Monthly Archives

syyskuu 2014

Liian pahaa ollakseen totta

”Hänellä ei ollut mukanaan muuta kuin särkynyt sydän.”

Näin kertoi Instagramissa tällä viikolla eräs pattayalainen järjestö, jonka turvakotiin oli saapunut uusi 8-vuotias tyttö, seksikaupan uhri. Kenenkään ei pitäisi elää tällaisessa todellisuudessa, mutta koska tämä on todellisuutta mitä suuremmassa määrin ympäri maailman, ei tästä asiasta pidä olla hiljaa. Reilun matkailun yhdistys on lanseerannut vastikään Liian pahaa ollakseen totta-kampanjan lapsiseksiturismia vastaan. Voit lukea aiheesta myös eilen julkaistuja matkabloggaajan mietteitä Veeran blogista.

Se täytyy heti alkuun sanoa, että vaikka seksiturismi loppuisi kokonaan tällä sekunnilla, ei lapsiprostituoitujen kysyntä katoaisi, koska paikalliset miehet käyttävät monin paikoin prostituoituja turistejakin enemmän. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meidän tulisi tehdä kaikkeamme, etteivät meidän kansalaisemme lähtisi tästä maasta matkalleen sillä ajatuksella, että on ok hyväksikäyttää lapsia tai nuoria. Aina ei ole oikea ratkaisu tehdä maassa tai maan tavalla. Kaikki eivät tiedä, että ulkomailla tapahtuvasta rikoksesta voidaan tuomita myös Suomessa. Seksin ostaminen alaikäiseltä on aina rikos. En halua kuitenkaan rikosoikeudellisen aspektin olevan kirjoitukseni kärkenä, sillä tuomiota tai ei, tärkeintä ja oikeastaan ainoa asia, jota tämän kysymyksen äärellä tulisi ajatella, on lapsen etu. Yhdenkään lapsen etu ei ole tulla raiskatuksi -ei koskaan, ei missään. Yksikin kokemus seksuaalisesta hyväksikäytöstä jättää lähtemättömät arvet.

Seksiturismi kukoistaa monissa maissa. Yksi keskittymä sijaitsee Kaakkois-Aasian alueella, ja yksi lapsiseksiturismin hotspoteista on valitettavasti itselleni hyvin rakas Thaimaa. Ongelma on levinnyt myös useisiin Thaimaan naapurimaihin. Prostituution juuret Thaimaassa ulottuvat kauas historiaan, sen sijaan seksiturismin räjäytti käsiin Vietnamin sota, jonka aikana sotilaille alettiin rakentaa bordelleja. Loppu onkin historiaa. Nykyään kymmenet tuhannet miehet laskeutuvat koneella joka päivä Suvarnabhumin kentälle, tarkoituksenaan ostaa seksiä. Vertailukohtana sanottakoon, että paikallisten määrä, jotka käyttävät prostituoidun palveluksia päivässä, on kymmenkertainen seksituristeihin verrattuna, siinä määrin syvälle prostituutio on kulttuuriin juurtunut. Thaimaalainen prostituutio itsessään on jo niin monisyinen ilmiö, että siitä voisi kirjoittaa oman artikkelinsa, ellei useampia. Ehkä teenkin sen myöhemmin.

Thaimaan Pattaya on surullisen kuuluisa kaupunki, jota pidetään seksiturismin pääkaupunkina maailmassa. Valtaosa prostituoiduista tulee tai tuodaan kaupunkiin köyhältä Isaanin alueelta. Olen nähnyt Pattayalla niin hirveitä asioita, että ne kuvat eivät valitettavasti haihdu ajatuksistani koskaan. Länsimaalaisten harrastama seksiturismi tapahtuu suhteellisen avoimesti kaupungin kaduilla, ravintoloissa ja hotelleissa. Kaikista vastenmielisimmät asiat eivät tapahdu kuitenkaan päivänvalossa. Thaimaassa nimittäin suljetaan pieniä tyttöjä bordelleihin, jossa heitä myydään kymmenille rikkaille aasialaisturisteille – joka yö, uudelleen ja uudelleen. Kaikki prostituoidut eivät suinkaan ole tyttöjä tai naisia. Kysyntää löytyy molemmille sukupuolille.

Miksi ihmisiä myydään? Miksi ihmiskauppa on maailman kasvavin järjestäytyneen rikollisuuden muoto? Koska ihmisen voi aina myydä uudelleen. Aseen voi myydä kerran, huumelastin voi myydä kerran, pienen lapsen voi myydä tuhansia kertoja. Myös kiinnijäämisen riski on pieni. Ihmiskaupan uhreista pelastuu noin yksi prosentti ja noin 1/100 000 ihmiskauppiaasta saadaan tuomiolle. Elämme maailmassa, jossa raha pyörittää kaikkea, ja rikkaat hallitsevat köyhiä. Liian monet vanhemmat ovat valmiita myymään omia lapsiaan toimeentulon (tai jopa rikastumisen) toivossa. Siksi, että tarjontaa on valtavasti, suomalaisten ei tarvitse olla mukana lisäämässä kysyntää. Tarviiko kaikkea, mikä on kaupan, voida ostaa? Mielestäni missään tapauksessa ei. Olen täysin vakuuttunut, että 10-vuotias bordelliin suljettu tyttö on samaa mieltä kanssani. Hänellä ei ole ääntä. Minulla on. Niin on sinullakin, joka luet tätä tekstiä. Ollaan mukana taistelussa sen puolesta, että jokainen lapsi maailmassa voisi elää turvassa.

thailapset”Injustice anywhere is a threat to justice everywhere.” -Martin Luther King Jr.-

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

I Have This Sydney Dream

”Blessed are the curious for they shall have adventures.”
L.Drachman

langkawi2 langkawi3 Malesia1

Rainy gray days are always dreaming kind of days. Actually these should be hard working days, as I wanna collect money to travel again. At the moment it feels impossible idea that I´m going to travel Australia next winter. But I´m not going to give up. I´m going to make a way, no matter if it feels there´s no way. I´ve decided to quit my job on December. That´s a first step. My heart is already on a journey. That´s a second step. More steps are coming. Meanwhile I´m enjoying these pics from last February.

singa1

If you have traveled or lived in Sydney, feel free to give me your tips. The best food and the best view plus Bondi are on my list. For many times.

“I’m in love with cities I’ve never been to and people I’ve never met.”
John Green

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Fear Not

Pelko. Olen miettinyt sitä paljon viime päivinä. Pelko estää elämästä paljon tehokkaammin kuin elämän olosuhteet tai haasteet. Pelko siitä, mitä saattaa pahimmillaan tapahtua, on liiankin tuttu tunne, ainakin minulle. On pelottavaa asettaa itsensä alttiiksi epäonnistumisille, varsinkin, jos on kokenut jo epäonnistuneensa liian monta kertaa. Puhun nyt vapaudessa elävän länsimaisen näkökulmasta, sillä tiedän, että maailmassa tapahtuu tällä hetkellä paljon oikeasti pelottavia asioita. On eri asia olla 8-vuotias tyttö suljettuna seksiorjana bordelliin kuin olla suomalainen vapaa nainen ja miettiä, miten paljon kamalia asioita teoreettisesti joskus voi tapahtua.

Lately I´ve been thinking of fear. In many cases fear is more fatal than circumstances or challenges. Worst case scenarios are too familiar for me. It´s scary to take a risk, especially if you have failed for too many times already. I´m talking from free woman´s perspective now. Many scary things happen all around the globe at the moment. It´s totally different to be 8-years old slave girl in brothel than be a woman in Finland thinking what kind of bad things MAYBE could happen one day.
pitkospuut

Muutama päivä sitten luin Christine Cainen blogikirjoituksen, jossa hän kertoi saaneensa kesäkuun lopulla tietää sairastavansa syöpää. Hän ymmärsi, että hänen taistelunsa ei ole syöpää, vaan pelkoa vastaan. Pelko oli se, mikä hänet yritti nujertaa -mutta ei onnistunut. Tällä hetkellä Christine on vapaa sairaudestaan. Tässä välissä hän muun muassa julkaisi uusimman kirjansa ”Unstoppable”. Osaisinpa itsekin olla sellainen nainen, jolla on rohkeutta kaikissa tilanteissa ja yllättävimmissäkin elämän käänteissä. Sellaista naista on vaikea pysäyttää.

Few days ago I read Christine Caine´s blog post. She told how she heard in June 2014, that she has a cancer. She realized, that her fight is not against the cancer, but against her fear instead. Fear tried to crush her -but it couldn´t. At the moment Christine is healthy. During the summer she finished and published her last book Unstoppable. I wish I could also be the woman who has a courage, no matter what happens. I wanna be unstoppable, undaunted and fearless.

Puukuva

Tuon kirjoituksen kautta blogini nimi alkoi elää itselleni uudelleen. Nimi on inspiroitunut Christine Cainen usein käyttämästä lauseesta ”There is a reason for a season”. Erilaisia aikoja tulee elämässä vastaan väistämättä – itse voi vaikuttaa ainoastaan omaan suhtautumiseensa. Kukaan ei tiedä, mitä tulee vastaan huomenna, olivat olosuhteet elämässä tänään millaiset tahansa. Tämän päivän menestys tai menetys eivät määrittele huomista. Kaikki tässä maailmassa on häilyvää. Hyvinvointi, rauha, vapaus, terveys, suosio..mikään ei ole itsestään selvää. Siitä huolimatta pelko on huono hallitsija elämässä. Toivo ja kiitollisuus kantavat paljon pidemmälle. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta näitä kohti on hyvä pyrkiä.

When I read her post, the headline of my blog came alive to me again. It is inspired by Christine Caine´s  common sentence ”There is a reason for a season”. There will be different seasons in life. You can only choose your attitude during the seasons. No one knows what future holds, no matter what kind of circumstances we have today. Today´s defeat or success don´t tell what will happen tomorrow. Everything is temporary. Well-being, peace, freedom, healthiness, favor…nothing is self-evident. And still, fear is the worst leader in life. Hope and gratitude make a difference. Easier said than done, I know.

maisema

Cainen blogiteksti päättyi sanoihin:

Meillä kaikilla on vain tämä päivä.
Syöpä ei ole lopullista.
Elämä on lopullista.
Kukaan ei selviä elämästä hengissä.
Älä pelkää kuolemaa.
Pelkää sitä, että kuolet, etkä koskaan elänyt.

Christine´s last words in her blog posts are:

We ALL only have today.
Cancer is not terminal.
Life is terminal.
No one gets out of life alive.
Don´t fear death.
Fear dying and never having lived.

sieni

Minä olen pelännyt elämässäni paljon, monia asioita, usealla eri mantereella. Olen pelännyt huijaritaksin kyydissä yöllä Delhissä, tulvien keskellä Keniassa, epäilyttävässä hostellissa Tukholmassa, Venäjän tullissa, maanjäristyksen sattuessa Bangkokissa.. Useimmiten olen pelännyt kotona, omia ajatuksiani. Joissain tilanteissa pelko on tervettä. Itselläni se ei sitä useinkaan ole, ja voi olla, että joudun taistelemaan sitä vastaan aina. Matkustaminen auttaa tässä taistelussa pakottamalla ulos mukavuusvyöhykkeeltä. Tiedän, että moni jättää lähtemättä elämässään yhtään minnekään juuri pelon vuoksi. Ei ole uskallusta lähteä ulkomaille, lopettaa työtään, jossa ei viihdy, tai tehdä mitään muutoksia elämässä, koska tuntematon pelottaa.

I´ve been afraid in so many situations in my life – all around the world. I´ve been scared of taxi driver in Delhi, floods in Kenya, hostel in Stockholm, duty in Russia, earthquake in Bangkok…Most times I´ve been scared at home. There are situations, when fear is healthy reaction. In my life it´s often not, and maybe it´s my battle for the rest of my life. Traveling helps me, because it forces me out of my comfort zone. I know that many people won´t go, because they are afraid of pretty much everything. They are afraid of traveling, afraid of quitting their job, afraid of making changes. Unknown is scary. 

isiäiti

Elämä on aina riski. Mutta se kannattaa ottaa.

Life is always a risk. But it´s worth to take.

risteys

Kuvat otettu Pomarkun Isonevalla.

P.S. Päätin lopettaa päivätyöni tämän vuoden joulukuusta. Pelottaa vähän, mutta se on sen arvoista.

All the pics are taken at Isoneva swamp, Pomarkku, Finland.

P.S. I decided to quit my day job this December. Scary, but so worth it.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Unelma tavallisuudesta | #kutsumua

Arvostettavaa, että koulukiusaaminen on nostettu viime päivinä esille sosiaalisessa mediassa. Lukiolaisten aloittama #kutsumua-kampanja on saanut paljon huomiota, hyvästä syystä. Toivottavasti se ei jää vain virtuaaliseksi sanahelinäksi, vaan oikeasti saa ihmiset ajattelemaan, miten vakavasta asiasta on kyse. Nykyään kiusaaminen ja syrjintä on tehty naurettavan helpoksi. Niitä kun ei tarvi tehdä enää kasvotusten – ihmisen voi lytätä kätevästi vaikkapa mobiililaitteiden välityksellä, sosiaalisen median kanavia tai viestiohjelmia hyödyntäen. Sanojen lisäksi myös sanattomuus voi tappaa henkisesti. Porukasta tai yhteisöstä ulos sulkeminen on tehokas kiusaaminen muoto. Miettikää vaikka epävarmaa nuorta tyttöä tai poikaa, joka julkaisee kuvansa Internetissä eikä kukaan tykkää siitä, tai johon joku kommentoi, että oletpa ruma ja vastenmielinen. On vaikea kuvitella, miltä tuntuu nykypäivän lapsista ja nuorista, kun lisätaakkana nuoruuden kipuiluun on virtuaalinen todellisuus, jossa täytyy yrittää jatkuvasti olla in. Tai ”instafamous”, kuten sanotaan.

Ajattelin, että minun olisi helppoa kirjoittaa omista kokemuksistani koulukiusattuna. Menneet ovat menneitä ja ysäri on jo retro vuosikymmen. Sehän tekee muistoistakin jo melkein trendikkäitä. Kirjoittamista ei ollut kuitenkaan ihan niin helppo aloittaa kuin aluksi ajattelin. Kiusaaminen kun on paljon laajempi ilmiö kuin se, mitä koulussa tapahtuu. Kyllä se alaspainaminen jatkuu yhtä lailla kouluvuosien jälkeenkin. Meillä aikuisillakin on pysähtymisen ja kasvun paikka. Esimerkiksi monet työyhteisöt ovat todella solmussa ja ilmapiiriltään monin tavoin kieroutuneita. Jokainen voi tähän vaikuttaa omalta osaltaan. Palaan kuitenkin tässä tekstissäni sinne kultaiselle 90-luvulle, turvallisen matkan päähän menneisyyteen.

siltakuva mustavalko

Minua kiusattiin peruskoulussa kolmesta syystä:
1. Murrosikäni alkoi aikaisin ja erotuin sen vuoksi joukosta.
2. Hyppäsin yhden luokan yli ala-asteella, joten olin vuoden muita luokkatovereitani nuorempi. Erotuin siksi joukosta.
3. Pukeuduin eri tavalla kuin muut. Erotuin siksi joukosta.

Pienessä kotikaupungissani erilaisuus ei ollut millään tavalla muodikasta. Nykyisenä individualismin aikakautena on vaikea hahmottaa, missä määrin ihmiset oikeasti ovat olleet ulkoisesti samasta puusta veistettyjä. Suurin unelmani ala-asteella oli vain sulautua joukkoon, sopia mukaan. Halusin hinnalla millä hyvänsä olla samanlainen kuin muut, tavallinen lapsi. Se ei ollut valitettavasti mahdollista, koska murrosikäni alkoi ala-asteen toisella luokalla. Kun kroppa ja hormonitoiminta muuttuu, on hankalaa olla lapsi. Kun luokkakaverit nimittelivät panopuuksi ja ”Pamelaksi” ala-asteen toisella luokalla, ei siinä enää tullut paljon barbileikit mieleen. Lapsuus oli auttamatta ohi.

Koin olevani totaalisen ulkopuolinen, täydellisen irrallaan kaikesta, mitä ympärilläni tapahtui. Vihasin sitä, mitä kävin läpi omassa elämässäni ja kehossani. Yritin piilotella kaikkia naisellisia merkkejä kropassani. Uintireissut liikuntatunnilla olivat painajaismaisia, etenkin, kun pojat olivat mukana samoilla tunneilla. Telinevoimistelutreeneissä t-paidan käyttö oli kielletty, piti käyttää kireää voimistelupukua. Niinpä äiti teki minulle voimistelupuvun, jossa oli kaksi kangaskerrosta päällekkäin. Näin sain rintani näyttämään vähän pienemmiltä. 10-vuotiaana minun sanottiin näyttävän 14-vuotiaalta. Haaveilin siitä, että kuukautiseni loppuisivat ja kaikki kehittyminen naiseksi voisi pysähtyä. Kuulin monenlaisia ilkeyksiä ja koin seksuaalista häirintää. Erästä minua ahdistelevaa poikaa pelkäsin tosissani, enkä välttämättä ihan syyttä, hän kun taisi joutua myöhemmin väkivaltaisuuksistaan vankilaan. Minulla ei ollut juurikaan ystäviä. Istuin usein yksin kotona kirjoittamassa päiväkirjaa tai runoja. Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaan arvosanoja kiusaajilleni heidän kiusaamisestaan. Kaksi poikaa luokaltani sai täyden kympin. Halusin tukehduttaa itseni tyynyllä ollessani 10-vuotias. Sen ikäisenä on vaikea ajatella, että kaikki helpottaa. Kun ahdistaa, niin se ahdistus on koko maailma.

Olin täysin hukassa identiteettini kanssa ja vihasin kaikkea naiseuteen liittyvää. Terveydenhoitaja sanoi minulle, että minun ei kannata aikaisesta kehittymisestäni huolimatta harrastaa seksiä ennen seiskaluokkaa. Eipä olisi tullut mieleenikään. En olisi uskaltanut poikien antaa koskea itseeni pitkällä tikullakaan. Tilanne oli monin tavoin tukala. Mietimme vanhempieni kanssa ratkaisuksi tilanteeseen koulun vaihtamista. Se tuskin olisi lopulta kuitenkaan pelastanut mitään, kiusaamista kun esiintyy kaikkialla. Niinpä minulle ehdotettiin, että voisin siirtyä neljänneltä luokalta suoraan kuudennelle tenttimällä lukuaineet kesälomalla. Näin pääsisin nopeammin pieneltä ala-asteelta isolle yläasteelle, enkä enää erottuisi porukasta. Otin ehdotuksen ilolla vastaan.

Yläasteella en enää erottunut joukosta, mutta muut päättivät, että erotuin, koska olin luokkakavereitani nuorempi. ”Ala-aste on tuolla päin”, minulle huudeltiin. Seiskaluokan syksyllä, 12-vuotiaana, seisoin punk-bändin keikalla ja ihastuin siihen, mitä näin. Ihastuin siihen, että joku uskalsi olla oma persoonallinen itsensä. Sinä päivänä päätin, että nyt minunkin elämäni alkaa. Päätin, että minun ei tarvitse näyttää samalta kuin muut. Siitä lähtien erotuin joukosta, vihdoin harkitusti ja tarkoituksella. Se ei jäänyt muilta oppilailta huomaamatta, vaan jouduin monien silmätikuksi. Löysin kuitenkin oman yhteisöni kirjekavereiden kautta. Sitä kautta minulle avautui aivan uusi maailma ja tukiverkosto. Tutustuin samanhenkisiin ihmisiin ympäri Suomen, enkä välittänyt muiden huuteluista koulun käytävillä. Kahdeksannella luokalla kuvioon mukaan tuli fyysinen väkivalta. Silloin tutuksi tulivat vierailut lääkärillä, hammaslääkärillä ja koulukuraattorilla. Minua lyötiin nyrkillä, potkittiin ja kiskottiin hiuksista. Juorut noista tilanteista liikkuivat, ja 600 oppilaan koulussa minua tuijotettiin toisinaan kuin kummajaista, kokonaisten luokkien voimasta. Yläastevuosiin liittyy kuitenkin niin paljon hienoja muistoja, että tuo aika ei traumatisoinut minua murto-osaakaan siitä kuin ala-aste. Ala-asteen kokemuksistani en pystynyt puhumaan vuosikausiin mitään kenellekään.

En osaa tarkalleen sanoa, millaiset jäljet kiusaaminen on elämääni pidemmällä aikavälillä jättänyt. Syy-seuraussuhteet kun eivät elämässä ole niin mustavalkoisia, kuten ei elämä muutenkaan. Ehkä en ole niin rohkea kuin voisin olla. Ehkä voisin olla monissa asioissa elämässäni paljon pidemmällä, ja minulla voisi olla enemmän uskallusta. Ehkä taisteluni masennusta vastaan olisi päättynyt aiemmin. Kuka tietää. Minulla ei ole kuitenkaan tarvetta todistella yhdellekään kiusaajalleni, että olen pärjännyt elämässäni heitä paremmin. En ehkä olekaan. En ole kenellekään katkera tai vihainen. Monet kiusaajat olivat itse rikki ja osa myös erittäin rikkinäisistä kodeista. He eivät osanneet kanavoida omaa pahoinvointiaan järkevästi. Toivon, että he ovat oppineet elämän varrella. Jälkikäteen olen eniten harmitellut, että yläasteaikana en pyytänyt aikuisia ottamaan yhteyttä kiusaajien vanhempiin, kun siihen olisi ollut tilaisuus. Päätökseni johtui siitä, että vilpittömästi uskoin, etteivät heidän vanhempansa välittäisi pätkääkään. Nykyään tiedän, että ainakin osa heistä olisi välittänyt. Tilanteesta kertominen olisi voinut oikeasti vaikuttaa positiivisesti sekä omaan tilanteeseeni että kiusaajien elämään.

Toivon todella, että koulukiusaamisesta ja sosiaalisista taidoista puhutaan nykyään kouluissa paljon. Minun kouluaikanani tällaiset asiat eivät olleet läheskään tarpeeksi esillä. Jos minulta kysytään, sillä ei ole niin suurta merkitystä, miten paljon ihmiset oppivat pänttäämään ulkoa yleistietoa koulussa. Asiat unohtuvat kuitenkin. Ihan hyvin minäkin pärjäsin, vaikka kävin peruskoulua vuoden muita vähemmän. Tärkeämpää olisi opettaa lapset ja nuoret kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Yksikään tyttö ei ole huora. Yksikään ihminen ei ole ruma. Kukaan ei ole huono ihminen siksi, että panostaa koulunkäyntiin. Pienet rinnat ovat aivan yhtä hyvät kuin isot. Ei ole noloa käyttää silmälaseja. Tai pipoa. Tai pyöräilykypärää. Tai pukeutua eri tavalla. Tai tykätä eri musiikista. Me olemme kaikki keskenämme erilaisia, tahdoimmepa sitä tai emme. Lapsille tulee opettaa ryhmäytymistaitoja ja yhteishenkeä -uudelleen ja uudelleen, niin kauan kuin tarvitsee. Sen sijaan eriarvoisuutta lisäävät käytännöt, kuten se, että kapteenit valitsevat joukkueensa liikuntatunneilla, tulee haudata jonnekin todella syvälle. Tuollaiset ”kasvatusmetodit”, jotka suosivat suosittuja ja nolaavat niitä toisia, voivat saada lapset vihaamaan kaikkea liikuntaa (tai yhteisöllistä toimintaa) loppuelämäkseen.

mii mustavalko

Jotkut ovat olleet surullisia kuullessani tarinani. Ei minun puolestani tarvitse olla surullinen, tässä minä olen, elän ja hengitän. Minulla on välittävät vanhemmat ja ihania ystäviä. Minä olen kohta 30-vuotias ja tiedän, että vaikeiden aikojen jälkeen tulee varmasti parempia päiviä. Tiedän, että useimmiten ilkeys kumpuaa ihmisten omista epävarmuuksista. Sen sijaan huolehtisin tämän päivän koululaisista. Heidän perspektiivinsä on tässä hetkessä. Heidät ahdistus voi talloa alleen. Heidän täytyy saada oppia, että jokainen ihminen on arvokas.

Vaan mistäpä he oppivat, jos kukaan ei opeta?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather