Browsing Tag

oikeudenmukaisuus

Tyttö joka muutti maailmani

Hopeasormuksia Bangkokissa myyvä tyttö, joka ihmetteli, miten voi matkustaa yksin, sillä hän ei lähtisi edes ostoskeskukseen ilman ystäviä.

Koditon lontoolainen, jonka kanssa istuin kadulla juttelemassa matkustamisesta ja haaveista.

Nuori kenialaisnainen, joka oli paennut ympärileikkausta.

Tanskalainen mies, joka kertoi minulle Thaimaan rannalla, että Suomi on hänen unelmiensa matkakohde.

Australialainen ystävä,  jonka kanssa olimme tietämättämme suunnitelleet identtiset tatuoinnit.

Kaulanauhoja turisteille kaupitteleva pieni tyttö, joka kaipasi rakkautta enemmän kuin rahaa.

Singaporelaiset, jotka lähtivät kanssani sunnuntaikirkon jälkeen syömään ja avasivat minulle aivan uuden maailman kertomalla paikallisesta kulttuurista ja meneillään olevasta kiinalaisesta uudestavuodesta.

Bangkok joki auringonlaskuMatkustamisessa, niin kuin elämässä yleensäkin, parasta on ihmisten kohtaaminen. Jotkut kohtaamiset jättävät sellaisia jälkiä, jotka eivät kulu pois koskaan, vaan ne kulkevat mukana elämän viimeiseen auringonlaskuun saakka. Minä olen onnekas, sillä saan kantaa mukanani kohtaamisia, jotka ovat tehneet elämästäni monin verroin kauniimman.

Vuoden 2006 tammikuussa matkustin ensimmäisen kerran Thaimaahan. Vaikka maa vei sydämeni ensisilmäyksellä, näin reissullani myös asioita, joita ei olisi pitänyt nähdä ei pitäisi olla olemassa. Ymmärsin, että en voisi tehdä oikeastaan mitään syvään juurretuille kulttuurisille rakenteille, enkä voisi viedä turvaan niitä lapsia, jotka olisin tahtonut pelastaa. Halusin kuitenkin tehdä  jotain, jotta edes yksi lapsi voisi saada paremmat lähtökohdat elämälleen.

Otin matkan jälkeen Fidan kautta kummilapsen Thaimaasta. Olin vastikään aloittanut opinnot ja elin pelkällä opintotuella – sen vuoden opintolainan olin käyttänyt reissuun. Mutta ei minua huolettanut, sillä tiesin selviäväni aina jotenkin. Minä en ollut tehnyt mitään ansaitakseni oikeuden syntyä Suomeen, joten ajattelin, että voin aivan hyvin jakaa osan opintotuestani, joka on maailmanlaajuisesti katsottuna ihan järjetöntä luksusta. Minun koulutustani tulee valtio, thaimaalaisen lapsen koulunkäyntiä ei kukaan.

Suloinen kummityttöni oli 7-vuotias. Hän vei palan sydämestäni heti, kun näin ensimmäisen kuvan hänestä.

Seuraavan kerran matkustin Thaimaahan vuonna 2009. Mietin, missä tuo pieni tyttö mahtaa kulkea. Siellä me olimme, samassa kaupungissa, samojen tähtien alla ja silti niin eri tilanteissa, minä ensimmäistä kertaa reissaamassa yksin, hän jossain kaupungin laitamilla leikkimässä, toivottavasti kuitenkin onnellisena. Minulla ei ollut rohkeutta ajatella, että olisin voinut mennä tapaamaan häntä, mutta hän pysyi ajatuksissani.

Mistä tuo pieni tyttö mahtoi haaveilla?

Vuosittain sain kummitytöltäni postia ja uuden valokuvan. Tyttö kasvoi ihan silmissä. Vuonna 2010 sain kirjeen, joka pysäytti minut eri tavalla kuin aiemmat. Kirje oli kirjoitettu keväällä ja siinä tyttö kertoi toivoneensa, että olisin ollut hänen kanssaan vesisotaa Songkranin aikaan. Kyyneleet valuivat silmistäni. Silloin tein päätöksen, että seuraavana vuonna olisin Songkranin (paikallinen uusi vuosi, johon kuuluu myös kansallinen vesisota) aikaan Thaimaassa ja yrittäisin järjestää tapaamisen tämän tytön kanssa.

Ostin lennot.

Bangkok temppeliHeti reissun alussa maa kirjaimellisesti järkkyi. Hotelli, jonka 35:ssä kerroksessa istuin Facebookia selaamassa, alkoi huojumaan puolelta toiselle. Lähdin ulos ja istuessani korkeiden rakennusten välissä mietin, olisiko elämäni ollut hyvä, jos se nyt päättyisi.

Olisi se. Mutta elämä jatkui, eikä uusia järistyksiä koskaan tullut.

Muutaman päivän kuluttua jouduin skootterionnettomuuteen ja tunsin jälleen syvää kiitollisuutta siitä, että olen elossa.

Koko Aasian ilmasto tuntui olevan sekaisin Japanin tsunamin jäljiltä ja reissusuunnitelmia oli pakko muuttaa, sillä saaret, joille olin matkalla, olivat täysin tulvien saartamana. Bangkokissakin oli niin kylmä, etten tiennyt sen edes olevan mahdollista.

Alkoi näyttää siltä, että Pohjois-Thaimaassa olisi suurin piirtein Aasian ainoa sateeton vyöhyke, joten hyppäsin yöjunaan kohti Chiang Maita. Makuupaikkoja ei ollut tarjolla ja koliseva juna toi ikäviä takaumia maanjäristyksestä. Hetkeä myöhemmin juna pysähtyi keskelle-ei-mitään. Näin ikkunasta kuolleen miehen, jonka junamme oli töytäissyt pusikkoon. Mietin, miten pienestä elämä on kiinni. Matka kuitenkin jatkui nopeasti eikä junan henkilökunta ollut moksiskaan, olihan tilanne heille hyvin arkinen.

Chiang Mai oli kaunis. Suunnitelmien muuttuminen ei haitannut, se tarkoitti vain odottamatonta, erilaista seikkailua. Pääsin nauttimaan pohjoisen luonnosta, joka on hyvin erilaista etelän rantamaisemiin verrattuna. Songkran alkoi ja sitä juhlittiin Chiang Maissa turhankin villisti. Sää ei ollut edelleenkään kovin lämmin ja sen lisäksi olin kipeänä. Kun sain välttely-yrityksistäni huolimatta tarpeeksi monta kertaa jäävettä niskaani, ei enää hirveästi naurattanut.

Puolivälissä Songkrania jatkoin matkaa Bangkokiin, mitä en voi suositella, sillä liikenteen onnettomuustilastoissa on järkyttävä piikki Songkranin aikaan. Nämä päivät kannattaa siis ottaa iisisti, eikä käyttää matkustamiseen. En olisi jaksanut vesisotaa enää yhtään ja kaiken lisäksi odotin malttamattomana kummityttöni tapaamista, jonka olin saanut järjestettyä seuraavalle päivälle Songkranin päättymisen jälkeen.

Hulluus loppui aikanaan ja kaduilla sai vihdoin kulkea rauhassa,  vailla pelkoa kastumisesta.

Chiang Mai temppeliMinua jännitti. Olin vihdoin lähdössä tapaamaan tyttöä, joka oli ollut viisi vuotta elämässäni läsnä pelkästään kirjeiden välityksellä. Hyppäsin tuk-tukiin vain todetakseni, että kuski ei suostunut viemään minua sinne, minne pyysin. Tarpeeksi kauan asiasta jankattuani minua ei enää kiinnostanut, onko aasialaisessa kulttuurissa korrektia näyttää negatiivisia tunteita julkisesti. Hyppäsin pois kyydistä ja annoin kuskin kuulla kunniansa. Olin muutenkin jo hermostunut tulevasta tapaamisesta, enkä kaivannut enää mitään ylimääräistä härdelliä, kuten perinteistä turistihuijausta yrittävää kuskia.

Pääsin heikosta startista huolimatta ajoissa perille. Fidan työntekijät järjestivät tapaamisen paikallisella kirkolla, kaukana keskusta-alueesta, jossa yleensä Bangkokissa liikun. Kirkossa oli sunnuntaijumalanpalvelus, johon kummityttöni tosin ei buddhalaisena osallistunut, mutta hän saapui paikalle mummonsa kanssa tilaisuuden jälkeen.

Olin kerännyt tytölle albumiin Suomesta kuvia, joita hän katseli innoissaan. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta minulla oli onneksi tulkki mukana. Tyttö oli herttainen ja ujo, emmekä luonnollisestikaan pystyneet käymään kovin syvällistä keskustelua, mutta se ei ollut tärkeintä. Hän kertoi osallistuneensa vesisotaan, mikä sai minut onnelliseksi. En ehkä ollut mukana vesisodassa hänen kanssaan, mutta olin pitänyt kiinni päätöksestäni ja tullut Thaimaahan Songkranin aikaan.

Mummo oli yhtä hymyä alusta loppuun ja toisteli, miten söpö olen.

Vaikka tapaaminen oli hetkessä ohi, en unohda sitä koskaan.

minä ja kummityttö
Tänään kummityttöni on aikuinen, eikä ole enää Fidan ohjelmassa mukana. Käyn edelleen Bangkokissa tämän tästä, sillä kaupungissa asuu nykyään yksi perheenjäsenistäni. Mietin yhä usein, missä tuo pieni tyttö, tosin nykyään jo nuori nainen, mahtaa kulkea. Onko hän opiskelemassa ammattiin, josta hän lapsena haaveili? Onko hän parisuhteessa tai onko hänellä jopa jo oma perhe? Onko hän onnellinen?

Parin viikon päästä Thaimaassa juhlitaan jälleen Songkrania, enkä minä voi olla ajattelematta meidän kohtaamistamme seitsemän vuotta sitten.

Vuonna 2006 minä luulin, että voisin muuttaa yhden lapsen maailman, mutta siinä kävikin niin, että hän muutti minun maailmani.

Toivon, että jonain päivänä me vielä kohtaamme ja voimme yhdessä hämmästellä, miten ihmeellinen maailma on ja miten syviä jälkiä ihmiset toisinaan jättävät toistensa elämään.

Toivottavasti hän tietää, että hänellä on paikka minun sydämessäni, aina.

Voit äänestää tekstiäni Momondon Open World Awards -kisassa 15.4. saakka.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Ei ollenkaan toivoton

Ilmassa on syksyn tuntua. Arki on alkanut, illat hämärtyneet. Viime perjantaina Suomessa kohahti. Hetkessä tavallinen arki unohtui ja katseet kiinnittyivät Turun torille.

Viime viikon perjantaina Turussa tapahtui useita uhreja vaatinut puukotusten sarja, jota tutkitaan Suomen ensimmäisenä terrori-iskuna. Heti aluksi tahdon todeta, että olen syvästi pahoillani kaikkien Turun puukotuksissa läheisensä menettäneiden sekä hyökkäyksessä loukkaantuneiden puolesta. Toivon, että menehtyneiden omaiset saavat kaiken mahdollisen tuen ja avun, jota he tarvitsevat lohduttomalta tuntuvassa tilanteessa. On vaikea edes kuvitella, miten raskaalta heidän menetyksensä tuntuu.

Seurasin etenkin kaksi ensimmäistä päivää Turun tapahtumiin liittyvää uutisointia ja siitä syntynyttä keskustelua tiivisti. Itkin puukotettujen kohtaloa, iloitsin siitä, että oman turvallisuutensa uhalla toimivia auttajia oli paikalla, olin kiitollinen siitä, että poliisi toimi nopeasti ja häpesin niiden käytöstä, jotka kuvasivat tilannetta ja jakoivat materiaalia somessa.

Olin myös vihainen – luonnollisesti eniten iskun tekijälle, mutta myös heille, jotka leimasivat iskun seurauksena kaikki maahanmuuttajat ja pahimmillaan jopa iloitsivat siitä, että yksi puukotuksen uhreista oli niin sanottu ”suvakki”. En ymmärrä, miten kukaan pystyy iloitsemaan väkivaltarikoksen uhrin kohtalosta. Perjantain jälkeen monet ovat kertoneet kohdanneensa poikkeuksellisen paljon rasismia, ja joidenkin maahanmuuttotaustaisten henkilöiden liiketiloja on sabotoitu. Tällainen toiminta on todella ala-arvoista.

Mitäs minä sanoin

Jotkut ovat saaneet perjantain jälkeen niin järkyttävää vihapostia, että en tahdo näiden viestien sisältöä edes toistaa. Syyksi vihapostiin on joissain tapauksissa riittänyt jopa se, että on toivonut malttia someraivoon ja huhujen levittelyyn. Oma lukunsa ovat kaikki he, jotka ovat odottaneet ensimmäistä potentiaalista terrori-iskua Suomessa, jotta vihdoin pääsevät kirjoittamaan statuspäivitykseensä, että mitäs minä sanoin. Tuntuu siltä, että turvallisuutta tärkeämpi asia onkin oikeassa oleminen ja päteminen.

Välillä tuntuu, että rakas kotimaani alkaa tuntua vieraalta. En olisi muutama vuosi sitten voinut kuvitellakaan, että Suomessa on vuonna 2017 näin räjähdysaltis ilmapiiri. Kansa on jakautumassa kahtia, vaikka juuri nyt olisi tärkeää pitää yhtä ja olla ihminen ihmiselle. Yksittäisten huutelijoiden ja rasististen ryhmittymien lisäksi olen pettynyt siihen, että mediat jakavat disinformaatiota, mikä sotkee pakkaa entisestään. Yksi älyttömimmistä lehtiotsikoista perjantain puukotusten suhteen taisi olla ”Miekkamiehet jahtasivat ihmisiä kadulla.” Somessa jutut tietenkin lähtivät mediajuttujen vanavedessä nopeasti lapasesta. Tässä vaiheessa tekee mieli siteerata Telian mainoskampanjaa: ”Kun yhteys on katkennut, se pitää korjata. Jos yhteyttä ei ole, sen voi rakentaa. Se on meidän kaikkien tehtävä.” Näissä sanoissa on paljon viisautta.

Omasta takaa

Heinäkuun lopussa suomalainen mies ajoi tahallaan ihmisten päälle Helsingin Kalevankadulla, yksi kuoli ja useita loukkaantui. Viime viikonlopun kaltainen mediasirkus olisi nähty jo tuolloin, mikäli yliajaja ei olisi paljastunut kantasuomalaiseksi. Nopeimmat toki ehtivät silloinkin mässäillä terrori-iskulla, mutta tiedotus toimi ja kansa hiljeni. Suomalainen rikoksentekijä ei herättänyt suuressa yleisössä tunteita.

Suomi on henkirikostilastoissa EU:n kärkimaita. Täällä tehdään väkilukuun suhteutettuna huomattavasti enemmän henkirikoksia kuin useimmissa Länsi-Euroopan maissa. Toiseksi yleisin henkirikostyyppi on parisuhdekumppanin tai entisen kumppanin surmaaminen, uhrina nainen. Suomessa on nähty myös useita ihmishenkiä vaatineita tragedioita, kuten perhesurmia, kouluampumisia sekä julkisilla paikoilla tapahtuneita ammuskeluita, puhumattakaan Myyrmannin pommi-iskusta.

”Ainoa vaihtoehto on suunnata katse tulevaan ja miettiä, mitä voidaan tehdä jatkossa paremmin.”

Turun puukotusten jälkeen olen kuullut joidenkin sanovan, että Suomi on muuttunut turvattomaksi. Tämä on mielestäni hämmentävä väite, sillä meillä on riittänyt väkivaltaa kautta aikojen – ihan omasta takaa. Suomi on siis mielestäni edelleen turvallinen paikka elää, mutta toki on syytä miettiä, miten vastaavat iskut voitaisiin jatkossa estää kokonaan. Resursseja ainakin tarvitaan lisää, ja toivon, että tämä tapaus on herätellyt päättäjiä sen suhteen. Nyt on enää turha jossitella, olisiko tämä isku voitu estää, jos jotain olisi tehty toisin. Ainoa vaihtoehto on suunnata katse tulevaan ja miettiä, mitä voidaan tehdä jatkossa paremmin.

Kenelle kuuluu rangaistus

Väkivalta on väärin, aina. Se on tuomittava ja siitä on rangaistava – mielestäni ankarammin kuin Suomen lainsäädäntö tällä hetkellä mahdollistaa. Henkirikoksen tekijät saattavat valitettavasti päästä muutamassa vuodessa vankilasta, ja esimerkiksi raiskauksesta ei automaattisesti edes päädy vankilaan. Tämä on hyvin surullista. Monia rikoksia ei koskaan edes tuoda poliisin tietoon, koska uhrit eivät usko saavansa oikeutta.

Kenelle siis kuuluu rangaistus? Yksittäiset rikokset ovat aina yksittäisten henkilöiden tekemiä – eivät kansallisuuksien tai ihmisryhmien. Rikoksesta tulee rangaista sen tekijää/tekijöitä, ei muita. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys. Jotkut ovat myös esittäneet, että poliitikkoja pitäisi rangaista. Totuus on kuitenkin se, että minkäänlaisen politiikan avulla ei pystyttä estämään jokaista väkivaltarikosta, vaikka siihen kaikin keinoin pyrittäisiin. Ihmiset eivät ole robotteja, joita pystytään ohjailemaan pelkästään poliittisilla päätöksillä.

On myös hyvä pitää mielessä, että Suomi on tänä vuonna valittu maailman turvallisimmaksi maaksi. Se kertoo jotain siitä, että täällä on tehty paljon asioita myös oikein. Tällaista titteliä ei saada vahingossa, vaan se on vaatinut vuosien työn ja monia oikeita valintoja. Meillä on edelleen monta syytä nostaa pää pystyyn ja olla ylpeitä tästä maasta.

Viha ei voita vihaa

Suomi on monella tapaa maailman paras maa, mutta se ei säily sellaisena, mikäli viha kasvaa ja ihmiset kääntyvät yhä enemmän toisiaan vastaan. Peräänkuulutankin lisää sellaista henkeä, jota nähtiin Turussa – monet toimivat nopeasti ja jopa pelastivat henkiä omalla toiminnallaan. Tällaista uhrautumista ja välittämättä tarvitaan, välillä isommassa ja välillä pienemmässä mittakaavassa.

Monet ovat kritisoineet Suomen maahanmuuttopolitiikkaa – osittain erittäin aiheellisesti ja asiallisestikin. On ilahduttavaa nähdä, että tästä aiheesta on pystytty keskustelemaan ja kirjoittamaan myös ilman rasistista agendaa. Asioista täytyy voida puhua. Kyllä sen voi mielestäni sanoa ääneen, että Suomen maahanmuuttopolitiikka ei ole kaikilta osin toimivaa. Vuonna 2015 tänne saapui kymmenkertainen määrä turvapaikanhakijoita entiseen verrattuna, eikä tilanne ei ole sen jäljiltä edelleenkään hallinnassa. Kaikki lait on säädetty vuosia sitten, jolloin turvapaikanhakijoiden määrä oli pieni nykyiseen verrattuna.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että vaarallisiin olosuhteisiin palautetaan ihmisiä, joita ei pitäisi palauttaa, ja Suomessa oleskelee ihmisiä, jotka ovat potentiaalisesti uhka yhteiskunnalle. Kun Turun iskuista oli kulunut vasta muutama päivä, alettiin keskustelemaan mahdollisista lakimuutoksista – hyvä niin. Asiat menevät eteenpäin ja haluan luottaa siihen, että jatkossa tehdään parempia ratkaisuja. En ole politiikan asiantuntija, joten en ota tässä vaiheessa kantaa poliittiseen näkökulmaan tämän enempää.

”Mitään hyvää maailmassa maailmassa saavuteta lietsomalla vihaa ja ennakkoluuloja”

Yksi asia on varma. Vihaa ei koskaan voiteta vihaamalla. Mitään hyvää maailmassa maailmassa saavuteta lietsomalla vihaa ja ennakkoluuloja. Tällä tiellä jatkamalla pelataan ainoastaan terroristien pussiin. Heidän tarkoituksenaan on saada koko Eurooppa varpailleen ja ihmiset kääntymään toinen toistaan vastaan. Valitettavasti tässä on osittain jo onnistuttu. Kun tapahtuu pahoja asioita, on luonnollista, että tunteet kuohuvat ja tulee ehkä sanottua asioita ajattelemattomasti. On kuitenkin valinta jäädä kiinni vihaan ja katkeruuteen, ja ennen kaikkea lietsoa sitä ympärilleen. Joka ikinen aamu on uusi mahdollisuus valita vihan sijaan rakkaus ja katkeruuden sijaan toivo.

Yhdessä

Edelleen on monta (tuhatta kertaa) todennäköisempää kuolla Suomessa mihin tahansa muuhun kuin terroristi-iskuun. En väitä, etteikö iskuja tai niiden yrityksiä tapahtuisi tulevaisuudessakin. En halua vähätellä kenenkään sellaisen henkilön tunteita, joissa perjantain tapahtumat ovat aiheuttaneet pelkoa. Pelon lietsominen ei kuitenkaan hyödytä ketään – se innostaa potentiaalisia terroristeja entisestään ja ehkä jopa radikalisoi uusia ihmisiä. Ainoa järkevä tapa toimia on näyttää, että suomalaista yhteiskuntaa ja sen arvoja ei näin helposti romuteta. Vihan voi nujertaa ainoastaan rakkaudella, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Olen minä kuitenkin tänään hieman huolissani. Olen huolissani siitä, miten tämä kaikki vaikuttaa lapsiin. Lapset kuulevat enemmän kuin uskommekaan ja heidän silmiinsä osuu sellaista materiaalia, mitä ei pitäisi. Osa jopa 3–4-vuotiaista osaa lukea eli he näkevät esimerkiksi lehtien otsikot kaupungilla, mutta eivät ymmärrä niitä, eivätkä osaa välttämättä edes kysyä mitään. Tässä kohtaa vanhemmilla onkin erityisen tärkeä tehtävä keskustella lasten kanssa ja luoda heille turvallinen ympäristö.

Minä uskon siihen, että meillä on paljon toivoa, kunhan emme käänny toisiamme vastaan. Suomen 100-vuotisjuhlavuoden teema on Yhdessä. Tulevana viikonloppuna tuon teeman alla juhlitaan ympäri Suomen (ja monissa paikoissa maailmallakin). Tuohon yhteen sanaan on tiivistetty paljon olennaista elämästä. Ihminen on tarkoitettu elämään yhdessä muiden kanssa.

Minulla ei ole tänään ollenkaan toivoton olo. Haluan uskoa siihen, että elämä voittaa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Yksinäisyyden pääkaupunki

Lontoo Sky Garden

Lontoo, kaupunki, johon matkustaminen on joka kerta inspiroivaa, mutta joka herättää ristiriitaisia tunteita enemmän kuin monet muut maailman kaupungit. Britannia kantaa surullista titteliä ”the loneliness capital of Europe” ja lähes yhdeksän miljoonan asukkaan Lontoossa yksinäisyys ja pahoinvointi näkyvät katukuvassa monin tavoin. Ironista, että britit asuvat usein fyysisesti jopa ärsyttävän lähellä toisiaan ja silti henkinen välimatka muihin ihmisiin  –  jopa saman katon alla asuviin – saattaa olla valtava.

Voin vain kuvitella, miltä tuntuu suurkaupungissa asuvasta vanhuksesta, jonka elämänpiiri on kaventunut ja läheisimmät ihmiset mahdollisesti jo nukkuneet pois. Nykyihminen on tottunut siihen, että voi tylsistyessään olla mobiililaitteellaan yhteydessä vaikka toiselle puolelle maailmaa, mutta monet seniorit eivät ole koskaan edes käyttäneet Internetiä. Yksin ollessaan moni vanhus on kirjaimellisesti todella yksin, vailla mahdollisuuksia kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Hieman hämmentävää on se, että kaikesta huolimatta joidenkin tutkimusten valossa nuoret (ikävälillä 18-24) kokevat eniten olevansa yksinäisiä. Ympärillä olevien ihmisten määrä ei lopulta korreloi yksinäisyyden tunteen kanssa. Siinä tarvitaan jo näkökykyä ja viisautta, jotta pystyy huomaamaan, kuka omassa lähipiirissä mahdollisesti kamppailee yksinäisyyden kanssa. Yksinäisyys kun aiheuttaa myös paljon häpeää ja epäonnistumisen tunnetta ja siksi siitä ei ole aina helppo puhua muille.

Lontoo Sky Garden

Olin reissun aikana pohtinut Lontoossa näkyvää yksinäisyyttä ja kodittomuutta, kun lentokentällä sattui tilanne, joka oli kuin piste iin päälle näissä pohdinnoissani. Olin lähdössä Suomeen ja olin mennyt lentokentällä lähtöportilla viimeisestä passintarkastuksesta läpi. Jostain syystä koneeseen ei voinut vielä nousta ja siinä odotellessani huomasin tiskin toisella puolella nuoren naisen, joka piteli päästään kiinni ja näytti voivan surkeasti. Monet matkustajat huomasivat hänet, samoin monet henkilökunnan jäsenet. Yksi lentokentän työntekijä jopa kirjaimellisesti käveli hänen ylitseen, kun hän istui lähes pää kiinni polvissa. Kukaan ei kysynyt, miten hän voi. Lopulta siirryin takaisin lähtöportin toiselle puolelle ja kysyin, mikä naisella on hätänä. Hän kertoi, että hän voi todella huonosti. Hän ei pystynyt kertomaan tilanteestaan kovin järkevästi ja vastaus moneen kysymykseen olikin ”en tiedä”. Hän sanoi, että hänellä ei ole paniikkihäiriötä, mutta mielestäni oireet viittasivat vahvasti paniikki/ahdistuskohtaukseen.

Lopulta nainen makasi maassa ja siinä vaiheessa, kun menin sanomaan toiselle portilla työskentelevistä naisista, että nyt on oikeasti paha tilanne, niin hän kyllä sulki portin saman tien ja tuli auttamaan. Kun kaikki olivat nousseet koneeseen, niin totesin, että minunkin on pakko mennä, jotta en jää lennolta ulos. Päästyäni koneeseen ja paikalleni kuulinkin heti ”boarding completed” -kuulutuksen. Tuo nuori nainen, joka oli hädissään ja ahdistunut, ei päässyt lennolle. Olin vihainen itselleni, että en pystynyt auttamaan häntä, vaikka uskonkin, että hänen täytyi saada ammattiapua ja koneeseen nouseminen olisi ollut ehkä hänelle vaarallistakin. En voi olla miettimättä, miten tuo tilanne päättyi.

Ihmisten välinpitämättömyys saa minut surulliseksi, enkä väitä, etteikö tässä asiassa pitäisi katsoa myös peiliin. Miksi kukaan ei huomioinut yksinäistä naista, joka näytti varsin huonovointiselta? Itsekin olisin voinut toimia saman tien enkä odottaa muutamaa minuuttia ihmetellen ja seuraten tilanteen kehittymistä sivusta. Toivon, että ensi kerralla olen se, joka tarjoaa apuaan heti eikä hetken päästä. Tässä maailmassa yleinen tuntuu olevan kysymys ”miksei joku tee jotain” sen sijaan, että jokainen kysyisi ”mitä minä voin tehdä”. Haluan oppia kysymään enemmän jälkimmäistä.

Lontoo Sky Garden

Lontoo on minulle aina iso inspiraation lähde, kuten alussa jo totesin. Tällä kertaa minua eivät inspiroineet Itä-Lontoon graffitit tai kahvilat, eivät tyylikkäät ihmiset tai huikea arkkitehtuuri. Minua inspiroi se, että vaikka näin paljon lohduttomuutta, kodittomuutta ja yksinäisyyttä, näin myös paljon toivoa. Näin paljon ihmisiä, jotka välittävät. Yksi huikeimmista movementeista maailmassa mielestäni tällä hetkellä on Lontoosta lähtöisin oleva #dosomethingfornothing.

Tämä kaikki sai alkunsa, kun parturina työskentelevä Joshua Coombes alkoi leikkaamaan kodittomien hiuksia kadulla ilmaiseksi ja jakoi somessa kohtaamiensa ihmisten tarinoita tunnisteella #dosomethingfornothing. Koko tämän konseptin idea on se, että ihmiset voivat tehdä hyvää odottamatta vastapalvelusta ja hashtagia käyttämällä myös levittää inspiraatiota hyvän tekemiseen. Ja inspiraatio todella on levinnyt. Monet suuret mediat ovat noteeranneet Joshua toiminnan ja vastikään Leesa Sleep on alkanut sponsoroimaan häntä, joten hän on voinut jättää päivätyönsä ja saa nyt keskittyä kokopäiväisesti leikkaamaan kodittomien hiuksia.

On mielettömän hienoa, että yksinkertaisesta ajatuksesta ilahduttaa tarpeessa olevia ihmisiä voi kasvaa jotain paljon itseään suurempaa, jopa maailmanlaajuinen liikehdintä. On helppo ajatella, että esimerkiksi yksinäisyys ja kodittomuus ovat ongelmia, joita ei voi ratkaista, joten on turha tehdä mitään. Jokaisella on kuitenkin mahdollisuus tehdä yhden ihmisen päivästä parempi. Kodittomuutta ei yksi ihminen voi poistaa, mutta jokainen voi osoittaa välittämistä. Maailmassa on rajattomasti mahdollisuuksia tehdä hyvää lähellä tai kaukana oleville, tutuille ja tuntemattomille.

Päällimmäinen fiilis Lontoon reissun jäljiltä ei siis missään tapauksessa ole toivoton, vaikka paljon kysymyksiä heräsikin. Yksi tärkeimmistä kysymyksistäni tällä hetkellä onkin:

What could be my something for nothing?

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Walk for Freedom – ihmiskauppaa vastaan

”Injustice anywhere is a threat to justice everywhere.”

Martin Luther King, Jr

Walk for Freedom Helsinki

Lauantaina 15.10. Helsingin keskustassa nähtiin hiljaisisia mielenosoittajia. Mustiin pukeutuneiden ihmisten joukko kulki suut teipattuina keskustan läpi, Kansalaistorilta Mannerheimintietä ja Aleksanterinkatua pitkin Senaatintorille. Erilaisia mielenosoituksia on Helsingissä nähty viime vuosina paljon, mutta tällä kertaa erikoista oli se, että iskulauseita ei huudettu eikä musiikkia soitettu. Hiljaisuus puhui lujempaa. Sanattomuus sai monet ihmiset pysähtymään, ihmettelemään, ottamaan kuvia ja kyselemään. Harvoin olen nähnyt ihmisten vastaanottavan ja lukevan flaijereita yhtä kiinnostuneina.

Kyseessä oli vuosittainen ihmiskaupan vastainen tapahtuma, Walk for Freedom, jonka takana on maailmanlaajuisesti toimiva, A21 -järjestö. Tänä vuonna Walk for Freedom järjestettiin 40:ssä maassa ja yli 300:ssa kaupungissa. Suomessa tapahtuma järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa, aamupäivällä Turussa ja iltapäivällä Helsingissä. Mainittakoon, että erityisen ylpeä olen läntisestä naapuristamme Tukholmasta, jossa mustiin pukeutuneiden jono tuntui jatkuvan loputtomasti.

walk for Freedom Helsinki

Muutos alkaa tiedostamisesta

”Jos ihmiskaupassa on jotain ongelmaa, pitäisköhän se kieltää?”

”Ihan vaan mielenkiinnosta kysyn, että missä tätä ihmiskauppaa tapahtuu, kuinka moni osallistujista on nähnyt sitä tapahtuvan ja mitä osallistujat kuvittelevat marssin auttavan?”

”Kai viesti meni perille sinne,missä ihmiskauppaa on. Kyllä nyt loppuu.”

”Mahtaako Suomesta näitä ihmiskauppiaita löytyä… sen sijaan sama marssiva porukka todennäköisesti piristää ihmiskauppiaiden bisnestä haikailemalla Suomeen lisää ”turvapaikanhakijoita”.”

”Niin turhanpäiväistä touhua, että!

”On vaan niin kiva päästä joukkoon, yhteisöön ei tarvi olla yksin kun marssii ties minkä asian puolesta.”

”Ihmiskauppiaita naurattaa moinen pelleily!

”Jos ja kun ihmiskauppaa ruvetaan hillitsemään, niin
silloin täytyy ottaa sellaiset keinot käyttöön, jotta se
tuntuu… (vankilaolot mallia Venäjä).
Mutta mutta, eihän rikollisia saa lyödä ja kurmoottaa,
koska silloin Amnesty rientää puolustamaan rikollisia!”

”No kai sitä saa lauantaipäivänsä kuluttaa marssimalla naama teipattuna, jos siltä tuntuu. Mitään vaikutusta mihinkään tällä tietysti ei ole.”

”Ihan kuin näkyvyys, esille tuominen tai julkisuus ei olisi muka koskaan vaikuttanut mihinkään?”

”Jo on taas naurettavaa toimintaa? Ei auta todelliseen ongelmaan millään tavalla, pelkkää huuhaata koko touhu, no päästiimpä lehteen ja näytille taitaa olla ainoo syy tähän touhuun.”

”Miksi ette marssi ala-arvoisen vanhustyön merkeissä. Ai niin, se ei ole mediaseksikästä.

Vanhukset, jotka ovat taanneet teille vapaan maan osoittaa mieltä milloin minkäkin asian puolesta.
Hävetkää!”

Yllä olevat kommentit on poimittu Turun Sanomien kommenttiosiosta, Walk for Freedomista kertovan jutun yhteydestä. En yleensä ole jakanut tällaisia kommentteja blogissani, mutta tällä kertaa päätin tehdä poikkeuksen. Vaikka suomalaisten kyynisten asenteen ei pitäisi tulla yllätyksenä, niin myönnän, että olen hieman hämmentynyt joka kerta, kun luen tällaisia kommentteja. Ne kertovat ennen kaikkea siitä, että Walk for Freedomin kaltaisia tempauksia todella tarvitaan. Tarkoituksena on levittää tietoisuutta ihmiskaupasta ja esimerkiksi jokainen artikkeli mediassa on siinä askel eteenpäin. Uskon, että monet ovat jääneet lauantain jälkeen pohtimaan, mistä ihmiskaupassa on kyse. Asiat eivät voi muuttua, elleivät ihmiset ensin tule tietoiseksi niistä, ja työtä on vielä paljon. Katsoin Periscope-lähetystä Los Angelesin Walk of Famella järjestetystä Walk for Freedomista ja kuulin jonkun huutavan videolla: ”What is human trafficking?”. Tuo kysymys pysäytti minut. Jos ei edes Yhdysvaltojen länsirannikolla, missä ihmiskauppa rehottaa, tiedetä mistä on kyse, on aika viedä viestiä eteenpäin. Miten ihmiset voisivat puuttua sellaiseen, minkä olemassaolosta he eivät tiedä?

Walk for Freedom Helsinki

Ihmiskauppa rikoslaissa

Suomessa ihmiskauppa on ollut rikosnimikkeenä vasta vuodesta 2004 alkaen. Suomen lainsäädännön mukaan ihmiskauppaa on toisen henkilön paritusrikoksen kaltainen seksuaalinen hyväksikäyttö, pakkotyö tai muunlainen ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattaminen sekä elinkauppa. Olennaista ihmiskaupan tunnusmerkistön täyttymiselle on, että uhri on erehdytetty tai hänen riippuvaista asemaa tai turvattomuutta on käytetty hyväksi, kun hänet on alistettu toimimaan esimerkiksi prostituoituna. Monesti uhri onkin riippuvuussuhteessa rikoksen tekijään. Tuomioita Suomessa on annettu niin työperäisestä kuin seksiperäisestäkin ihmiskaupasta. Rikosten tekijät ovat olleet sekä ulkomaalaisia että suomalaisia, samoin uhrit. Yksi huomionarvoinen seikka on se, että kaikkia ihmiskaupan uhreja ei ole sidottu kahleilla pimeään kellariin, vaan osa heistä elää elämää, joka näyttää ulospäin suhteellisen normaalilta. Tuolloin uhria hallitaan psykologisin keinoin. Niinpä ihmiskaupan uhri saattaa työskennellä vaikka meidän lähipizzeriassamme.

Joku ehkä muistaa parin vuoden takaa sydäntä särkevän tapauksen Helsingistä. 16-vuotias tyttö pakotettiin prostituoiduksi ja hän joutui vastaanottamaan satoja asiakkaita lyhyen ajan sisällä. Tällaiset julkisuuteen tulleet rikokset ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu. Ihmiskauppa on piilorikollisuutta, jonka tekijät ovat usein ammattilaisia ja hävittävät jälkensä taitavasti. Ihmiskaupan uhreja on maailmalla kymmeniä miljoonia ja kyseessä on nopeimmin kasvava järjestäytyneen rikollisuuden muoto. Yksi selitys ihmiskaupan kasvuun löytyy taloudellisista hyödyistä – saman ihmisen voi myydä moneen kertaan. Suomessa ihmiskauppaongelma on pienempi kuin monessa muussa maassa, mutta se ei tarkoita, että voisimme sulkea silmämme siltä tai että ongelmaa ei olisi.

Mitä siis hyödyttää, että yritämme levittää tietoisuutta ihmiskaupasta?  Näistä rikoksista ehkä yksi prosentti saadaan selvitettyä. Kuten kommentit lehtien palstoilla osoittavat, on helppoa kyynistyä ja ajatella, että kukaan ei voi tehdä näin massiiviselle ongelmalle mitään. Entä jos kuitenkin ottaisi asiaan aivan erilaisen perspektiivin? Entä jos uskoisi, että on toivoa, vaikka ratkaisuita ei vielä ole näköpiirissä? Entä jos ajattelisi, että Walk for Freedomin kaltaiset tempaukset voivat saada ihmiset oikeasti pysähtymään ja perehtymään siihen, mitä on ihmiskauppa? Entä jos joku päättää toimia asiasta kuultuaan? Entä jos näitä ihmisiä löytyy lisää ja maailma oikeasti muuttuu, askel kerrallaan?

On helppo sanoa, että ei kannata yrittää, koska sillä ei ole lopulta mitään merkitystä. Minä sain kuulla noin kolme vuotta sitten eräässä työhaastattelussa, että minun maailmanparannusintoni laantuu, kun huomaan, että en voi pelastaa koko maailmaa. Laantumista ei ole näköpiirissä, sillä jos voin vaikuttaa yhdenkin ihmisen elämään, sillä on valtavan suuri merkitys. Koko maailman pelastamista ei minun harteilleni onneksi ole laitettukaan.

Walk For Freedom Helsinki

Äänenä heille, joilla ei ole ääntä

Haluan vielä lopuksi kertoa naisesta, joka on sankarini. Hän seisoi vuonna 2007 lentokentällä Kreikassa ja katseli käsintehtyjä ilmoituksia kadonneista tyttölapsista. Hän pysähtyi miettimään, mistä ihmeestä on kyse. Hän otti asioista selvää ja sai kuulla, että kadonneet tytöt ovat todennäköisesti joutuneet ihmiskaupan uhriksi. Christine Caine, Australiassa asuva kahden pienen lapsen äiti, päätti selvittää, mitä valtavalle ihmiskauppaongelmalle Kreikan alueella voisi tehdä. Hän palkkasi ammattilaisia selvittämään tilannetta Kreikassa, ja raporttien tulos oli yksiselitteinen: Tällä alueella ei kannata aloittaa minkäänlaista työtä ihmiskauppaa vastaan, koska siitä ei tule olemaan mitään hyötyä. Ongelma on liian suuri.

Tästä huolimatta Christine ja Nick Caine perustivat vuonna 2008 A21-järjestön, joka toimi aluksi Kreikassa ja myöhemmin useassa eri maassa ympäri maailman. A21 on perustanut turvakoteja, saattanut lukuisia ihmiskauppiaita tuomiolle ja tehnyt paljon korvaamatonta työtä, joka on muuttanut lukemattomien ihmisten elämän. Entä jos Christine olisi vain kävellyt kuvien ohi ja ajatellut, että tämä ei ole hänen asiansa? Entä jos hän olisi luovuttanut, koska ammattilaiset sanoivat, että ei kannata? Olen äärettömän kiitollinen, että hänellä oli tarpeeksi uskoa, toivoa ja rakkautta.

Olen ylpeä jokaisesta, joka osallistuu Walk for Freedomin kaltaisiin tempauksiin, jakaa tietoa ihmiskaupasta somessa tai puhuu siitä ystäville, haastaa omia kulutustottumuksiaan, lahjoittaa rahaa järjestöille, tarkkailee ympäristöään ja lähialueen yrityksiä, lähtee vapaaehtoiseksi jonkun järjestön kautta.. Vaikuttamisen tapoja on monia ja pienelläkin teolla on merkitystä. Pieniä alkuja ei pidä koskaan väheksyä, sillä kun tarpeeksi moni lähtee liikkeelle, pienistä teoista kasvaa jotain valtavaa. Älkää siis luovuttako, kun teille tullaan kertomaan, että ei kannata tehdä mitään. Te olette ainoa ääni heille, joiden ääni on vaiennettu.

Ensi vuonna Walk for Freedom järjestetään 14.10 ympäri maailman sadoissa kaupungeissa. Sinäkin olet tervetullut mukaan.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Vaatevallankumous – Kuka kuoli vaatteideni vuoksi?

Kuka muistaa ajan, jolloin vaatesesonki vaihtui ainoastaan neljästi vuodissa?

1980-luvulla alkoi tapahtua. Vaateteollisuus kehittyi, mutta ei suinkaan positiiviseen suuntaan. Viimeistään 90-luvulla nopeaa muotia valmistavien halpaketjujen maine oli saavuttanut syrjäisemmätkin suomalaiset kylät. Me pikkukaupungin tytöt olimme onnesta soikeana, kun tuli mahdollisuus lähteä shoppailemaan Tukholmaan, arvaatte kyllä minkä ketjun, halpoja vaatteita. Vaikka maailmanparannusintoni oli tuolloin varsin kova, niin liian halpoja vaatteita en osannut kyseenalaistaa. Siitä olen kiitollinen, että minut on pikkutytöstä saakka opetettu kuluttamaan etupäässä second handia. Ostan sen vuoksi edelleen suurimman osan kaikesta tarvitsemastani tavarasta ja vaatteesta käytettynä. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin ymmärsin, että halvoista vaatteista maksetaan todellisuudessa mittaamattoman korkea hinta. Ei ole tässä maailmassa kenenkään etu, että ketjut tuovat mallistoihinsa nykyään uusia vaatteita jopa viikoittain.

Itse asiassa tällä maapallolla ei ole varaa halpoihin vaatteisiin.

Kierrättäminen on tällä hetkellä trendikästä  – nimittäin vastuun kierrättäminen. Tuntuu kuin koko maailma seisoisi ringissä ja heittelisi palloa jatkuvasti vieressä seisovalle. Yritykset syyttävät valtioita ja valtiot yrityksiä. Kuluttajat eivät oikein tiedä, ketä syyttäisivät, mutta kieltäytyvät varmuuden vuoksi katsomasta peiliin. On masentavaa nähdä imagonpuhdistuskampanjoita, joissa muun muassa H&M on viime aikoina kunnostautunut. Tästä blogista voitte lukea, miksi on erityisen vastenmielistä, että kyseenalainen viherpesukampanja järjestettiin juuri Vaatevallankumouksen kanssa samaan aikaan.

Nopea muoti ei ole eettistä eikä millään tavoin ekologista. Sitä tosiasiaa ei yhdelläkään kampanjalla kumota.

24042013

Tänään tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Rana Plazan vaatetehdas Bangladeshissa romahti. 1333 ihmistä kuoli ja yli 2000 loukkaantui. Samaan aikaan olin itse Lontoossa ostoksilla. Astuin elämäni ensimmäisen kerran Primark-nimiseen nopean muodin mekkaan juuri sinä päivänä, jona monet tuollekin vaateketjulle vaatteita valmistaneet ihmiset saivat surmansa. En pysty sanoin kuvailemaan,  miltä tuntui, kun sain kuulla Bangladeshin uutiset. Tuijotin juuri ostamiani vaatteita, ja mietin, että mitä me olemme tehneet. Lukematon määrä ihmishenkiä on menetetty vain sen vuoksi, että meidän länsimaalaisten on pakko saada aina lisää ja lisää, mahdollisimman nopeasti ja ennen kaikkea halvalla. Maailmassa, jossa rikkaiden tulisi vaatettaa köyhiä, on käynyt juuri päinvastoin. Köyhät vaatettavat rikkaita ja siinä samassa monen ihmiselämän lisäksi tuhoutuu meidän maapallomme. Joka kerta tehdessämme ostopäätöksen, annamme äänemme sille, millaista tuotantoa haluamme tähän maailmaan. Haluammeko oikeasti elää tällaisen kertakäyttökulutuksen keskellä?

Sen lisäksi, että poljemme heikommassa asemassa olevien ihmisten oikeuksia, rakennamme sanoinkuvaamattoman surkeaa perintöä lapsenlapsillemme. Maailmassa on tapahtunut positiivista kehitystä viime vuosikymmeninä ja absoluuttisessa köyhyydessä elää vähemmän ihmisiä kuin aiemmin. Samaan aikaan ympäristömuutokset ovat kuitenkin alkaneet suistaa ihmisiä uudelleen köyhyyteen. Maailman kapasiteetti ei yksinkertaisesti kestä nykyisiä meininkiä. Vaateteollisuuden aiheuttama saastemäärä on niin suuri, että sen vaikutuksia tulevaisuudessa voidaan vaan arvailla. Luulemme ehkä olevamme Suomessa turvassa teollisuuden negatiivisilta vaikutuksilta, mutta tosiasia on, että maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ylläpitämällä nykyistä kulttuuria sahaamme myös itseämme nilkkaan. Millaisessa maailmassa seuraavat sukupolvet joutuvat meidän takiamme elämään?

Rana Plazan vuosipäivänä syntyi Vaatevallankumous, joka vuosittain haastaa yrityksiä läpinäkyvämpään ja vastuullisempaan toimintaan. Haluamme tänään kysyä vaateteollisuudelta, kuka tekee meidän vaatteemme. Itse joudun nöyränä kysymään myös, kuka kuoli vaatteideni takia.

FRD_facebook_WMMC_orange

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather