All Posts By

Reason for Season

Original Sokos Hotel Viru – talo täynnä tarinoita

Viru on ollut jo pitkään suomalaisille Tallinnan matkailun symboli. Hotellin seinät ovat nähneet ja kuulleet enemmän kuin rakennusta katsellessa koskaan voisi kuvitella.

Original Sokos Hotel Viru Tallinna näkymät Original Sokos Hotel Viru Tallinna näkymä Original Sokos Hotel Viru Tallinna

Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää – Virun värikäs historia

Se on seissyt uskollisesti paikallaan koko elämäni ajan, kauemminkin – Tallinnan ikoninen maamerkki Original Sokos Hotel Viru.

Viru, tuolloin Neuvostoliiton virallisen matkatoimiston, Intouristin, omistama, avattiin asiakkaille 5. toukokuuta 1972. Suomalaisten rakentama hotelli oli kaupungin korkein ja hienoin, ylpeyden aihe koko Neuvostoliitonkin mittakaavassa. Heti alussa Viruun palkattiin yli tuhat työntekijää mitä erikoisempien työnimikkeiden alle.

Kaikki ei kuitenkaan ollut sitä, miltä ulospäin näytti.

Hotellissa oli valtion turvallisuuskomitean, KGB:n, tukikohta. Salainen radiokeskus sijaitsi Virun 23:ssa kerroksessa, ja sen olemassaolo oli tarkoin varjeltu salaisuus. Joissain hotellihuoneissa oli salakuuntelulaitteet, ja esimerkiksi ravintoloiden pöydissä oli mikrofoneja. Hotellivieraita tarkkailtiin, etenkin sellaisia, jotka olivat KGB:n näkökulmasta syystä tai toisesta mielenkiintoisia. Virussa vierailikin paljon merkkihenkilöitä sekä jopa maailmankuuluja julkkiksia.

Myös työntekijöitä pidettiin tarkasti silmällä, eikä heillä ollut varaa virheisiin. Toisaalta hyvät, uskolliset työntekijät myös palkittiin työstään.

Koska KGB:n tehtävänä oli vaalia ja vahtia neuvostoideologian puhtautta, oli Viru sille erityinen haaste. Hotellissa syntyi neuvostokansalaisten ja ulkomaalaisten kanssakäymistä, ja sitä haluttiin tarkasti vartioida. Työntekijöiden kommunikaation ulkomaalaisten kanssa tuli olla minimaalista, eikä kaveeraamista suvaittu.

Neuvostoliiton hajottua KGB poistui hotellista vähin äänin. Nykyään 23:ssa kerroksessa sijaistee museo, jossa pääsee tutustumaan kahteen maailmaan – neuvostopropagandan luomaan illuusioon sekä huomattavasti moniulotteisempaan reaalimaailmaan. Vaikka museon esineistö ei ole laaja, ovat oppaiden kertomat tarinat sitäkin mukaansatempaavampia.

Museovierailu kannattaa varata etukäteen.

Lisää tunnelmia KGB-museosta esimerkiksi näissä matkablogeissa:

Meriharakka
Kohteena maailma

Original Sokos Hotel Viru Tallinna KGB museo

Yksi suosikkikaupungeistani

Minä synnyin vuonna 1985. Elettiin aikaa, jolloin suomalaiset massat olivat löytäneet Tallinnan matkakohteena. Pohjoisnaapurista tulleet reissaajat täyttivät niin tallinnalaiset alkoholimyymälät kuin pidätystilastotkin. Rajua meininkiä hämmästeltiin mediassa lahden molemmin puolin. Viru oli usein tapahtumien keskiössä, joten lopulta hotelli teki ennenkuulumattoman ratkaisun ja palkkasi omia poliiseja selvittelemään rikoksia. Tilanteisiin liittyi usein väkivaltaa, välillä kyse oli jopa henkirikoksista.

Lehtien otsikot tekivät tehtävänsä suomalaisten mielissä. Muistan itsekin lapsuudestani, että mielikuva Tallinnasta oli hyvin yksiulotteinen. Tallinnan ajateltiin olevan köyhä ja ränsistynyt kaupunki, jossa suomalaiset käyvät ryyppäämässä ja rellestämässä. Vuosina 1985–1993 Viro esitettiin mediassa vaarallisena paikkana, eikä minulla ollut syytä kyseenalaista tuota ajatusta. Se jäi kummittelemaan takaraivooni.

En olisi uskonut, että tulevaisuudessa Tallinnasta tulisi yksi suosikkikaupungeistani. Sitä se kuitenkin on tänä päivänä. Mielikuva ränsistyneestä ja epäilyttävästä kaupungista on enää vain kaukainen muisto. Eteläisellä naapurillamme on tarjottavanaan matkailijan näkökulmasta paljon. Persoonallisia kaupunginosia kunnostetaan ja rakennetaan vauhdilla, monenlaisia tapahtumia järjestetään kaiken aikaa, paikalliset designerit ovat lahjakkaita ja jatkuvasti perustetaan toinen toistaan mielenkiintoisempia kahviloita sekä ravintoloita. Käyntikohteet eivät lopu kesken, vaikka Tallinnassa vierailisi useinkin.

Liikkuminen kaupungissa on varsin kätevää ja edullista. Ei siis tarvitse miettiä, miten laajalla alueella tohtii päivän mittaan liikkua. Pysyvästi Tallinnassa asuville joukkoliikenne on täysin ilmainen, mutta ei se juuri rasita satunnaisen turistinkaan kukkaroa. Paikallinen matkakortti maksaa 2 euroa, ja sen saa ostettua esimerkiksi R-kioskista. Kortille voi ladata arvoa, jolloin yksittäinen matka maksaa 1,1 euroa. Päivän lippu maksaa 3 euroa, mutta mikäli on epävarma liikkumisensa määrästä, niin arvon lataamisessa ei ainakaan häviä, sillä myös arvolla matkustaessa 3 euroa on kattosumma, joka kortilta päivän aikana veloitetaan.

Tallinna teletornTallinna TelliskiviTallinna yksisarvinen kahvila

Katse kohti vapautta

”Soviet time window to the free world – by pointing this antenna towards Finland Estonias were able to see Finnish TV channels and get aquainted with the western world. Of course, this all was prohibited by the authorities.”

Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun istuin Virun 18. kerroksessa, hotellihuoneeni ikkunalaudalla katselemassa vapaata maata. Mietin, miten onnellista aikaa me elämme.

Viime vuonna Viruun tehtiin Suomen juhlavuoden kunniaksi Suomi 100 -teemahuoneita, ja itsekin yövyin sellaisessa. Huoneeni teema oli suomalainen televisio. Teemahuoneista voi lukea enemmän Maa quzuu -blogista.

Pysähdyin miettimään, miten lähellä ja samaan aikaan kuitenkin niin kaukana Neuvostoliiton todellisuus on omassa lapsuudessani ollut. Minä en tiennyt siitä oikeastaan mitään, vaikka kyse oli naapuristamme. Monet virolaiset katselivat neuvostoaikana enemmän tai vähemmän salaa suomalaista televisiota, mikä oli heidän ainoa kosketuksensa vapaaseen maailmaan. Television kautta lähes kokonainen sukupolvi oppi suomen kielen. Me olemme olleet heidän näkökulmastaan valtavan onnekkaita. Sitähän me olimme ja olemme edelleen, mistä tahansa näkökulmasta katsottuna.

Vapaus, jonka merkitys välillä itsellä hämärtyy, muuttuu elämän kallisarvoisimmaksi lahjaksi, kun sitä katselee tällaisen ikkunan läpi.

Taideteos nimeltä Tallinna

Auringonlasku värjäsi Tallinnan taivaan pastellin väreihin, kuin taideteokseksi.

Ihastelimme kaunista kaupunkia bloggaajakollegani Tuulan kanssa samalla, kun jaoimme toisillemme tarinoita elämästämme. Mieleni valtasi kiitollisuus siitä, että olen saanut nähdä elämäni aikana lukemattoman monta upeaa auringonlaskua eri mantereilla. Iloitsin myös siitä, että olin tälläkin reissulla saanut todistaa, miten paljon lahjakkuutta, luovuutta ja sinnikkyyttä Tallinnasta löytyy. Se, jos joku, inspiroi minua. Ihmiset, jotka aikanaan katselivat vapautta ainoastaan televisiosta, toteuttavat nyt unelmiaan ja luovuuttaan sellaisella intensiteetillä ja innolla, että siitä pitäisi itsekin ottaa oppia.

Täältä voi lukea Tuulan mietteitä reissustamme sekä uudistetun Amarillon The Table -konseptista, jossa pääsee syömään tuttujen tai tuntemattomien kanssa yllätysillallista. Mekin istuimme entuudestaan toisillemme tuntemattomina Tuulan kanssa samaan pöytään. Pari tuntia myöhemmin katselimme yhdessä horisontin taakse painuvaa aurinkoa, ja olimme jo jakaneet elämästämme paljon.

Tallinna auringonlasku Tallinna auringonlaskuTallinna auringonlasku

Alla olevassa kuvassa näkyy Virun alkuperäinen logo. Minulla ei ole tietoa, mitä nämä puiset hökkelit ovat, mutta ne sijaitsevat televisiotornin välittömässä läheisyydessä. Bongasin ne sattumalta palattuani korkeuksista maan pinnalle. Sehän Tallinnassa onkin parasta – vastaan voi tulla mitä vaan, missä tahansa.

Hotell Viru

Postaus on koostettu bloggaajille järjestetyn matkan herättämien ajatusten pohjalta. Matkan järjestivät Sokos Hotels sekä Visit Tallinn. Reissun koordinoi Tanja Pienestä Ideapuodista.

Hotellin historiaa olen opiskellut Sakari Nupposen kirjoittamasta teoksesta ”Aikamatka hotelli Viruun”.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

#olisinpatiennyt että kaaos ja rauha mahtuvat samaan hetkeen

Mitä minä haluaisin kertoa heille, jotka ovat aloittelemassa aikuiselämäänsä?

Viime viikolla Maaret Kallio haastoi suomalaiset kirjoittamaan rohkaisevia viestejä nuorille. Ja suomalaisethan kirjoittivat! Sosiaalinen media täyttyi nostalgisista nuoruusmuistoista ja ajatuksista, joita ihmiset tahtoivat sanoa nuoruuden itselleen ja samalla nykypäivän nuorille. Näitä postauksia voi lueskella monesta eri kanavasta tunnisteella #olisinpatiennyt.

Monet ovat julkaisseet ylioppilaskuvansa vuosien takaa. Nostalgiafriikkinä olen ihan liikuttunut niitä katsellessani. Mielestäni on kuitenkin tärkeää muistaa, ettei valkoinen lakki ole arvokkaampi kuin ammattikoulututkinto, vaan molemmat ovat nuorelle hienoja saavutuksia. Kuusi vuotta sitten minä valmistuin yliopistosta ja pikkuveljeni ammattikoulusta. Me juhlimme yhdessä, eikä kummankaan saavutusta pidetty toista parempana. Veljeni sai heti töitä, minä sen sijaan mietin varmaan loppuelämäni, mikä minusta tulee isona. Jokaisen polku on erilainen ja toivonkin, ettei kenelläkään nuorella ole paineita valita akateemista uraa siksi, että se kuulostaa hienolta tai siksi, että joku painostaa siihen suuntaan.

Tehkää sitä, mitä rakastatte. Yrittäkää ja epäonnistukaa. Aloittakaa uudelleen. Ammattinne, pankkitilin saldonne tai tykkäysten määrä Instagram-tilillänne ei kerro teidän arvostanne yhtään mitään, joten olkaa vapaita siinä, mitä teette.

MirkajaNora2002

Mutta palataan vuoteen 2003. Minä täytin helmikuussa 18. Syntymäpäiväni aattona leikkasin paperisaksilla pois monta vuotta minulla olleet rastat. Pari viikkoa aiemmin olin ottanut ensimmäisen tatuointini. Se onnistui kätevästi, kirjoitin vain tatuointistudiossa paperiin, että olen 18. Henkkareita ei kukaan kysynyt. Penkkaribileidemme aikaan oli jo täysi-ikäinen, mutta siellä en päässyt sisään sisään iltajuhliin, koska en ollut jaksanut hankkia henkilöllisyystodistusta.

Ajokorttia minulla ei muuten ole edelleenkään, 15 vuotta myöhemmin. Passi on ainoa henkilöllisyystodistukseni.

Penkkarit2003

Kirjoituksiin valmistauduin laiskasti. Minua ei opiskelu muutenkaan oikein kiinnostanut ja koin lukiovuoteni melko tylsiksi. Olin harkinnut ilmaisutaidon lukiota, mutta jäin kuitenkin lopulta Kankaanpäähän. En osallistunut edes vanhojen tansseihin, sillä en kokenut lukioyhteisöä omakseni. Minulla ei ollut siellä ketään, jota olisin voinut pyytää tanssiparikseni. Meidän koulussamme ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin se, että tytöt kysyvät itselleen parin.

Keskinkertaiset kirjoitukset

Ylioppilaskirjoitukissa sain kaikki arvosanat B:stä L:ään. Varsin keskinkertainen meininki siis. Parhaiten mieleen on painunut venäjän koe. Siinä vaiheessa, kun paperit lähtivät lautakuntaan, opettajani elätteli toiveita, että saisin E:n. Sitten tapahtui jotain. Ainekirjoitukseni pistemäärä oli tipahtanut lähes täysistä pisteistä nollaan. Aine oli virheetön, mutta se oli lautakunnan mielestä kirjoitettu aiheen vierestä. Aiheena oli ”jatka keskustelua”. Valituksista ei ollut hyötyä ja arvosanaksi tuli alimmilla mahdollisilla pisteillä C. Oli hieman petetty olo, kun osaamisellani ei ollut mitään merkitystä.

Toisinaan olen miettinyt, että olisi hauskaa päästä lukemaan äidinkielen kirjoituksissa kirjoittamani essee, jonka aiheena oli suomiräp. Siellä on taatusti tullut sangen syväluotaavaa analyysia Raptorista Fintelligensiin. Aineesta sain kahta pistettä vajaa L:n. Veikkaan, että pilkut eivät olleet ihan paikallaan. Olen nimittäin aina ollut kiinnostunut luovasta kirjoittamisesta enemmän kuin oikeinkirjoituksesta ja olenkin joutunut tässä vuosien varrella ihan tosissani skarppaamaan asian kanssa.

Reaalista olisin saanut täydet pisteet, mutta mokasin yksinkertaisimman kysymyksen koko kokeissa. Sain silti stipendin suorituksestani, koska kirjoitin uskonnosta lukiomme parhaan arvosanan.

Luulin, että en koskaan tekisi mitään ylioppilastodistuksellani, mutta suureksi yllätyksekseni pääsin yliopistoon sisään sellaisesta kiintiöstä, jossa vaikuttivat yo-arvosanat. Sen jälkeen ketään ei ole kiinnostanut, mitä olen kirjoittanut – ja hyvä niin. Yhden kokeen ei pidä antaa määritellä elämää liikaa, kuten ei myöskään korkeakoulun lopputyön, jonka kanssa monet lähes menettävät mielenterveytensä.

Valkolakin painoin päähäni toukokuun viimeisenä päivänä kuvassa näkyvässä minimekossa, jonka käytön rehtori erikseen kielsi juhlamme kenraaliharjoituksissa. Hän tosin oli ennenkin kertonut arvostavansa sitä, että uskalsin sanoa häntä vastaan.

Etsinnöistä huolimatta en löytänyt ylioppilaskuvaani mistään. Saattaa olla, että olen tarkoituksella hukannut sen, koska en pitänyt kyseisestä kuvasta. Alla oleva kuva on samalta kesältä ja se on ylioppilasmekossani otettu.

Mirka2003

Onneksi en tiennyt

18-vuotiaana minua kiinnosti eniten näytteleminen. Sen lisäksi kirjoittelin biisejä, bändikin meillä oli. Minä lauloin ja räppäsin, en siis ainakaan voi toivoa olleeni rohkeampi nuorena. Nykyään en tohtisi tarttua mikkiin tai tehdä paljon muutakaan sellaista, mihin silloin oli helppo heittäytyä. Lukion jälkeisenä kesänä osallistuin trash art -taidetyöpajaan. Teimme taidetta käytännössä mistä tahansa, mitä saimme käsiimme. Toivon, että voisin katsella maailmaa samanlaisilla silmillä aina – mistä tahansa, jopa roskasta, voi syntyä jotain uutta ja kaunista. Luovuus on mahdollisuuksien näkemistä siellä, missä muut eivät näe mitään käyttökelpoista.

Onneksi en aavistellut, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En tiennyt, että Teatterikorkeakoulun hakupaperit jäisivät pöydälleni pölyttymään vuosi toisensa jälkeen. En kuvitellut, että en tulisi menemään naimisiin parikymppisenä – enkä vielä 30-vuotiaanakaan. En arvannut, että edessä olisi vielä paljon sydänsuruja, kipuja ja jopa sellaisia ajanjaksoja, jolloin mikään ei tunnu mitään.

”Onneksi en aavistellut, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”

Pidin kaksi välivuotta ennen yliopisto-opintojen alkua. Sen tahtoisin jokaiselle nuorelle sanoa, ettei elämässä ole mihinkään kiire. Opiskelu on mahdollista yhtä lailla 19-vuotiaana kuin nelikymppisenäkin. Elämää ei tarvitse suorittaa missään yhteiskunnan määrittelemässä järjestyksessä. Minun elämäni ei ole mennyt niin kuin odotin, mutta juuri siinä on elämän hienous, ettei kukaan voi käsikirjoittaa tulevaisuutta.

Aikuisuuden kynnyksellä ajattelin tietäväni maailmasta paljon. Olin idealisti ja ajattelin voivani muuttaa maailmaa. 15 vuodessa olen oppinut, että en oikeastaan tiedä paljoakaan. Mutta se maailmanparannusinto ei ole kadonnut, vaikka turpaan onkin tullut monesti.  Toivoisin jokaisen nuoren ja aikuisen uskovan siihen, että jokainen päivä on mahdollisuus tehdä hyvää, vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin ja tehdä sellaisia valintoja, jotka tekevät maailmasta hieman paremman paikan. Hyvän tekemisellä ei ole parasta ennen -päivää, eikä sitä tarvitse lopettaa, vaikka matkan varrella tulisi mokailtua monta kertaa.

Rauhaa ei voi kukaan viedä 

On yksi asia, jonka olisin nuorena halunnut tietää – tai oikeastaan sisäistää. Rauha ja kaaos mahtuvat samaan hetkeen.

Ei varmasti ole olemassa sellaista tietä, jolla olisin voinut välttyä masennukselta tai sydänsuruilta, mutta jos olisin sisäistänyt sen, että minun tunteeni eivät määrittele, milloin maailma loppuu, olisin säästynyt paljolta. Kyllä minä TIESIN, että minun ei tarvitse huolehtia, mutta tieto ei muuttunut eläväksi elämässäni. Tarvittiin vielä monien vuosien myrskytuulet, ennen kuin aallot eivät enää onnistuneet hukuttamaan rauhaa. Tunteeni heittelevät edelleenkin, eikä elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista. Vene keinuu välillä rajustikin, mutta rauhaa ei kukaan voi minulta viedä.

”Vene keinuu välillä rajustikin, mutta rauhaa ei kukaan voi minulta viedä.”

Minä tahtoisin katsoa 18-vuotiasta itseäni silmiin ja kertoa, että elämä ei tule menemään niin kuin kuvittelen – mutta se tulee olemaan kaikkine  haasteineenkin rikasta ja kaunista. Haluaisin kertoa, että edessä on uskomattomia seikkailuja, sellaisia, joista on vielä mahdotonta edes unelmoida. Kertoisin, että kun haaveet kaatuvat, syntyy uusia unelmia ja uutta elämää. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Eikä sen rauhan tarvi kadota niiden ovien välissäkään.

Tänään minä olen sellaisessa tilanteessa, että en tiedä tulevaisuudestani yhtään enempää kuin 18-vuotiaanakaan. Minulla on kalenterissani hyvin vähän merkintöjä. Epävarmuuden sietäminen ei ole mukavaa, mutta se, jos mikä, kuuluu aikuisuuteen.

En oikeastaan tiedä, onko minulla sellaista viisautta, josta nuoret voisivat jotain oppia. Toiveeni on, että nuorilla riittäisi empatiaa, uteliaisuutta ja armollisuutta itseään ja muita kohtaan.

Ensimmäinen kuva on otettu vuonna 2002. Noran kanssa olemme ottaneet monia kuvia tämän jälkeenkin. Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen, että tärkeimmistä ihmissuhteista kannattaa pitää kiinni.

Mirka2018

Postauksen viimeisen ja ensimmäisen kuvan väliin mahtuu 16 vuotta elämää iloineen ja suruineen. Olen tästä kaikesta kiitollinen.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

PING Festival – säihkettä ja syvyyttä sisällöntuotantoon

Vuoden säihkyvin sisällöntuontantotapahtuma on täällä taas. Neljässä vuodessa Pohjoismaiden suurimmaksi vaikuttajamarkinoinnin tapahtumaksi kasvanut PING Festival järjestetään 8.5.2018 Jätkäsaaren Clarionissa. Tästä starttaa festarikausi!

Luovuus ja bisnes lyövät kättä, ilmassa on inspiraatiota, innostusta ja uusia ideoita. Sisällöntuottajat verkostoituvat yritysten edustajien kanssa sekä tietenkin keskenään. Vuoden tärkein, mutta ei missään nimessä tärkeilevin tai vakavahenkisin tapahtuma on jo aivan oven takana. Nähdäänkö siellä?

Sitten heti alkuun tunnustus. Kun puhutaan bisneksestä, vaikuttamisesta, kaupallisuudesta ja markkinoinnista, niin välillä tällaista introverttia ja herkkää tarinankertojaa huimaa. Minä kun mieluiten raapustelisin runoja vihkon reunaan ja upottaisin varpaani hiekkaan valtameren rannalla, vailla huolta huomisesta. Mutta vaikka minua hirvittää, en aio kaivautua rantahiekkaan vaan haluan kehittyä ja oppia, sillä elätän itseni sataprosenttisesti sisällöntuotannolla ja olen mukana tässä bisneksessä. Haluan ehdottomasti tulla mahdollisimman hyväksi siinä, mitä teen.

Olen vihdoin sisäistänyt sen, että on ihan ok olla juuri tällainen persoona kuin olen, herkkä, utelias ja haavoittuvainen. En ehkä kilpaile suurimpien suomalaisten somevaikuttajien kanssa, mutta minulla on jotain muuta annettavaa, sillä laadukkaan sisällön merkitys ei katoa koskaan.  Ja runoillakin voi muuten nykyään tehdä bisnestä.

Kun inhimillysyys tuli taloon

Tänä vuonna PING Festival järjestetään neljättä kertaa. Ensimmäinen tapahtuma jäi itseltäni väliin Australian matkan vuoksi, mutta muina vuosina olen ilokseni saanut olla mukana. Erityisesti vuonna 2016 Långvikissa järjestetty PING jäi sydämeeni ja uskon, että en ole ainoa. Bloggasin kyseisen tapahtuman jälkeen otsikolla ”Kun inhimillisyys tuli taloon”. Tapahtumassa puhuttiin paljon yhteisön merkityksestä, inhimillisyydestä ja tarinoista – juuri niistä asioista, joiden pohjalle minä tahdon sisällöntuotantoani sekä elämääni rakentaa. Maailmaa voidaan oikeasti muuttaa sana sanalta ja se vasta on inspiroivaa!

Maailmaa voidaan oikeasti muuttaa sana sanalta.

Muutaman vuoden aikana PING Helsingistä on kehittynyt ihmisiä työllistävä vaikuttajamarkkinoinnin yritys, joka tekee PING Festivalin lisäksi paljon muutakin – kuten kuukausittain järjestettävää PING Studiota, jossa käsitellään vaihtuvia teemoja. Oma suosikkini on ollut tarinankerronnan ympärille rakennettu studio, jossa nosteettiin esille se, että yritysten kannattaisi enemmän hyödyntää journalistista osaamista. Tämän kuuleminen ilahdutti minua erityisen suuresti, sillä oma taustani on perinteisen median puolella ja olen monesti kipuillut sen kanssa, löytyykö minulle ja lahjoilleni paikkaa tästä maailmasta ollenkaan. PING Studion jälkeen tuli sellainen tunne, että kyllä ne oikeat ovet vielä avautuvat, ihan varmasti.

PING Festival 2016Saan olla juuri tällainen

Vuosi on taas kulunut nopeasti. Tämän vuotisen PING Festivalin kynnyksellä elämäni näyttää hieman epämääräiseltä, mutta näen tässä kaaoksessa myös mahdollisuuksia. Huomenna lähden virkistäytymään Lontooseen, jonne on luvattu hellelukemia, ja olen tähän mennessä itkenyt ainakin kolme kertaa ilosta aurinkoisen sääennusteen johdosta. Työrintamalle kuuluu hektistä, sillä tällä hetkellä viimeistelen asiakkaalle kirjaa, kirjoittelen erilaisia artikkeleita sekä blogiani. Kesäkuusta lähtien kalenterini alkaa kuitenkin tyhjenemään ja pian onkin korkea aika keksiä uusia työprojekteja. Toivon, että PINGissä syntyisi aivan uusia unelmia sekä mahdollisesti uusia asiakassuhteitakin.

Viimeisen vuoden aikana minulle on kirkastunut se, että tahdon tulevaisuudessa tehdä töitä ainoastaan sellaisten asiakkaiden kanssa, jotka ajattelevat, että ihminen on bisnestä tärkeämpi. Työhyvinvointi on noussut minulle erittäin tärkeäksi arvoksi ja haluan panostaa siihen syömällä hyvin, liikkumalla sekä valitsemalla, millaisiin projekteihin lähden mukaan. En haluaa enää tehdä työtä sellaisessa ilmapiirissä, jossa voin jatkuvasti huonosti. Haluan myös tehdä työni mahdollisimman hyvin ja oppia jatkuvasti uutta. En halua elää elämääni niin, että teen vain sen, mitä minulta minimissään odotetaan. Haluan aina pyrkiä ylittämään odotukset – ja sitten kun epäonnistun, haluan jälleen nousta ja yrittää uudelleen. Haluan rohkaista muitakin siihen, että epäonnistumista ei kannata pelätä. Epäonnistuminen on osa jokaista luovaa prosessia ja se vie aina eteenpäin. Pahinta on jäädä paikalleen epäonnistumisen pelossa.

Epäonnistuminen on osa jokaista luovaa prosessia.

Ajattelin aiemmin, että en voi olla yrittäjä, koska olen liian herkkä. Olen kuitenkin oppinut, että minun ei tarvitse sulloa itseäni mihinkään muottiin, yrittää kopioida toisia ihmisiä tai esittää olevani vahvempi kuin olen. On yrityksiä, jotka kaipaavat juuri minun kaltaisiani tekijöitä ja jos joku projekti menee minulta ohi, niin sitä ei ole minulle tarkoitettukaan. Olen huomannut, että sisällöntuotannon maailmassa esiintyy paljon kateutta ja vertailua, mikä on toki ihmiselle luonnollistakin, mutta mielestäni voisimme kaikki yhdessä päättää, että tuetaan kollegoja heidän unelmissaan ja mennään kohti omia haaveitamme vertailematta, missä kohtaa joku toinen on omalla matkallaan.

Minä haluan tulevan vuoden aikana oppia yhä lisää itsestäni, sisällöntuotannosta ja yrittäjyydestä. Olkoon PING Festival startti tälle kaikelle. Sen jälkeen aion panostaa kirjojen lukemiseen, tällä hetkellä listallani on ainakin Aki Hintsan Voittamisen anatomia, joka on jostain syystä itselläni edelleen lukematta. Odotan innolla, mitä tämä vuosi vielä tuokaan tullessaan!

Mitä odotan PINGiltä?

Mutta se tuleva PING Festival! Odotan tapahtumalta eniten ihmisten kohtaamisia ja mielenkiintoisia keskusteluita, jotka toivottavasti kirkastavat minulle entistä enemmän omia haaveitani. Toivon saavani inspiraatiota sisällöntuotantoon ja lisäksi uutta energiaa oman työni markkinointiin, joka on edelleen oma heikko kohtani.

Toinen tapahtuman juontajista on Perttu Pölönen, joka on mielestäni ehdottomasti yksi inspiroivimmista nuorista miehistä Suomessa. Vuonna 2016, Pertun ollessa 21-vuotias, hänet kutsuttiin ainoana suomalaisena monien huippulahjakkuuksien kanssa Kalifornian Piilaaksoon ratkomaan maailman isoimpia ongelmia. Tarina juontaa juurensa jo vuosien taakse, jolloin teini-ikäinen Perttu kehitti sävelkellon, jolla hän halusi uudistaa musiikin teoriaopiskelun kokonaan. Perttu on palkittu keksintönsä ansiosta monissa yhteyksissä ympäri maailman, muun muassa vuonna 2014 vuoden luovimpana suomalaisena. Itse olen osallistunut kerran hänen vetämäänsä workshopiin, jossa kehiteltiin porukalla mahdollisimman huonoja ideoita. Suosittelen kokeilemaan tätä metodia, sillä kaikista surkeimpien ideoiden keskeltä saattaa välillä syntyä todellisia timantteja.

Pingin puhujista odotan eniten Oatlyn luovaa johtajaa, John Schoolcraftia. Oatly on mielestäni onnistunut laadukkaan tuotteensa brändäyksessä niin huikealla tavalla, että jokaisen, joka on kiinnostunut markkinoinnista, kannattaa olla muistiinpanovälineidensä kanssa paikalla. Maistiaisiksi kannattaa katsoa esimerkiksi tämä haastattelu. Schoolcraftin puheenvuoroa en aio missata, älä sinäkään!

Päivän ohjelmassa on monia muitakin kiinnostavia puheenvuoroja niin kotimaisilta kuin kansainvälisiltäkin lahjakkuuksilta. Mikäli siellä ruudun takansa on sisällöntuottajia, joilla ei vielä ole lippua Pingiin, niin influencer-lipun voi edelleen ostaa hintaan 147 + alv.  Toivottavasti nähdään Jätkäsaaressa toukokuussa!

PING 2017 Clarion JätkäsaariViime vuonnakin oli jo vähän säihkettä PING-lookissa, mutta eiköhän laiteta tällä kertaa paremmaksi.

Yhteistyössä: PING Helsinki

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Tyttö joka muutti maailmani

Hopeasormuksia Bangkokissa myyvä tyttö, joka ihmetteli, miten voi matkustaa yksin, sillä hän ei lähtisi edes ostoskeskukseen ilman ystäviä.

Koditon lontoolainen, jonka kanssa istuin kadulla juttelemassa matkustamisesta ja haaveista.

Nuori kenialaisnainen, joka oli paennut ympärileikkausta.

Tanskalainen mies, joka kertoi minulle Thaimaan rannalla, että Suomi on hänen unelmiensa matkakohde.

Australialainen ystävä,  jonka kanssa olimme tietämättämme suunnitelleet identtiset tatuoinnit.

Kaulanauhoja turisteille kaupitteleva pieni tyttö, joka kaipasi rakkautta enemmän kuin rahaa.

Singaporelaiset, jotka lähtivät kanssani sunnuntaikirkon jälkeen syömään ja avasivat minulle aivan uuden maailman kertomalla paikallisesta kulttuurista ja meneillään olevasta kiinalaisesta uudestavuodesta.

Bangkok joki auringonlaskuMatkustamisessa, niin kuin elämässä yleensäkin, parasta on ihmisten kohtaaminen. Jotkut kohtaamiset jättävät sellaisia jälkiä, jotka eivät kulu pois koskaan, vaan ne kulkevat mukana elämän viimeiseen auringonlaskuun saakka. Minä olen onnekas, sillä saan kantaa mukanani kohtaamisia, jotka ovat tehneet elämästäni monin verroin kauniimman.

Vuoden 2006 tammikuussa matkustin ensimmäisen kerran Thaimaahan. Vaikka maa vei sydämeni ensisilmäyksellä, näin reissullani myös asioita, joita ei olisi pitänyt nähdä ei pitäisi olla olemassa. Ymmärsin, että en voisi tehdä oikeastaan mitään syvään juurretuille kulttuurisille rakenteille, enkä voisi viedä turvaan niitä lapsia, jotka olisin tahtonut pelastaa. Halusin kuitenkin tehdä  jotain, jotta edes yksi lapsi voisi saada paremmat lähtökohdat elämälleen.

Otin matkan jälkeen Fidan kautta kummilapsen Thaimaasta. Olin vastikään aloittanut opinnot ja elin pelkällä opintotuella – sen vuoden opintolainan olin käyttänyt reissuun. Mutta ei minua huolettanut, sillä tiesin selviäväni aina jotenkin. Minä en ollut tehnyt mitään ansaitakseni oikeuden syntyä Suomeen, joten ajattelin, että voin aivan hyvin jakaa osan opintotuestani, joka on maailmanlaajuisesti katsottuna ihan järjetöntä luksusta. Minun koulutustani tulee valtio, thaimaalaisen lapsen koulunkäyntiä ei kukaan.

Suloinen kummityttöni oli 7-vuotias. Hän vei palan sydämestäni heti, kun näin ensimmäisen kuvan hänestä.

Seuraavan kerran matkustin Thaimaahan vuonna 2009. Mietin, missä tuo pieni tyttö mahtaa kulkea. Siellä me olimme, samassa kaupungissa, samojen tähtien alla ja silti niin eri tilanteissa, minä ensimmäistä kertaa reissaamassa yksin, hän jossain kaupungin laitamilla leikkimässä, toivottavasti kuitenkin onnellisena. Minulla ei ollut rohkeutta ajatella, että olisin voinut mennä tapaamaan häntä, mutta hän pysyi ajatuksissani.

Mistä tuo pieni tyttö mahtoi haaveilla?

Vuosittain sain kummitytöltäni postia ja uuden valokuvan. Tyttö kasvoi ihan silmissä. Vuonna 2010 sain kirjeen, joka pysäytti minut eri tavalla kuin aiemmat. Kirje oli kirjoitettu keväällä ja siinä tyttö kertoi toivoneensa, että olisin ollut hänen kanssaan vesisotaa Songkranin aikaan. Kyyneleet valuivat silmistäni. Silloin tein päätöksen, että seuraavana vuonna olisin Songkranin (paikallinen uusi vuosi, johon kuuluu myös kansallinen vesisota) aikaan Thaimaassa ja yrittäisin järjestää tapaamisen tämän tytön kanssa.

Ostin lennot.

Bangkok temppeliHeti reissun alussa maa kirjaimellisesti järkkyi. Hotelli, jonka 35:ssä kerroksessa istuin Facebookia selaamassa, alkoi huojumaan puolelta toiselle. Lähdin ulos ja istuessani korkeiden rakennusten välissä mietin, olisiko elämäni ollut hyvä, jos se nyt päättyisi.

Olisi se. Mutta elämä jatkui, eikä uusia järistyksiä koskaan tullut.

Muutaman päivän kuluttua jouduin skootterionnettomuuteen ja tunsin jälleen syvää kiitollisuutta siitä, että olen elossa.

Koko Aasian ilmasto tuntui olevan sekaisin Japanin tsunamin jäljiltä ja reissusuunnitelmia oli pakko muuttaa, sillä saaret, joille olin matkalla, olivat täysin tulvien saartamana. Bangkokissakin oli niin kylmä, etten tiennyt sen edes olevan mahdollista.

Alkoi näyttää siltä, että Pohjois-Thaimaassa olisi suurin piirtein Aasian ainoa sateeton vyöhyke, joten hyppäsin yöjunaan kohti Chiang Maita. Makuupaikkoja ei ollut tarjolla ja koliseva juna toi ikäviä takaumia maanjäristyksestä. Hetkeä myöhemmin juna pysähtyi keskelle-ei-mitään. Näin ikkunasta kuolleen miehen, jonka junamme oli töytäissyt pusikkoon. Mietin, miten pienestä elämä on kiinni. Matka kuitenkin jatkui nopeasti eikä junan henkilökunta ollut moksiskaan, olihan tilanne heille hyvin arkinen.

Chiang Mai oli kaunis. Suunnitelmien muuttuminen ei haitannut, se tarkoitti vain odottamatonta, erilaista seikkailua. Pääsin nauttimaan pohjoisen luonnosta, joka on hyvin erilaista etelän rantamaisemiin verrattuna. Songkran alkoi ja sitä juhlittiin Chiang Maissa turhankin villisti. Sää ei ollut edelleenkään kovin lämmin ja sen lisäksi olin kipeänä. Kun sain välttely-yrityksistäni huolimatta tarpeeksi monta kertaa jäävettä niskaani, ei enää hirveästi naurattanut.

Puolivälissä Songkrania jatkoin matkaa Bangkokiin, mitä en voi suositella, sillä liikenteen onnettomuustilastoissa on järkyttävä piikki Songkranin aikaan. Nämä päivät kannattaa siis ottaa iisisti, eikä käyttää matkustamiseen. En olisi jaksanut vesisotaa enää yhtään ja kaiken lisäksi odotin malttamattomana kummityttöni tapaamista, jonka olin saanut järjestettyä seuraavalle päivälle Songkranin päättymisen jälkeen.

Hulluus loppui aikanaan ja kaduilla sai vihdoin kulkea rauhassa,  vailla pelkoa kastumisesta.

Chiang Mai temppeliMinua jännitti. Olin vihdoin lähdössä tapaamaan tyttöä, joka oli ollut viisi vuotta elämässäni läsnä pelkästään kirjeiden välityksellä. Hyppäsin tuk-tukiin vain todetakseni, että kuski ei suostunut viemään minua sinne, minne pyysin. Tarpeeksi kauan asiasta jankattuani minua ei enää kiinnostanut, onko aasialaisessa kulttuurissa korrektia näyttää negatiivisia tunteita julkisesti. Hyppäsin pois kyydistä ja annoin kuskin kuulla kunniansa. Olin muutenkin jo hermostunut tulevasta tapaamisesta, enkä kaivannut enää mitään ylimääräistä härdelliä, kuten perinteistä turistihuijausta yrittävää kuskia.

Pääsin heikosta startista huolimatta ajoissa perille. Fidan työntekijät järjestivät tapaamisen paikallisella kirkolla, kaukana keskusta-alueesta, jossa yleensä Bangkokissa liikun. Kirkossa oli sunnuntaijumalanpalvelus, johon kummityttöni tosin ei buddhalaisena osallistunut, mutta hän saapui paikalle mummonsa kanssa tilaisuuden jälkeen.

Olin kerännyt tytölle albumiin Suomesta kuvia, joita hän katseli innoissaan. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta minulla oli onneksi tulkki mukana. Tyttö oli herttainen ja ujo, emmekä luonnollisestikaan pystyneet käymään kovin syvällistä keskustelua, mutta se ei ollut tärkeintä. Hän kertoi osallistuneensa vesisotaan, mikä sai minut onnelliseksi. En ehkä ollut mukana vesisodassa hänen kanssaan, mutta olin pitänyt kiinni päätöksestäni ja tullut Thaimaahan Songkranin aikaan.

Mummo oli yhtä hymyä alusta loppuun ja toisteli, miten söpö olen.

Vaikka tapaaminen oli hetkessä ohi, en unohda sitä koskaan.

minä ja kummityttö
Tänään kummityttöni on aikuinen, eikä ole enää Fidan ohjelmassa mukana. Käyn edelleen Bangkokissa tämän tästä, sillä kaupungissa asuu nykyään yksi perheenjäsenistäni. Mietin yhä usein, missä tuo pieni tyttö, tosin nykyään jo nuori nainen, mahtaa kulkea. Onko hän opiskelemassa ammattiin, josta hän lapsena haaveili? Onko hän parisuhteessa tai onko hänellä jopa jo oma perhe? Onko hän onnellinen?

Parin viikon päästä Thaimaassa juhlitaan jälleen Songkrania, enkä minä voi olla ajattelematta meidän kohtaamistamme seitsemän vuotta sitten.

Vuonna 2006 minä luulin, että voisin muuttaa yhden lapsen maailman, mutta siinä kävikin niin, että hän muutti minun maailmani.

Toivon, että jonain päivänä me vielä kohtaamme ja voimme yhdessä hämmästellä, miten ihmeellinen maailma on ja miten syviä jälkiä ihmiset toisinaan jättävät toistensa elämään.

Toivottavasti hän tietää, että hänellä on paikka minun sydämessäni, aina.

Voit äänestää tekstiäni Momondon Open World Awards -kisassa 15.4. saakka.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Hour for Them – viikon alku muita varten

Hour for Good

Elämme individualistisessa maailmassa. Ihmiset hautautuvat omiin töihinsä, projekteihinsa, unelmiinsa, ongelmiinsa – lista jatkuu. Olen alkanut yhä useammin haastamaan itseäni siihen, että muistan olla oikeasti läsnä muiden ihmisten elämässä, niin iloissa kuin suruissakin. Yhtään ihmistä kun ei ole tarkoitettu selviämään yksin, vaikka nykyinen kulttuurimme korostaakin vahvuutta ja itsenäisyyttä. Jokainen tarvitsee ihmisiä, jotka kulkevat vierellä, vahvinkin kaipaa ymmärrystä, rohkaisua ja tukea. Jokaisella on epävarmuutta jollain elämän osa-alueella, vaikka se nykyaikana onkin helppo piilottaa kiiltokuvien taakse.

Elän parhaillaan vuoden kiireisintä aikaa, joten päätin tarkoituksella erottaa aikaa muille ihmisille, jotta elämän tärkeimmät asiat eivät jäisi arjen haasteiden jalkoihin. Aion tästä lähtien aloittaa jokaisen viikon siten, että käytän maanantaiaamun ensimmäisen tunnin muiden ihmisten rohkaisemiseen tai auttamiseen. Se voi näyttäytyä millaisena tahansa – pääpointti on siinä, että keskityn muihin ihmisiin itseni sijaan.

Toivon, että monet muutkin voisivat adoptoida tämän tradition, sillä uskon, että kun tietoisesti alkaa rohkaisemaan muita, siitä alkaa vähitellen tulla tapa, jota ei enää tarvitse edes erikseen miettiä. Ihmiset kyllä ajattelevat hyvää muista, paljonkin, mutta liian usein se jää sanomatta. Pienellä ystävällisellä teolla, sanoilla, viestillä tai vaikka hymyllä saattaa kuitenkin olla jonkun ihmisen elämässä valtavan suuri merkitys. Ei kannata koskaan ajatella, että joku on niin itsevarma tai suosittu, että hän ei luultavasti kaipaa enää rohkaisua. Koskaan ei voi tietää, mitä toisen ihmisen ihmisen elämässä on meneillään.

Aion vastedes aloittaa jokaisen viikon siten, että käytän maanantaiaamun ensimmäisen tunnin muiden ihmisten rohkaisemiseen tai auttamiseen.

Hour for GoodHour for GoodHour for Good

Tiedän, että ihmiset tulevat hyvinkin erilaisista taustoista ja elämäntilanteissa sen suhteen, onko muiden rohkaiseminen tai auttaminen luonteva osa elämää. Joku saattaa automaattisesti rohkaista muita ihmisiä joka päivä (tai auttaa ihmisiä vaikka työkseen) ja toinen taas ei edes tiedä, mistä voisi aloittaa.  Tässä muutamia satunnaisia ideoita heille, jotka kaipaavat inspiraatiota:

  • Lähetä tuttavalle viesti, jossa kerrot, miten paljon hän on inspiroinut sinua
  • Kehu julkisesti tuttua tai tuntematonta
  • Kirjoita kirje tai kortti ystävälle
  • Soita sellaiselle henkilölle, jolle et ole soittanut pitkään aikaan
  • Osta ystävälle kukkia – tai vaikka suklaata pääsiäisviikon kunniaksi
  • Kerro työtovereille/alaisellesi/esimiehellesi miten hyvää työtä he ovat tehneet
  • Jätä rohkaiseva yllätysviesti ystävän pöydälle
  • Tarjoa kahvit ystävälle tai vaikka satunnaiselle henkilölle kahvilan jonossa
  • Lupaudu auttamaan ystävää jossain hänen projektissaan

Hour for Good

Olen varma siitä, että ihmisen sydän muuttuu, kun päättää tietoisesti alkaa antamaan enemmän aikaa muille ihmisille. Suosittelen kokeilemaan.

Aion tulevaisuudessa jakaa ajatuksiani aiheen tiimoilta Instagramissani @mirkahannele ja ehkä täällä blogin puolellakin välillä. Keskusteluun voi halutessaan osallistua #hourforthem mutta mielestäni tärkeintä on se, että kääntää välillä katseensa itsestään muihin ihmisiin.

Ihanaa pääsiäisviikkoa! Nautitaan auringosta ja pidentyneistä valoisista illoista.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather