Monthly Archives

kesäkuu 2018

Original Sokos Hotel Viru – talo täynnä tarinoita

Viru on ollut jo pitkään suomalaisille Tallinnan matkailun symboli. Hotellin seinät ovat nähneet ja kuulleet enemmän kuin rakennusta katsellessa koskaan voisi kuvitella.

Original Sokos Hotel Viru Tallinna näkymät Original Sokos Hotel Viru Tallinna näkymä Original Sokos Hotel Viru Tallinna

Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää – Virun värikäs historia

Se on seissyt uskollisesti paikallaan koko elämäni ajan, kauemminkin – Tallinnan ikoninen maamerkki Original Sokos Hotel Viru.

Viru, tuolloin Neuvostoliiton virallisen matkatoimiston, Intouristin, omistama, avattiin asiakkaille 5. toukokuuta 1972. Suomalaisten rakentama hotelli oli kaupungin korkein ja hienoin, ylpeyden aihe koko Neuvostoliitonkin mittakaavassa. Heti alussa Viruun palkattiin yli tuhat työntekijää mitä erikoisempien työnimikkeiden alle.

Kaikki ei kuitenkaan ollut sitä, miltä ulospäin näytti.

Hotellissa oli valtion turvallisuuskomitean, KGB:n, tukikohta. Salainen radiokeskus sijaitsi Virun 23:ssa kerroksessa, ja sen olemassaolo oli tarkoin varjeltu salaisuus. Joissain hotellihuoneissa oli salakuuntelulaitteet, ja esimerkiksi ravintoloiden pöydissä oli mikrofoneja. Hotellivieraita tarkkailtiin, etenkin sellaisia, jotka olivat KGB:n näkökulmasta syystä tai toisesta mielenkiintoisia. Virussa vierailikin paljon merkkihenkilöitä sekä jopa maailmankuuluja julkkiksia.

Myös työntekijöitä pidettiin tarkasti silmällä, eikä heillä ollut varaa virheisiin. Toisaalta hyvät, uskolliset työntekijät myös palkittiin työstään.

Koska KGB:n tehtävänä oli vaalia ja vahtia neuvostoideologian puhtautta, oli Viru sille erityinen haaste. Hotellissa syntyi neuvostokansalaisten ja ulkomaalaisten kanssakäymistä, ja sitä haluttiin tarkasti vartioida. Työntekijöiden kommunikaation ulkomaalaisten kanssa tuli olla minimaalista, eikä kaveeraamista suvaittu.

Neuvostoliiton hajottua KGB poistui hotellista vähin äänin. Nykyään 23:ssa kerroksessa sijaistee museo, jossa pääsee tutustumaan kahteen maailmaan – neuvostopropagandan luomaan illuusioon sekä huomattavasti moniulotteisempaan reaalimaailmaan. Vaikka museon esineistö ei ole laaja, ovat oppaiden kertomat tarinat sitäkin mukaansatempaavampia.

Museovierailu kannattaa varata etukäteen.

Lisää tunnelmia KGB-museosta esimerkiksi näissä matkablogeissa:

Meriharakka
Kohteena maailma

Original Sokos Hotel Viru Tallinna KGB museo

Yksi suosikkikaupungeistani

Minä synnyin vuonna 1985. Elettiin aikaa, jolloin suomalaiset massat olivat löytäneet Tallinnan matkakohteena. Pohjoisnaapurista tulleet reissaajat täyttivät niin tallinnalaiset alkoholimyymälät kuin pidätystilastotkin. Rajua meininkiä hämmästeltiin mediassa lahden molemmin puolin. Viru oli usein tapahtumien keskiössä, joten lopulta hotelli teki ennenkuulumattoman ratkaisun ja palkkasi omia poliiseja selvittelemään rikoksia. Tilanteisiin liittyi usein väkivaltaa, välillä kyse oli jopa henkirikoksista.

Lehtien otsikot tekivät tehtävänsä suomalaisten mielissä. Muistan itsekin lapsuudestani, että mielikuva Tallinnasta oli hyvin yksiulotteinen. Tallinnan ajateltiin olevan köyhä ja ränsistynyt kaupunki, jossa suomalaiset käyvät ryyppäämässä ja rellestämässä. Vuosina 1985–1993 Viro esitettiin mediassa vaarallisena paikkana, eikä minulla ollut syytä kyseenalaista tuota ajatusta. Se jäi kummittelemaan takaraivooni.

En olisi uskonut, että tulevaisuudessa Tallinnasta tulisi yksi suosikkikaupungeistani. Sitä se kuitenkin on tänä päivänä. Mielikuva ränsistyneestä ja epäilyttävästä kaupungista on enää vain kaukainen muisto. Eteläisellä naapurillamme on tarjottavanaan matkailijan näkökulmasta paljon. Persoonallisia kaupunginosia kunnostetaan ja rakennetaan vauhdilla, monenlaisia tapahtumia järjestetään kaiken aikaa, paikalliset designerit ovat lahjakkaita ja jatkuvasti perustetaan toinen toistaan mielenkiintoisempia kahviloita sekä ravintoloita. Käyntikohteet eivät lopu kesken, vaikka Tallinnassa vierailisi useinkin.

Liikkuminen kaupungissa on varsin kätevää ja edullista. Ei siis tarvitse miettiä, miten laajalla alueella tohtii päivän mittaan liikkua. Pysyvästi Tallinnassa asuville joukkoliikenne on täysin ilmainen, mutta ei se juuri rasita satunnaisen turistinkaan kukkaroa. Paikallinen matkakortti maksaa 2 euroa, ja sen saa ostettua esimerkiksi R-kioskista. Kortille voi ladata arvoa, jolloin yksittäinen matka maksaa 1,1 euroa. Päivän lippu maksaa 3 euroa, mutta mikäli on epävarma liikkumisensa määrästä, niin arvon lataamisessa ei ainakaan häviä, sillä myös arvolla matkustaessa 3 euroa on kattosumma, joka kortilta päivän aikana veloitetaan.

Tallinna teletornTallinna TelliskiviTallinna yksisarvinen kahvila

Katse kohti vapautta

”Soviet time window to the free world – by pointing this antenna towards Finland Estonias were able to see Finnish TV channels and get aquainted with the western world. Of course, this all was prohibited by the authorities.”

Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun istuin Virun 18. kerroksessa, hotellihuoneeni ikkunalaudalla katselemassa vapaata maata. Mietin, miten onnellista aikaa me elämme.

Viime vuonna Viruun tehtiin Suomen juhlavuoden kunniaksi Suomi 100 -teemahuoneita, ja itsekin yövyin sellaisessa. Huoneeni teema oli suomalainen televisio. Teemahuoneista voi lukea enemmän Maa quzuu -blogista.

Pysähdyin miettimään, miten lähellä ja samaan aikaan kuitenkin niin kaukana Neuvostoliiton todellisuus on omassa lapsuudessani ollut. Minä en tiennyt siitä oikeastaan mitään, vaikka kyse oli naapuristamme. Monet virolaiset katselivat neuvostoaikana enemmän tai vähemmän salaa suomalaista televisiota, mikä oli heidän ainoa kosketuksensa vapaaseen maailmaan. Television kautta lähes kokonainen sukupolvi oppi suomen kielen. Me olemme olleet heidän näkökulmastaan valtavan onnekkaita. Sitähän me olimme ja olemme edelleen, mistä tahansa näkökulmasta katsottuna.

Vapaus, jonka merkitys välillä itsellä hämärtyy, muuttuu elämän kallisarvoisimmaksi lahjaksi, kun sitä katselee tällaisen ikkunan läpi.

Taideteos nimeltä Tallinna

Auringonlasku värjäsi Tallinnan taivaan pastellin väreihin, kuin taideteokseksi.

Ihastelimme kaunista kaupunkia bloggaajakollegani Tuulan kanssa samalla, kun jaoimme toisillemme tarinoita elämästämme. Mieleni valtasi kiitollisuus siitä, että olen saanut nähdä elämäni aikana lukemattoman monta upeaa auringonlaskua eri mantereilla. Iloitsin myös siitä, että olin tälläkin reissulla saanut todistaa, miten paljon lahjakkuutta, luovuutta ja sinnikkyyttä Tallinnasta löytyy. Se, jos joku, inspiroi minua. Ihmiset, jotka aikanaan katselivat vapautta ainoastaan televisiosta, toteuttavat nyt unelmiaan ja luovuuttaan sellaisella intensiteetillä ja innolla, että siitä pitäisi itsekin ottaa oppia.

Täältä voi lukea Tuulan mietteitä reissustamme sekä uudistetun Amarillon The Table -konseptista, jossa pääsee syömään tuttujen tai tuntemattomien kanssa yllätysillallista. Mekin istuimme entuudestaan toisillemme tuntemattomina Tuulan kanssa samaan pöytään. Pari tuntia myöhemmin katselimme yhdessä horisontin taakse painuvaa aurinkoa, ja olimme jo jakaneet elämästämme paljon.

Tallinna auringonlasku Tallinna auringonlaskuTallinna auringonlasku

Alla olevassa kuvassa näkyy Virun alkuperäinen logo. Minulla ei ole tietoa, mitä nämä puiset hökkelit ovat, mutta ne sijaitsevat televisiotornin välittömässä läheisyydessä. Bongasin ne sattumalta palattuani korkeuksista maan pinnalle. Sehän Tallinnassa onkin parasta – vastaan voi tulla mitä vaan, missä tahansa.

Hotell Viru

Postaus on koostettu bloggaajille järjestetyn matkan herättämien ajatusten pohjalta. Matkan järjestivät Sokos Hotels sekä Visit Tallinn. Reissun koordinoi Tanja Pienestä Ideapuodista.

Hotellin historiaa olen opiskellut Sakari Nupposen kirjoittamasta teoksesta ”Aikamatka hotelli Viruun”.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

#olisinpatiennyt että kaaos ja rauha mahtuvat samaan hetkeen

Mitä minä haluaisin kertoa heille, jotka ovat aloittelemassa aikuiselämäänsä?

Viime viikolla Maaret Kallio haastoi suomalaiset kirjoittamaan rohkaisevia viestejä nuorille. Ja suomalaisethan kirjoittivat! Sosiaalinen media täyttyi nostalgisista nuoruusmuistoista ja ajatuksista, joita ihmiset tahtoivat sanoa nuoruuden itselleen ja samalla nykypäivän nuorille. Näitä postauksia voi lueskella monesta eri kanavasta tunnisteella #olisinpatiennyt.

Monet ovat julkaisseet ylioppilaskuvansa vuosien takaa. Nostalgiafriikkinä olen ihan liikuttunut niitä katsellessani. Mielestäni on kuitenkin tärkeää muistaa, ettei valkoinen lakki ole arvokkaampi kuin ammattikoulututkinto, vaan molemmat ovat nuorelle hienoja saavutuksia. Kuusi vuotta sitten minä valmistuin yliopistosta ja pikkuveljeni ammattikoulusta. Me juhlimme yhdessä, eikä kummankaan saavutusta pidetty toista parempana. Veljeni sai heti töitä, minä sen sijaan mietin varmaan loppuelämäni, mikä minusta tulee isona. Jokaisen polku on erilainen ja toivonkin, ettei kenelläkään nuorella ole paineita valita akateemista uraa siksi, että se kuulostaa hienolta tai siksi, että joku painostaa siihen suuntaan.

Tehkää sitä, mitä rakastatte. Yrittäkää ja epäonnistukaa. Aloittakaa uudelleen. Ammattinne, pankkitilin saldonne tai tykkäysten määrä Instagram-tilillänne ei kerro teidän arvostanne yhtään mitään, joten olkaa vapaita siinä, mitä teette.

MirkajaNora2002

Mutta palataan vuoteen 2003. Minä täytin helmikuussa 18. Syntymäpäiväni aattona leikkasin paperisaksilla pois monta vuotta minulla olleet rastat. Pari viikkoa aiemmin olin ottanut ensimmäisen tatuointini. Se onnistui kätevästi, kirjoitin vain tatuointistudiossa paperiin, että olen 18. Henkkareita ei kukaan kysynyt. Penkkaribileidemme aikaan oli jo täysi-ikäinen, mutta siellä en päässyt sisään sisään iltajuhliin, koska en ollut jaksanut hankkia henkilöllisyystodistusta.

Ajokorttia minulla ei muuten ole edelleenkään, 15 vuotta myöhemmin. Passi on ainoa henkilöllisyystodistukseni.

Penkkarit2003

Kirjoituksiin valmistauduin laiskasti. Minua ei opiskelu muutenkaan oikein kiinnostanut ja koin lukiovuoteni melko tylsiksi. Olin harkinnut ilmaisutaidon lukiota, mutta jäin kuitenkin lopulta Kankaanpäähän. En osallistunut edes vanhojen tansseihin, sillä en kokenut lukioyhteisöä omakseni. Minulla ei ollut siellä ketään, jota olisin voinut pyytää tanssiparikseni. Meidän koulussamme ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin se, että tytöt kysyvät itselleen parin.

Keskinkertaiset kirjoitukset

Ylioppilaskirjoitukissa sain kaikki arvosanat B:stä L:ään. Varsin keskinkertainen meininki siis. Parhaiten mieleen on painunut venäjän koe. Siinä vaiheessa, kun paperit lähtivät lautakuntaan, opettajani elätteli toiveita, että saisin E:n. Sitten tapahtui jotain. Ainekirjoitukseni pistemäärä oli tipahtanut lähes täysistä pisteistä nollaan. Aine oli virheetön, mutta se oli lautakunnan mielestä kirjoitettu aiheen vierestä. Aiheena oli ”jatka keskustelua”. Valituksista ei ollut hyötyä ja arvosanaksi tuli alimmilla mahdollisilla pisteillä C. Oli hieman petetty olo, kun osaamisellani ei ollut mitään merkitystä.

Toisinaan olen miettinyt, että olisi hauskaa päästä lukemaan äidinkielen kirjoituksissa kirjoittamani essee, jonka aiheena oli suomiräp. Siellä on taatusti tullut sangen syväluotaavaa analyysia Raptorista Fintelligensiin. Aineesta sain kahta pistettä vajaa L:n. Veikkaan, että pilkut eivät olleet ihan paikallaan. Olen nimittäin aina ollut kiinnostunut luovasta kirjoittamisesta enemmän kuin oikeinkirjoituksesta ja olenkin joutunut tässä vuosien varrella ihan tosissani skarppaamaan asian kanssa.

Reaalista olisin saanut täydet pisteet, mutta mokasin yksinkertaisimman kysymyksen koko kokeissa. Sain silti stipendin suorituksestani, koska kirjoitin uskonnosta lukiomme parhaan arvosanan.

Luulin, että en koskaan tekisi mitään ylioppilastodistuksellani, mutta suureksi yllätyksekseni pääsin yliopistoon sisään sellaisesta kiintiöstä, jossa vaikuttivat yo-arvosanat. Sen jälkeen ketään ei ole kiinnostanut, mitä olen kirjoittanut – ja hyvä niin. Yhden kokeen ei pidä antaa määritellä elämää liikaa, kuten ei myöskään korkeakoulun lopputyön, jonka kanssa monet lähes menettävät mielenterveytensä.

Valkolakin painoin päähäni toukokuun viimeisenä päivänä kuvassa näkyvässä minimekossa, jonka käytön rehtori erikseen kielsi juhlamme kenraaliharjoituksissa. Hän tosin oli ennenkin kertonut arvostavansa sitä, että uskalsin sanoa häntä vastaan.

Etsinnöistä huolimatta en löytänyt ylioppilaskuvaani mistään. Saattaa olla, että olen tarkoituksella hukannut sen, koska en pitänyt kyseisestä kuvasta. Alla oleva kuva on samalta kesältä ja se on ylioppilasmekossani otettu.

Mirka2003

Onneksi en tiennyt

18-vuotiaana minua kiinnosti eniten näytteleminen. Sen lisäksi kirjoittelin biisejä, bändikin meillä oli. Minä lauloin ja räppäsin, en siis ainakaan voi toivoa olleeni rohkeampi nuorena. Nykyään en tohtisi tarttua mikkiin tai tehdä paljon muutakaan sellaista, mihin silloin oli helppo heittäytyä. Lukion jälkeisenä kesänä osallistuin trash art -taidetyöpajaan. Teimme taidetta käytännössä mistä tahansa, mitä saimme käsiimme. Toivon, että voisin katsella maailmaa samanlaisilla silmillä aina – mistä tahansa, jopa roskasta, voi syntyä jotain uutta ja kaunista. Luovuus on mahdollisuuksien näkemistä siellä, missä muut eivät näe mitään käyttökelpoista.

Onneksi en aavistellut, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En tiennyt, että Teatterikorkeakoulun hakupaperit jäisivät pöydälleni pölyttymään vuosi toisensa jälkeen. En kuvitellut, että en tulisi menemään naimisiin parikymppisenä – enkä vielä 30-vuotiaanakaan. En arvannut, että edessä olisi vielä paljon sydänsuruja, kipuja ja jopa sellaisia ajanjaksoja, jolloin mikään ei tunnu mitään.

”Onneksi en aavistellut, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”

Pidin kaksi välivuotta ennen yliopisto-opintojen alkua. Sen tahtoisin jokaiselle nuorelle sanoa, ettei elämässä ole mihinkään kiire. Opiskelu on mahdollista yhtä lailla 19-vuotiaana kuin nelikymppisenäkin. Elämää ei tarvitse suorittaa missään yhteiskunnan määrittelemässä järjestyksessä. Minun elämäni ei ole mennyt niin kuin odotin, mutta juuri siinä on elämän hienous, ettei kukaan voi käsikirjoittaa tulevaisuutta.

Aikuisuuden kynnyksellä ajattelin tietäväni maailmasta paljon. Olin idealisti ja ajattelin voivani muuttaa maailmaa. 15 vuodessa olen oppinut, että en oikeastaan tiedä paljoakaan. Mutta se maailmanparannusinto ei ole kadonnut, vaikka turpaan onkin tullut monesti.  Toivoisin jokaisen nuoren ja aikuisen uskovan siihen, että jokainen päivä on mahdollisuus tehdä hyvää, vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin ja tehdä sellaisia valintoja, jotka tekevät maailmasta hieman paremman paikan. Hyvän tekemisellä ei ole parasta ennen -päivää, eikä sitä tarvitse lopettaa, vaikka matkan varrella tulisi mokailtua monta kertaa.

Rauhaa ei voi kukaan viedä 

On yksi asia, jonka olisin nuorena halunnut tietää – tai oikeastaan sisäistää. Rauha ja kaaos mahtuvat samaan hetkeen.

Ei varmasti ole olemassa sellaista tietä, jolla olisin voinut välttyä masennukselta tai sydänsuruilta, mutta jos olisin sisäistänyt sen, että minun tunteeni eivät määrittele, milloin maailma loppuu, olisin säästynyt paljolta. Kyllä minä TIESIN, että minun ei tarvitse huolehtia, mutta tieto ei muuttunut eläväksi elämässäni. Tarvittiin vielä monien vuosien myrskytuulet, ennen kuin aallot eivät enää onnistuneet hukuttamaan rauhaa. Tunteeni heittelevät edelleenkin, eikä elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista. Vene keinuu välillä rajustikin, mutta rauhaa ei kukaan voi minulta viedä.

”Vene keinuu välillä rajustikin, mutta rauhaa ei kukaan voi minulta viedä.”

Minä tahtoisin katsoa 18-vuotiasta itseäni silmiin ja kertoa, että elämä ei tule menemään niin kuin kuvittelen – mutta se tulee olemaan kaikkine  haasteineenkin rikasta ja kaunista. Haluaisin kertoa, että edessä on uskomattomia seikkailuja, sellaisia, joista on vielä mahdotonta edes unelmoida. Kertoisin, että kun haaveet kaatuvat, syntyy uusia unelmia ja uutta elämää. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Eikä sen rauhan tarvi kadota niiden ovien välissäkään.

Tänään minä olen sellaisessa tilanteessa, että en tiedä tulevaisuudestani yhtään enempää kuin 18-vuotiaanakaan. Minulla on kalenterissani hyvin vähän merkintöjä. Epävarmuuden sietäminen ei ole mukavaa, mutta se, jos mikä, kuuluu aikuisuuteen.

En oikeastaan tiedä, onko minulla sellaista viisautta, josta nuoret voisivat jotain oppia. Toiveeni on, että nuorilla riittäisi empatiaa, uteliaisuutta ja armollisuutta itseään ja muita kohtaan.

Ensimmäinen kuva on otettu vuonna 2002. Noran kanssa olemme ottaneet monia kuvia tämän jälkeenkin. Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen, että tärkeimmistä ihmissuhteista kannattaa pitää kiinni.

Mirka2018

Postauksen viimeisen ja ensimmäisen kuvan väliin mahtuu 16 vuotta elämää iloineen ja suruineen. Olen tästä kaikesta kiitollinen.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather