Browsing Tag

#kutsumua

Unelma tavallisuudesta | #kutsumua

Arvostettavaa, että koulukiusaaminen on nostettu viime päivinä esille sosiaalisessa mediassa. Lukiolaisten aloittama #kutsumua-kampanja on saanut paljon huomiota, hyvästä syystä. Toivottavasti se ei jää vain virtuaaliseksi sanahelinäksi, vaan oikeasti saa ihmiset ajattelemaan, miten vakavasta asiasta on kyse. Nykyään kiusaaminen ja syrjintä on tehty naurettavan helpoksi. Niitä kun ei tarvi tehdä enää kasvotusten – ihmisen voi lytätä kätevästi vaikkapa mobiililaitteiden välityksellä, sosiaalisen median kanavia tai viestiohjelmia hyödyntäen. Sanojen lisäksi myös sanattomuus voi tappaa henkisesti. Porukasta tai yhteisöstä ulos sulkeminen on tehokas kiusaaminen muoto. Miettikää vaikka epävarmaa nuorta tyttöä tai poikaa, joka julkaisee kuvansa Internetissä eikä kukaan tykkää siitä, tai johon joku kommentoi, että oletpa ruma ja vastenmielinen. On vaikea kuvitella, miltä tuntuu nykypäivän lapsista ja nuorista, kun lisätaakkana nuoruuden kipuiluun on virtuaalinen todellisuus, jossa täytyy yrittää jatkuvasti olla in. Tai ”instafamous”, kuten sanotaan.

Ajattelin, että minun olisi helppoa kirjoittaa omista kokemuksistani koulukiusattuna. Menneet ovat menneitä ja ysäri on jo retro vuosikymmen. Sehän tekee muistoistakin jo melkein trendikkäitä. Kirjoittamista ei ollut kuitenkaan ihan niin helppo aloittaa kuin aluksi ajattelin. Kiusaaminen kun on paljon laajempi ilmiö kuin se, mitä koulussa tapahtuu. Kyllä se alaspainaminen jatkuu yhtä lailla kouluvuosien jälkeenkin. Meillä aikuisillakin on pysähtymisen ja kasvun paikka. Esimerkiksi monet työyhteisöt ovat todella solmussa ja ilmapiiriltään monin tavoin kieroutuneita. Jokainen voi tähän vaikuttaa omalta osaltaan. Palaan kuitenkin tässä tekstissäni sinne kultaiselle 90-luvulle, turvallisen matkan päähän menneisyyteen.

siltakuva mustavalko

Minua kiusattiin peruskoulussa kolmesta syystä:
1. Murrosikäni alkoi aikaisin ja erotuin sen vuoksi joukosta.
2. Hyppäsin yhden luokan yli ala-asteella, joten olin vuoden muita luokkatovereitani nuorempi. Erotuin siksi joukosta.
3. Pukeuduin eri tavalla kuin muut. Erotuin siksi joukosta.

Pienessä kotikaupungissani erilaisuus ei ollut millään tavalla muodikasta. Nykyisenä individualismin aikakautena on vaikea hahmottaa, missä määrin ihmiset oikeasti ovat olleet ulkoisesti samasta puusta veistettyjä. Suurin unelmani ala-asteella oli vain sulautua joukkoon, sopia mukaan. Halusin hinnalla millä hyvänsä olla samanlainen kuin muut, tavallinen lapsi. Se ei ollut valitettavasti mahdollista, koska murrosikäni alkoi ala-asteen toisella luokalla. Kun kroppa ja hormonitoiminta muuttuu, on hankalaa olla lapsi. Kun luokkakaverit nimittelivät panopuuksi ja ”Pamelaksi” ala-asteen toisella luokalla, ei siinä enää tullut paljon barbileikit mieleen. Lapsuus oli auttamatta ohi.

Koin olevani totaalisen ulkopuolinen, täydellisen irrallaan kaikesta, mitä ympärilläni tapahtui. Vihasin sitä, mitä kävin läpi omassa elämässäni ja kehossani. Yritin piilotella kaikkia naisellisia merkkejä kropassani. Uintireissut liikuntatunnilla olivat painajaismaisia, etenkin, kun pojat olivat mukana samoilla tunneilla. Telinevoimistelutreeneissä t-paidan käyttö oli kielletty, piti käyttää kireää voimistelupukua. Niinpä äiti teki minulle voimistelupuvun, jossa oli kaksi kangaskerrosta päällekkäin. Näin sain rintani näyttämään vähän pienemmiltä. 10-vuotiaana minun sanottiin näyttävän 14-vuotiaalta. Haaveilin siitä, että kuukautiseni loppuisivat ja kaikki kehittyminen naiseksi voisi pysähtyä. Kuulin monenlaisia ilkeyksiä ja koin seksuaalista häirintää. Erästä minua ahdistelevaa poikaa pelkäsin tosissani, enkä välttämättä ihan syyttä, hän kun taisi joutua myöhemmin väkivaltaisuuksistaan vankilaan. Minulla ei ollut juurikaan ystäviä. Istuin usein yksin kotona kirjoittamassa päiväkirjaa tai runoja. Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaan arvosanoja kiusaajilleni heidän kiusaamisestaan. Kaksi poikaa luokaltani sai täyden kympin. Halusin tukehduttaa itseni tyynyllä ollessani 10-vuotias. Sen ikäisenä on vaikea ajatella, että kaikki helpottaa. Kun ahdistaa, niin se ahdistus on koko maailma.

Olin täysin hukassa identiteettini kanssa ja vihasin kaikkea naiseuteen liittyvää. Terveydenhoitaja sanoi minulle, että minun ei kannata aikaisesta kehittymisestäni huolimatta harrastaa seksiä ennen seiskaluokkaa. Eipä olisi tullut mieleenikään. En olisi uskaltanut poikien antaa koskea itseeni pitkällä tikullakaan. Tilanne oli monin tavoin tukala. Mietimme vanhempieni kanssa ratkaisuksi tilanteeseen koulun vaihtamista. Se tuskin olisi lopulta kuitenkaan pelastanut mitään, kiusaamista kun esiintyy kaikkialla. Niinpä minulle ehdotettiin, että voisin siirtyä neljänneltä luokalta suoraan kuudennelle tenttimällä lukuaineet kesälomalla. Näin pääsisin nopeammin pieneltä ala-asteelta isolle yläasteelle, enkä enää erottuisi porukasta. Otin ehdotuksen ilolla vastaan.

Yläasteella en enää erottunut joukosta, mutta muut päättivät, että erotuin, koska olin luokkakavereitani nuorempi. ”Ala-aste on tuolla päin”, minulle huudeltiin. Seiskaluokan syksyllä, 12-vuotiaana, seisoin punk-bändin keikalla ja ihastuin siihen, mitä näin. Ihastuin siihen, että joku uskalsi olla oma persoonallinen itsensä. Sinä päivänä päätin, että nyt minunkin elämäni alkaa. Päätin, että minun ei tarvitse näyttää samalta kuin muut. Siitä lähtien erotuin joukosta, vihdoin harkitusti ja tarkoituksella. Se ei jäänyt muilta oppilailta huomaamatta, vaan jouduin monien silmätikuksi. Löysin kuitenkin oman yhteisöni kirjekavereiden kautta. Sitä kautta minulle avautui aivan uusi maailma ja tukiverkosto. Tutustuin samanhenkisiin ihmisiin ympäri Suomen, enkä välittänyt muiden huuteluista koulun käytävillä. Kahdeksannella luokalla kuvioon mukaan tuli fyysinen väkivalta. Silloin tutuksi tulivat vierailut lääkärillä, hammaslääkärillä ja koulukuraattorilla. Minua lyötiin nyrkillä, potkittiin ja kiskottiin hiuksista. Juorut noista tilanteista liikkuivat, ja 600 oppilaan koulussa minua tuijotettiin toisinaan kuin kummajaista, kokonaisten luokkien voimasta. Yläastevuosiin liittyy kuitenkin niin paljon hienoja muistoja, että tuo aika ei traumatisoinut minua murto-osaakaan siitä kuin ala-aste. Ala-asteen kokemuksistani en pystynyt puhumaan vuosikausiin mitään kenellekään.

En osaa tarkalleen sanoa, millaiset jäljet kiusaaminen on elämääni pidemmällä aikavälillä jättänyt. Syy-seuraussuhteet kun eivät elämässä ole niin mustavalkoisia, kuten ei elämä muutenkaan. Ehkä en ole niin rohkea kuin voisin olla. Ehkä voisin olla monissa asioissa elämässäni paljon pidemmällä, ja minulla voisi olla enemmän uskallusta. Ehkä taisteluni masennusta vastaan olisi päättynyt aiemmin. Kuka tietää. Minulla ei ole kuitenkaan tarvetta todistella yhdellekään kiusaajalleni, että olen pärjännyt elämässäni heitä paremmin. En ehkä olekaan. En ole kenellekään katkera tai vihainen. Monet kiusaajat olivat itse rikki ja osa myös erittäin rikkinäisistä kodeista. He eivät osanneet kanavoida omaa pahoinvointiaan järkevästi. Toivon, että he ovat oppineet elämän varrella. Jälkikäteen olen eniten harmitellut, että yläasteaikana en pyytänyt aikuisia ottamaan yhteyttä kiusaajien vanhempiin, kun siihen olisi ollut tilaisuus. Päätökseni johtui siitä, että vilpittömästi uskoin, etteivät heidän vanhempansa välittäisi pätkääkään. Nykyään tiedän, että ainakin osa heistä olisi välittänyt. Tilanteesta kertominen olisi voinut oikeasti vaikuttaa positiivisesti sekä omaan tilanteeseeni että kiusaajien elämään.

Toivon todella, että koulukiusaamisesta ja sosiaalisista taidoista puhutaan nykyään kouluissa paljon. Minun kouluaikanani tällaiset asiat eivät olleet läheskään tarpeeksi esillä. Jos minulta kysytään, sillä ei ole niin suurta merkitystä, miten paljon ihmiset oppivat pänttäämään ulkoa yleistietoa koulussa. Asiat unohtuvat kuitenkin. Ihan hyvin minäkin pärjäsin, vaikka kävin peruskoulua vuoden muita vähemmän. Tärkeämpää olisi opettaa lapset ja nuoret kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Yksikään tyttö ei ole huora. Yksikään ihminen ei ole ruma. Kukaan ei ole huono ihminen siksi, että panostaa koulunkäyntiin. Pienet rinnat ovat aivan yhtä hyvät kuin isot. Ei ole noloa käyttää silmälaseja. Tai pipoa. Tai pyöräilykypärää. Tai pukeutua eri tavalla. Tai tykätä eri musiikista. Me olemme kaikki keskenämme erilaisia, tahdoimmepa sitä tai emme. Lapsille tulee opettaa ryhmäytymistaitoja ja yhteishenkeä -uudelleen ja uudelleen, niin kauan kuin tarvitsee. Sen sijaan eriarvoisuutta lisäävät käytännöt, kuten se, että kapteenit valitsevat joukkueensa liikuntatunneilla, tulee haudata jonnekin todella syvälle. Tuollaiset ”kasvatusmetodit”, jotka suosivat suosittuja ja nolaavat niitä toisia, voivat saada lapset vihaamaan kaikkea liikuntaa (tai yhteisöllistä toimintaa) loppuelämäkseen.

mii mustavalko

Jotkut ovat olleet surullisia kuullessani tarinani. Ei minun puolestani tarvitse olla surullinen, tässä minä olen, elän ja hengitän. Minulla on välittävät vanhemmat ja ihania ystäviä. Minä olen kohta 30-vuotias ja tiedän, että vaikeiden aikojen jälkeen tulee varmasti parempia päiviä. Tiedän, että useimmiten ilkeys kumpuaa ihmisten omista epävarmuuksista. Sen sijaan huolehtisin tämän päivän koululaisista. Heidän perspektiivinsä on tässä hetkessä. Heidät ahdistus voi talloa alleen. Heidän täytyy saada oppia, että jokainen ihminen on arvokas.

Vaan mistäpä he oppivat, jos kukaan ei opeta?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather