Browsing Tag

haasteet

#olisinpatiennyt että kaaos ja rauha mahtuvat samaan hetkeen

Mitä minä haluaisin kertoa heille, jotka ovat aloittelemassa aikuiselämäänsä?

Viime viikolla Maaret Kallio haastoi suomalaiset kirjoittamaan rohkaisevia viestejä nuorille. Ja suomalaisethan kirjoittivat! Sosiaalinen media täyttyi nostalgisista nuoruusmuistoista ja ajatuksista, joita ihmiset tahtoivat sanoa nuoruuden itselleen ja samalla nykypäivän nuorille. Näitä postauksia voi lueskella monesta eri kanavasta tunnisteella #olisinpatiennyt.

Monet ovat julkaisseet ylioppilaskuvansa vuosien takaa. Nostalgiafriikkinä olen ihan liikuttunut niitä katsellessani. Mielestäni on kuitenkin tärkeää muistaa, ettei valkoinen lakki ole arvokkaampi kuin ammattikoulututkinto, vaan molemmat ovat nuorelle hienoja saavutuksia. Kuusi vuotta sitten minä valmistuin yliopistosta ja pikkuveljeni ammattikoulusta. Me juhlimme yhdessä, eikä kummankaan saavutusta pidetty toista parempana. Veljeni sai heti töitä, minä sen sijaan mietin varmaan loppuelämäni, mikä minusta tulee isona. Jokaisen polku on erilainen ja toivonkin, ettei kenelläkään nuorella ole paineita valita akateemista uraa siksi, että se kuulostaa hienolta tai siksi, että joku painostaa siihen suuntaan.

Tehkää sitä, mitä rakastatte. Yrittäkää ja epäonnistukaa. Aloittakaa uudelleen. Ammattinne, pankkitilin saldonne tai tykkäysten määrä Instagram-tilillänne ei kerro teidän arvostanne yhtään mitään, joten olkaa vapaita siinä, mitä teette.

MirkajaNora2002

Mutta palataan vuoteen 2003. Minä täytin helmikuussa 18. Syntymäpäiväni aattona leikkasin paperisaksilla pois monta vuotta minulla olleet rastat. Pari viikkoa aiemmin olin ottanut ensimmäisen tatuointini. Se onnistui kätevästi, kirjoitin vain tatuointistudiossa paperiin, että olen 18. Henkkareita ei kukaan kysynyt. Penkkaribileidemme aikaan oli jo täysi-ikäinen, mutta siellä en päässyt sisään sisään iltajuhliin, koska en ollut jaksanut hankkia henkilöllisyystodistusta.

Ajokorttia minulla ei muuten ole edelleenkään, 15 vuotta myöhemmin. Passi on ainoa henkilöllisyystodistukseni.

Penkkarit2003

Kirjoituksiin valmistauduin laiskasti. Minua ei opiskelu muutenkaan oikein kiinnostanut ja koin lukiovuoteni melko tylsiksi. Olin harkinnut ilmaisutaidon lukiota, mutta jäin kuitenkin lopulta Kankaanpäähän. En osallistunut edes vanhojen tansseihin, sillä en kokenut lukioyhteisöä omakseni. Minulla ei ollut siellä ketään, jota olisin voinut pyytää tanssiparikseni. Meidän koulussamme ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin se, että tytöt kysyvät itselleen parin.

Keskinkertaiset kirjoitukset

Ylioppilaskirjoitukissa sain kaikki arvosanat B:stä L:ään. Varsin keskinkertainen meininki siis. Parhaiten mieleen on painunut venäjän koe. Siinä vaiheessa, kun paperit lähtivät lautakuntaan, opettajani elätteli toiveita, että saisin E:n. Sitten tapahtui jotain. Ainekirjoitukseni pistemäärä oli tipahtanut lähes täysistä pisteistä nollaan. Aine oli virheetön, mutta se oli lautakunnan mielestä kirjoitettu aiheen vierestä. Aiheena oli ”jatka keskustelua”. Valituksista ei ollut hyötyä ja arvosanaksi tuli alimmilla mahdollisilla pisteillä C. Oli hieman petetty olo, kun osaamisellani ei ollut mitään merkitystä.

Toisinaan olen miettinyt, että olisi hauskaa päästä lukemaan äidinkielen kirjoituksissa kirjoittamani essee, jonka aiheena oli suomiräp. Siellä on taatusti tullut sangen syväluotaavaa analyysia Raptorista Fintelligensiin. Aineesta sain kahta pistettä vajaa L:n. Veikkaan, että pilkut eivät olleet ihan paikallaan. Olen nimittäin aina ollut kiinnostunut luovasta kirjoittamisesta enemmän kuin oikeinkirjoituksesta ja olenkin joutunut tässä vuosien varrella ihan tosissani skarppaamaan asian kanssa.

Reaalista olisin saanut täydet pisteet, mutta mokasin yksinkertaisimman kysymyksen koko kokeissa. Sain silti stipendin suorituksestani, koska kirjoitin uskonnosta lukiomme parhaan arvosanan.

Luulin, että en koskaan tekisi mitään ylioppilastodistuksellani, mutta suureksi yllätyksekseni pääsin yliopistoon sisään sellaisesta kiintiöstä, jossa vaikuttivat yo-arvosanat. Sen jälkeen ketään ei ole kiinnostanut, mitä olen kirjoittanut – ja hyvä niin. Yhden kokeen ei pidä antaa määritellä elämää liikaa, kuten ei myöskään korkeakoulun lopputyön, jonka kanssa monet lähes menettävät mielenterveytensä.

Valkolakin painoin päähäni toukokuun viimeisenä päivänä kuvassa näkyvässä minimekossa, jonka käytön rehtori erikseen kielsi juhlamme kenraaliharjoituksissa. Hän tosin oli ennenkin kertonut arvostavansa sitä, että uskalsin sanoa häntä vastaan.

Etsinnöistä huolimatta en löytänyt ylioppilaskuvaani mistään. Saattaa olla, että olen tarkoituksella hukannut sen, koska en pitänyt kyseisestä kuvasta. Alla oleva kuva on samalta kesältä ja se on ylioppilasmekossani otettu.

Mirka2003

Onneksi en tiennyt

18-vuotiaana minua kiinnosti eniten näytteleminen. Sen lisäksi kirjoittelin biisejä, bändikin meillä oli. Minä lauloin ja räppäsin, en siis ainakaan voi toivoa olleeni rohkeampi nuorena. Nykyään en tohtisi tarttua mikkiin tai tehdä paljon muutakaan sellaista, mihin silloin oli helppo heittäytyä. Lukion jälkeisenä kesänä osallistuin trash art -taidetyöpajaan. Teimme taidetta käytännössä mistä tahansa, mitä saimme käsiimme. Toivon, että voisin katsella maailmaa samanlaisilla silmillä aina – mistä tahansa, jopa roskasta, voi syntyä jotain uutta ja kaunista. Luovuus on mahdollisuuksien näkemistä siellä, missä muut eivät näe mitään käyttökelpoista.

Onneksi en aavistellut, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En tiennyt, että Teatterikorkeakoulun hakupaperit jäisivät pöydälleni pölyttymään vuosi toisensa jälkeen. En kuvitellut, että en tulisi menemään naimisiin parikymppisenä – enkä vielä 30-vuotiaanakaan. En arvannut, että edessä olisi vielä paljon sydänsuruja, kipuja ja jopa sellaisia ajanjaksoja, jolloin mikään ei tunnu mitään.

”Onneksi en aavistellut, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”

Pidin kaksi välivuotta ennen yliopisto-opintojen alkua. Sen tahtoisin jokaiselle nuorelle sanoa, ettei elämässä ole mihinkään kiire. Opiskelu on mahdollista yhtä lailla 19-vuotiaana kuin nelikymppisenäkin. Elämää ei tarvitse suorittaa missään yhteiskunnan määrittelemässä järjestyksessä. Minun elämäni ei ole mennyt niin kuin odotin, mutta juuri siinä on elämän hienous, ettei kukaan voi käsikirjoittaa tulevaisuutta.

Aikuisuuden kynnyksellä ajattelin tietäväni maailmasta paljon. Olin idealisti ja ajattelin voivani muuttaa maailmaa. 15 vuodessa olen oppinut, että en oikeastaan tiedä paljoakaan. Mutta se maailmanparannusinto ei ole kadonnut, vaikka turpaan onkin tullut monesti.  Toivoisin jokaisen nuoren ja aikuisen uskovan siihen, että jokainen päivä on mahdollisuus tehdä hyvää, vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin ja tehdä sellaisia valintoja, jotka tekevät maailmasta hieman paremman paikan. Hyvän tekemisellä ei ole parasta ennen -päivää, eikä sitä tarvitse lopettaa, vaikka matkan varrella tulisi mokailtua monta kertaa.

Rauhaa ei voi kukaan viedä 

On yksi asia, jonka olisin nuorena halunnut tietää – tai oikeastaan sisäistää. Rauha ja kaaos mahtuvat samaan hetkeen.

Ei varmasti ole olemassa sellaista tietä, jolla olisin voinut välttyä masennukselta tai sydänsuruilta, mutta jos olisin sisäistänyt sen, että minun tunteeni eivät määrittele, milloin maailma loppuu, olisin säästynyt paljolta. Kyllä minä TIESIN, että minun ei tarvitse huolehtia, mutta tieto ei muuttunut eläväksi elämässäni. Tarvittiin vielä monien vuosien myrskytuulet, ennen kuin aallot eivät enää onnistuneet hukuttamaan rauhaa. Tunteeni heittelevät edelleenkin, eikä elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista. Vene keinuu välillä rajustikin, mutta rauhaa ei kukaan voi minulta viedä.

”Vene keinuu välillä rajustikin, mutta rauhaa ei kukaan voi minulta viedä.”

Minä tahtoisin katsoa 18-vuotiasta itseäni silmiin ja kertoa, että elämä ei tule menemään niin kuin kuvittelen – mutta se tulee olemaan kaikkine  haasteineenkin rikasta ja kaunista. Haluaisin kertoa, että edessä on uskomattomia seikkailuja, sellaisia, joista on vielä mahdotonta edes unelmoida. Kertoisin, että kun haaveet kaatuvat, syntyy uusia unelmia ja uutta elämää. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Eikä sen rauhan tarvi kadota niiden ovien välissäkään.

Tänään minä olen sellaisessa tilanteessa, että en tiedä tulevaisuudestani yhtään enempää kuin 18-vuotiaanakaan. Minulla on kalenterissani hyvin vähän merkintöjä. Epävarmuuden sietäminen ei ole mukavaa, mutta se, jos mikä, kuuluu aikuisuuteen.

En oikeastaan tiedä, onko minulla sellaista viisautta, josta nuoret voisivat jotain oppia. Toiveeni on, että nuorilla riittäisi empatiaa, uteliaisuutta ja armollisuutta itseään ja muita kohtaan.

Ensimmäinen kuva on otettu vuonna 2002. Noran kanssa olemme ottaneet monia kuvia tämän jälkeenkin. Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen, että tärkeimmistä ihmissuhteista kannattaa pitää kiinni.

Mirka2018

Postauksen viimeisen ja ensimmäisen kuvan väliin mahtuu 16 vuotta elämää iloineen ja suruineen. Olen tästä kaikesta kiitollinen.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Hyviä juttuja

Pitkään aikaan en ole tartuttunut blogihaasteisiin, mutta kun Veera Bianca haastoi minut kolme hyvää -haasteeseen, niin tiesin, että tätä en voi ohittaa.

Ajattelen, että elämässä pitäisi keskittyä enemmän hyvään kuin siihen kaikkeen, mikä on huonosti (ellei sitten aio tehdä vääryydelle jotain), joten enemmän kuin mielelläni pohdin tänään blogissani sitä, mikä omassa elämässäni on hyvin. Kiitollisuus kantaa elämässä pitkälle, silloinkin, kun olosuhteet eivät ole ideaalit. En todellakaan onnistu aina olemaan positiivinen tai näkemään pilvien hopeareunuksia, mutta yritän parhaani, että muistaisin olla kiitollinen niissäkin hetkissä, kun se tuntuu kaikista haastavimmilta.

Kolme hyvää asiaa päivissäni

Kaikki päivät ovat erilaisia. Löydän itseni tekemästä töitä milloin mistäkin – hotellihuoneesta Aurajoen varrelta, Parkanoon matkalla olevasta junasta, uima-altaan reunalta Chiang Maista tai Oriental Bowlin ääreltä Rootsista. Tein monta vuotta töitä toimistoissa, enkä voinut lakata haaveilemasta vapaudesta. Säännöllinen työ ei koskaan sopinut minulle, enkä tiedä, haluanko palata siihen enää koskaan. Ei haittaa, vaikka joutuisin tekemään töitä enemmän kuin aiemmin, sillä rakastan tätä vapautta (sekä sen mukana tulevaa vastuuta). Minun ei tarvitse tehdä työpäivää yhteen putkeen, jos siltä ei tunnu. Voin sopia pitkiä lounastreffejä, uppoutua välillä lukemaan blogeja, suunnata aamulenkille Töölönlahdelle – tai lähteä vaikka tekemään työpäivän Porvooseen, jos huvittaa. Yllätyksellisyys on arjessa parasta. Elämä voi olla stressaavaa ja haastavaa, mutta ainakaan se ei ole tylsää. Vaikka päivät venyvät aika ajoin pikkutunneille, kun deadlinet paukkuvat, se ei haittaa, sillä saan tehdä asioita, joista olen haaveillut pitkään.

Voin useimmiten valita, mihin aikaan herään. Totta kai on päiviä, jolloin pakollista menoa on heti aamuvarhaisella, mutta useimmiten pystyn vaikuttamaan omiin aikatauluihini. Se on ihanaa, sillä kärsin paljon uniongelmista + kroonisista kivuista. Elämääni helpottaa tosi paljon, että voin tarvittaessa levätä hieman pidempään. Tämä on yksi niistä asioista, joista olen eniten kiitollinen nykyisessä arjessani.

Minun ei tarvitse miettiä, onko arki vai viikonloppu. Muistan ajat, jolloin laskin päiviä (ja varmaan tuntejakin) viikonlopun alkuun, sillä arki oli niin kuluttavaa, että kaikki mitä ajattelin, oli hengähdystauko töistä. Pyrin toki nykyäänkin pitämään mahdollisuuksien mukaan vapaata viikonloppuisin, mutta en enää raahaudu viikonloppuun niin kuin janoinen keidasta kohti erämaassa. Olen yhtä tyytyväinen keskellä viikkoa kuin viikonloppunakin.

Radisson Marina Turku

Kolme hyvää asiaa minussa

En luovuta. Monenlaista on elämän varrella tullut vastaan ja olen usein keikkunut siinä rajalla, että jaksanko enää. En ole kuitenkaan luovuttanut, enkä aio niin tehdä jatkossakaan, huolimatta siitä, millaisia olosuhteita ja elämäntilanteita tulee vastaan. Tänäkin vuonna on ollut useampia viikkoja, jolloin minulla ei ole oikeastaan ollut rahaa ruokaan, on ollut fyysistä kipua, huolta tulevaisuudesta, stressiä, surua ja haaveiden kaatumista, mutta vaikka välillä seinät kaatuvat päälle ja sotkuinen kämppä tuntuu toisinaan hautaavan minut elävältä, en aio luovuttaa. Toivon, että voi olla tässä esimerkkinä heille, joilla kestää normaalia kauemmin päästä sinne, minne he ikinä ovatkaan matkalla. Toivoa on, aina.

Välitän. Voin ihan sydämestäni sanoa, että ihmiset ovat minulle tärkeintä. En ole kiinnostunut kenenkään titteleistä tai asemasta, vaan olen kiinnostunut siitä, kuka ihminen on. Haluan kulkea rinnalla niissä hetkissä, kun on vaikeata ja ja iloita silloin, kun siihen on aihetta. Haluan, että elämässäni on pohjimmiltaan kyse ihmisten kohtaamisesta. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ei ole mielestäni järjen hiventäkään, jos sitä käytä muiden kohtaamiseen ja rohkaisemiseen.

Olen luova. Niin olet tosin sinäkin, mutta tämä ei olekaan kilpailu. Rakastan sitä, että luovuus on läsnä ihan kaikessa – siinä, millaisia viestejä kirjoitan ystäville, miten rakennan työpäiväni, millaisia tekstejä luon asiakkaille, millaisia valokuvia otan, millaisen puheen pidän tai miten ratkaisen jonkun ongelman. Rakastan luovuutta sen kaikissa muodoissa, niin omassa kuin muidenkin elämässä. Viime aikoina olen uppoutunut erityisesti kirjoittamisen maailmaan, mutta en halua missään tapauksessa laittaa luovuutta muottiin tai rajoittaa sitä tiettyyn formaattiin, vaan haluan löytää itsestäni yhä enemmän luovuutta – sellaistakin, mitä en tiennyt olevan olemassakaan.

Sokos Hotel Vaakuna Seinäjoki

Kolme hyvää asiaa elämässäni

Kaikki on lahjaa. Koska ajattelen näin, voin iloita pienimmistäkin asioista ja toisaalta olla tarrautumatta liian tiukasti kiinni siihen, mitä käsissäni on. Jos minulle on annettu jossain tilanteessa enemmän kuin toiselle, voin ilolla jakaa omastani, koska lopulta ihan kaikki, jokainen hengenveto, on lahjaa ja lainaa – sellaisia rikkauksia ei vielä olekaan, jotka voisi tästä maailmasta mennessään viedä mukanaan. Tiivistäisin tämän niin, että kiitollinen yleisesti ottaen ihan kaikesta hyvästä elämässäni, kesti se sitten hetken tai läpi elämän.

Sain syntyä Suomeen. En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen isänmaallisena, mutta on se vaan ihan käsittämätön etuoikeus olla suomalainen. Tälläkin hetkellä meille satelee erilaisia tunnustuksia maailmalta. Suomi on viime aikoina valittu muun muassa maailman turvallisimmaksi ja onnellisimmaksi maaksi. Meillä on älyttömän kovatasoinen koulutus, terveydenhuolto ja sosiaaliturva. En tiedä, mitkä ovat todennäköisyydet sille, että ihminen syntyy suomalaiseksi – varmasti todella pienet. En siis hämmästele ollenkaan sitä kliseistä sanontaa, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Minulle on pelkästään kansallisuuteni vuoksi valtava määrä ovia avoinna, enkä ole tehnyt mitään ansaitakseni sen. En voi muuta kuin olla kiitollinen ja tehdä parhaani, että tässä maassa olisi tulevienkin sukupolvien hyvä kasvaa.

Ihmiset, joita ilman en olisi tässä. Lopulta on aivan sama, miten siistejä juttuja saan elämässäni kokea tai millaisia juttuja saavutan. Jos en saa jakaa elämäni tärkeimpiä asioita rakkaiden ihmisten kanssa, niin kaikki menettää merkityksensä. Olen erityisen kiitollinen ihmisistä, jotka ovat jakaneet elämää kanssani vuosien ja jopa vuosikymmenten ajan. Olen myös iloinen jokaisesta uudesta ystävästä sekä jokaisesta satunnaisesta keskustelusta, jonka olen käynyt. Jokaisesta kohtaamisesta voi oppia jotain, itsestään, muista ja maailmasta.

Aamiainen Helsinki

Kolme hyvää asiaa tänä vuonna

Olen panostanut hyvinvointiin. Aloitin vuoden alussa hyvinvointiprojektin, josta olen kirjoittanut tässä blogissakin. Välillä sen kanssa on mennyt paremmin ja välillä heikommin, mutta olen edelleen aiheesta ihan mielettömän innoissani. Olen ymmärtänyt, miten paljon olen laiminlyönyt itseäni ja miten tärkeää itsestä huolehtiminen oikeasti on. Vähän kerrallaan onnistun tekemään parempia valintoja ja uskon, että sillä tulee olemaan kauaskantoisia vaikutuksia. Kun ensin pitää huolta itsestään, jää kaikkeen muuhunkin paljon enemmän energiaa.

Kirjoitan kirjaa. Olen tänä vuonna saanut kirjoittaa työkseni kirjaa, mikä on valtavan suuri etuoikeus. Olen jo pitkään toivonut sellaisia työprojekteja, joissa saisin perehtyä johonkin aiheeseen syvällisemmin, ja nyt saan olla kirjoittamassa erään henkilön elämäkertaa. Vaikka työtä on paljon, on se myös todella palkitsevaa. Tuntuu siltä kuin olisin kokoamassa tuhannesta palasta koostuvaa palapeliä, joka vähitellen alkaa hahmottumaan. En tiedä, olenko koskaan aiemmin tehnyt yhtä mielenkiintoista projektia.

Olen saanut viettää aikaa mielettömän upeiden tyyppien kanssa. Tänä vuonna olen liikkunut töiden puitteissa kotimaassa normaalia enemmän ja se on samalla mahdollistanut sen, että olen voinut viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa. Lisäksi olen tavannut uusia ihmisiä ja saanut ihmetellä sitä, miten paljon mahtavia ihmisiä on olemassa. Ihmisten kanssa vietetty aika on arvokkainta, mitä on olemassa, niin tänä vuonna kuin kaikkina vuosina tästä eteenpäinkin.

Petäys Resort Jacuzzi

Kolme hyvää asiaa blogissani

Blogissa saan olla oma itseni. Se ei toki ilahduta kaikkia, että kirjoitan asioista rehellisesti niin kuin ne näen ja koen, mutta aion tehdä niin jatkossakin. Olen iloinen siitä, että minulla on paikka, jossa saan kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka ovat sydämelläni. Lisäksi olen kiitollinen sananvapaudesta, joka meillä Suomessa on. Sitä etuoikeutta nimittäin ei monilla ihmisillä tässä maailmassa ole. Olen myös ylpeä siitä, että olen pysynyt rehellisenä, vaikka se on välillä ollut niin vaikeaa, että jopa mielenterveyteni on ollut koetuksella. En ole kirjoittanut hehkutuspostauksia, jos siihen ei ole ollut aihetta. Monesti toki myös fiilistelen asioita ihan täysillä, enkä näe syytä väkisin keksiä negatiivista näkökulmaa. Minulle on kunnia-asia pysyä rehellisenä niin hyvässä kuin pahassakin ja kirjoittaa toisinaan myös vaikeista asioista.

Blogin kautta olen saanut elämääni valtavan määrän upeita ihmisiä. Tätä pidän oikeasti suurimpana mahdollisena saavutuksena. Jos mietin bloggaamista, niin automaattisesti ensimmäisenä mieleeni tulevat ihmiset, joita olen sen kautta kohdannut. Olen myös saanut seurata läheltä, miten bloggaaminen on muuttanut monen ihmisen elämän ja olen onnellinen kollegojeni puolesta heidän menestyksestään. Kirjoittaminen ei olisi mitään, jos en kautta ei avautuisi ovia kohdata ihmisiä ja jakaa tätä matkaa heidän kanssaan.

Hyvää bloggaamisessa? Olennaisempaa kuin se, mikä minun blogissani on hyvää, on se, mitä hyvää bloggaaminen on elämääni tuonut. Olen saanut kokea äärettömän paljon. Olen blogannut yhdeksän vuotta ja siitä kuusi vuotta kirjoittanut tätä matkablogia. Olen päässyt blogin ansiosta sellaisiin paikkoihin, joihin minulla ei olisi muuten ollut mitään asiaa. Se vetää nöyräksi. Maailma on kaunis ja se, että olen blogin kautta päätynyt tilanteisiin, joiden ansiosta ymmärrän maailmaa aavistuksen paremmin, on mielettömän arvokasta. Kaiken lisäksi uskon, että tämä on vasta alkua. Paras on vasta edessä.

Marrakech

Tänään tahdon haastaa kolme ihanaa naista,  Ullan, Hannan ja Sannan. Haluaisin kuulla hyvistä asioista teidän elämässänne!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Stuff hell

Tiedättekös sen ihanan muuttamiseen liittyvän vapauttavan fiiliksen, kun saa heivata ison osan tavaroistaan pellolle (siis kierrätykseen) ja aloittaa elämän niin sanotusti ihan puhtaalta pöydältä? Noh, minä en tiedä. Tai sanotaanko, että en ainakaan muista. Olen muuttanut viimeksi vuonna 2005. Se näkyy tässä asunnossa. Se on kamalaa. Vaikka kerta toisensa jälkeen olen roudannut kamaa kirpputoreille, keräyksiin ja ties minne, tuntuu, ettei tämä koti ota tyhjentyäkseen. Tässä maailmassa riittää turhaa roinaa niin paljon, ettei siinä ole mitään järkeä. Mietin jo jossain vaiheessa viime vuonna, että olisipa kiva, jos koko omaisuuteni mahtuisi yhteen rinkkaan. No, ehkä ihan siihen ei tarvitse mennä, mutta tänä vuonna aion kyllä tehdä radikaaleja ratkaisuja. Olen kevään aikana hankkimassa kotiini simppelimmät kalusteet, järkevämpää säilytystilaa..ja aion heittää sitä tavaraa erittäin perusteellisesti pois.

Olen keskittänyt energiani matkustamiseen siinä määrin, että kämpän kunnossapito ei ole koskaan kiinnostanut. Nyt aion muuttaa asennettani -vietänhän täällä lopulta suurimman osan ajastani. Ja onhan se kiva reissuiltaan palata sellaiseen kotiin, jossa oikeasti viihtyy. Minulle se ainakin tarkoittaa mahdollisimman simppeliä, valoisaa ja turhista asioista vapaata kotia. Eli kaikkea, mitä se ei nyt ole. Nella on inspiroinut minua ajatuksellaan siitä, että hän tahtoo tietää, mitä kodin kustakin nurkasta ja laatikosta löytyy. Olen päättänyt, että en ole tyytyväinen, ennen kuin pääsen samaan tilanteeseen. Aion soveltaa tätä samaa myös sotkuisiin sähköposteihini sekä erinäisiin SoMe-kanaviin. Olkoon tämän vuoden teemana yksinkertaistaminen.

R u with me?

Same in English: Too much stuff in the world. Get rid of it. Your life will be better.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Tykkäätkö juosta?!

..minä en!

Jos sinä tykkäät niin tsekkaahan tämä. Jos sinulla on tapana osallistua juoksutapahtumiin, niin kesäkuun lopulla olisi mahdollisuus juosta tärkeän asian nimissä, ja auttaa keräämään varoja ihmiskaupan vastaiselle työlle. Minä olen todennäköisesti mukana kannustamassa juoksijoita (:. Ja varmasti osallistun jonkun juoksijan sponssaamiseenkin.

Go for it!

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Kotikaupunkihaaste Rantapallolaisille

Marinella toivoi lisää haasteita matkablogeihin, joten hänelle voitte osoittaa kaikki kiitokset ja syytökset tästä  ;).

Tahtoisin haastaa kaikki Rantapalloilijat (ja miksei rantapallottomatkin auringonpalvojat) kirjoittamaan postauksen omasta kotikaupungistaan, itseasiassa lapsuuden kotikaupungistaan. Jotkut ovat varmasti asuneet lapsuudessaan useissa kaupungeissa, joten te voitte vapaasti valita, mikä tuntuu eniten kodilta. Tahtoisin kuulla millainen kuva teille jäi kotipaikkakunnastanne. Mikä oli parasta? Mitä et voinut sietää? Oliko teillä sanontoja tai tapoja mitä muualla asuvat eivät ymmärtäneet? Mihin veisit turistin kaupungissasi? Onko sinulla lemppariravintolaa siellä? Voisitko muuttaa takaisin tai asutko kenties edelleen samassa paikassa? Voit oikeastaan itse päättää näkökulman postaukseesi, nämä olivat vain esimerkkikysymyksiä, ei tarvitse käyttää näitä (=.

Älkää ohittako tätä haastetta, koska minua ainakin oikeasti kiinnostaa kuulla eri paikkakunnista Suomessa ja maailmalla. Uskon, että muitakin kiinnostaa. Ja jos blogisi on muualla kuin Rantsussa, niin tule linkittämään kommenttiboksiini blogisi, jos osallistut tähän. Haluan päästä lukemaan sinun juttusi.

Lupaan itsekin tehdä tällaisen postauksen vielä tämän vuoden puolella ihanasta ja kamalasta kotikaupungistani Kankaanpäästä. Jonne olen muuten lähdössä ensi viikolla :).

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather