Onko kotiäitiydestä lupa nauttia?

Olen aina ollut se tyyppi, jolla on sata rautaa tulessa, kalenteri täynnä menoja ja aina jotain uutta suunnitteilla.

Esikoisen vauva-aikana käytiin joogassa, muskarissa, jumpassa, sirkuksessa ja värikylvyssä, treffattiin mammaporukalla ja vietettiin aikaa avoimissa päiväkodeissa, asukaspuistoissa ja perhekahviloissa. Lisäksi harrastin itse roller derbyä, laadin työnhakunettisivut ja opiskelin courseran kautta. Kaiken lisäksi esikoinen oli varsin suuritarpeinen ja huomionkipeä vauva, joka ei juurikaan välittänyt nukkumisesta.

Tämä tuoreempi vauvaihminen on eri maata: nukkuu kohtalaisesti öisin ja mainiosti päivisin, viihtyy lattialla pitkiä aikoja itsekseen lelujensa parissa ja on muutenkin aurinkoinen ja iisi tyyppi. Aikaa ja energiaa olisi esikoisen ollessa päiväkodissa teoriassa vaikka mihin – ja vaikka mitä olen kalenteriini haalinutkin. Havahdun kuitenkin säännöllisesti siihen, että kaikkein mieluisimpia mulle ovat päivät, kun saa olla rauhassa kotona, katsoa telkkarista masterchefiä ja siivota.

Mun on vaikea hyväksyä sitä, että nautin löysistä päivistä kotona vauvan kanssa. Olen menevä uranainen, en mikään saamaton kotirouva. Ei äitiysvapaata ole tarkoitettu lööbailuun. Silloin kuuluu joko kärsiä univelasta ja itkevästä vauvasta tai edistää uraa, verkostoitua ja kehittää itseään. Mieluiten molempia.

Vai voisiko olla niin, että se puolitoista vuotta kotona pienen ihmisenalun kanssa on ihan okei viettää just niin kuin parhaalta tuntuu? Jos onkin ihan sallittua ottaa iisisti ja ladata akkuja ja hypätä sitten takaisin työelämään uudella innolla? Jospa äitiyslomalta ei olekaan tarkoitus palata burnoutin partaalla, vaan rentoutuneena – jopa vähän tylsistyneenä – ja valmiina uusiin haasteisiin?

Siinäpä minulle pohdittavaa.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply