Browsing Tag

bloggaaminen

Erittäin puolueelliset Awardsit

Tähän aikaan vuodesta olisi täydellinen aika alkaa kertailemaan kuluneen vuoden reissujen highlighteja. Olinkin aloittamassa tällaisen postauksen kirjoittamista, kun muistin, että kirjoitin koostepostauksen jo kesällä, enkä ole sen jälkeen juurikaan matkustanut. Tiedossa on vielä huominen Tallinnan matka, mutta sen jälkeen tämän vuoden reissut onkin vähitellen taputeltu. Matkapäiviä tälle vuodelle ei kertynyt puoliksikaan yhtä paljon kuin viime vuonna, mutta eipä tuo haittaa, ehtiihän sitä reissaamaan.

Omien matkastoorien sijaan aionkin tässä postauksessa fiilistellä kollegoideni meininkiä. Nämä ovat siis blogini erittäin viralliset puolueelliset Awardsit. Jakelen tunnustuksia tuntemilleni bloggaajille täysin fiilispohjalta. On heti kärkeen todettava, että voisin jatkaa listausta paljon pidemmällekin (postaukselle on varmasti tulossa jatko-osa), nimittäin matkabloggaajat tekevät Suomessa huippuhyvää duunia. Homma on pysynyt Suomessa keskimäärin hyvin rehellisenä, samalla kuitenkin ammattimaistuen jatkuvasti.

Awardseissa valinnat eivät koskaan ole yksinkertaisia tai yksiselitteisiä. Onko paras bloggaaja hän, jolla on isoin yleisö? Josta puhutaan mediassa? Joka ottaa huikeimmat kuvat? Joka kirjoittaa taitavasti? Joka on hauskin? Joka on blogannut pisimpään? Joka panostaa monipuolisesti sosiaaliseen mediaan? Joka haastaa ajattelemaan?

On hienoa, että monenlaisille blogeille löytyy oma yleisönsä, ja itsekin tykkään lukea keskenään hyvin erilaisia blogeja. Pakko kuitenkin todeta, että omasta mielestäni blogin lukijamäärä tai tunnettuus ei kerro blogin laadusta, sillä numeroiden ja suosion taustalla voi olla ties minkälainen tarina. Siksi haluankin rohkaista erityisesti kaikkia, jotka kamppailevat sen kanssa, että oma blogi tuntuu liian pieneltä. Keep doing what you are doing!

Onneksi minun ei tarvitse laittaa blogeja paremmuusjärjestykseen, sillä se olisi täysin mahdoton tehtävä. Minulla ei ole vuosikausiin ollut omaa suosikkiblogia, sen sijaan arvostan monia blogeja hyvinkin paljon. Tässä postauksessa nostan esille muutamia bloggaajia, joiden tekeminen on koskettanut minua tänä vuonna.
 tatuointi helsinki

Vuoden yksisarvinen: Veera Bianca

Muutama päivä sitten sain Veeralta Floridan tuliaisina yksisarvisen, jonka nimeksi annoimme Turn. Se oli sama ilta, jolloin vietimme Awardseja, joissa palkitsimme vuoden älyttömimpiä pressimatkakokemuksiamme. Veeralla oli tänä vuonna näitä pressireissuja noin tsiljoona ja minulla kaksi. Tässä gaalassa nallekarkit eivät siis menneet ihan tasan. Heti seuraavana päivänä vietimme Thanksgiving Dayta, tuttavallisemmin tattispäivää. Totesimme, että seuraavana vuonna sitä täytyy juhlia isommallakin porukalla.

Tapasimme Veeran kanssa ensimmäisen kerran blogimatkalla Hämeenlinnassa, syksyllä 2012. Olen tuntenut Veeran siis reilut viisi vuotta, enkä tiedä toista ihmistä, jolle sattuisi ja tapahtuisi jatkuvasti yhtä paljon – niin hyvässä kuin pahassa. Muutama päivä sitten DNA:n asiakaskyselyssä kysyttiin, ”Miltä sinusta tuntuisi, jos oma lapsesi menisi tulevaisuudessa naimisiin Veera Biancan kaltaisen ihmisen kanssa”. Ei voi kuin pyöritellä päätään, kun miettii, mihin kaikkialle tämä nainen on viimeisen vuoden aikana päätynyt.

Tällä hetkellä Veera hengailee Dubain autiomaassa, yöpyen omalla uima-altaalla varustetussa ”majassa”. Tuo reissu ansaitsisi ”Vuoden kadehdittavin matka”-tittelin. Tämä on kuitenkin vain yksi monista mielenkiintoisista reissuista, joita Veera on tänä vuonna tehnyt. Hän on käytännössä koko ajan tulossa tai menossa. Veeran matkoja kannattaa ehdottomasti seurata, varsinkin Instagramissa, jonne päivittyy jatkuvasti niin hauskoja stooreja kuin hienoja kuviakin.

Veera on päässyt pitkälle bloginsa ansiosta, joten olkoon se meille kaikille muistutuksena siitä, että tässä maailmassa kaikki on mahdollista, eikä missään tilanteessa kannata luovuttaa.

Mutta miksi yksisarvinen? Minun ajatuksissani yksisarviset ovat sellaisia satuolentoja, jotka selviävät ihan kaikesta ja lentävät hattaraisten auringonnousujen läpi jonnekin sinne, missä taivas ei ole rajana.

Instagram: @veerabianca

Vuoden huikeimmat suunnitelmat: Otto Lilja

Tapasin Oton ensimmäisen kerran noin kolme vuotta sitten Rantapallon pikkujouluissa. Otto ja Alex olivat juuri palanneet maailmanympärimatkaltaan, ja ensi hetkestä lähtien oli selvää, että heillä riittää tarinoita kerrottavaksi. Olen seurannut Oton seikkailuita ympäri maailman, ja meininki on ollut lievästi sanoen vauhdikasta. Erään kerran Otto ystävineen ryöstettiin aseellisesti heidän hotellihuoneessaan. Tämä ei ole ollut ainoa kuumottava tilanne Oton reissuilla, mutta kaikesta huolimatta hänen postauksiaan lukiessa tulee sellainen fiilis, että tämä tyyppi kyllä selviää mistä tahansa.

Viime aikoina Oton blogiin on ilmestynyt ajatuksia herättäviä postauksia. Hän on esimerkiksi kertonut, että tahtoisi jossain vaiheessa työskennellä pakolaisleirillä –  ja ylipäätään tehdä merkityksellistä työtä, jossa voisi auttaa ihmisiä länsimaiden ulkopuolella. Viimeisimmässä postauksessaan Otto kertoo heränneensä siihen, että suunta, johon hän on uransa suhteen menossa, tuntuu liian pinnalliselta. Hän haluaa tehdä tulevaisuudessa duunia, jossa pääsee vaikuttamaan yhteiskunnallisesti.

Kävi niin, että yliopisto, jossa Otto opiskelee, lanseerasi ohjelman, jossa yhteistyössä ruandalaisen yliopiston sekä paikallisten yritysten kanssa kehitellään maan sisäistä kehitystä edesauttava yrityshanke Ruandaan. Otto haki mukaan projektiin ja tuli valituksi siihen. ”Yhteiskunnallinen vaikuttaminen, kansainvälinen työympäristö, humanitaarinen työ ja yrittäjyys. Kaikki samassa paketissa.” Täytyy sanoa, että odotan innolla, millaista hanketta Otto lähtee kehittelemään. Mitä ikinä Oton elämässä lähitulevaisuudessa tapahtuukin, tiedän sen olevan vasta alkua, sillä isoja juttuja on tulossa.

Muistan kiinnittäneeni jo kauan sitten Oton postauksia lukiessani huomiota siihen, että hän ajattelee asioita keskimääräistä syvällisemmin. Pari vuotta sitten Otto kirjoitti Liian pahaa ollakseen totta -kampanjan tiimoilta postauksen lapsiprostituutiosta Kambodžassa. ”Vietimme Phnom Penhissä viikon, minkä aikana kävimme mm. järjestöissä juttelemassa, kadulla tutkimassa sekä paikallisten kanssa keskustelemassa.” Tämä on ehkä yleistys, mutta uskallan silti väittää, että kovin monelle Kaakkois-Aasiaan matkaavalle kaksikymppiselle kundille ei tule mieleen käydä juttelemassa järjestöissä, koska haluaa ymmärtää enemmän ympäröivää yhteiskuntaa.

Maailma tarvii tällaisia nuoria miehiä.

Instagram: @otto.lilja

Vuoden reissu: Nellan Thaimaan matka

Tutustuin Nellaan vuoden 2011 keväällä Kierrätystehtaalla. Olin vastikään palannut Thaimaasta ja aloimme välittömästi juttelemaan reissaamisesta. Tuolloin bloggasin vielä eri foorumeilla, mutta Nella sai minut innostettua aloittamaan myös matkablogin Rantapallossa. Starttasin blogini Matkamessujen aikaan, tammikuussa 2012. Muut blogini jäivät vähitellen taka-alalle, kun reissujutut veivät lopullisesti mennessään. Nykyään nuo ajat tuntuvat jo retrolta, sillä tässä kuuden vuoden aikana on tapahtunut matkablogimaailmassa älyttömän paljon.

Olen monesti vuosien varrella miettinyt, miten yksi ihminen voi olla lahjakas niin monessa asiassa (jos ette tienneet, niin Nella osaa paljon muutakin kuin kirjoittaa), mutta keskitytään tässä nyt bloggaamiseen. Nellan blogi, Kaukokaipuu, on monesti noteerattu Awardseissa ja listauksissa. Viime vuonna hän voitti The Blog Awardsien matkablogien kategorian. Erityisen mahtavaa on se, että Nella tekee edelleen selkeästi omannäköistä juttuaan, miettimättä, mikä on kaupallisesti kannattavaa tai trendikästä. Hän keskittyy blogissaan erityisesti Suomeen ja luontomatkailuun, ja on myös Suomiretki-kampanjan takana. Tuolla hashtagilla on julkaistu Instagramissa jo lähes 120 000 kuvaa. Ihan mielettömän upea kunnianosoitus Suomen luonnolle.

Nella on parhaillaan Thaimaassa, ja tuota reissua on mahtavaa seurata. Milloin Nella päätyy päätyy väärälle lentokentälle, milloin paratiisin sijaan turistirysään. Vaikka Nella on matkustanut Thaimaassa aiemminkin, en osaa oikein yhdistää häntä tropiikkiin. Nella onkin ensimmäinen ihminen, jonka olen kuullut kaipaavan marraskuussa Thaimaasta Suomeen. Tässä blogipostauksessaan hän pohtii, olisiko pitänyt sittenkin matkustaa Suomen Lappiin Thaimaan sijaan. Tämä on mielestäni arvostettavaa rehellisyyttä, vaikka en osaakaan samaistua siihen, sillä itse muuttaisin Thaimaahan vaikka koko talveksi, jos se olisi mahdollista.

Nellan kuvissa ei esiinny juurikaan palmuja tai paratiisirantoja, vaan luontokohteita ja sellaisia yksityiskohtia, joiden ohi monet helposti kävelevät tropiikissa matkustaessaan. Tällainen, toisenlainen näkökulma on mielestäni todella fressi. Ei nimittäin ole olemassa absoluuttisesti huikeita tai huonoja matkakohteita, vaan jokainen näkee ja kokee asiat omalla tavallaan. Tämän takia Nellan reissu on mielestäni äärimmäisen tärkeä. Se auttaa katsomaan asioita uudenlaisesta perspektiivistä.

Instagram: @nellahimari @himarinella @suomiretki

Vuoden verbaalisin: Tiia Rantanen

Periaatteessa tämä on listaus matkabloggaajista, mutta periaatteet ovat venyviä, kun on kyse omasta blogista. Tiia ansaitsee päästä tälle listalle, koska hän on mielestäni sosiaalisen median viihdyttävin mimmi. Kohta on joulukuu, se myös tarkoittaa, että aivan näillä hetkillä on Timpsin snäppikalenterin aika <3.

Tutustuin Tiiaan toukokuussa pressimatkalla, minkä jälkeen hänen bloginsa, Mua lemmitkö vielä, Kustaa? sekä hänen Instagraminsa ja Snäppinsä ovat ilahduttaneet minua suunnattomasti. En tiedä, tuonko sitä esille riittävän usein, mutta fiilistelen verbaalista lahjakkuutta enemmän kuin montaa muuta asiaa. Rakastan sitä, kun joku osaa käyttää kieltä luovasti, hauskasti, puhuttelevasti, koukuttavasti, nerokkaasti. Koska tämä vuosi on ollut itselleni melkoisen synkkä, olen monesti kaivannut hetkiä, jolloin voin ihan rehellisesti vain nauraa, ja Tiia on tarjoillut niitä todella paljon.

Instagram ja Snapchat: @tiiamarietta

Vuoden unelmista totta -palkinto: Jani Niskanen

En tiedä, miksi tämä postaus lipsahti näin Thaimaa-painotteiseksi, mutta sallittakoon minulle puolueellisuus omassa blogissani. Kiinnitän tällä hetkellä huomiota Thaimaa-juttuihin, koska tahtoisin lähteä itsekin Thaimaahan tammikuun alussa. Oman haaveeni toteutumisesta en tiedä tässä vaiheessa mitään (onhan tammikuun alkuun yli kuukausi aikaa), mutta sen tiedän, että tänä syksynä Jani toteutti oman, pitkäaikaisen unelmansa ja muutti Tammisaaresta Thaimaahan. Arvostan ihmisiä, joilla on rohkeutta hypätä pois oravanpyörästä, ja tehdä valintoja, jotka heidät tekevät onnelliseksi.

Jani aloitti duunin, joka ei vastaa hänen koulutustaan, mutta luonnollisesti mahdollistaa elämisen Thaimaassa. Respect. Joka hetki ei ole mahdollisuus tehdä unelmaduunia, mutta minkä tahansa duunin tekeminen saattaa mahdollistaa unelmien toteutumisen, kuten vaikka Thaimaassa asumisen. Ei näytä muuten ollenkaan hassummalta tuo Janin elämä auringon alla. Hän asuu kämpässä, jossa on kattouima-allas sekä kuntosali. Tuollaisessa paikassa asuminen on omakin haaveeni, ja koska olen selvästikin hidas toteuttamaan tätä unelmaani, arvostan entistä enemmän heitä, jotka ovat uskaltaneet toteuttaa omansa.

Jani kirjoittelee silloin tällöin matkablogiaan, mutta ennen kaikkea suosittelen seuraamaan häntä Instagramissa ja Snäpissä, jos arkinen elämä Thaimaassa kiinnostaa. Tutustuin Janiin itsekin Snapchatissa pari vuotta sitten – hän on tämän postauksen tyypeistä ainoa, johon olen tutustunut selkeästi jonkun somekanavan kautta.

Instagram:@janitravels
Snapchat: janiniskanen

Vuoden yritys: Ikilomalla/Ikimedia

Harmillista, miten ankealta yrittäjyys on saatu Suomessa kuulostamaan. En tiedä, pelätäänkö täällä onnistumista, koska yrittäjyys kuulostaa siltä, että täällä vain yritetään, eikä saavuteta mitään. Mutta koska parempaakaan termiä ei ole käytössä, niin mennään sillä, mitä on. Monet bloggaajat ovat viimeisen parin vuoden aikana perustaneet oman yrityksen – niin myös ihanat ikilomailijat Titta ja Thomas. He matkustivat aikanaan maailmalla, vailla tietoa reissun päättymispäivämäärästä, ja sitä myöden syntyi Ikilomalla-brändi. Matkan aikana tämä huikea kaksikko opetteli tekemään videoita, ja samalla heille syntyi unelma siitä, että he saisivat tehdä videoita työkseen.

Unelma on käynyt toteen. Reissu kesti yhteensä 461 päivää, mutta seikkailu jatkuu edelleen. Tänä vuonna Titta ja Thomas ovat esimerkiksi menneet naimisiin, muuttaneet Kotkaan, tehneet häämatkan Lappiin – ja tehneet videoita työkseen. On pakko fiilistellä sitä, että pitkästä lomasta syntyi lopulta yritys, jonka kautta Titta ja Thomas pääsevät tekemään unelmaduuniaan.

Instagram ja Snapchat: @ikilomalla

Lopuksi muutama erikoismaininta

Vuoden stoori: Adalmina’s Adventures, Tuhlaajatytöstä maailmanmatkaajaksi

Vuoden media: Seikkailijattaret

Vuoden opinnäytetyö: Ulla Alakangas, Matkablogi ammatti-identiteetin rakentajana ja urasuunnittelun välineenä

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Tarvitaanko vielä tarinoita

Negatiiviset tunteet heinäkuuta kohtaan ovat yllättäneet itseni. Tämän pitäisi olla heittämällä onnellisin aika vuodesta, se kuukausi, johon lasketaan päiviä ja jota odotetaan läpi harmaan alkuvuoden. Raastavinta ei ole kuitenkaan se, että liian usein aurinkoisten päivien sijaan sataa kaatamalla eikä ensimmäistäkään hellepäivää ole näkynyt. Vaikka tämä kesä onkin ollut säiden puolesta pienoinen katastrofi, niin olen tällä hetkellä alavireinen aivan muusta syystä. Minun nimittäin pitäisi saada nopeasti lisää töitä, sillä olen jo tällä hetkellä taloudellisesti pulassa.

Kun freelancerina yrittää saada kiinni firmojen vastuuhenkilöitä heinäkuussa, se on melkoisen toivotonta hommaa. Toki tiesin etukäteen, että heinäkuu on vuoden hiljaisin kuukausi. Tuntuu siltä, että kaikkien tavoittelemieni henkilöiden loma-aika on juuri nyt, kun omat energiatasoni ovat vihdoin palautuneet siinä määrin, että jaksan etsiä uusia asiakkaita ja uusia haasteita. Monet haaveilevat tällä hetkellä lomasta, mutta itse niin kovin mielelläni tekisin uusia projekteja, olisin luova, kirjoittaisin, kuvaisin, ideoisin, editoisin, olisin ahkera, menisin elämässä eteenpäin. Jos totta puhutaan, niin kyse ei ole enää siitä, että olisi ”ihan kiva” tehdä jotain, vaan tilanne on se, että jos en löydä töitä, niin en maksa laskujani elokuussa. Yleensä en kirjoita tällaisista asioista näin avoimesti, mutta nyt tuntuu siltä, että tarvitsen oikeasti apua. Toivon, että avoimuus tämän asian suhteen voisi muistuttaa muita samassa tilanteessa olevia siitä, että apua on ihan ok pyytää.

Bondi I have a dream

Auringosta kaa(m)okseen

Alkuvuosi sujui jokseenkin sumuisesti ja alakuloisesti. Onneksi olen välillä kirjoittanut blogia, sillä muuten tuskin muistaisin noista kuukausista juuri mitään. Kuten edellisestä postauksestani voi lukea, matkustin alkuvuodesta jonkin verran, mutta enimmäkseen tuntui sitä, että elämä ei etene ollenkaan eikä mitään tapahdu. Kaamos on minulle vuosi toisensa jälkeen vaikea ajanjakso, sillä kuulun siihen ihmisryhmään, johon pimeys vaikuttaa voimakkaasti. Tätä on vaikea selittää sellaiselle henkilölle, jonka elämään valon määrä ei vaikuta (omaan mielialaani saattaa vaikuttaa jo se, jos aurinko menee kesällä pilveen kesken päivän). Kaamosaika tuntuu siltä kuin joku sammuttaisi valot elämästä. Aivokemia huutaa enimmäkseen erroria, uni ei tule ja hormonitoiminta menee sekaisin.

Ennen viime talvea ajattelin, että olen varautunut tulevaan hyvin. Olin vihdoin saanut ihan kivasti uusia asiakkaita ja työkeikkoja. Tulevaisuus näytti monessa mielessä valoisalta. Ajattelin, että asiat lähtevät sujumaan ja hyvin tehdyt työt varmasti poikivat, ainakin jossain määrin, lisää töitä. Uskaltauduin lähtemään kahdeksi kuukaudeksi Thaimaahan käytännössä heti sen jälkeen, kun aloittelin freelancer-elämääni, sillä a) työni ovat enimmäkseen sellaisia, että ne eivät ole sidottuja paikkaan ja b) tämän suunnitelman avulla pystyin ohittamaan kaikista pahimman kaamosajan, eli marras-joulukuun. Näin ajattelin pysyväni virkeämpänä ja työkykyisempänä. Ajattelin myös tämän irtioton avulla olevani valmis alkuvuodesta laittamaan oman yrityksen pystyyn.

Ensilumi satoi istuessani lennolla kohti Bangkokia. Olin onnellinen. Pääsin pakoon talvea, jota varten – uskallan sanoa – minua ei ole luotu. Kävi kuitenkin niin, että vähitellen uusia töitä ei enää kuulunut. Joitain työkeikkoja välillä lupailtiin, mutta ne peruuntuivat syystä tai toisesta. En tiedä, mikä oli lopulta syy ja mikä seuraus. Ehkä alkusyksy vaan oli sattumalta vilkkaampi töiden suhteen, kuka tietää. Ei sillä ole tässä vaiheessa enää merkitystäkään. Jonkin verran minulla oli onneksi töitä tiedossa alkuvuoteenkin, joten en pudonnut heti ihan tyhjän päälle, mutta henkisesti tuntui siltä, että minut heitettiin tyhjyyteen ja pimeyteen. En osaa tätä oikein muutenkaan kuvailla, sillä kaamos iski vasten kasvoja pahemmin kuin ehkä koskaan aiemmin.

Bondi Icebergs

Kiitos ei ilmaistyölle

Olin ollut vuoden kaksi synkintä kuukautta tropiikissa, mutta palasin Suomeen kirjaimellisesti vuoden pimeimpänä ajankohtana, ja kroppa meni siitä normaaliakin pahemmin sekaisin. Erityisesti hormonitoiminta meni solmuun välittömästi, kärsin kovista kivuista ja jatkuvasta masennuksesta. Jaksoin hoitaa kunnialla ne työt, joita minulla oli, mutta energiaa ei ollut uusien asiakkaiden etsimiseen tai esimerkiksi juttuideoiden kehittelyyn. Toiminimi jäi perustamatta. Yritystoiminnan aloittaminen oli suunnitelmissani tammi-helmikuun aikana. Siihen ei lopulta ollut voimia ja päätin, että tuon haaveen toteutuminen saa siirtyä tulevaisuuteen. Onneksi voin tehdä töitäni laskutuspalvelun (ja verokortin) kautta yhtä hyvin kuin toiminimelläkin. Olen kiitollinen siitä, että nykyään asiakkaita voi Suomessa laskuttaa myös ilman omaa y-tunnusta.

Viime syksynä ajattelin, että vuoden 2017 kesällä olisin yrittäjä, jolla menisi ihan kivasti. En kuvitellut olevani megamenestyjä tai viideltä joka aamu heräävä, energiaa pursuava yli-ihminen, joka tienaa kuusinumeroisen summan vuodessa. Minulla oli mielestäni hyvin realistisia ajatuksia tulevaisuudesta ja ajattelin pärjääväni niin, että ei tarvitse ainakaan vuokrasta ja laskuista stressata. Vuoden 2016 syksyllä kävin yrittäjäkurssin ja hommat näyttivät olevan kivasti alullaan. Elämää ei kuitenkaan voi käsikirjoittaa. Tällä hetkellä olen siinä tilanteessa, että tarvitsen akuutisti uusia työkeikkoja. Jos jotain hyvää täytyy tästä stressaavasta tilanteesta sanoa, niin olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut paljon elämästä. Työrintamalla vastaan on tullut esimerkiksi sellaisia tapauksia, joissa potentiaalinen asiakas olisi halunnut minun tekevän ilmaiseksi töitä. Tuollaisissa hetkissä tunteet vaihtuvat hetkessä lapsenomaisesta innostuksesta ja toiveikkuudessa syvään pettymykseen.

Yksi tällainen tapaus sattui keväällä, jolloin suomalainen matkailualan toimija ehdotti, että olisin tehnyt heidän nettisivuilleen sisältöä ilmaiseksi. Pidimme tapaamisen, minkä jälkeen käytin useamman tunnin artikkelien ideointiin. Tämä ”pikku” detalji, että työstä ei makseta, kerrottiin noin kuukausi tapaamisemme jälkeen. Artikkeleita en sentään ehtinyt kirjoittamaan, mutta en voi kuin ihmetellä, miten ihmeessä Ping Helsinkiin osallistunut organisaatio voi pitää periaatteenaan, että sisällöntuottajille ei makseta työstä palkkaa. Tämä oli ehkä postaukseni kannalta sivujuonne, mutta halusin jakaa tässä yhteydessä jotain siitä, millaisia tilanteita tulee freelancerilla vastaan tämän tästä. Tekemistä siis riittää, niin Pingillä kuin muillakin toimijoilla, joiden missio on tukea yrityksiä eettisempään ja ammattimaisempaan toimintaan suhteessa sisällöntuotantoon. Täytyy vaan nostaa pää pystyyn ja muistaa, että oma osaaminen on arvokasta, ja ansaitsen työstäni myös korvauksen, kuten kuka tahansa ammattilainen.

Tällaiset ”työtarjoukset” eivät juuri lämmitä mieltä, kun olen sellaisessa tilanteessa, että pärjäsin työttömyyskorvausta nostaessani taloudellisesti paremmin kuin työtä tehdessäni. Miten tässä kävi näin? Paljon puhutaan siitä, että meillä on Suomessa tukien suhteen kannustinloukku. Ymmärrän tuollaiset puheet, ainakin, jos on kyseessä henkilö, joka saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Tukien nostaminen on monessa tilanteessa taloudellisesti kannattavampaa kuin (projektiluonteinen, osa-aikainen tai pienipalkkainen) työ. Tein viime syksynä päätöksen, että haluan vastedes tienata itse omat rahani, vaikka se toisinaan ajaisi minut heikkoon tilanteeseen, jossa nyt siis olen. Monet ovat yrittäneet puhua minulle järkeä ja kehottaneet palaamaan tukien pariin tai johonkin liukuhihnaduuniin, mutta itse haluan vielä yrittää. Tällä hetkellä näyttää toivottomalta, mutta en suostu jäämään toivottomuuteen tunteeseen. Haluan edelleen uskoa ja toivoa.

Bondi Australia

Minulla on unelma

Mutta se näistä alkuvuoden haasteista. Minulla on nimittäin unelma. Viime aikoina minua on hävettänyt puhua siitä, koska unelmani ei ole inhimillisesti ajateltuna realistinen ja tiedän, että monien viisaiden ihmisten mielestä minun pitäisi unohtaa koko juttu. Tulen todennäköisesti tämänkin tekstin jälkeen kuulemaan ystävällisiä neuvoja siitä, että minun kannattaisi siirtää suunnitelmani ainakin vuodella eteenpäin, jotta saan rahaa säästöön. Siitä huolimatta otan riskin ja jaan unelmani, joka on minulle merkityksellinen juuri tässä hetkessä. Olen sisäistänyt tänä vuonna elämän rajallisuuden ihan uudella tavalla, enkä aio siirtää unelmiani enää yhtään kauemmas tulevaisuuteen.

Sen lisäksi, että haluan saada vuokran ja laskut maksettua sekä ruokaa ostettua (plus velat maksettua), haluan lähteä talveksi pois Suomesta – siis koko talveksi. Tässä vuosien varrella on tullut kerta toisensa jälkeen todettua, että voin lämpimässä ilmastossa sekä fyysisesti että henkisesti paremmin. Fyysisistä kivuistani en halua tässä jakaa sen tarkemmin, mutta ne vaikuttavat elämääni paljon. Epämääräisissä merkeissä sujuneen alkuvuoden johdosta minulla ei siis ole tällä hetkellä ollenkaan säästöjä, päinvastoin. Nyt minulla on kolme kuukautta aikaa muuttaa elämäni suunta, mieluiten vaikka pysyvästi.

Haluan tämän taloudellisen ahdingon ja epävarmuuden loppuvan, jotta pystyn järjestämään elämäni minulle (erityisesti terveydelleni) mahdollisimman optimaalisella tavalla. Uskon, että sitä kautta pystyn paljon paremmin myös auttamaan ja inspiroimaan muita. En haaveile miljoonaomaisuudesta, vaan aivan normaalista toimeentulosta ja siitä, että saisin joskus velkani ja opintolainani maksettua. Tulevaisuudessa haluan myös osallistua sellaiseen auttamistyöhön, joka vaatii sitä, että oma pää on ainakin suht kunnossa. Tiedän, että minulla on vielä työtä tehtävä tämän asian kanssa, koska olen äärimmäisen herkkä ja otan monet asiat raskaammin kuin tarvitsisi.

Tällä hetkellä haaveeni on viettää ensi talvi osittain Australiassa ja osittain Aasiassa. Palattuani Australiasta reilut kaksi vuotta sitten olen tuntenut olevan elossa vain puolittain, sillä vihdoin olin löytänyt kulttuurin ja ympäristön, jossa minun on helpompi hengittää. Olen kaivannut takaisin joka päivä siitä lähtien. Aasiassa sen sijaan tahtoisin viettää aikaa perheeni kanssa ja yksinkertaisesti elää ympäristössä, jossa on hyvä olla. Tarkoitukseni ei ole missään nimessä ottaa puolen vuoden lomaa. Haluaisin saada seuraavien kuukausien aikana sellaisia asiakkaita, joille voisin tehdä projekteja läpi talven. Näihin matkahaaveisiin palaan vielä myöhemmissä postauksissa, mutta nyt on aika keskittyä saamaan lisää työtä.

Bondi Australia

Syvyyttä sisällöntuotantoon

Mitä minä siis teen työkseni? Olen kirjoittanut siitä lähtien, kun oli kuusivuotias. Reilut kymmenen vuotta olen ollut onnekas, sillä olen vähintään sivutoimisesti saanut kirjoittaa myös työkseni. Olen kirjoittanut lehtiartikkeleita, blogeja, tiedotteita, nettisivujen sisältöä, sosiaalisen median päivityksiä jne. Olen myös tehnyt paljon oikolukua. Erityisesti pidän tällä hetkellä henkilöhaastatteluiden tekemisestä sekä tekstin editoinnista. Kaikki visuaalinen inspiroi myös hurjasti ja rakastan kaikkea kauneutta, mitä maailmasta löytyy. Lisää (työ)historiastani voi lukea portfoliosivultani. Uskon ja luotan siihen, että maailmassa on edelleen tarve tarinoille. Millä tätä maailmaa muutetaan, ellei sanojen voimalla?

Uskon, että minullekin voi vielä löytyä löytyy töitä, kunhan vain kohtaan oikeat ihmiset. Oman työn markkinointi ei ole koskaan ollut vahvuuteni ja siksi halusin kirjoittaa tilanteestani rehellisesti. Yritän jatkuvasti opetella uutta ja tulla rohkeammaksi, mutta se ei käy ihan hetkessä. Jos joku tietää yrityksen, joka saattaisi tarvita tekstisisältöä muodossa tai toisessa, niin heille saa mielellään vinkata minusta tai minulle heistä. Minun haaveenani on tuoda lisää syvyyttä, inhimillisyyttä, iloa ja oivalluksia sisällöntuotantoon, joka on nykyään monesti turhan täynnä höttöä ja pintakiiltoa. Toivon löytäväni ihmisiä ja yrityksiä, jotka ajattelevat samoin – jotka haluavat tehdä maailmasta edes aavistuksen verran kauniimman.

 

<3 Mirka

[email protected]
IG: @mirkahannele
Twitter: @mirkahannelen

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Bloggaaminen – intoa vai inhoa?

Tuijotan ulos junan ikkunasta. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, kun taas seuraavassa hetkessä vettä sataa vaakasuoraan. On meneillään perinteinen Suomen keskikesä, jolloin lähes kaikki vuodenajat voi kokea yhden vuorokauden aikana. Lähdin Rovaniemelle ihailemaan keskiyön aurinkoa, mutta pilviset yöt odottivat minua. Haaveeni öisen auringonpaisteen kuvaamisesta siirtyi samalla seuraavaan vuoteen. Lunta ei sentään satanut, joten asiat voisivat olla huonomminkin. On myös sanottava, että rakastan tätä vuodenaikaa joka tapauksessa, sillä eihän Suomen valoisia iltoja voita mikään.

Tämän vuoden ensimmäinen puolikas oli minulle lähimatkailun aikaa. Kävin kahdesti Tallinnassa sekä Tukholmassa, kerran Lontoossa ja kerran Turkin Afyonissa. Sen lisäksi reissasin kotimaassa, niin kuin Suomen juhlavuoteen sopiikin. Blogi on reissuista huolimatta päivittynyt sangen rauhalliseen tahtiin. Olen tehnyt monia matkoja, joista en ole kirjoittanut mitään. Se on toki sinänsä aivan ok, eihän minun tarvitse kaikkia elämäni käänteitä raportoida.

Kyse on kuitenkin jostain muustakin. Tuntuu, että fokus on hieman kadoksissa bloggaamiseni kanssa. Alkuvuodesta olin masentunut ja se vaikutti elämään isommassakin mittakaavassa. Jaksoin kyllä hoitaa pakolliset työt kunnialla, mutta en juurikaan ylimääräistä. Muutamista matkoista ja erityisesti ystävien tapaamisesta sain vähitellen uutta iloa ja inspiraatiota elämään. Onneksi tällä hetkellä mieli on kirkkaampi ja tuntuu, että olen vähitellen matkalla parempia aikoja kohti.

mustavalko sydän

Rakkauteni maailmaa tai matkustamista kohtaan ei ole missään vaiheessa hiipunut, päinvastoin. Tällä hetkellä on pohdinnan alla, minkälaisia blogijuttuja tahdon jatkossa ensisijaisesti kirjoittaa. Alkuvuotta värittivät (tai ehkä sittenkin tekivät harmaammaksi) monet viestit kuolemasta, sairauksista ja tietenkin maailmanlaajuisesti katsottuna terrorismista ja muista katastrofeista. Yhtäkkiä ei tuntunutkaan tärkeältä jakaa blogissa vinkkejä inspiroivista matkakohteista, vaikka normaalisti olen varsin innostunut sekä lukemaan että kirjoittamaan matkavinkkejä.

Olenkin kirjoittanut tavallisten matkajuttujen rinnalla alkuvuoden aikana muun muassa somevihasta, yksinäisyydestä, ystävyydestä sekä viimeisimpänä ahdistavasta pressimatkakokemuksesta. Kommentointi viimeisimmässä postauksessani oli sangen värikästä, ja erityisesti yksi kommentti sai minut mietteliääksi. Se kuului näin: ”Henkilökohtaiset ajatukset ja tuntemukset eivät sovi varsinkaan Rantapallon blogeihin.” En tiedä, pitäisikö tällaisen palautteen jälkeen itkeä vai nauraa, mutta kokeilin varmuuden vuoksi vähän molempia. Tiedän, että ihmiset kommentoivat blogeissa kaikenlaista, eikä näitä kannata jäädä sen kummemmin päässään pyörittelemään, mutta olen siitä huolimatta hieman hämmentynyt. Entä jos tämä kommentti ei olekaan tahallinen provosointi vaan rehellinen mielipide?

Onko tultu näin kauas bloggaamisen juurilta, että jotkut blogien lukijatkin olettavat blogien olevan nykyään vain informaation välittämisen tai sponsoroidun (monesti kritiikittömän) hehkuttamisen kanavia? Jos näin on, niin olen surullinen. Jos blogi ei ole paikka, jossa voi esittää omia ajatuksiaan rehellisesti, niin en tiedä, mikä on. Itse aion siis ehdottomasti jatkossakin kirjoittaa niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä, vaikka jonkun muun mielestä ne eivät blogiini sopisikaan. Tulen jatkossakin ilmaisemaan ajatuksiani ja mielipiteitäni, ja olen äärettömän kiitollinen, että Suomessa minulla on oikeus tehdä niin.

mustavalko lentokone

Bloggaaminen, sen etiikka ja kaupalliset yhteistyöt ovat puhututtaneet tänä keväänä monia bloggaajia. Huomasin, että erityisesti huhtikuussa järjestetyn Ping Helsingin jälkimainingeissa monet tuskailivat jonkinlaisen blogikriisin kourissa, mikä ei tietenkään ole pelkästään on huono asia, sillä usein kriisit vievät elämää ja omaa tekemistä eteenpäin. Mieleen jäi erityisesti Tämän Kylän homopojan Vähän surkeana ihanassa Ping Helsingissä -postaus sekä Rimman ja Lauran Ping Helsinki 2017 sai aikaan blogi-identiteettikriisin. Myös Emmi Nuorgam on kirjoittanut monia mielenkiintoisia bloggaamiseen liittyviä tekstejä viime aikoina. Ehkä uskallan tässä vaiheessa sanoa, että omasta mielestäni tämän vuoden Pingin sisällöllinen anti jäi viime vuotta heikommaksi (rima oli kyllä kieltämättä kohtuuttoman korkealla viime vuoden jälkeen). Se ei silti tarkoita, ettenkö arvostaisi tapahtumaa ja sitä järjetöntä työmäärää, joka valmisteluihin vuosi toisensa jälkeen käytetään. Ping Helsinki tekee erittäin arvostettavaa pioneerityötä Suomessa ja on tehnyt suuren palveluksen sekä sisällöntuottajille että yrityksille.

On heti perään tunnustettava, että olen seurannut bloggaamiseen liittyvää keskustelua myös siksi, että kuulun siihen joukkoon, joka hengästyy blogien kaupallisuuden ja somemaailmaan liittyvän itsensä brändäämisen keskellä. Se ei tarkoita sitä, ettenkö tahtoisi tehdä yhteistyötä mielenkiintoisten yritysten kanssa tai etten voisi tehdä töitä kaupallisen alan tai markkinoinnin parissa. En kuitenkaan jaksa pääasiallisesti keskittää energiaani siihen, että yrittäisin rakentaa itsestäni mahdollisimman kiinnostavan, kauniin ja kiiltokuvamaisen. Vielä vähemmän kiinnostaa laskeskella jatkuvasti tykkäyksiä somessa tai sivulatauksia blogissa. Siinä hommassa käy helposti niin, että mikään ei riitä, ja jatkuvasti tuntuu, että pettää joko omat tai muiden odotukset. Olen kokenut kokonaisvaltaista riittämättömyyden tunnetta ihan liian pitkään elämässäni. Vieroksun sitä puolta blogimaailmassa, joka saa tuntemaan, ettei ole koskaan tarpeeksi.

Sen sijaan yhdenkin ihmisen rehellinen palaute siitä, että tekstini on ollut hänen elämässään merkityksellinen, lämmittää sydäntäni valtavasti. Sitä minä kai pohjimmiltani haluan tehdä – koskettaa ihmisiä, ehkä jopa (niin kornilta kuin se ehkä kuulostaakin) muuttaa maailmaa hieman paremmaksi omalta osaltani. Tekstin merkityksellisyydestä tai vaikuttavuudesta eivät klikkausmäärät kerro välttämättä yhtään mitään. Pahimmillaan meininki menee siihen, että tykkäyksiä ja klikkauksia ostetaan ja lopulta kukaan ei enää tiedä, mikä on totta ja kehen voi oikeasti luottaa. Haluan keskittyä laadukkaaseen sisältöön enemmän kuin siihen, miten saisin oman tekemisen näyttämään pinnallisesti katsottuna mahdollisimman hyvältä. Alla olevassa kuvassa näkyvällä kattoterassilla istuskellessamme rakas ja viisas ystäväni Anniina totesi jotain siihen suuntaan, että hän ei tahdo edes oppia sellaisia algoritmeja, jotka perustuvat mihinkään muuhun kuin hyvyyteen ja rehellisyyteen. En voisi olla enempää samaa mieltä. Aitous, rehellisyys, ystävällisyys, hyvyys, uteliaisuus, vastuullisuus – ainakin näistä elementeistä haluan jatkossa rakentaa blogiani ja elämääni.

mustavalko tukholma

Perustin aikanaan blogin (ensimmäinen blogini oli lifestyle-henkinen) reilut kahdeksan vuotta sitten, jotta minulla olisi kanava, jossa voisin jakaa vapaasti ajatuksiani. Silloin en osannut aavistaakaan, että muutama vuosi myöhemmin olisin tempautunut mukaan matkablogien kaupallistumisen pyörteisiin – ja että oma pääni menisi samassa rytäkässä aivan pyörälle. Tässä sitä kuitenkin ollaan, ihmettelemässä, mitä elämässäni ja ympärilläni tapahtuu. Viime vuosien aikana mukaan on tullut blogien lisäksi monta muuta kanavaa, jotka ovat tuoneet tähän kuvioon vielä lisäsäpinää ja haastetta.

Vaikka tällä hetkellä tunnen hienoista myötähäpeää lukiessani omia vanhoja tekstejäni, niin toisaalta löydän sieltä myös jotain kaunista ja aitoa. Siellä on tekstejä, joita kirjoittaessa en ole miettinyt hakukoneoptimointia, raflaavia otsikoita tai suuren yleisön miellyttämistä. Tuon tunnelman haluaisin edelleen tavoittaa. Vaikka tällainen turhautuminen ja jonkinlainen välitila bloggaamisessa tuntuu ärsyttävältä, niin näen tässä mahdollisuuden. Nyt on aika pysähtyä ja sen jälkeen mennä oikeasti eteenpäin, mitä se kohdallani tarkoittaakaan.

En siis tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta toivottavasti ainakin paljon seikkailuita, auringonlaskuja ja mieleenpainuvia kohtaamisia ihmisten kanssa. Toivon, että parhaat vuodet bloggaamisen(kin) suhteen ovat vasta edessä. Tämän postauksen kuvat on otettu kesäkuun puolivälin tienoilla Tukholman reissullamme, ja lähiaikoina blogissa onkin tiedossa juttua ainakin ihanasta ja inspiroivasta naapuristamme.

Herättääkö bloggaaminen minussa siis tällä hetkellä enemmän intoa vai inhoa? Sanoisin, että kaikesta huolimatta voiton puolella ollaan ja päivä päivältä olen enemmän innoissani. Valoa kohti.

mustavalkokuva

P.S. Seikkailujani voi seurata myös somessa: Instagram Twitter Facebook

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Kun pressimatka menee pieleen

 

Istanbul Turkish Airlines

Olen yrittänyt olla blogissani, kuten elämässäni muutenkin, mahdollisimman avoin ja rehellinen. Haluan puhua asioista suoraan ja mieluiten niiden oikeilla nimillä. Rehellisyydellä en tarkoita samaa kuin negatiivisuus ja olenkin erityisesti matkakohteista kirjoittaessani valinnut sellaisia aiheita, että blogini pysyy pääosin positiivisena. Silloin, kun olen hehkuttanut jotain asiaa tai matkakohdetta, olen tehnyt sen sydämestäni. Rakastan maailmaa ja matkustamista ja haluan keskittyä kirjoittamaan sellaisista kohteista, joista ihan vilpittömästi pidän ja joille toivon kaikkea hyvää.

Vastapainoksi kirjoitan syvällisistä ja vaikeistakin teemoista, sillä epäkohtia tässä kauniissa maailmassa valitettavasti riittää. En halua kirjoittaa blogia, jossa elämä/maailma näyttää liian kiiltokuvamaiselta, sillä elämä on useimmille ihmisille kaikkea muuta. Haluan pitää vastuullisuuden ja muista välittämisen mukana blogin teemoissa. Oikeastaan jokaiseen aiheeseen on kuitenkin ollut helpompi tarttua kuin siihen, josta nyt kirjoitan. Olen itkenyt tätä tekstiä kirjoittaessani. Olen joutunut monta kertaa lopettamaan kirjoittamisen ja palaamaan myöhemmin takaisin. Olen jopa kyseenalaistanut tämän prosessin aikana koko bloggaamisen, koska pää on mennyt sekaisin etenkin yön pimeinä tunteina, kun olen yrittänyt saada ajatuksiani jonkinlaiseen järjestykseen. Kaipuuni oikeudenmukaisuuteen ja rehellisyyteen on kuitenkin suurempi kuin muiden miellyttämisen tarve. Siksi olen päättänyt julkaista tämän tekstin, vaikka tiedän, että se ei saa pelkästään positiivista vastaanottoa.

Minulta on kysytty, että enkö pelkää menettäväni mahdollisia blogini yhteistyökumppaneita, jos olen liian rehellinen. Enkö pelkää, että minua ei jatkossa enää kutsuta pressimatkoille? Mikäli rehellisyys karkottaa ihmisiä ympäriltäni, hidastaa ”etenemistäni” bloggaamisen tai muiden töideni suhteen, niin en sittenkään valitse pysyä hiljaa tai olla epärehellinen. En kaipaa yhteistyökumppaneita, joilla ei ole pyrkimystä rehellisyyteen, vastuullisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Postauksessani on kyse siitä, että useiden viime aikoina tapahtuneiden asioiden summana mittani on tullut täyteen hyväksikäyttöä (tai sen yrityksiä) ja eri tavoin ilmenevää epäeettistä kohtelua bloggaajia/freelancereita/ylipäätään ihmisiä kohtaan. Olen myös väsynyt huonosti järjestettyihin blogimatkoihin. Tämä kaikki kärjistyi toukokuisella pressimatkallamme Turkin Afyonkarahisarissa. Tuo matka ylitti hyvän maun rajat niin reippaasti, että paha olo reissun jäljiltä jatkuu osittain edelleen, vaikka kotiin palasin jo 11 päivää sitten. Palaan tuohon reissuun myöhemmin tässä postauksessa.

Afyon maisema

MITEN SYNTYY LAADUKASTA SISÄLTÖÄ

Kuten monet bloggaajat tietävät, järjestetyt pressimatkat on toteutettu usein valitettavan huonosti. Tästä olen kollegojeni kanssa keskustellut monesti. Toisin kuin ihmiset keskustelupalstoilla näyttävät kuvittelevan, noilla matkoilla ei ole lomailun kanssa mitään tekemistä. Lähes poikkeuksetta aikataulusta tehdään liian tiukka ja sovitut kohteet kierretään vaikka väkisin, pahimmillaan (rehellisesti sanoen lähes aina) armottomassa kiireessä, turhautumisessa ja väsymyksessä. Vapaa-ajasta ja nukkumisesta tingitään, vaikka hieman löysäämällä ja bloggaajien toiveita kuuntelemalla ja kunnioittamalla saataisiin aikaan – yllätys yllätys – hyviä kokemuksia ja sitä kautta laadukasta kuvamateriaalia/videota/tekstisisältöä, mikä hyödyttäisi niin matkan järjestäjää kuin bloggaajaakin.

Jos reissusta jää päällimmäiseksi fiilikseksi negatiivisuus, bloggaaja vie siitä myös viestiä eteenpäin, jos ei suoraan blogissaan, niin vähintään suullisesti ihmisiä tavatessaan ja yleensä myös kirjallisesti suljetuilla foorumeilla. Tällaisen viestinnän merkitystä ei kannata vähätellä. Brändi rakentuu blogien, sosiaalisen median, nettisivujen ja mainosten lisäksi myös privaatimmissa keskusteluissa. Tässä maailmassa puhutaan paljon asioita selän takana, ja silloin kun yritys hoitaa asiansa niin, että selän takana halutaan puhua hyvää, sillä on luonnollisesti positiivisia seurauksia. Tämä kannattaa pitää mielessä ihan kaikessa yritystoiminnassa, ei ainoastaan vaikuttajamarkkinointia suunniteltaessa.

Ellei bloggaajalle makseta erillistä etukäteen sovittua korvausta hänen työstään, niin velvollisuutta kirjoittamiseen ei pressimatkan pohjalta ole, vaikka paine siihen onkin olemassa. Maalaisjärjellä ajateltuna luulisi, että jokaisen matkanjärjestäjän intresseissä olisi järjestää matkalle sellaista ohjelmaa, josta sisältöä tulee tuotettua luontevasti. Kun bloggaajat vilpittömästi innostuvat jostain, he tuottavat sisältöä ihan varmasti. Siitähän koko matkabloggaamisessa on kyse: omien kokemusten ja havaintojen jakamisesta. Jos joku paikka, ilmiö tai asia voittaa minut puolelleen, niin totta kai kerron siitä muillekin – niin blogissa kuin monilla muillakin foorumeilla. Yksinkertaista, mutta hyvin loogista.

Hyvän pressimatkan järjestämisessä auttaa se, että järjestävä taho tutustuu etukäteen siihen, millaisia bloggaajia matkalle on lähdössä – tai on jopa niin fiksu, että kutsuu mukaan bloggaajia, joiden blogin teemaan kyseinen kohde ja matkaohjelma erityisesti sopii. Useimmiten bloggaaja toki itse kieltäytyy matkoista, jotka eivät kuulosta omalta, mutta välillä ollaan harmaalla alueella, jos matkaohjelmasta ei tiedetä etukäteen tarpeeksi. Näin kävi itselleni tämän Turkin matkan kanssa. Toki hyviäkin hetkiä matkalle mahtui ja minulla oli mukavaa aikaa muiden bloggaajien kanssa, mutta nämä seikat eivät vielä riitä siihen, että voisin kokea pressimatkan onnistuneeksi.

Afyon vuoristo

ONKO BLOGIMATKOILLA TULEVAISUUTTA

Vaikka elämme vuotta 2017 ja matkablogien ammattimaisuus on jo arkipäivää ympäri maailman, liian harvat yritykset edelleenkään ymmärtävät, miten blogimatka kannattaisi järjestää, jotta siitä jäisi jälkikäteen positiivinen fiilis niin järjestäjälle kuin bloggaajillekin. Ensimmäinen nyrkkisääntö on, että blogimatkasta ei kannata tehdä rasti ruutuun -tyyppistä uuvuttavaa suoritusta (jossa liian monet rastit ovat bloggaajien työn kannalta epärelevantteja kohteita), jos siitä halutaan saada jotain irti ja jos halutaan saada matkaan sijoitetuille rahoille vastinetta. Matkakuume.net-blogissa on kirjoitettu aiheesta hyvä teksti otsikolla ”Näin saat ilmaisia matkoja – matkabloggaajan unelmaelämä!” Samoin Tämä matka -blogin teksti ”Blogimatka – tätä et tiennyt” kommenttikentän keskusteluineen on mielenkiintoista luettavaa.

Onneksi koko totuus ei sentään ole näin synkkä. Olen vuosien varrella saanut kuulla myös todella hyvistä blogimatkoista. Mieleen on jäänyt esimerkiksi Live Now Dream Later -blogin fiilistely Ruotsin Lapista. Tässä on esimerkki siitä, miten matkasta on tehty aidosti bloggaajan näköinen ja intresseihin sopiva. Salainen erittäin julkinen haaveeni onkin, että bloggaajamatkat kehittyisivät tähän suuntaan. Tiedän, että tällä hetkellä monen bloggaajan kiinnostus pressimatkoja kohtaan on yleisesti ottaen lähes nollassa, joten toivoisin, että jatkossa esiin nousisi tahoja, jotka vielä pystyisivät pelastamaan tämän konseptin maineen bloggaajien silmissä. Muuten blogimatkoilla ei ole edessään kovin hohdokasta tulevaisuutta.

Positiivisella tavalla kotimaan blogimatkoista on mieleen jäänyt viime vuonna toteutettu Lapin matka, josta kirjoittivat Matkakuume.netWatia.fi sekä Live Now Dream Later. Näissä blogiartikkeleissa puhutaan muun muassa luksustelttailusta, ja tässä tullaankin asian ytimeen: Bloggaajat tahtovat kirjoittaa elämyksistä ja kokemuksista, eivät vierailla viidessä museossa/kirkossa/hotellissa/missä lie historiallisesti merkittävässä kohteessa kiireisellä aikataululla yhden aamupäivän aikana. Jos ei ehdi aidosti kokemaan mitään ja ennen kaikkea nauttia kokemastaan, on vaikea kirjoittaa mitään, mikä ei kuulostaisi todella falskilta.

En halua vähätellä ihmisiä, jotka rakastavat esimerkiksi juuri museoita (maailmassa ON oikeasti hyviä museoita!), mutta suurimmalla osalla maailman kaupungeista on tarjottavanaan niin paljon enemmän ja monesti ne helmet tiputetaan pois ohjelmasta. Etenkin eksoottisimmissa kohteissa parhaat jutut saattavat syntyä ihan vain siitä, että olisi edes hetki aikaa rauhassa seurata ihan normaalia paikallista arkea. Aina ei siis tarvitse keksimällä keksi mitään sen erikoisempaa, sillä siitä matkustamisessa on pohjimmiltaan kyse – että pääsee kokemaan sitä aitoa paikallista tunnelmaa uudessa kohteessa. Blogimatkan ohjelmaa ei kannata järjestää samalla tavalla kuin toimittajien matkaa eikä varsinkaan ikinä samalla tavalla kuin matkatoimiston edustajille tarkoitettua matkaa.

Tässä vielä tiivistetysti muutama vinkki blogimatkojen järjestäjille:
1. Tunne bloggaaja, jonka kutsut matkalle. Lue hänen blogistaan, millaisista aiheista hän kirjoittaa. Perehdy myös  siihen, millaista materiaalia hän tuottaa someen.
2. Älä tee liian tiivistä aikataulua matkalle. Harva ihminen nauttii jatkuvasta kiireen tunteesta.
3. Jos matkalle on palkattu opas, jätä hänelle tilaa olla välillä spontaani. Oppaalla on aikamoiset paineet miellyttää sekä matkan järjestäjää että matkalle osallistuvia.
4. Muista, että bloggaajan työhön kuuluu mm. valokuvaaminen sosiaalinen media. Järjestä näille aikaa.
5. Jos matka suuntautuu ulkomaille, pidä huolta, että osallistujille järjestetään paikallinen prepaid-liittymä tai että wifi-yhteydet ovat vähintään hotellilla toimivat.
6. Pyydä matkan jälkeen rehellistä palautetta ja tarvittaessa palkkaa bloggaaja suunnittelemaan matkaa.

Afyon näköala

ENNAKKO-ODOTUKSET AFYONISTA

Lähtiessäni toukokuun lopulla blogimatkalle Turkin Afyonkarahisariin minulla oli aavistus siitä, että tästäKIN reissusta on tulossa tiivistahtinen. Olin nähnyt alustavan, tosin vielä keskeneräisen ohjelman, johon oli merkitty niin paljon käyntikohteita, ettei niitä olisi ollut edes mahdollista käydä läpi neljän päivän aikana. Meille kuitenkin kerrottiin, että ohjelma ei ole lopullinen ja että saisimme myös esittää reissun aikana toiveita omista intresseistämme. Huokaisin helpotuksesta – tällä kertaa bloggaajia on luvattu kuunnella. Olin myös kuullut, että Turkkiin oli vastikään järjestetty onnistunut pressimatka. Tästä tiedosta tuli huojentunut olo. Minut pyydettiin Afyonin matkalle mukaan samalla viikolla, kun lähtö tapahtui, joten ajattelin ottaa tämän reissun täysin seikkailun kannalta, vailla sen kummempaa valmistautumista.

Ajattelin myös, että Turkki ei varmasti tahdo mokailla pressimatkojensa kanssa, sillä heidän turisminsa on melkoisen epätoivoisessa jamassa ja matkailijoita tarvitaan kipeästi lisää. Vuonna 2016 Turkissa kävi miljoonia ja taas miljoonia matkailijoita vähemmän kuin edellisenä vuonna ja esimerkiksi valtava osa hotellien työntekijöistä on irtisanottu vuoden sisällä. Tuon kauniin maan surkea tilanne suretti minua. Ajattelin, että on mielenkiintoista päästä kirjoittamaan siitä, mitä tuolla tuntemattomalla, mutta kauniilla kaupungilla, Afyonkarahisarilla, olisi matkailijalle tarjottavanaan.

Afyon auringonlasku

POIKKEUSTILA TURKISSA JATKUU EDELLEEN

Turkissa on viime heinäkuun verisestä vallankaappausyrityksestä lähtien vallinnut poikkeustila. Maassa tapahtuneet terrori-iskut, joita tehtiin erityisesti vuonna 2016 poikkeuksellisen suuri määrä, ovat saaneet monet harkitsemaan maahan matkustamista uudemman kerran. Matkailuluvut ovat suorastaan romahtaneet lyhyen ajan sisällä. Suomen ulkoasiainministeriön matkustustiedote kehottaa tällä hetkellä noudattamaan Turkissa erityisestä varovaisuutta. ”Turvallisuustilanne on edelleen epävakaa ja mielenosoitukset tai levottomuudet ovat mahdollisia. Niitä ja väkijoukkoja tulee välttää.” Luonnollisesti Kaakkois-Turkkiin ja Syyrian ja Irakin rajalle matkustamista tulee välttää kokonaan.

Vaikka en voi tällä hetkellä täysin varauksetta suositella matkustamista Turkkiin, en henkilökohtaisesti suostu elämään pelossa terrorismin vuoksi, sillä pelon lietsominen on juuri se, mihin terroristit tähtäävät. Riski ilmailualaa kohtaan tehtäville iskuille on Turkissa korkealla, mutta olen silti reilun vuoden aikana ollut kahdeksan kertaa lentokentällä Istanbulissa. En siis todellakaan aio lopettaa matkustamista, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että jos minulla olisi omia lapsia ja matkustaisin heidän kanssaan, miettisin kohdevalintoja tarkemmin. Suosittelen katsomaan Tuntemattomaan ja takaisin -blogista vuoden 2016 huhtikuussa tehdyn videon liittyen turvallisuusasioihin Turkissa. Laura oli vaihdossa Istanbulissa ja teki videon osana Madventuresin ja ulkoministeriön turvallisuuskampanjaa. Samalla videolla on myös tärkeä muistutus siitä, että matkustusilmoitus kannattaa tehdä aina, kun lähtee ulkomaille, jotta viranomaisilla on käsitys siitä, keitä suomalaisia on kohteessa. Jos tapahtuu luonnonkatastrofi tai kriisitilanne, kuten suuronnettomuus tai terrori-isku, saavat matkususilmoituksen tehneet siitä tiedon ensitilassa.

Tilanne Turkissa on muuttunut tuon videon tekemisen jälkeen, sillä vallankaappausyritys tapahtui vasta myöhemmin kesällä. Viime kesästä lähtien Presidentti Erdoğanin hallinto on toteuttanut Turkissa laajamittaisia puhdistuksia, jotka ovat koskettaneet monia ammattiryhmiä. Yli 100 000 julkisen sektorin työntekijää on erotettu virastaan/pidätetty/asetettu tutkittavaksi (osa heistä on edelleen vankilassa), joukossa muun muassa opettajia, lääkäreitä, poliiseja ja sotilaita ja toimittajia. Tiedotusvälineitä on lakkautettu, yhdistyksiä ja yhteisöjä lopetettu. Puhdistukset koskettavat heitä, joiden epäillään millään tavoin olleen myötävaikuttamassa vallankaappausyritystä tai kannattaneen sitä. Vaikka olen lukenut Turkin tilanteesta paljon, on hankalaa saada kunnollista kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea maassa tapahtuu. Sen pystyn kuitenkin sanomaan, että olen huolissani.

Afyon vuoristo

MISSÄ TAHANSA MILLOIN TAHANSA

Päässäni pyörii kysymyksiä siitä, nähdäänkö Turkissa lähiaikoina uusi kansannousu, tai vielä pahempaa – onko maassa potentiaalisesti tapahtumassa jotain vielä rajumpaa? Ainoastaan aika näyttää. Pääsimme pressimatkallamme näkemään hyvin läheltä, miten virkamiehet aidosti pelkäävät asemansa puolesta. Oli pysäyttävää nähdä, miten todellinen pelko omasta asemasta ja tulevaisuudesta monilla oikeasti on. Juuri reissumme aikana paikallinen media uutisoi, että Afyonissa on pidätetty kymmeniä ihmisiä, joten puhdistukset ovat käynnissä edelleen ja ihmiset ovat varpaillaan.

Vaikka tiedän, että Turkin tilanne on räjähdysaltis, ei matkan aikana tuntunut siltä, että olisin fyysisesti vaarassa. Ymmärrän kyllä, että missä tahansa voi nykypäivänä tapahtua mitä vain ja itsekin koin reissuviikon vaarallisimman hetken vasta palattuani kotiin, kun joku heitti rakennuksesta ison lasipullon katuun suoraan silmieni eteen niin, että oli parista sekunnista kiinni, etteivät kasvoni olleet täynnä sirpaleita. Pari päivää sitten tapahtui vakava terrori-isku minulle rakkaassa Lontoon kaupungissa, ja seuraavaksi sama voi tapahtua missä tahansa. Todennäköisyyslaskelmien perusteella ei voi nykyään päätellä, missä päin maailmaa räjähtää seuraavaksi. Pelolle ei pidä antaa valtaa. Tästä ovatkin Lontoon iskujen jälkeen kirjoittaneet ainakin Ottoizakaya ja Archie Gone Lebanon.

Silti Turkin tilanne mietityttää ja olen siihen yrittänyt perehtyä parhaani mukaan matkamme jälkeen. En ole oikeastaan ollenkaan politiikasta kiinnostunut, mutta tiettyjen maiden kohdalla politiikka näyttelee tällä hetkellä niin suurta roolia ihmisten päivittäisessä elämässä, että aiheen sivuuttaminen kokonaan tuntuisi vähän samalta kuin pään laittaminen pensaaseen. Olen kiinnostunut maailmasta ja erilaisista ilmiöistä, enkä osaa sulkea silmiäni siltä, mitä ympärilläni tapahtuu. Siksi olen perehtynyt Turkin tilanteeseen myös poliittisesta näkökulmasta.

Afyon lehmä

MAAILMAN SUURIN TOIMITTAJIEN VANKILA

Poikkeustila on antanut mahdollisuuden kriittisen lehdistön hiljentämiseen Turkissa. Yle kirjoitti aiheesta viime vuoden heinäkuussa, jolloin toimitusten puhdistukset olivat parhaillaan käynnissä. Lukuisia medioita suljettiin ja toimittajia pidätettiin. Toimittajia on laitettu vankiloihin Turkissa aiemminkin, joten se ei ole uusi ilmiö. Turkissa kerrotaan olevan toimittajia vangittuna enemmän kuin missään muualla maailmassa. Tämän vuoden lehdistönvapaus-rankingissa (jossa Suomi on sijalla 3) Turkki on sijalla 155, yhteensä 180 maan joukossa. Tämä listaus kertoo karua kieltä Turkin tilanteesta. Olen kuullut myös joiltain bloggaajilta, että he eivät uskalla kirjoittaa Turkista avoimesti tällä hetkellä maahantulokiellon pelossa. Tämä kaikki vetää minut hiljaiseksi.

Lehtien sivuille mekin päädyimme. Emme vain yhteen lehteen, vaan useisiin lehtiin ja nettiartikkeleihin. Potentiaalisia lukijoita näille artikkeleille on ollut miljoonia. Tähän kulminoituu se, mikä matkallamme meni mielestäni eniten pieleen. Meille ei kukaan kertonut, että meistä aiotaan kirjoittaa artikkeleita. Kukaan ei kysynyt matkan aikana, mitä blogia pidän (eipä sillä, että turkkilaiset suomalaista blogia voisivatkaan lukea) ja minun nimenikin on lehtiartikkeleissa Erja, koska lähdin tälle matkalle toisen bloggaajan tilalle. Faktat eivät näiden lehtijuttujen kirjoittajia millään tasolla kiinnostaneet, ja jutuissa tietenkin liioiteltiin meriittejämme. Väliäkö sillä, onko kyseessä maailmankuulu bloggaaja vai suomalainen matkabloggaaja muutaman tuhannen henkilön yleisöllä. Kuulostaahan se hyvältä,  kun voi kertoa kestinneensä kotikaupungissaan vähän isompaakin staraa. Olen nyt siis kansainvälinen bloggaajatähti Turkissa. Totuus se on vaihtoehtoinenkin totuus.

Aluksi ajattelin hieman sinisilmäisesti, että ehkä he ovat Afyonissa vain innoissaan ulkomaisista vieraista ja ehkä he eivät yksinkertaisesti tiedä mitään sosiaalisesta mediasta ja kirjoittavat sen vuoksi lehtiin mitä sattuu. Suhtauduin koko asiaan huumorilla ja varmaan samalla tavalla olisi parasta suhtautua edelleen. Todellisuus kuitenkin hahmottui vähitellen ja minua suututtaa ja surettaa, että koko matkamme tärkein pointti tuntui olevan päästä näyttämään mediassa, miten Afyonissa on isännöity suomalaisia, maailmankuuluja ”tähtibloggaajia”. Tämä liittyi siis siihen, että kaikilla virkamiehillä on pakonomainen tarve saada itsensä näyttämään hyvältä median ja sitä kautta tietenkin myös hallinnon silmissä. Puhdistuksia pelätään edelleen, se on selvää. Meidän henkilöllisyydellämme, blogeillamme tai intresseillämme ei lopulta tuntunut olevan tässä yhtälössä minkäänlaista merkitystä. Hämäräksi tämän matkan tiimoilta jäi myös se, miten paljon Afyonissa oikeasti aiotaan panostaa kansainväliseen matkailuun, vai onko se edes todellisuudessa kaupungin to do -listalla.

Afyon patsas

MIKSI LÄHDIN MATKAAN

Matkan jälkeen olen pohtinut, miksi ylipäätään halusin lähteä pressimatkalle maahan, jossa on poikkeustila ja jonka turvallisuustaso on hyvinkin epämääräinen. Minut pyydettiin matkalle mukaan samalla viikolla, kun lähdimme Turkkiin. Myönnän, että halusin olla spontaani, enkä harkinnut päätöstäni kauaa, enkä varsinkaan useammalta kantilta. Olin kaivannut seikkailua ja kun kuulin tästä matkasta, ajattelin tilaisuuteni koittaneen. Turkin matka sattui juuri sellaiseen ajankohtaan, johon en ollut sopinut muita pakollisia menoja. Seikkailuhan matkasta tulikin, omalla tavallaan.

Matkakohteemme Afyon kuulosti sopivasti eksoottiselta, ja on kiehtovaa päästä näkemään paikkoja, joista ei ole koskaan aiemmin edes kuullutkaan. Afyon on paikallisten keskuudessa tunnettu kylpyläkaupunki ja thermal spa -teemainen matkamme kuulosti taivaan lahjalta, sillä omat endometrioosikipuni ovat olleet kuin suoraan helvetistä tämän kevään aikana. Olin syönyt pitkän aikaa niin suuria määriä lääkkeitä, että vähemmästäkin elimistö vaurioituu. Erilaiset lämpöhoidot ja hieronnat ovat tehonneet kipuihini aiemminkin, joten lähdin matkalle toiveikkaana. En ainakaan menettäisi mitään, jos kokeilisin kipuihin jotain muuta kuin niitä ainaisia särkylääkkeitä. Ehkä thermal spa olisi minun juttuni. Jos en saisikaan apua kipuihin, niin pidän kovasti kylpylöistä ihan rentoutumismielessäkin.

Hyvinvointi on muutenkin ollut lähellä sydäntäni viime aikoina, joten ajattelin voivani jakaa blogissani tämän tuntemattoman kylpyläkaupungin tarinaa. Olen myös pitkään haaveillut Kappadokian kuumailmapallolennoista, joista on blogissaan kirjoittanut esimerkiksi Travellover. Haluaisin myös nähdä ne upeat Pamukkalen valkoiset (niin valkoiset kuin ne turismin jäljiltä enää ovat) kalkkikivikerrokset ja luonnonlähteet. Reissupalaverissamme Turkin toimistolla väläyteltiin jopa sellaista ajatusta, että ehkäpä tämän Afyonin reissun aikana olisi mahdollisuus toteuttaa päiväretki Pamukkaleen. Jos tuo ajatus tuntui jo silloin hieman absurdilta, niin viimeistään matkan alkaessa tajusin, että meillä ei olisi tällä matkalla niin sanotusti omaa ääntä, ja lyhyemmätkin vaihtoehtoiset retket voisi samantien unohtaa.

Afyon näköala

SUOMI OTSIKOISSA

Lähtiessämme Turkkiin ajattelin, että sinne halutaan lähettää matkabloggaajia, koska Turkin matkailu on kriisissä. Tämä kuulostaa ihan loogiselta ja varmasti tämä ajatus etenkin Turkin Suomen toimistolla olikin mielessä. Matkan edetessä todellisuus alkoi kuitenkin asteittain valkenemaan. Paikallisia isoja herroja ei tuntunut kiinnostavan sittenkään niin paljoa se, välittyykö viesti Afyonista maailmalle, sillä he olivat tajunneet, että he voivat meidän avullamme sen sijaan välittää omaa viestiään eteenpäin mediassa. Jos nyt haetaan positiivista näkökulmaa tähän, niin Suomi mainittiin niin monissa medioissa, että voimme sanoa tehneemme (tietämättämme) jotain sen eteen, että viesti kotimaastamme on kulkenut maailmalle. Motiivit näiden juttujen tekemiseen ovat kuitenkin minun silmissäni erittäin kyseenalaiset. Lisäksi yhden bloggaajan kuvia käytettiin juttuihin lupia kyselemättä.

Ymmärrän, että bloggaaminen/sosiaalinen media saattaa olla vieras maailma turkkilaisessa kaupungissa, jossa ei ole edes englanninkielen taitoa nimeksikään, mutta kulttuurierot tai tietämättömyys eivät riitä selittämään sitä, että matkamme fokus tuntui lipuvan yhä enemmän reissun edetessä matkailun edistämisestä paikallisten isojen herrojen egon ja aseman pönkittämiseen. Matkaohjelmaamme ilmestyi yllättäviä virastovierailuita ja kuvissa poseeraamisia – joiden seurauksena kirjoiteltiin näitä lehtijuttuja, mikä tosiaan selvisi vasta, kun jutut oli julkaistu.

Uskon, että Afyonissa on myös tahoja, joita matkailun edistäminen vilpittömästi kiinnostaa, liittyyhän matkailu tiiviisti sielläkin monien elinkeinoon. Puitteet ovat kauniit, mutta kielitaidottomassa kaupungissa on vielä paljon työtä tehtävänä ennen kuin kansainvälinen matkailijakunta voi ottaa paikkan omakseen. Ja mitä meidän matkaamme tulee – meille oltaisiin voitu järjestää todella mielenkiintoinen matkaohjelma, jos näin oltaisiin haluttu. Jos olisimme saaneet enemmän aikaa tutustua niihin kylpylöihin, joihin reissumme alunperin piti keskittyä, jos olisimme saaneet edes hieman vapaa-aikaa ja olisimme voineet vapaasti tutustua paikalliseen elämänmenoon, olisi fiilis matkasta ollut todennäköisesti hyvinkin erilainen.

Sen sijaan meille ei kerrottu ohjelmaa yhtenäkään päivänä etukäteen, vaikka sitä jatkuvasti toivoimme. ”This is your day”, kuulimme aamuisin, mutta meidän päivästä tuli kerta toisensa jälkeen jotain muuta kuin ”meidän päivä”. Meille valehdeltiin siitä, mihin seuraavaksi menisimme ja siitä, mitä seuraavana päivänä tulisi tapahtumaan. Lopulta ymmärsin, ettei kenenkään sanaan voi luottaa. Kun sitten olimme suorittaneet pitkän päiväohjelmamme, meille jäi pieni hetki aikaa perehtyä siihen hotellin spa-osastoon. Itse ehdin kahdesti piipahtamaan kylpylässä ja siellä thermal-altaassa, perinteinen turkkilainen hamam sen sijaan jäi valitettavasti väliin aikataulusyistä kokonaan. On kuitenkin todettava, että kipuihini thermal spalla oli positiivinen vaikutus, vaikka ehdin altaaseen vain pikaisesti. Jos minulle tulee mahdollisuus joskus päästä vastaavanlaiseen paikkaan uudelleen, niin teen sen ilomielin. En tiedä, mikä taika tuossa mineraalipitoisessa vedessä on, mutta ei sillä väliä, jos saan siitä edes hetkeksi apua kipuihini. Jatkuvien kipujen kanssa eläminen kun ei ole mitenkään hauskaa. On todella sääli, että tämän reissun puitteissa tuo wellness-osio jäi niin paljon suunniteltua vähäisemmäksi.

Afyon luolat

KIITOLLISUUS KANTAA

Nettiyhteyksien toimimattomuuden vuoksi yhteydenpito ulkomaailmaan oli matkan edetessä heikohkoa. Toisinaan Turkki on rajoittanut kansalaistensa pääsyä some-kanaviin, mutta tällä hetkellä tietääkseni mitään tällaista ei ollut ilmoilla. Hotellissamme oli muuten vain ongelmia yhteyksien suhteen eikä paikallisissa kahviloissa tarvinnut haaveilla wifi-yhteyksistä. Tekeehän se ihmiselle ihan hyvää välillä olla tavoittamattomissa, mutta töiden hoitaminen sekä sosiaalisen median päivittäminen (melko olennainen osa blogimatkaa) vaikeutui huomattavasti. Tämäkin aiheutti oman stressinsä, kun tärkeitä asioita jäi yksinkertaisesti yhteyksien puutteen vuoksi hoitamatta.

Mutta se Afyon, onhan se kaunis kaupunki! Ihmisten elämää oli kiinnostavaa seurata ja pääsin minä lopulta ihailemaan maisemiakin, viimeisenä päivänä, kun virallinen ohjelmamme oli vihdoin suoritettu. Tämän visiitin järjesti hotellimme johto, kun kerroin, että tahtoisin päästä valokuvaamaan. On myös sanottava, että meillä kaikilla oli sellainen olo, että Afyonissa on turvallista. Edes miesten yli-innokkuutta ja liian läpitunkevia katseita ei ollut ilmoilla. Huomisesta ei kukaan tiedä, mutta toivon sydämestäni, että Afyonissa säilyy rauhallinen tunnelma. Pidin myös kovasti kaupungin markkinoiden fiiliksestä ja raikkaasta ilmasta vuorilla.

Vaikka minä olen tykästynyt kaupunkiin, en pysty siitä juurikaan matkailukohteena blogiini kirjoittamaan (ainakaan ihan lähiaikana), sillä sydämeni särkyi siitä, miten meitä kohdeltiin blogimatkan aikana. En osaa kaikkea tapahtunutta tässä edes avata, mutta se päänsisäinen kaaos, joka syntyi siitä, ettei meille oltu matkan ja sen tavoitteiden suhteen avoimia, siitä, että meille jatkuvalla syötöllä luvattiin yhtä ja seuraavassa hetkessä tapahtui toista, siitä, että olin koko matkan ajan fyysisesti ja henkisesti väsynyt.. Se kaikki oli vain yksinkertaisesti liikaa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että matka kävi mielenterveyden päälle. Saavuimme Afyoniin yöllä, joten väsymys starttasi jo ekana päivänä. Kun stressi jatkui matkan aikana tarpeeksi pitkään, huomasin, että en jaksanut enää itsekään olla ystävällinen ristiriitatilanteissa. En ollut oma itseni ja hymyni hyytyi monta kertaa. Ehkä jopa eniten koko matkalla minua ahdisti se, millaiseksi itse muutuin. Olisin myös alusta loppuun saakka kaivannut reissullemme matkanjohtajaa, jolle olisi matkan edetessä voinut kertoa huolensa, mutta Turkki ei kuulemma anna nykyään lupaa matkanjohtajan mukaan ottamiseen.

Olen alkanut taas arvostamaan omaa kotimaatani ja sen kulttuuria uudella tavalla. Sanotaan, että matkailu avartaa ja tämän reissun kohdalla se totisesti piti paikkansa. Matkasta ei tullut sellainen kuin olin etukäteen kuvitellut ja toivonut, mutta moniko voi kertoa päässeensä näkemään aitiopaikalta, miten blogimatka saa näin odottamattomia, jopa polittiisia käänteitä? Luulin, että pahinta tällä matkalla olisi aikataulujen tiukkuus, mutta yllätyin siitä, miten kokonaisvaltaisesti matka pystyi nujertamaan henkisesti. Tästä on kuitenkin seurannut hyvääkin. En ole pitkään aikaan osannut arvostaa sananvapauttamme sen ansaitsemalla tavalla. Nyt minusta tuntuu, että on ollut enemmän kuin lottovoitto syntyä Suomeen! Jatkossa aion miettiä tarkemmin, millaisille matkoille lähden mukaan ja millaisia teemoja haluan blogissani käsitellä. Journalisti minussa on nostanut päätään. Kiinnostus tutkivaan journalismiin on herännyt henkiin monien hiljaisempien vuosien jälkeen.

Enää en aio antaa ihmisten käyttää hyväksi kiltteyttäni tai ammattitaitoani. Vielä vähemmän annan kasvojani käytettäväksi poliittisiin tarkoituksiin maassa, joka lipuu yhä kauemmas demokratiasta ja Eurooppalaisista arvoista. Sen sijaan haluan edelleen etsiä niitä vähän tuntemattomampia helmiä niin kotimaasta kuin maailman toiselta laidaltakin. Haluan kohdata ihmisiä ja olla taas oma itseni – ystävällinen ja auttavainen muita kohtaan. Haluan painottaa entistä enemmän teksteissänikin vastuuta muista ihmisistä ja maailmasta. Pääsin näkemään, miten asioita hoidetaan maassa, jossa ei ole sananvapautta. Siellä minun ääneeni hukkui ja toiveeni ehkä sivuutettiin, mutta täällä saan olla vapaa jakaa ajatukseni muillekin. Kiitollisuus omasta elämästä on tänään aivan valtava ja kantaa tästä pitkälle eteenpäinkin.

Kiitän kollegojani, jotka pitivät minut järjissäni matkalla sekä koko matkabloggaajien yhteisöä, jonka kanssa olen saanut vuosien ajan jakaa niin bloggaamisen ilon hetket kuin aallonpohjatkin.

Minun tulevia seikkailuitani voi seurata myös Facebookissa, Instagramissa sekä Twitterissä.

Afyon vuoristo

Matkan järjesti Turkin valtion kulttuuri- ja matkailutoimisto. Postauksen kuvat on otettu matkan aikana. 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Suhteeton bloggaaja

Puoli elämää taaksepäin ajattelin meneväni naimisiin 19–20-vuotiaana.

Nuoruudessani elämäni tärkeimmältä tavoitteelta tuntui löytää ihminen, jonka kanssa voisin jakaa loppuelämäni. Halusin sitoutua ihan tosissani ja mahdollisimman nuorena. Parisuhdehan sinänsä ei ole mitenkään epätavallinen haave, enkä väitä, etteivätkö teini-ikäisenä solmitut suhteet voisi kestää – jopa loppuelämän. Olen kuitenkin kiitollinen, että minä en vielä nuoruusvuosien aikana löytänyt elämänkumppania. Mikäli olisin mennyt naimisiin, olisi todennäköisesti käynyt niin, että aikuiseksi kasvaminen ja siihen liittyvät kivut olisivat repineet suhteen rikki. Oli niin paljon sellaista, mitä minun piti kohdata ja käydä läpi yksin. Rehellisesti sanoen minulla ei ollut aavistustakaan, millaisen ihmisen kanssa minun olisi hyvä jakaa elämäni. Luulin toisinaan löytäneeni ”sen oikean”, mutta onneksi en koskaan päätynyt naimisiin. Yksin eläminen, joka aikanaan tuntui lähinnä kiroukselta, on muuttunut vuosien kuluessa ajatuksissani mitä suurimmaksi siunaukseksi. Näin sen pitikin mennä.

Jossain vaiheessa 20 ja 30 ikävuoden välillä luovutin pakonomaisesta ajatuksestani löytää elämäni rakkaus. Hyvää suhdetta ei vaan voi pakottaa syntymään, vielä vähemmän silloin, kun ei ole vielä oppinut kunnolla elämään edes itsensä kanssa. Vähitellen siirsin katseeni oman elämäni ihmissuhdekiemuroista loputtoman kauniiseen maailmaan. Kun aikanaan aloitin matkustamisen, olin epävarma ja ujo reissaaja, enkä edes uskaltanut puhua englantia, kun ajattelin olevani liian huono siinä. Kesti muutamia vuosia, ennen kuin lähdin yksin ensimmäisen kerran matkalle. Sen jälkeen olen matkustanut yksin, kaksin ja porukalla, ja nykyään olen aivan korviani myöten rakastunut – nimittäin maailmaan. Tämä on sen verran vakavaa, että paluuta ei enää ole.

Olen nähnyt vain pienen murto-osan tästä planeetasta ja tiedän, että haluan nähdä paljon enemmän. Haluan elää arkea muuallakin kuin nykyisessä kotikaupungissani. Tahdon oppia lisää erilaisista ihmisistä ja kulttuureista. En voisi jakaa elämääni sellaisen ihmisen kanssa, joka ei jaa loppumatonta uteliaisuuttani, innostustani ja intohimoani matkustamista ja maailmaa kohtaan. Luultavasti tuntisin jatkuvasti tukehtuvani ja jotain sisälläni kuolisi, jos yrittäisin pakottaa itseni perinteiseen perheidylliin, jossa käydään vakitöissä ja matkustetaan kerran vuodessa palkallisen loman aikaan. Se ei yksinkertaisesti tuntuisi yhtään omalta elämältä. Tätä oivallusta minulla ei ollut parikymppisenä, jolloin en vielä tiennyt, miten ison roolin matkustaminen elämässäni vielä saisi. Muun muassa tästä syystä olen äärimmäisen kiitollinen, että en sitoutunut liian nuorena. Jollekin nuorena solmittu suhde ihan varmasti toimii, itselleni se olisi ollut katastrofi. Jokainen suhde on ehdottomasti kompromissien tekemistä molempiin suuntiin, mutta suosittelen silti miettimään (mieluiten etukäteen), mitkä ovat ne asiat, jotka ovat itselle luovuttamattomia. Muuten saattaa käydä niin, että vähintään suhteen toisesta osapuolesta tulee hyvin katkera.

Minulle on yritetty useamman kerran vihjailla, että minulle sopisi mies, joka tekee vakituista ja käytännönläheistä työtä. Ulkopuolisten silmin kaipaan tasapainottajaa epäsäännölliseen ja usein epävarmaankin elämääni. En kuitenkaan koe kaipaavani tasapainoa siinä mielessä, että haluaisin jämähtää paikalleni. Minulla on ihan liian paljon unelmia. Haluan kirjoittaa artikkeleita, biisejä ja kirjoja. Haluan kohdata uusia ihmisiä ja nähdä paikkoja, jotka inspiroivat minua. Haluan oppia jatkuvasti uutta ja ymmärtää yhä paremmin muita ihmisiä. Haluan tulla myötätuntoisemmaksi ja viisaammaksi sekä säilyttää uteliaisuuteni. Harva mies pysyisi perässäni, saati sitten tahtoisi kulkea rinnalla. En kuitenkaan ole menettänyt toivoani, ja uskon, että jonain päivänä voin löytää rinnalleni toisen seikkailijan nauttimaan valtamerten aalloista ja auringonlaskuista.

Olen tottunut elämään yksin. Nykyisessä asunnossani olen asunut yli 11 vuotta, ihan vain itsekseni. Enää en määrittele omaa elämääni parisuhdestatuksen kautta. Muuten elämä saattaisi muuttua passiiviseksi odotteluksi, pahimmillaan jopa erittäin katkeraksi. Haluan elämän olevan kaikkea muuta. Voin kuvitella, että vielä joskus ihastun, ehkä rakastunkin. Tällä hetkeltä ajatus tuntuu kuitenkin etäiseltä. Kaikkeen tottuu, myös sinkkuuteen, enkä koe, että elämäni olisi yhtään vähemmän merkityksellistä näin. Välillä koen olevani yksinäinen, mutta minulla on ympärilläni ystäviä, joiden kanssa saan viettää aikaa ja jakaa elämäni tärkeimpiä asioita, niin hyvässä kuin pahassakin. Tärkeintä on se, että elämässäni on läheisiä ihmisiä, jotka oikeasti välittävät.

En ole koskaan ajatellut olevani erityisen romanttinen ihminen. Viime aikoina olen kuitenkin löytänyt itseni lukemasta esimerkiksi How He asked –sivuston kosintajuttuja. Tarinat rakkaudesta kiehtovat minua. Rakkauden alkuhuumaa enemmän tosin kiinnostaa se, miten ihmiset pysyvät yhdessä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Jos ruudun takana on bloggaajia, joka ovat parisuhteessa, kuulisin mielelläni teidän stoorinne. Haastan siis kaikki suhteelliset (miksei samalla suhteettomatkin) bloggaajat jakamaan tarinanne.

Kevätterveisin suhteeton (mutta onnellinen) bloggaaja

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather