Browsing Tag

SoMe

PING Festival – säihkettä ja syvyyttä sisällöntuotantoon

Vuoden säihkyvin sisällöntuontantotapahtuma on täällä taas. Neljässä vuodessa Pohjoismaiden suurimmaksi vaikuttajamarkinoinnin tapahtumaksi kasvanut PING Festival järjestetään 8.5.2018 Jätkäsaaren Clarionissa. Tästä starttaa festarikausi!

Luovuus ja bisnes lyövät kättä, ilmassa on inspiraatiota, innostusta ja uusia ideoita. Sisällöntuottajat verkostoituvat yritysten edustajien kanssa sekä tietenkin keskenään. Vuoden tärkein, mutta ei missään nimessä tärkeilevin tai vakavahenkisin tapahtuma on jo aivan oven takana. Nähdäänkö siellä?

Sitten heti alkuun tunnustus. Kun puhutaan bisneksestä, vaikuttamisesta, kaupallisuudesta ja markkinoinnista, niin välillä tällaista introverttia ja herkkää tarinankertojaa huimaa. Minä kun mieluiten raapustelisin runoja vihkon reunaan ja upottaisin varpaani hiekkaan valtameren rannalla, vailla huolta huomisesta. Mutta vaikka minua hirvittää, en aio kaivautua rantahiekkaan vaan haluan kehittyä ja oppia, sillä elätän itseni sataprosenttisesti sisällöntuotannolla ja olen mukana tässä bisneksessä. Haluan ehdottomasti tulla mahdollisimman hyväksi siinä, mitä teen.

Olen vihdoin sisäistänyt sen, että on ihan ok olla juuri tällainen persoona kuin olen, herkkä, utelias ja haavoittuvainen. En ehkä kilpaile suurimpien suomalaisten somevaikuttajien kanssa, mutta minulla on jotain muuta annettavaa, sillä laadukkaan sisällön merkitys ei katoa koskaan.  Ja runoillakin voi muuten nykyään tehdä bisnestä.

Kun inhimillysyys tuli taloon

Tänä vuonna PING Festival järjestetään neljättä kertaa. Ensimmäinen tapahtuma jäi itseltäni väliin Australian matkan vuoksi, mutta muina vuosina olen ilokseni saanut olla mukana. Erityisesti vuonna 2016 Långvikissa järjestetty PING jäi sydämeeni ja uskon, että en ole ainoa. Bloggasin kyseisen tapahtuman jälkeen otsikolla ”Kun inhimillisyys tuli taloon”. Tapahtumassa puhuttiin paljon yhteisön merkityksestä, inhimillisyydestä ja tarinoista – juuri niistä asioista, joiden pohjalle minä tahdon sisällöntuotantoani sekä elämääni rakentaa. Maailmaa voidaan oikeasti muuttaa sana sanalta ja se vasta on inspiroivaa!

Maailmaa voidaan oikeasti muuttaa sana sanalta.

Muutaman vuoden aikana PING Helsingistä on kehittynyt ihmisiä työllistävä vaikuttajamarkkinoinnin yritys, joka tekee PING Festivalin lisäksi paljon muutakin – kuten kuukausittain järjestettävää PING Studiota, jossa käsitellään vaihtuvia teemoja. Oma suosikkini on ollut tarinankerronnan ympärille rakennettu studio, jossa nosteettiin esille se, että yritysten kannattaisi enemmän hyödyntää journalistista osaamista. Tämän kuuleminen ilahdutti minua erityisen suuresti, sillä oma taustani on perinteisen median puolella ja olen monesti kipuillut sen kanssa, löytyykö minulle ja lahjoilleni paikkaa tästä maailmasta ollenkaan. PING Studion jälkeen tuli sellainen tunne, että kyllä ne oikeat ovet vielä avautuvat, ihan varmasti.

PING Festival 2016Saan olla juuri tällainen

Vuosi on taas kulunut nopeasti. Tämän vuotisen PING Festivalin kynnyksellä elämäni näyttää hieman epämääräiseltä, mutta näen tässä kaaoksessa myös mahdollisuuksia. Huomenna lähden virkistäytymään Lontooseen, jonne on luvattu hellelukemia, ja olen tähän mennessä itkenyt ainakin kolme kertaa ilosta aurinkoisen sääennusteen johdosta. Työrintamalle kuuluu hektistä, sillä tällä hetkellä viimeistelen asiakkaalle kirjaa, kirjoittelen erilaisia artikkeleita sekä blogiani. Kesäkuusta lähtien kalenterini alkaa kuitenkin tyhjenemään ja pian onkin korkea aika keksiä uusia työprojekteja. Toivon, että PINGissä syntyisi aivan uusia unelmia sekä mahdollisesti uusia asiakassuhteitakin.

Viimeisen vuoden aikana minulle on kirkastunut se, että tahdon tulevaisuudessa tehdä töitä ainoastaan sellaisten asiakkaiden kanssa, jotka ajattelevat, että ihminen on bisnestä tärkeämpi. Työhyvinvointi on noussut minulle erittäin tärkeäksi arvoksi ja haluan panostaa siihen syömällä hyvin, liikkumalla sekä valitsemalla, millaisiin projekteihin lähden mukaan. En haluaa enää tehdä työtä sellaisessa ilmapiirissä, jossa voin jatkuvasti huonosti. Haluan myös tehdä työni mahdollisimman hyvin ja oppia jatkuvasti uutta. En halua elää elämääni niin, että teen vain sen, mitä minulta minimissään odotetaan. Haluan aina pyrkiä ylittämään odotukset – ja sitten kun epäonnistun, haluan jälleen nousta ja yrittää uudelleen. Haluan rohkaista muitakin siihen, että epäonnistumista ei kannata pelätä. Epäonnistuminen on osa jokaista luovaa prosessia ja se vie aina eteenpäin. Pahinta on jäädä paikalleen epäonnistumisen pelossa.

Epäonnistuminen on osa jokaista luovaa prosessia.

Ajattelin aiemmin, että en voi olla yrittäjä, koska olen liian herkkä. Olen kuitenkin oppinut, että minun ei tarvitse sulloa itseäni mihinkään muottiin, yrittää kopioida toisia ihmisiä tai esittää olevani vahvempi kuin olen. On yrityksiä, jotka kaipaavat juuri minun kaltaisiani tekijöitä ja jos joku projekti menee minulta ohi, niin sitä ei ole minulle tarkoitettukaan. Olen huomannut, että sisällöntuotannon maailmassa esiintyy paljon kateutta ja vertailua, mikä on toki ihmiselle luonnollistakin, mutta mielestäni voisimme kaikki yhdessä päättää, että tuetaan kollegoja heidän unelmissaan ja mennään kohti omia haaveitamme vertailematta, missä kohtaa joku toinen on omalla matkallaan.

Minä haluan tulevan vuoden aikana oppia yhä lisää itsestäni, sisällöntuotannosta ja yrittäjyydestä. Olkoon PING Festival startti tälle kaikelle. Sen jälkeen aion panostaa kirjojen lukemiseen, tällä hetkellä listallani on ainakin Aki Hintsan Voittamisen anatomia, joka on jostain syystä itselläni edelleen lukematta. Odotan innolla, mitä tämä vuosi vielä tuokaan tullessaan!

Mitä odotan PINGiltä?

Mutta se tuleva PING Festival! Odotan tapahtumalta eniten ihmisten kohtaamisia ja mielenkiintoisia keskusteluita, jotka toivottavasti kirkastavat minulle entistä enemmän omia haaveitani. Toivon saavani inspiraatiota sisällöntuotantoon ja lisäksi uutta energiaa oman työni markkinointiin, joka on edelleen oma heikko kohtani.

Toinen tapahtuman juontajista on Perttu Pölönen, joka on mielestäni ehdottomasti yksi inspiroivimmista nuorista miehistä Suomessa. Vuonna 2016, Pertun ollessa 21-vuotias, hänet kutsuttiin ainoana suomalaisena monien huippulahjakkuuksien kanssa Kalifornian Piilaaksoon ratkomaan maailman isoimpia ongelmia. Tarina juontaa juurensa jo vuosien taakse, jolloin teini-ikäinen Perttu kehitti sävelkellon, jolla hän halusi uudistaa musiikin teoriaopiskelun kokonaan. Perttu on palkittu keksintönsä ansiosta monissa yhteyksissä ympäri maailman, muun muassa vuonna 2014 vuoden luovimpana suomalaisena. Itse olen osallistunut kerran hänen vetämäänsä workshopiin, jossa kehiteltiin porukalla mahdollisimman huonoja ideoita. Suosittelen kokeilemaan tätä metodia, sillä kaikista surkeimpien ideoiden keskeltä saattaa välillä syntyä todellisia timantteja.

Pingin puhujista odotan eniten Oatlyn luovaa johtajaa, John Schoolcraftia. Oatly on mielestäni onnistunut laadukkaan tuotteensa brändäyksessä niin huikealla tavalla, että jokaisen, joka on kiinnostunut markkinoinnista, kannattaa olla muistiinpanovälineidensä kanssa paikalla. Maistiaisiksi kannattaa katsoa esimerkiksi tämä haastattelu. Schoolcraftin puheenvuoroa en aio missata, älä sinäkään!

Päivän ohjelmassa on monia muitakin kiinnostavia puheenvuoroja niin kotimaisilta kuin kansainvälisiltäkin lahjakkuuksilta. Mikäli siellä ruudun takansa on sisällöntuottajia, joilla ei vielä ole lippua Pingiin, niin influencer-lipun voi edelleen ostaa hintaan 147 + alv.  Toivottavasti nähdään Jätkäsaaressa toukokuussa!

PING 2017 Clarion JätkäsaariViime vuonnakin oli jo vähän säihkettä PING-lookissa, mutta eiköhän laiteta tällä kertaa paremmaksi.

Yhteistyössä: PING Helsinki

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Hour for Them – viikon alku muita varten

Hour for Good

Elämme individualistisessa maailmassa. Ihmiset hautautuvat omiin töihinsä, projekteihinsa, unelmiinsa, ongelmiinsa – lista jatkuu. Olen alkanut yhä useammin haastamaan itseäni siihen, että muistan olla oikeasti läsnä muiden ihmisten elämässä, niin iloissa kuin suruissakin. Yhtään ihmistä kun ei ole tarkoitettu selviämään yksin, vaikka nykyinen kulttuurimme korostaakin vahvuutta ja itsenäisyyttä. Jokainen tarvitsee ihmisiä, jotka kulkevat vierellä, vahvinkin kaipaa ymmärrystä, rohkaisua ja tukea. Jokaisella on epävarmuutta jollain elämän osa-alueella, vaikka se nykyaikana onkin helppo piilottaa kiiltokuvien taakse.

Elän parhaillaan vuoden kiireisintä aikaa, joten päätin tarkoituksella erottaa aikaa muille ihmisille, jotta elämän tärkeimmät asiat eivät jäisi arjen haasteiden jalkoihin. Aion tästä lähtien aloittaa jokaisen viikon siten, että käytän maanantaiaamun ensimmäisen tunnin muiden ihmisten rohkaisemiseen tai auttamiseen. Se voi näyttäytyä millaisena tahansa – pääpointti on siinä, että keskityn muihin ihmisiin itseni sijaan.

Toivon, että monet muutkin voisivat adoptoida tämän tradition, sillä uskon, että kun tietoisesti alkaa rohkaisemaan muita, siitä alkaa vähitellen tulla tapa, jota ei enää tarvitse edes erikseen miettiä. Ihmiset kyllä ajattelevat hyvää muista, paljonkin, mutta liian usein se jää sanomatta. Pienellä ystävällisellä teolla, sanoilla, viestillä tai vaikka hymyllä saattaa kuitenkin olla jonkun ihmisen elämässä valtavan suuri merkitys. Ei kannata koskaan ajatella, että joku on niin itsevarma tai suosittu, että hän ei luultavasti kaipaa enää rohkaisua. Koskaan ei voi tietää, mitä toisen ihmisen ihmisen elämässä on meneillään.

Aion vastedes aloittaa jokaisen viikon siten, että käytän maanantaiaamun ensimmäisen tunnin muiden ihmisten rohkaisemiseen tai auttamiseen.

Hour for GoodHour for GoodHour for Good

Tiedän, että ihmiset tulevat hyvinkin erilaisista taustoista ja elämäntilanteissa sen suhteen, onko muiden rohkaiseminen tai auttaminen luonteva osa elämää. Joku saattaa automaattisesti rohkaista muita ihmisiä joka päivä (tai auttaa ihmisiä vaikka työkseen) ja toinen taas ei edes tiedä, mistä voisi aloittaa.  Tässä muutamia satunnaisia ideoita heille, jotka kaipaavat inspiraatiota:

  • Lähetä tuttavalle viesti, jossa kerrot, miten paljon hän on inspiroinut sinua
  • Kehu julkisesti tuttua tai tuntematonta
  • Kirjoita kirje tai kortti ystävälle
  • Soita sellaiselle henkilölle, jolle et ole soittanut pitkään aikaan
  • Osta ystävälle kukkia – tai vaikka suklaata pääsiäisviikon kunniaksi
  • Kerro työtovereille/alaisellesi/esimiehellesi miten hyvää työtä he ovat tehneet
  • Jätä rohkaiseva yllätysviesti ystävän pöydälle
  • Tarjoa kahvit ystävälle tai vaikka satunnaiselle henkilölle kahvilan jonossa
  • Lupaudu auttamaan ystävää jossain hänen projektissaan

Hour for Good

Olen varma siitä, että ihmisen sydän muuttuu, kun päättää tietoisesti alkaa antamaan enemmän aikaa muille ihmisille. Suosittelen kokeilemaan.

Aion tulevaisuudessa jakaa ajatuksiani aiheen tiimoilta Instagramissani @mirkahannele ja ehkä täällä blogin puolellakin välillä. Keskusteluun voi halutessaan osallistua #hourforthem mutta mielestäni tärkeintä on se, että kääntää välillä katseensa itsestään muihin ihmisiin.

Ihanaa pääsiäisviikkoa! Nautitaan auringosta ja pidentyneistä valoisista illoista.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Luovuttamisesta ja ylemmyydentunnosta

”Olen niin huono, ettei kannata edes yrittää.”

”Olen niin hyvä, ettei minun tarvitse enää yrittää.”

Niin suuria valheita kumpikin. On monien sattumusten summaa, kuka tässä maailmassa menestyy, etenkin nykyään, sosiaalisen median aikakautena. Yksi hetki voi muuttaa tilanteen – silmänräpäyksessä luodaan tähti tai vaihtoehtoisesti ammutaan joku alas. Mikä on surullista, halutessaan suosionsa voi helposti feikata pikkurahalla. Jokaiseen kanavaan on mahdollista ostaa seuraajia ja tykkäyksiä, illuusion luominen käy kädenkäänteessä. Maailmassa on paljon talenttia, joka jää huomaamatta ja toisaalta taas valtava määrä ihmisiä, jotka tunnetaan lähinnä siksi, että he huutavat kovempaa kuin useimmat muut.

Jokainen muusikko tietää, että ostetuimpia levyjä tai striimatuimpia biisejä ei tehdä eeppisimmällä taiteellisella visiolla vaan aavistamalla, mikä sillä hetkellä toimii kaupallisesti. Sama pätee nykyään sisällöntuotantobisneksessä – terävimmällä kynällä ei välttämättä nousta tunnettuuteen, sen sijaan taitava markkinoija (tai vaihtoehtoisesti hän, jonka omatunto ei kolkuta seuraajia ostaessa) pystyy melko helposti raivaamaan tiensä eteenpäin, tähdenlennoksi mobiilitaivaalle.

Jos pohdin tilannetta matkailualalla, niin rehellisyyden nimissä sanottava, että ymmärrän (en tosin hyväksy), miksi monet kansainväliset matkabloggaajat ostavat itselleen seuraajia Instagramissa ja/tai pelaavat loputonta, jokapäiväistä follow–unfollow -peliään. Monet potentiaaliset yhteistyökumppanit vaativat x määrän seuraajia ja kun tarvittavan määrän on saavuttanut– keinolla millä hyvänsä, ei enää tarvitse todistella talenttiaan vaan yhteistöitä alkaa satelemaan.

Kun 9-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaa, runoja, biisejä, näytelmiä, kirjan alkua ja ties mitä muuta, mitä ei ollut koskaan tarkoitus näyttää kenellekään, olisin huutanut kauhusta, jos olisin nähnyt, millaisessa maailmassa tulemme elämään 25 vuotta myöhemmin. Eläisimme aikakautta, jolloin pelottavan monet eivät tekisi asioita rakkaudesta lajiin vaan rakkaudesta rahaan ja maineeseen. He eivät kirjoittaisi, kuvaisi tai laulaisi, jollei siihen ei liittyisi agendaa ”olla joku” tai tehdä mahdollisimman paljon rahaa. Onneksi ehdin kirjoittamaan 16 vuoden ajan ennen ensimmäisen tietokoneeni hankkimista. Tein asioita pitkään vain ja ainoastaan siksi, että rakastin sitä, mitä tein. Olin vailla mahdollisuutta jakaa tuotoksiani isolle yleisölle eikä se haitannut minua. Ainoastaan rakkaus kirjoittamiseen ja ihmisiin merkitsi, ja vuosien varrella tästä perustuksesta tuli kestävä. Vaikka saan nykyään rahaa kirjoittamisesta, ei intohimo tekemiseen ole kadonnut.

Essaouira Marokko

Rakkaudesta lajiin

Kirjoitan tällä hetkellä työkseni muun muassa kirjaa, mikä tietenkin on iso siunaus jo itsessään. Vaikka olen lapsuuden jälkeen aloittanut montakin kirjaa, en ole koskaan saanut yhtään niistä valmiiksi. On mahtavaa, että tänä kesänä saan vihdoin nähdä painettuna teoksen, jonka olen kirjoittanut alusta loppuun. Kyseessä on kankaanpääläisen yrittäjän elämäkerta – tarina, joka vetää minut sitä nöyremmäksi mitä enemmän siihen perehdyn. Minun on tehnyt ison vaikutuksen se, millaisella sydämellä näen kirjani päähenkilön tekevän asioita.

Erkki, jonka elämästä kirjoitan, on videokuvannut 1970-luvulta lähtien Kankaanpäässä tapahtumia, paikkakunnan arkea, häitä, ylioppilasjuhlia, valtuuston kokouksia, rallikisoja, rakennusprojekteja, pesäpallo-otteluita ja ties mitä muuta. Noin 20 vuoden ajan hän toimi myös paikallistelevisiossa aktiivisena kuvaajana. Kaiken tämän hän teki talkootyönä – siksi, että hän rakasti kuvaamista ja halusi tehdä jotain muiden hyväksi pyyteettömästi. Hän toimi(i) yrittäjänä toisella alalla, joten kuvaukset olivat hänelle vastapainoa työlle. Tarinan opetus ei ole se, että luovan alan ihmisten pitäisi alkaa tekemään töitä ilmaiseksi – ei tietenkään, elän itse täysin sen varassa, että ihmiset maksavat minulle kirjoituksistani. Sen sijaan tämä stoori pysäyttää miettimään, mitä itse haluan antaa ihmisille ja millaisen perinnön jälkeeni jättää.

Kuinka moni 80-luvulla koulunsa aloittanut voi tänä päivänä katsoa ensimmäisen luokan ensimmäinen koulupäivänsä videolta? Kankaanpäässä syntyneistä moni voi siksi, että on olemassa ihminen, joka ymmärsi aikanaan, miten arvokasta on dokumentoida arkista elämää perinnöksi seuraaville sukupolville. Haluan kertoa tämän esimerkin siksi, että jokaisella on käsissään asioita, joiden kautta voi tehdä hyvää muille. Vahvuudet ja lahjat ovat erilaisia, mutta jokaisella niitä on. Ei ole kyse niinkään siitä, mitä kenelläkin on käsissään vaan siitä, mitä on sydämessä. Onko vielä niitä ihmisiä, jotka laulavat, tanssivat, soittavat, piirtävät, kuvaavat, kirjoittavat, suunnittelevat, organisoivat rakkaudesta lajiin – ja ennen kaikkea rakkaudesta ihmisiin?

En kirjoita tätä tekstiä missään nimessä ylhäältä käsin – tarvitsen näitä sanoja eniten itse, sillä haluan ihan oikeasti miettiä, mistä motiiveista tänään teen asioita ja millaisella asenteella elämääni elän. Haluan, että jonain päivänä jälkeeni jää jotain merkityksellistä, jotain muuta kuin pelkkää sanahelinää.

Essaouira Marokko

Kun hype hengästyttää

Sitten näihin kahteen ajatukseen, jotka esitin postauksen alussa. Ihmiset, äärettömän lahjakkaatkin, saattavat epäonnistumisen pelossaan luovuttaa ennen kuin edes yrittävät. Ymmärrän sen kovin hyvin – oman kokemukseni pohjalta. Monille herkille, ihmisille ympärillä oleva melu, hypetys, markkinointi ja loppumaton kilikkauksista ja tykkäyksistä kilpailu on niin hengästyttävää, että on helpompi vetää peitto korvilleen kuin hypätä tuohon hullunmyllyyn sekaan ja altistaa itsensä kritiikille, arvostelulle, hylkäämiselle ja potentiaalisesti pilkalle.

Nykyään seuraajamäärät ratkaisevat – monet duunikeikat jaetaan numeroiden perusteella, joten jos ei halua lähteä mukaan aggressiiviseen itsensä brändäämiseen tai vaihtoehtoisesti seuraajien ostamiseen, ei ole ihme, että jossain vaiheessa kokee olonsa arvottomaksi ja uupuneeksi. Kun kova työ ja lahjakkuus ei riitäkään, ei ole oikeastaan ihme, että haluaa vetäytyä ja olla  mieluummin näkymätön kuin tuntea itsensä ulkopuoliseksi kaikkialla.

Kun kelataan ajassa muutamia vuosia taaksepäin, ei suurin unelmani ollut kirjoittaa vaan näytellä. Silloin tällöin minulta edelleen kysellään, olenko tehnyt viime aikoina kuvauksia. En ole, koska luovutin. Tapahtui kaikenlaista ikävää, minkä jälkeen en pystynyt enää astumaan kameran eteen, enkä pystynyt lopulta olemaan esillä oikeastaan missään. Viime keväänä pidin yhden workshopin ja ahdistaa ajatellakin koko tilannetta, sillä se ei tuntunut ollenkaan omalta. Olin nimittäin kadottanut sen osan itsestäni, joka halusi olla yleisön edessä. Lopulta tulin siihen pisteeseen, että unelmani vaihtuivat uusiin – kirjoittamiseen, joka oli ollut koko elämäni ajan jollain tavalla matkassa mukana. En koe, että tämä olisi välttämättä huono asia. Niin kauan kuin saan tehdä jotain luovaa, koen olevani elossa.

Essaouira Marokko

Riitänkö minä?

Ei kirjoittaminenkaan ole helppoa, eikä missään tapauksessa kritiikistä vapaata. Erityisesti ne tekstit, jotka ovat itselleni tärkeimpiä ja henkilökohtaisimpia, keräävät tasaisesti, vuosien jälkeenkin, ilkeitä kommentteja. Joudun jatkuvasti kasvotusten sen kysymyksen kanssa, kelpaanko minä. Olen viime aikoina hakenut muun muassa Ping Helsinkiin, erääseen mentorointiohjelmaan ja yhteen kirjoittajaresindenssiin. Olen lähettänyt kyselyitä potentiaalisille asiakkaille ja yhteistyökumppaneille sekä hakenut yhtä työpaikkaa. Tällaista se on jatkuvasti, freelancerin arki.

Useimmiten saan vastaukseksi ei. On pitkä tie sisäistää, että kieltävä vastaus ei kerro minun arvostani eikä edes taidoistani mitään. Siitä olen ylpeä, että en ole vuosien ja vuosien vaikeuksien jälkeenkään luovuttanut, en ole lakannut yrittämästä ja uskomasta tulevaan. En siltikään, vaikka viime päivinä olen jättänyt joka toisen aterian syömättä, kun ei ole ollut rahaa ruokaan. Ei tämä helppoa ole, mutta aion mennä eteenpäin. Haluan rohkaista muitakin samaan, olla esimerkkinä siitä, että silloinkin, kun mitään valoa ei näy, on toivoa. Aina on toivoa. Ympärilläni on paljon luovan alan ihmisiä – kirjoittajia, muusikoita, taiteilijoita, graafikoita, vaatesuunnittelijoita, kuvaajia. Näen jatkuvasti äärettömän lahjakkaiden ihmisten taistelevan sen ajatuksen kanssa, riittävätkö he. Kunpa he tietäisivät, että he riittävät.

Kunpa osaisin taikoa kaikki lahjakkaat ihmiset ympärilläni uskomaan siihen, että nyt ei ole aika luovuttaa – että heidän tekemisellään on valtavasti merkitystä. Sillä on merkitystä, että ihminen kirjoittaa biisin, joka muuttaa jonkun koko elämän. Sillä on merkitystä, että joku laittaa koko sydämensä ja kaiken luovuutensa peliin suunnitellessaan toimivat ja visuaalisesti näyttävät nettisivut. Sillä on merkitystä, että journalisti haluaa perehtyä asioihin syvällisesti ja kirjoittaa niin kuin asiat ovat, ei siten, että saa parhaiten klikkejä. Sillä on merkitystä, että vaatesuunnittelija on valmis näkemään vaivaa tuottaakseen vaatteensa eettisesti ja ekologisesti, vaikka se tarkoittaisi vähemmän euroja käteen. Todellista merkitystä ei voida mitata sydämen kuvilla Instagramissa. Jos voi koskettaa yhtäkin ihmistä, sillä on valtavan suuri merkitys. Koskaan ei voi tietää, millainen ketjureaktio siitä syntyy, kun yksi elämä muuttuu. Hyvyydellä kun on tapana moninkertaistua.

Älä siis aliarvioi itseäsi. Älä aliarvioi pienten alkujen päivää. Älä missään nimessä heitä sitä hakemusta roskiin vaan lähetä se, mutta muista, että sinun arvosi ei ole siinä, mitä saat vastaukseksi.

Essaouira Marokko

Joku joka on jotain

Entä sitten se toinen ääripää – ihmiset, jotka ajattelevat olevansa jotain niin ainutlaatuista, ettei heidän tarvitse enää panostaa tekemiseensä. Heidän ei tarvitse kirjoittaa hakemuksiaan kunnolla, valmistella esityksiään huolella, panostaa blogipostauksiinsa tai keskustella ihmisten kanssa, jotka eivät ole heidän näkökulmastaan hyödyllisiä. Nämä ihmiset eivät välttämättä ole ollenkaan lahjakkaampia kuin kukaan muukaan. He ovat syystä tai toisesta onnekkaammassa asemassa mutta eivät silti osaa olla kiitollisia siitä, mitä heillä on. Heidän on saatava lisää, mielellään ilman sen kummempaa vaivannäköä. Ystäviksi kelpaavat toiset sellaiset, joilla on nimeä.

Tämä on tietenkin kärjistystä, mutta silti todellinen aikamme ilmiö. Tällä postauksella tahdon peräänkuuluttaa luovalle alalle lisää rakkautta, intohimoa, kaikkensa antamista, tekemisen iloa, muiden nostamista ja rohkaisemista – ja niitä tarinoita, joilla muutetaan maailmaa, ei ainoastaan oman pankkitilin saldoa. Jokaisella on rajatusti päiviä eikä niiden määrää ole ennalta kenellekään kerrottu. Ovatko raha ja maine oikeasti top vitosen tai edes top kympin joukossa, kun mietitään, millä on merkitystä silloin, kun katselee elämänsä viimeistä auringonlaskua? Onko elämässä oikeasti kiire olla niin cool, ettei ole aikaa nähdä muuta kun oma napansa?

Se, että sinä olet huonompi kuin kaikki muut tai parempi kuin kaikki muut on vale. Vertailumuoto voitaisiin oikeastaan poistaa tästä koko keskustelusta, sillä jokaisella ihmisellä on uniikit lahjat, kiinnostukset ja unelmat. Niitä ei tarvitse eikä edes voi mielestäni arvottaa. Entä jos jokainen miettisi tänään vähän vähemmän, miten kasvattaa omaa Instagram-tiliä ja sen sijaan hiukan enemmän sitä, millä voisi tuoda lisäarvoa muiden elämään?

Essaouira Marokko

Sanat muuttavat maailmaa

Minä haluan tulevina päivinä ympäröidä itseni ihmisillä, joiden silmät loistavat, kun he puhuvat siitä, mitä he elämässään tekevät, ihmisillä, jotka puhuvat sisällöstä enemmän kuin ulkokuoresta, ihmisillä, joiden unelmana on tehdä maailmasta edes hiukan parempi paikka. Haluan yhä enemmän kirjoittaa kirjeitä, blogipostauksia, lehtiartikkeleita ja kirjoja, joiden kautta voin kertoa ihmisille, miten uskomattoman upeita ja arvokkaita he ovat – ja miten vähän sillä on tekemistä numeroiden, awardisen tai aplodien kanssa.

Kun minä olen mennyt, ei minua muisteta ihmisenä, joka keräsi valtavan yleisön, mutta toivon, että minut voitaisiin muistaa ihmisenä, joka uskalsi rakastaa – tätä maailmaa ja ennen kaikkea muita ihmisiä.

Sanat eivät koskaan ole vain sanoja, vaan niillä muokataan todellisuutta. Missä tahansa asemassa tai tilanteessa sinä tänään oletkin, älä koskaan ajattele, että sinun sanoillasi ei ole väliä.

Sinun sanasi voivat muuttaa maailmaa.

Essaouira Marokko

Postauksen kuvat otettu pressimatkalla Essaouirassa marraskuussa 2017. 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Erittäin puolueelliset Awardsit

Tähän aikaan vuodesta olisi täydellinen aika alkaa kertailemaan kuluneen vuoden reissujen highlighteja. Olinkin aloittamassa tällaisen postauksen kirjoittamista, kun muistin, että kirjoitin koostepostauksen jo kesällä, enkä ole sen jälkeen juurikaan matkustanut. Tiedossa on vielä huominen Tallinnan matka, mutta sen jälkeen tämän vuoden reissut onkin vähitellen taputeltu. Matkapäiviä tälle vuodelle ei kertynyt puoliksikaan yhtä paljon kuin viime vuonna, mutta eipä tuo haittaa, ehtiihän sitä reissaamaan.

Omien matkastoorien sijaan aionkin tässä postauksessa fiilistellä kollegoideni meininkiä. Nämä ovat siis blogini erittäin viralliset puolueelliset Awardsit. Jakelen tunnustuksia tuntemilleni bloggaajille täysin fiilispohjalta. On heti kärkeen todettava, että voisin jatkaa listausta paljon pidemmällekin (postaukselle on varmasti tulossa jatko-osa), nimittäin matkabloggaajat tekevät Suomessa huippuhyvää duunia. Homma on pysynyt Suomessa keskimäärin hyvin rehellisenä, samalla kuitenkin ammattimaistuen jatkuvasti.

Awardseissa valinnat eivät koskaan ole yksinkertaisia tai yksiselitteisiä. Onko paras bloggaaja hän, jolla on isoin yleisö? Josta puhutaan mediassa? Joka ottaa huikeimmat kuvat? Joka kirjoittaa taitavasti? Joka on hauskin? Joka on blogannut pisimpään? Joka panostaa monipuolisesti sosiaaliseen mediaan? Joka haastaa ajattelemaan?

On hienoa, että monenlaisille blogeille löytyy oma yleisönsä, ja itsekin tykkään lukea keskenään hyvin erilaisia blogeja. Pakko kuitenkin todeta, että omasta mielestäni blogin lukijamäärä tai tunnettuus ei kerro blogin laadusta, sillä numeroiden ja suosion taustalla voi olla ties minkälainen tarina. Siksi haluankin rohkaista erityisesti kaikkia, jotka kamppailevat sen kanssa, että oma blogi tuntuu liian pieneltä. Keep doing what you are doing!

Onneksi minun ei tarvitse laittaa blogeja paremmuusjärjestykseen, sillä se olisi täysin mahdoton tehtävä. Minulla ei ole vuosikausiin ollut omaa suosikkiblogia, sen sijaan arvostan monia blogeja hyvinkin paljon. Tässä postauksessa nostan esille muutamia bloggaajia, joiden tekeminen on koskettanut minua tänä vuonna.
 tatuointi helsinki

Vuoden yksisarvinen: Veera Bianca

Muutama päivä sitten sain Veeralta Floridan tuliaisina yksisarvisen, jonka nimeksi annoimme Turn. Se oli sama ilta, jolloin vietimme Awardseja, joissa palkitsimme vuoden älyttömimpiä pressimatkakokemuksiamme. Veeralla oli tänä vuonna näitä pressireissuja noin tsiljoona ja minulla kaksi. Tässä gaalassa nallekarkit eivät siis menneet ihan tasan. Heti seuraavana päivänä vietimme Thanksgiving Dayta, tuttavallisemmin tattispäivää. Totesimme, että seuraavana vuonna sitä täytyy juhlia isommallakin porukalla.

Tapasimme Veeran kanssa ensimmäisen kerran blogimatkalla Hämeenlinnassa, syksyllä 2012. Olen tuntenut Veeran siis reilut viisi vuotta, enkä tiedä toista ihmistä, jolle sattuisi ja tapahtuisi jatkuvasti yhtä paljon – niin hyvässä kuin pahassa. Muutama päivä sitten DNA:n asiakaskyselyssä kysyttiin, ”Miltä sinusta tuntuisi, jos oma lapsesi menisi tulevaisuudessa naimisiin Veera Biancan kaltaisen ihmisen kanssa”. Ei voi kuin pyöritellä päätään, kun miettii, mihin kaikkialle tämä nainen on viimeisen vuoden aikana päätynyt.

Tällä hetkellä Veera hengailee Dubain autiomaassa, yöpyen omalla uima-altaalla varustetussa ”majassa”. Tuo reissu ansaitsisi ”Vuoden kadehdittavin matka”-tittelin. Tämä on kuitenkin vain yksi monista mielenkiintoisista reissuista, joita Veera on tänä vuonna tehnyt. Hän on käytännössä koko ajan tulossa tai menossa. Veeran matkoja kannattaa ehdottomasti seurata, varsinkin Instagramissa, jonne päivittyy jatkuvasti niin hauskoja stooreja kuin hienoja kuviakin.

Veera on päässyt pitkälle bloginsa ansiosta, joten olkoon se meille kaikille muistutuksena siitä, että tässä maailmassa kaikki on mahdollista, eikä missään tilanteessa kannata luovuttaa.

Mutta miksi yksisarvinen? Minun ajatuksissani yksisarviset ovat sellaisia satuolentoja, jotka selviävät ihan kaikesta ja lentävät hattaraisten auringonnousujen läpi jonnekin sinne, missä taivas ei ole rajana.

Instagram: @veerabianca

Vuoden huikeimmat suunnitelmat: Otto Lilja

Tapasin Oton ensimmäisen kerran noin kolme vuotta sitten Rantapallon pikkujouluissa. Otto ja Alex olivat juuri palanneet maailmanympärimatkaltaan, ja ensi hetkestä lähtien oli selvää, että heillä riittää tarinoita kerrottavaksi. Olen seurannut Oton seikkailuita ympäri maailman, ja meininki on ollut lievästi sanoen vauhdikasta. Erään kerran Otto ystävineen ryöstettiin aseellisesti heidän hotellihuoneessaan. Tämä ei ole ollut ainoa kuumottava tilanne Oton reissuilla, mutta kaikesta huolimatta hänen postauksiaan lukiessa tulee sellainen fiilis, että tämä tyyppi kyllä selviää mistä tahansa.

Viime aikoina Oton blogiin on ilmestynyt ajatuksia herättäviä postauksia. Hän on esimerkiksi kertonut, että tahtoisi jossain vaiheessa työskennellä pakolaisleirillä –  ja ylipäätään tehdä merkityksellistä työtä, jossa voisi auttaa ihmisiä länsimaiden ulkopuolella. Viimeisimmässä postauksessaan Otto kertoo heränneensä siihen, että suunta, johon hän on uransa suhteen menossa, tuntuu liian pinnalliselta. Hän haluaa tehdä tulevaisuudessa duunia, jossa pääsee vaikuttamaan yhteiskunnallisesti.

Kävi niin, että yliopisto, jossa Otto opiskelee, lanseerasi ohjelman, jossa yhteistyössä ruandalaisen yliopiston sekä paikallisten yritysten kanssa kehitellään maan sisäistä kehitystä edesauttava yrityshanke Ruandaan. Otto haki mukaan projektiin ja tuli valituksi siihen. ”Yhteiskunnallinen vaikuttaminen, kansainvälinen työympäristö, humanitaarinen työ ja yrittäjyys. Kaikki samassa paketissa.” Täytyy sanoa, että odotan innolla, millaista hanketta Otto lähtee kehittelemään. Mitä ikinä Oton elämässä lähitulevaisuudessa tapahtuukin, tiedän sen olevan vasta alkua, sillä isoja juttuja on tulossa.

Muistan kiinnittäneeni jo kauan sitten Oton postauksia lukiessani huomiota siihen, että hän ajattelee asioita keskimääräistä syvällisemmin. Pari vuotta sitten Otto kirjoitti Liian pahaa ollakseen totta -kampanjan tiimoilta postauksen lapsiprostituutiosta Kambodžassa. ”Vietimme Phnom Penhissä viikon, minkä aikana kävimme mm. järjestöissä juttelemassa, kadulla tutkimassa sekä paikallisten kanssa keskustelemassa.” Tämä on ehkä yleistys, mutta uskallan silti väittää, että kovin monelle Kaakkois-Aasiaan matkaavalle kaksikymppiselle kundille ei tule mieleen käydä juttelemassa järjestöissä, koska haluaa ymmärtää enemmän ympäröivää yhteiskuntaa.

Maailma tarvii tällaisia nuoria miehiä.

Instagram: @otto.lilja

Vuoden reissu: Nellan Thaimaan matka

Tutustuin Nellaan vuoden 2011 keväällä Kierrätystehtaalla. Olin vastikään palannut Thaimaasta ja aloimme välittömästi juttelemaan reissaamisesta. Tuolloin bloggasin vielä eri foorumeilla, mutta Nella sai minut innostettua aloittamaan myös matkablogin Rantapallossa. Starttasin blogini Matkamessujen aikaan, tammikuussa 2012. Muut blogini jäivät vähitellen taka-alalle, kun reissujutut veivät lopullisesti mennessään. Nykyään nuo ajat tuntuvat jo retrolta, sillä tässä kuuden vuoden aikana on tapahtunut matkablogimaailmassa älyttömän paljon.

Olen monesti vuosien varrella miettinyt, miten yksi ihminen voi olla lahjakas niin monessa asiassa (jos ette tienneet, niin Nella osaa paljon muutakin kuin kirjoittaa), mutta keskitytään tässä nyt bloggaamiseen. Nellan blogi, Kaukokaipuu, on monesti noteerattu Awardseissa ja listauksissa. Viime vuonna hän voitti The Blog Awardsien matkablogien kategorian. Erityisen mahtavaa on se, että Nella tekee edelleen selkeästi omannäköistä juttuaan, miettimättä, mikä on kaupallisesti kannattavaa tai trendikästä. Hän keskittyy blogissaan erityisesti Suomeen ja luontomatkailuun, ja on myös Suomiretki-kampanjan takana. Tuolla hashtagilla on julkaistu Instagramissa jo lähes 120 000 kuvaa. Ihan mielettömän upea kunnianosoitus Suomen luonnolle.

Nella on parhaillaan Thaimaassa, ja tuota reissua on mahtavaa seurata. Milloin Nella päätyy päätyy väärälle lentokentälle, milloin paratiisin sijaan turistirysään. Vaikka Nella on matkustanut Thaimaassa aiemminkin, en osaa oikein yhdistää häntä tropiikkiin. Nella onkin ensimmäinen ihminen, jonka olen kuullut kaipaavan marraskuussa Thaimaasta Suomeen. Tässä blogipostauksessaan hän pohtii, olisiko pitänyt sittenkin matkustaa Suomen Lappiin Thaimaan sijaan. Tämä on mielestäni arvostettavaa rehellisyyttä, vaikka en osaakaan samaistua siihen, sillä itse muuttaisin Thaimaahan vaikka koko talveksi, jos se olisi mahdollista.

Nellan kuvissa ei esiinny juurikaan palmuja tai paratiisirantoja, vaan luontokohteita ja sellaisia yksityiskohtia, joiden ohi monet helposti kävelevät tropiikissa matkustaessaan. Tällainen, toisenlainen näkökulma on mielestäni todella fressi. Ei nimittäin ole olemassa absoluuttisesti huikeita tai huonoja matkakohteita, vaan jokainen näkee ja kokee asiat omalla tavallaan. Tämän takia Nellan reissu on mielestäni äärimmäisen tärkeä. Se auttaa katsomaan asioita uudenlaisesta perspektiivistä.

Instagram: @nellahimari @himarinella @suomiretki

Vuoden verbaalisin: Tiia Rantanen

Periaatteessa tämä on listaus matkabloggaajista, mutta periaatteet ovat venyviä, kun on kyse omasta blogista. Tiia ansaitsee päästä tälle listalle, koska hän on mielestäni sosiaalisen median viihdyttävin mimmi. Kohta on joulukuu, se myös tarkoittaa, että aivan näillä hetkillä on Timpsin snäppikalenterin aika <3.

Tutustuin Tiiaan toukokuussa pressimatkalla, minkä jälkeen hänen bloginsa, Mua lemmitkö vielä, Kustaa? sekä hänen Instagraminsa ja Snäppinsä ovat ilahduttaneet minua suunnattomasti. En tiedä, tuonko sitä esille riittävän usein, mutta fiilistelen verbaalista lahjakkuutta enemmän kuin montaa muuta asiaa. Rakastan sitä, kun joku osaa käyttää kieltä luovasti, hauskasti, puhuttelevasti, koukuttavasti, nerokkaasti. Koska tämä vuosi on ollut itselleni melkoisen synkkä, olen monesti kaivannut hetkiä, jolloin voin ihan rehellisesti vain nauraa, ja Tiia on tarjoillut niitä todella paljon.

Instagram ja Snapchat: @tiiamarietta

Vuoden unelmista totta -palkinto: Jani Niskanen

En tiedä, miksi tämä postaus lipsahti näin Thaimaa-painotteiseksi, mutta sallittakoon minulle puolueellisuus omassa blogissani. Kiinnitän tällä hetkellä huomiota Thaimaa-juttuihin, koska tahtoisin lähteä itsekin Thaimaahan tammikuun alussa. Oman haaveeni toteutumisesta en tiedä tässä vaiheessa mitään (onhan tammikuun alkuun yli kuukausi aikaa), mutta sen tiedän, että tänä syksynä Jani toteutti oman, pitkäaikaisen unelmansa ja muutti Tammisaaresta Thaimaahan. Arvostan ihmisiä, joilla on rohkeutta hypätä pois oravanpyörästä, ja tehdä valintoja, jotka heidät tekevät onnelliseksi.

Jani aloitti duunin, joka ei vastaa hänen koulutustaan, mutta luonnollisesti mahdollistaa elämisen Thaimaassa. Respect. Joka hetki ei ole mahdollisuus tehdä unelmaduunia, mutta minkä tahansa duunin tekeminen saattaa mahdollistaa unelmien toteutumisen, kuten vaikka Thaimaassa asumisen. Ei näytä muuten ollenkaan hassummalta tuo Janin elämä auringon alla. Hän asuu kämpässä, jossa on kattouima-allas sekä kuntosali. Tuollaisessa paikassa asuminen on omakin haaveeni, ja koska olen selvästikin hidas toteuttamaan tätä unelmaani, arvostan entistä enemmän heitä, jotka ovat uskaltaneet toteuttaa omansa.

Jani kirjoittelee silloin tällöin matkablogiaan, mutta ennen kaikkea suosittelen seuraamaan häntä Instagramissa ja Snäpissä, jos arkinen elämä Thaimaassa kiinnostaa. Tutustuin Janiin itsekin Snapchatissa pari vuotta sitten – hän on tämän postauksen tyypeistä ainoa, johon olen tutustunut selkeästi jonkun somekanavan kautta.

Instagram:@janitravels
Snapchat: janiniskanen

Vuoden yritys: Ikilomalla/Ikimedia

Harmillista, miten ankealta yrittäjyys on saatu Suomessa kuulostamaan. En tiedä, pelätäänkö täällä onnistumista, koska yrittäjyys kuulostaa siltä, että täällä vain yritetään, eikä saavuteta mitään. Mutta koska parempaakaan termiä ei ole käytössä, niin mennään sillä, mitä on. Monet bloggaajat ovat viimeisen parin vuoden aikana perustaneet oman yrityksen – niin myös ihanat ikilomailijat Titta ja Thomas. He matkustivat aikanaan maailmalla, vailla tietoa reissun päättymispäivämäärästä, ja sitä myöden syntyi Ikilomalla-brändi. Matkan aikana tämä huikea kaksikko opetteli tekemään videoita, ja samalla heille syntyi unelma siitä, että he saisivat tehdä videoita työkseen.

Unelma on käynyt toteen. Reissu kesti yhteensä 461 päivää, mutta seikkailu jatkuu edelleen. Tänä vuonna Titta ja Thomas ovat esimerkiksi menneet naimisiin, muuttaneet Kotkaan, tehneet häämatkan Lappiin – ja tehneet videoita työkseen. On pakko fiilistellä sitä, että pitkästä lomasta syntyi lopulta yritys, jonka kautta Titta ja Thomas pääsevät tekemään unelmaduuniaan.

Instagram ja Snapchat: @ikilomalla

Lopuksi muutama erikoismaininta

Vuoden stoori: Adalmina’s Adventures, Tuhlaajatytöstä maailmanmatkaajaksi

Vuoden media: Seikkailijattaret

Vuoden opinnäytetyö: Ulla Alakangas, Matkablogi ammatti-identiteetin rakentajana ja urasuunnittelun välineenä

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Bloggaaminen – intoa vai inhoa?

Tuijotan ulos junan ikkunasta. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, kun taas seuraavassa hetkessä vettä sataa vaakasuoraan. On meneillään perinteinen Suomen keskikesä, jolloin lähes kaikki vuodenajat voi kokea yhden vuorokauden aikana. Lähdin Rovaniemelle ihailemaan keskiyön aurinkoa, mutta pilviset yöt odottivat minua. Haaveeni öisen auringonpaisteen kuvaamisesta siirtyi samalla seuraavaan vuoteen. Lunta ei sentään satanut, joten asiat voisivat olla huonomminkin. On myös sanottava, että rakastan tätä vuodenaikaa joka tapauksessa, sillä eihän Suomen valoisia iltoja voita mikään.

Tämän vuoden ensimmäinen puolikas oli minulle lähimatkailun aikaa. Kävin kahdesti Tallinnassa sekä Tukholmassa, kerran Lontoossa ja kerran Turkin Afyonissa. Sen lisäksi reissasin kotimaassa, niin kuin Suomen juhlavuoteen sopiikin. Blogi on reissuista huolimatta päivittynyt sangen rauhalliseen tahtiin. Olen tehnyt monia matkoja, joista en ole kirjoittanut mitään. Se on toki sinänsä aivan ok, eihän minun tarvitse kaikkia elämäni käänteitä raportoida.

Kyse on kuitenkin jostain muustakin. Tuntuu, että fokus on hieman kadoksissa bloggaamiseni kanssa. Alkuvuodesta olin masentunut ja se vaikutti elämään isommassakin mittakaavassa. Jaksoin kyllä hoitaa pakolliset työt kunnialla, mutta en juurikaan ylimääräistä. Muutamista matkoista ja erityisesti ystävien tapaamisesta sain vähitellen uutta iloa ja inspiraatiota elämään. Onneksi tällä hetkellä mieli on kirkkaampi ja tuntuu, että olen vähitellen matkalla parempia aikoja kohti.

mustavalko sydän

Rakkauteni maailmaa tai matkustamista kohtaan ei ole missään vaiheessa hiipunut, päinvastoin. Tällä hetkellä on pohdinnan alla, minkälaisia blogijuttuja tahdon jatkossa ensisijaisesti kirjoittaa. Alkuvuotta värittivät (tai ehkä sittenkin tekivät harmaammaksi) monet viestit kuolemasta, sairauksista ja tietenkin maailmanlaajuisesti katsottuna terrorismista ja muista katastrofeista. Yhtäkkiä ei tuntunutkaan tärkeältä jakaa blogissa vinkkejä inspiroivista matkakohteista, vaikka normaalisti olen varsin innostunut sekä lukemaan että kirjoittamaan matkavinkkejä.

Olenkin kirjoittanut tavallisten matkajuttujen rinnalla alkuvuoden aikana muun muassa somevihasta, yksinäisyydestä, ystävyydestä sekä viimeisimpänä ahdistavasta pressimatkakokemuksesta. Kommentointi viimeisimmässä postauksessani oli sangen värikästä, ja erityisesti yksi kommentti sai minut mietteliääksi. Se kuului näin: ”Henkilökohtaiset ajatukset ja tuntemukset eivät sovi varsinkaan Rantapallon blogeihin.” En tiedä, pitäisikö tällaisen palautteen jälkeen itkeä vai nauraa, mutta kokeilin varmuuden vuoksi vähän molempia. Tiedän, että ihmiset kommentoivat blogeissa kaikenlaista, eikä näitä kannata jäädä sen kummemmin päässään pyörittelemään, mutta olen siitä huolimatta hieman hämmentynyt. Entä jos tämä kommentti ei olekaan tahallinen provosointi vaan rehellinen mielipide?

Onko tultu näin kauas bloggaamisen juurilta, että jotkut blogien lukijatkin olettavat blogien olevan nykyään vain informaation välittämisen tai sponsoroidun (monesti kritiikittömän) hehkuttamisen kanavia? Jos näin on, niin olen surullinen. Jos blogi ei ole paikka, jossa voi esittää omia ajatuksiaan rehellisesti, niin en tiedä, mikä on. Itse aion siis ehdottomasti jatkossakin kirjoittaa niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä, vaikka jonkun muun mielestä ne eivät blogiini sopisikaan. Tulen jatkossakin ilmaisemaan ajatuksiani ja mielipiteitäni, ja olen äärettömän kiitollinen, että Suomessa minulla on oikeus tehdä niin.

mustavalko lentokone

Bloggaaminen, sen etiikka ja kaupalliset yhteistyöt ovat puhututtaneet tänä keväänä monia bloggaajia. Huomasin, että erityisesti huhtikuussa järjestetyn Ping Helsingin jälkimainingeissa monet tuskailivat jonkinlaisen blogikriisin kourissa, mikä ei tietenkään ole pelkästään on huono asia, sillä usein kriisit vievät elämää ja omaa tekemistä eteenpäin. Mieleen jäi erityisesti Tämän Kylän homopojan Vähän surkeana ihanassa Ping Helsingissä -postaus sekä Rimman ja Lauran Ping Helsinki 2017 sai aikaan blogi-identiteettikriisin. Myös Emmi Nuorgam on kirjoittanut monia mielenkiintoisia bloggaamiseen liittyviä tekstejä viime aikoina. Ehkä uskallan tässä vaiheessa sanoa, että omasta mielestäni tämän vuoden Pingin sisällöllinen anti jäi viime vuotta heikommaksi (rima oli kyllä kieltämättä kohtuuttoman korkealla viime vuoden jälkeen). Se ei silti tarkoita, ettenkö arvostaisi tapahtumaa ja sitä järjetöntä työmäärää, joka valmisteluihin vuosi toisensa jälkeen käytetään. Ping Helsinki tekee erittäin arvostettavaa pioneerityötä Suomessa ja on tehnyt suuren palveluksen sekä sisällöntuottajille että yrityksille.

On heti perään tunnustettava, että olen seurannut bloggaamiseen liittyvää keskustelua myös siksi, että kuulun siihen joukkoon, joka hengästyy blogien kaupallisuuden ja somemaailmaan liittyvän itsensä brändäämisen keskellä. Se ei tarkoita sitä, ettenkö tahtoisi tehdä yhteistyötä mielenkiintoisten yritysten kanssa tai etten voisi tehdä töitä kaupallisen alan tai markkinoinnin parissa. En kuitenkaan jaksa pääasiallisesti keskittää energiaani siihen, että yrittäisin rakentaa itsestäni mahdollisimman kiinnostavan, kauniin ja kiiltokuvamaisen. Vielä vähemmän kiinnostaa laskeskella jatkuvasti tykkäyksiä somessa tai sivulatauksia blogissa. Siinä hommassa käy helposti niin, että mikään ei riitä, ja jatkuvasti tuntuu, että pettää joko omat tai muiden odotukset. Olen kokenut kokonaisvaltaista riittämättömyyden tunnetta ihan liian pitkään elämässäni. Vieroksun sitä puolta blogimaailmassa, joka saa tuntemaan, ettei ole koskaan tarpeeksi.

Sen sijaan yhdenkin ihmisen rehellinen palaute siitä, että tekstini on ollut hänen elämässään merkityksellinen, lämmittää sydäntäni valtavasti. Sitä minä kai pohjimmiltani haluan tehdä – koskettaa ihmisiä, ehkä jopa (niin kornilta kuin se ehkä kuulostaakin) muuttaa maailmaa hieman paremmaksi omalta osaltani. Tekstin merkityksellisyydestä tai vaikuttavuudesta eivät klikkausmäärät kerro välttämättä yhtään mitään. Pahimmillaan meininki menee siihen, että tykkäyksiä ja klikkauksia ostetaan ja lopulta kukaan ei enää tiedä, mikä on totta ja kehen voi oikeasti luottaa. Haluan keskittyä laadukkaaseen sisältöön enemmän kuin siihen, miten saisin oman tekemisen näyttämään pinnallisesti katsottuna mahdollisimman hyvältä. Alla olevassa kuvassa näkyvällä kattoterassilla istuskellessamme rakas ja viisas ystäväni Anniina totesi jotain siihen suuntaan, että hän ei tahdo edes oppia sellaisia algoritmeja, jotka perustuvat mihinkään muuhun kuin hyvyyteen ja rehellisyyteen. En voisi olla enempää samaa mieltä. Aitous, rehellisyys, ystävällisyys, hyvyys, uteliaisuus, vastuullisuus – ainakin näistä elementeistä haluan jatkossa rakentaa blogiani ja elämääni.

mustavalko tukholma

Perustin aikanaan blogin (ensimmäinen blogini oli lifestyle-henkinen) reilut kahdeksan vuotta sitten, jotta minulla olisi kanava, jossa voisin jakaa vapaasti ajatuksiani. Silloin en osannut aavistaakaan, että muutama vuosi myöhemmin olisin tempautunut mukaan matkablogien kaupallistumisen pyörteisiin – ja että oma pääni menisi samassa rytäkässä aivan pyörälle. Tässä sitä kuitenkin ollaan, ihmettelemässä, mitä elämässäni ja ympärilläni tapahtuu. Viime vuosien aikana mukaan on tullut blogien lisäksi monta muuta kanavaa, jotka ovat tuoneet tähän kuvioon vielä lisäsäpinää ja haastetta.

Vaikka tällä hetkellä tunnen hienoista myötähäpeää lukiessani omia vanhoja tekstejäni, niin toisaalta löydän sieltä myös jotain kaunista ja aitoa. Siellä on tekstejä, joita kirjoittaessa en ole miettinyt hakukoneoptimointia, raflaavia otsikoita tai suuren yleisön miellyttämistä. Tuon tunnelman haluaisin edelleen tavoittaa. Vaikka tällainen turhautuminen ja jonkinlainen välitila bloggaamisessa tuntuu ärsyttävältä, niin näen tässä mahdollisuuden. Nyt on aika pysähtyä ja sen jälkeen mennä oikeasti eteenpäin, mitä se kohdallani tarkoittaakaan.

En siis tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta toivottavasti ainakin paljon seikkailuita, auringonlaskuja ja mieleenpainuvia kohtaamisia ihmisten kanssa. Toivon, että parhaat vuodet bloggaamisen(kin) suhteen ovat vasta edessä. Tämän postauksen kuvat on otettu kesäkuun puolivälin tienoilla Tukholman reissullamme, ja lähiaikoina blogissa onkin tiedossa juttua ainakin ihanasta ja inspiroivasta naapuristamme.

Herättääkö bloggaaminen minussa siis tällä hetkellä enemmän intoa vai inhoa? Sanoisin, että kaikesta huolimatta voiton puolella ollaan ja päivä päivältä olen enemmän innoissani. Valoa kohti.

mustavalkokuva

P.S. Seikkailujani voi seurata myös somessa: Instagram Twitter Facebook

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather