisen lopettamista liiankin monesti, mutta ennen kaikkea olen saanut tämän viiden vuoden aikana enemmän kuin koskaan osasin kuvitella.

Matkamessut ovat jälleen alkamaisillaan. Huomenna, eli torstaina, on vuorossa ammattilaispäivä ja perjantaina ovet avautuvat yleisölle. Tänä vuonna matkabloggaajat ovat mukana monin tavoin, oma suosikkiprojektini on upeiden bloggaajakollegojeni järjestämä Travel Bloggers Give Back -hyväntekeväisyystempaus. Viime vuonna kerättiin rahaa Nepaliin, tänä vuonna rahat lahjoitetaan lasten koulunkäyntiin Laosissa. Jokainen messukävijä voi osallistua projektiin ostamalla bloggaajien upeita valokuvia, joiden tuotto ohjataan perille avustuskohteeseen Planin kautta. Itse aion ehdottomasti suunnata valokuvaostoksille. Tämä on sangen mielekäs tapa antaa takaisin maailmalle, jolta me kaikki olemme saaneet paljon.

phuket sydän

Maailma muuttuu hyvässä ja pahassa

Viiteen vuoteen mahtuu paljon. Maailma on muuttunut enemmän kuin koskaan, hyvässä ja pahassa. Tekniikan kehitys on jäätävän nopeaa ja sosiaalisesta mediasta on tullut viime vuosina niin kiinteä osa ihmisten arkipäivää, että on vaikea edes muistaa, millaista kommunikaatio oli aiemmin. Itse olen viiden vuoden sisällä hankkinut ensin ensimmäisen iPadini ja sittemmin ensimmäisen älypuhelimeni. Pitkään pysyttelin poissa mobiililaitteiden maailmasta, mutta lopulta oli pakko hypätä mukaan.

En ole koskaan ollut se, joka pysyttelee eturintamassa mukana tekniikan kehittyessä. Siinä missä nykylapset osaavat käyttää mobiililaitteita ennen kuin oppivat puhumaan, minä hankin ensimmäisen tietokoneeni 22-vuotiaana ja ensimmäisen älypuhelimen muutama kuukausi ennen kolmekymppisiäni. Olen kiitollinen siitä, miten helpoksi kommunikaatio on nykyään tehty, mutta samalla olen huolissani. Virtuaalinen kommunikointi myös hämärtää käsityksiä siitä, mitä on ok sanoa toiselle ihmiselle. Haluaisin nähdä, että ihmiset yhä enemmän nousisivat virtuaalista kiusaamista vastaan ja ymmärtäväisivät, että pahat sanat satuttavat missä tahansa.

Rakkaus viraaliksi

Elämme maailmassa, jossa blogipostaukset, YouTube -videot tai sosiaalisen median päivitykset voivat mennä viraaliksi parhaimmillaan/pahimmillaan muutamassa minuutissa. Valitettavan usein viestit, jotka leviävät hetkessä laajalle, eivät ole positiivisia. Toisten virheillä, jopa elämän musertavimmilla hetkillä ratsastetaan ja rahastetaan. Myös vakavasti otettavat mediat ovat alkaneet käyttämään vastenmielisiä klikkiotsikoita, koska kilpailu ihmisten huomiosta on kovaa ja armotonta. Sekä yksityishenkilöt että mediat haluavat saada äänensä kuuluviin keinolla millä hyvänsä.

Nykyään jokainen sosiaalisita mediaa käyttävä joutuu olemaan hieman varpaillaan, koska käytännössä kuka tahansa voi joutua yllättävän somevihan kohteeksi. Ihmiset ilmaisevat tunteitaan sosiaalisessa mediassa paljon voimakkaammin kuin he milloinkaan tekisivät kasvotusten. Erityisesti julkisuuden henkilöitä seurataan intensiivisesti ja heidän tehdessä yhdenkin virheen, on valtava joukko valmiina hyökkäykseen. Mitä enemmän jotain henkilöä idolisoidaan sitä rajummin hänet myös demonisoidaan. Aion kirjoittaa aiheesta oman postauksen lähitulevaisuudessa, sillä koen, että meistä jokaisella, myös minulla, on vastuu siitä, miten kohtelemme ihmisiä.

Minun toiveeni vuodelle 2017 on, että käyttäisimme äänemme rakentamiseen tuhoamisen sijaan. Tehdään rakkaudesta viraali, annetaan hyvän kiertää, muistetaan olla armollisia ja tehdään muille ihmisille niin kuin tahtoisimme heidän tekevän meille.

Nähdään Matkamessuilla!

kaks

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Paluu juurille

Monien muiden tavoin minäkin olen viime aikoina pohtinut bloggaamista ja omaa tulevaisuuttani paljon. Olen kirjoittanut eri blogeja reilut seitsemän vuotta, nykyistä matkablogiani neljä ja puoli. Viimeisen kolmen vuoden ajan olen kirjoittanut tätä blogia sekä suomeksi että englanniksi. En tehnyt tuota ratkaisua aikanaan siksi, että olisin kuvitellut tavoittavani suuren kansainvälisen yleisön. Halusin hypätä mukavuusalueeni ulkopuolelle, koska en ole läheskään ammattilainen vieraalla kielellä kirjoittamisessa. En ole koskaan opiskellut englanniksi, enkä liioin asunut ulkomailla. Halusin siis haastaa itseäni ja oppia uutta. Tiesin, että tahdon työskennellä jonain päivänä myös englannin kielellä ja siksi tein ratkaisun, joka on varmasti ärsyttänyt osaa blogin lukijoista. Omasta mielestänikään kaksi eri kieltä samassa tekstissä ei koskaan tuntunut ihan omalta. Nyt onkin aika tehdä muutoksia.

Tällä hetkellä resurssini eivät riitä kahdella kielellä kirjoittamiseen. Ehkä joskus teen saman ratkaisun, jonka Veera vastikään teki, eli päädyn kirjoittamaan eri kielet omille sivuilleen. Nyt on kuitenkin aika palata juurille. Olen viime aikoina kadehtinut bloggaajia, jotka käyttävät yhden postauksen tekemiseen maksimissaan pari tuntia aikaa. En ole pystynyt samaan, koska kaksikielisyys on vienyt itseltäni ihan suhteettoman paljon aikaa. Haluan edelleen jonain päivänä kirjoittaa työkseni englanniksi – en siis ajattele, että olisi ollut itselleni hyödytöntä kirjoittaa kaksikielisesti. Matkablogin tiimoilta tahdon kuitenkin jatkossa keskittyä äidinkieleeni. Aloitin kirjoittamisharrastuksen ollessani 6-vuotias ja vielä vuosikymmentenkin jälkeen suomeksi kirjoittaminen tuntuu kaikista luontevimmalta ja rakkaimmalta tavalta ilmaista itseäni.

caselavelhaalgarve

Myös maailmantilanne on saanut minut miettimään monia asioita. Viimeisen viikon aikana olen kuullut sydäntäsärkeviä uutisia läheltä ja kaukaa. Olen saanut useita muistutuksia siitä, miten lyhyt ihmisen aika on. Se on saanut pohtimaan, millaisilla asioilla on merkitystä ja mihin haluan elämässäni keskittyä. Tuskin moni on kanssani eri mieltä siitä, että elämässä ihmiset menevät kaiken edelle. Koska välitän ihmisistä, haluan, että se näkyy myös siinä, minkälaisista aiheista kirjoitan.

Haluan, että blogissani näkyvät ne arvot, jotka ovat minulle elämässä tärkeitä. Uskon, että pystyn kirjoittamaan lähes mistä tahansa monin verroin koskettavammin äidinkielelläni, joten siinäkin mielessä minulla on hyvä fiilis tästä ratkaisusta. Toivon, että voisin elämäni aikana jättää perinnöksi jotain sellaista, joka voisi puhutella ihmisiä silloinkin, kun minua ei enää ole. Uskon, että tämä kielivalinta innostaa minua taas bloggaamaan useammin ja laadukkaamminkin. Ehkä ratkaisuni voi toimia esimerkkinä siitä, että vaikka olisi vuosikaudet nähnyt vaivaa jonkin asian eteen, niin on ihan ok todeta, että tämä ei sittenkään toiminut. Aina voi muuttaa suuntaa ja aloittaa alusta.

caselavelhalgarve

Joku elämääni sosiaalisen median kautta seuraava saattaa alituisen kaukokaipuuni vuoksi luulla, että minua kiinnostaa vaan maailmalla seikkaileminen enkä halua sitoutua mihinkään tai kehenkään. 31-vuotias sinkkunainen, joka ei edes tiedä, missä maassa aikoo asua syksyllä, saattaa kuulostaa vastuuttomalta ja keskenkasvuiselta. Tosiasia kuitenkin on, että seikkailen uteliaisuudesta ja rakkaudesta maailmaan ja ihmisiin, en paetakseni mitään. Arvostan sitoutumista valtavasti ja läheiseni ovat minulle tärkeintä maailmassa.

Mitä parisuhteeseen tulee, olen valmis sitoutumaan loppuelämäkseni, jos löydän rinnalleni ihmisen, joka jakaa rakkauteni ja uteliasuuteni maailmaa kohtaan. En aio antaa seikkailunhalun rikkoa suhdetta, vaan aion ottaa jokaisen päivän yhteisenä seikkailuna. Jos taas en koskaan päädy parisuhteeseen, tahdon silti välittää ympärilläni olevista ihmisistä. Haluan rohkaista siihen muitakin, vaikka monesti on raskastakin välittää ja asettaa samalla itsensä haavoittuvaan asemaan. Uskalletaan rakastaa, oli kyse sitten ystävistä, puolisosta, perheenjäsenistä tai vaikka tuntemattomasta, joka tarvitsee apua. On helpompaa kääntää selkänsä ja olla päästämättä ihmisiä lähelle, koska silloin ei voi satuttaa itseään. Maailma kuitenkin tarvitsee hetki hetkeltä enemmän rakkautta, enemmän ihmisiä, jotka eivät kävele ohi. Näissä tunnelmissa aloitan uuden aikakauden tämän blogini kanssa. Kiitos, että olet ollut matkassa mukana.

caselavelhaalgarve

 

Blogiini pääsee myös nykyään suoraan osoitteen www.reasonforseason.fi kautta. Sosiaalisesta mediasta minut löytää:

Instagram: @mirkahannele

Snapchat: @mirkahannele

Twitter: @mirkahannelen

Facebook: @reasonforseasonblog

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather