Monthly Archives

helmikuu 2017

Yksinäisyyden pääkaupunki

Lontoo Sky Garden

Lontoo, kaupunki, johon matkustaminen on joka kerta inspiroivaa, mutta joka herättää ristiriitaisia tunteita enemmän kuin monet muut maailman kaupungit. Britannia kantaa surullista titteliä ”the loneliness capital of Europe” ja lähes yhdeksän miljoonan asukkaan Lontoossa yksinäisyys ja pahoinvointi näkyvät katukuvassa monin tavoin. Ironista, että britit asuvat usein fyysisesti jopa ärsyttävän lähellä toisiaan ja silti henkinen välimatka muihin ihmisiin  –  jopa saman katon alla asuviin – saattaa olla valtava.

Voin vain kuvitella, miltä tuntuu suurkaupungissa asuvasta vanhuksesta, jonka elämänpiiri on kaventunut ja läheisimmät ihmiset mahdollisesti jo nukkuneet pois. Nykyihminen on tottunut siihen, että voi tylsistyessään olla mobiililaitteellaan yhteydessä vaikka toiselle puolelle maailmaa, mutta monet seniorit eivät ole koskaan edes käyttäneet Internetiä. Yksin ollessaan moni vanhus on kirjaimellisesti todella yksin, vailla mahdollisuuksia kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Hieman hämmentävää on se, että kaikesta huolimatta joidenkin tutkimusten valossa nuoret (ikävälillä 18-24) kokevat eniten olevansa yksinäisiä. Ympärillä olevien ihmisten määrä ei lopulta korreloi yksinäisyyden tunteen kanssa. Siinä tarvitaan jo näkökykyä ja viisautta, jotta pystyy huomaamaan, kuka omassa lähipiirissä mahdollisesti kamppailee yksinäisyyden kanssa. Yksinäisyys kun aiheuttaa myös paljon häpeää ja epäonnistumisen tunnetta ja siksi siitä ei ole aina helppo puhua muille.

Lontoo Sky Garden

Olin reissun aikana pohtinut Lontoossa näkyvää yksinäisyyttä ja kodittomuutta, kun lentokentällä sattui tilanne, joka oli kuin piste iin päälle näissä pohdinnoissani. Olin lähdössä Suomeen ja olin mennyt lentokentällä lähtöportilla viimeisestä passintarkastuksesta läpi. Jostain syystä koneeseen ei voinut vielä nousta ja siinä odotellessani huomasin tiskin toisella puolella nuoren naisen, joka piteli päästään kiinni ja näytti voivan surkeasti. Monet matkustajat huomasivat hänet, samoin monet henkilökunnan jäsenet. Yksi lentokentän työntekijä jopa kirjaimellisesti käveli hänen ylitseen, kun hän istui lähes pää kiinni polvissa. Kukaan ei kysynyt, miten hän voi. Lopulta siirryin takaisin lähtöportin toiselle puolelle ja kysyin, mikä naisella on hätänä. Hän kertoi, että hän voi todella huonosti. Hän ei pystynyt kertomaan tilanteestaan kovin järkevästi ja vastaus moneen kysymykseen olikin ”en tiedä”. Hän sanoi, että hänellä ei ole paniikkihäiriötä, mutta mielestäni oireet viittasivat vahvasti paniikki/ahdistuskohtaukseen.

Lopulta nainen makasi maassa ja siinä vaiheessa, kun menin sanomaan toiselle portilla työskentelevistä naisista, että nyt on oikeasti paha tilanne, niin hän kyllä sulki portin saman tien ja tuli auttamaan. Kun kaikki olivat nousseet koneeseen, niin totesin, että minunkin on pakko mennä, jotta en jää lennolta ulos. Päästyäni koneeseen ja paikalleni kuulinkin heti ”boarding completed” -kuulutuksen. Tuo nuori nainen, joka oli hädissään ja ahdistunut, ei päässyt lennolle. Olin vihainen itselleni, että en pystynyt auttamaan häntä, vaikka uskonkin, että hänen täytyi saada ammattiapua ja koneeseen nouseminen olisi ollut ehkä hänelle vaarallistakin. En voi olla miettimättä, miten tuo tilanne päättyi.

Ihmisten välinpitämättömyys saa minut surulliseksi, enkä väitä, etteikö tässä asiassa pitäisi katsoa myös peiliin. Miksi kukaan ei huomioinut yksinäistä naista, joka näytti varsin huonovointiselta? Itsekin olisin voinut toimia saman tien enkä odottaa muutamaa minuuttia ihmetellen ja seuraten tilanteen kehittymistä sivusta. Toivon, että ensi kerralla olen se, joka tarjoaa apuaan heti eikä hetken päästä. Tässä maailmassa yleinen tuntuu olevan kysymys ”miksei joku tee jotain” sen sijaan, että jokainen kysyisi ”mitä minä voin tehdä”. Haluan oppia kysymään enemmän jälkimmäistä.

Lontoo Sky Garden

Lontoo on minulle aina iso inspiraation lähde, kuten alussa jo totesin. Tällä kertaa minua eivät inspiroineet Itä-Lontoon graffitit tai kahvilat, eivät tyylikkäät ihmiset tai huikea arkkitehtuuri. Minua inspiroi se, että vaikka näin paljon lohduttomuutta, kodittomuutta ja yksinäisyyttä, näin myös paljon toivoa. Näin paljon ihmisiä, jotka välittävät. Yksi huikeimmista movementeista maailmassa mielestäni tällä hetkellä on Lontoosta lähtöisin oleva #dosomethingfornothing.

Tämä kaikki sai alkunsa, kun parturina työskentelevä Joshua Coombes alkoi leikkaamaan kodittomien hiuksia kadulla ilmaiseksi ja jakoi somessa kohtaamiensa ihmisten tarinoita tunnisteella #dosomethingfornothing. Koko tämän konseptin idea on se, että ihmiset voivat tehdä hyvää odottamatta vastapalvelusta ja hashtagia käyttämällä myös levittää inspiraatiota hyvän tekemiseen. Ja inspiraatio todella on levinnyt. Monet suuret mediat ovat noteeranneet Joshua toiminnan ja vastikään Leesa Sleep on alkanut sponsoroimaan häntä, joten hän on voinut jättää päivätyönsä ja saa nyt keskittyä kokopäiväisesti leikkaamaan kodittomien hiuksia.

On mielettömän hienoa, että yksinkertaisesta ajatuksesta ilahduttaa tarpeessa olevia ihmisiä voi kasvaa jotain paljon itseään suurempaa, jopa maailmanlaajuinen liikehdintä. On helppo ajatella, että esimerkiksi yksinäisyys ja kodittomuus ovat ongelmia, joita ei voi ratkaista, joten on turha tehdä mitään. Jokaisella on kuitenkin mahdollisuus tehdä yhden ihmisen päivästä parempi. Kodittomuutta ei yksi ihminen voi poistaa, mutta jokainen voi osoittaa välittämistä. Maailmassa on rajattomasti mahdollisuuksia tehdä hyvää lähellä tai kaukana oleville, tutuille ja tuntemattomille.

Päällimmäinen fiilis Lontoon reissun jäljiltä ei siis missään tapauksessa ole toivoton, vaikka paljon kysymyksiä heräsikin. Yksi tärkeimmistä kysymyksistäni tällä hetkellä onkin:

What could be my something for nothing?

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather