Mullon aikaa ja nyt opin sen !

Tänään pääsin lähtemään Leonista, jossa vietin erittäin tuskaisen eilisen jalkaani parannellen ja läheisiksi tulleiden ihmisten lähtöä majapaikan ovensuulta haikeana katsellen. Majoituin nunnien ylläpitämässä alberguessa, jossa oli satakunta makuupaikkaa. Tuntui etäisesti mielisairaalalta tunnelmineen kaikkineen; kiukkuisia nunnia ja ventovierasta vaeltajajengiä, moni näet aloittaa vaelluksensa Leonista. Siihen tyrmään minä siis jäin samalla kun katsoin läheisimpien (melkein kuin perheenjäsenten!) rinkkojenpakkuuta ja selkäännakkuuta ja huikkailtiin siinä sitten buen caminot eli hyvät matkat. ”Toivottavasti vielä näemme,” kuului monesta suusta. Haikeus ja apeus leimasivat koko eilispäivää vaikka miten yritin karkottaa negatiivisia energioita tunkeutumasta tajuntaani. Mutta minkäpä ihminen tajunnalleen mahtaa ? Ei mit… Eikun! Hei ! Itse asiassa paljonkin.

Päivän sana läpikulkutunnelin seinästä: Courage

caminooo 060

 

Eilinen oli niinku tää tänpäivänen tunneli: Pitkä ja pimee, likanen ja haiseva. Mut siellä, tunnelin päässä, siellä siintää valo!

 

caminooo 058

Eilinen päivä oli sekä kirous, että siunaus, mutta -itkun ja hammastekiristelyn kautta- minä päättämällä päätin pitää sitä mieluummin jälkimmäisenä. Lahjana. Siunauksena Onnekkaana sattumana. Viestinä Universumilta. Helpotti elämää ajatella, että pakkolevolle oli suurempikin tarkoituksensa. Tulehtunut koipi oli kentie merkki siitä, että minun on hidastettava menoani paitsi Caminolla myös elämässä yleensä. Olen luonteeltani tuhattajasataapainaja ja luulen piteleväni kaikkia maailman lankoja käsissäni ja olevani vastuussa kaikkien ihmisten onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä. Mutta nyt: Sata lasissa -elämän aika olkoon ohi! Teen pehmeän laskun kahdeksankympin kautta kuuteen-, sitten neljään ja lopulta kivaan mummomankelimaiseen kahteen kybään. Lasi ei enää helise liitoksissaan. Se kiittää ja kumartaa syväään.

Leonissa lasit ja lämpömittarit alkavat tosin kohta helisemään liitoksissaan…

caminooo 023

 

caminooo 010

Ostin sandaalit, jotka helpottivat kulkua rakontynkien kanssa. Lisäksi ostin jo edellisessä postauksessani näkemmänne haavainhoitoarsenaalin ja keskityinmurehtimisen sijaan itseni kuntoonpanoon. Aloin suhtautua tilanteeseen toisin. Muistin Paulo Coelhon sanat: It’s your road and yours alone. Others can walk it WITH you, but no one can walk it FOR you. Viisas mies, tuo Paulo, joka on muuten kulkenut tämän saman tien muistaakseni kahteen kertaan. Muut tekevät tätä matkaa rinnallani, tovin, toisen, jotkut pidemmän matkaa, mutta loppujen  lopuksi kyseessä on minun tieni, eikä kenenkään toisen, enkä saa laittaa matkani tarkoitusta muihin ihmisiin. Teoriassa niin helppoa, käytännössä kinkkisempää. Miten sitä voi oppia sanomaan hyvästit ja jatkaa matkaa ajatellen: No mutta, minähän olen täällä etsimässä itseäni, muut ovat vain mukava lisä!?

Uudet popot! Näillä kelpaa kulkea, tuntuu kuin pilvillä käppäilis!

caminooo 018

 

Se on vähän väsy turisti

 

caminooo 016

 

Olen yrittänyt löytää erästä kahvilaa (josta puskaradiot kertoivat), jonka ulkopöytään Coelho on raapustanut tikku-ukkokuvan itsestään kera koiran. Ei ole osunut vastaan. Däämn it. Minun jos kenen kuuluisi saada istua ko. kirjailijaneron istumassa pöydässä eiku tuolissa. Miksi? No siksi, että luen paraikaa kyseisen julkimon kirjoittamaa, maailmanlaajuista menestysteosta ’Alkemistia’ sekä muistelmiaan ’Pyhiinvaellusta’, jonka mies kirjoitti ensimmäisen vaelluksensa jälkeen. En tokikaan kanna kirjoja mukanani, vaan nöyrryin ja hankin Kindlen. Noloa, tiedän. Rakastan kirjoja, niiden tuoksua, tuntua ja tarinoita. Olen old-school henkeen ja vereen ! Mutta nyt, nytpä kannan Kinleä mukanani kuin kultakimpaletta. Vertaus on sinänsä osuva, että pienestä koostaan huolimatta jopa Kindle painaa ’jotain’ (=lisätaakka), mutta on siltikin yksi matkatavaroideni siniverisintä aatelia. Yksi viimeisimpiä poisheitettäviä. Tähän mennessä jotain on lentänyt roskiin jokaisella välietapilla: En mä tarttekaan tota, enkä tota, eikä tollekaan ole ollut liiemmin kysyntää! Kindlen tartten kunnes haudanlukko minut siitä erottaa.

Soo soo sinä nimetön pyhä vaeltaja! Tavarasta on hyvä päästä eroon mutta paikkana EI ole taukopaikan puunoksa prkl:

caminooo 114

Paulo kirjoitti alkemistissa: “The secret of life is to fall seven times and to get up eight times.” Minä nousin ylös pakkolevättyäni yli yhden henkisesti varsin tuskaisen yön ja heräsin valaistukseen: Tämä oli minulle oikein! Lepo teki kutanannaa! Minulla on Aikaa vaikka millä mitalla ja yllinkyllin ! Camino EI ole maratoni, eikä missään nimessä kilpailu. Tämä on jokaisen oma, yksilöllinen tie, eikä ole toista parempaa tai huonompaa.

Päätin etsiä ja löytää tänään oman tahtini. Minulle sopivan. Ja se riittää. Kuljin hitaammin kuin koskaan ennen kroppaani kuunnellen ja kas kummallisuutta; Lopulta tulin kävelleeksi enemmän kuin koskaan ja matka tuntui kaikin puolin paremmalta kuin koskaan. Mitä kummallisuutta? No sitä että: Sitä jaksaa huomattavasti paremmin kun ei polta itseään ensialussa loppuun. Aikamoisia itsetutkiskelun tuloksia sanon ma! Mitä sanot sa?

Matkalla (jota taitoin muuten ennätykselliset 33km) mieleeni nousi Regina Spectorin biisi ’You’ve got time’:

”Taking steps is easy, standing still is hard. But you’ve got timmmmeeeeeeee, you’ve got tiimmmeeee!” 

Linkkilinkki: You’ve got time !!!!

timeee

Biisin sanat osuvat ja uppoavat yliajattelevan mieleni Mount Everestiin kuin Titanic jäävuoreen. Minähän kävelen vaikka maailman äärin, kunhan ei tarvitse pysähtyä, ajatella, kohdata itseään, pelkojaan ja ongelmiaan. Minähän pakenen etenen ! Eteneminen on helppoa kuin heinänteko heinäntekoaikalaisilla. Paikalleen jääminen on kinkkisempi juttu. Hidastamisesta puhumattakaan. Siinä sisääntulvii pelottavan paljon ulottuvuutta. Syvyyttä. Totuutta. Joka ei aina ole niin kaunis kuin ego on luullut sen olevan.

Mutta yksi jos joku on vissi ja varma: Mulla on aikaa ! Ei tarvitse hoppuilla, olen varannut rutosti aikaa kävelyyn. Ei tartte edetä kisaillen, eikä haittaa vaik oisin kävelijä viimeinen ! Tärkeintä on etsiä tahti oma, niin että koko reissu on kuin yksi pitkä mindfullness-loma! 🙂

Nynnaurattaa!

Kyllä ny naurattaa ! Niin on kivvaa että hymyilen kovaan ääneen HUUTAEN! Sikspä tähän väliin sopii niin vallan mainiosti tämä Hanna-ystäväni heittämä positiivisuushaaste. Minähän olen tunnettu anti-haaste (ei siis arki-haaste)-ihminen ja normaalisti sanon some-haasteille kohteliaan juukiitosein. Mutta kyllä nyt kerran elämässä voi yhden positiivisuushaasteen vastaanottaa heiiiii !

Maaman positiivisuudet kuvina osat yks viiva viis:

1) Jalkavaivaisuuden takia jouduin lopulta nöyrtymään ja ottamaan bussin Leoniin. Joka on kaunis. Kaupungin kauneus piristi mieltä kuin kimppu kukkia
santiago4 058
2) Jalkavaivaisuus pantiin hoitoon kunno lääkearsenaalin avustuksella. Löytyi yöpaikka ja alapedistä toinen suomalainen! Tätä ilon päivää!
santiago4 062 santiago4 063
3) Olen kohdannut huikean ihania, supersuurisydämisiä ihmisiä. Porukka auttaa toinen toistaan ja mitään ei pöllitä vaikka jäis läppärit ja puhelimet sängylle tai aamupalahuoneeseen. Päinvastoin; jengi juoksee perässä palauttamaan! Eräs puolalaisnainen on kantanut maasta löytämäänsä käsinettä jo 50km matkan, koska uskoo löytävänsä sitä kaipaavan omistajan !
santiaagooo 012
santiago2 056
4) Ruoka on edukasta & buenoo ja nettiyhteys melkein aina reistailematon !
santiago4 031
camino 085
5) Ilma on ku morsian, maisemat silkkaa silmäinruokaa, immeisillä hyvä tahto ja mieli korkeella kuin enkelillä taivaassa!
camino 125
  (Pari parittelevaa perhosta. Pari siihen yleensä tarvitaan. Vähintään)
camino 147
            (Aamuyön vaeltajan varjoselfie)
Santiago3 044
Tämä hetki kiteytettynä: Mullon hyvä huugibuugi,
jalkaa hoidellaan Leonissa ainaskin kahden lepopäivän verran !
santiago4 054

Arkihaaste Vaeltajan Silmin

Minen ole mikään haasteihmisten haasteihminen, mutta kun tuo rakas ystäväni Maiju tämän pallon minulle joskus hamassa historiassa heitti, niin en voi olla sitä vastaanottamattakaan. Ja vaikka nämä vaeltajan arkirutiinit nyt ehkä vähän poikkeavatkin perusarkikuivioista, niin olenpa röyhkeä ja otan silti osaa. Urputtakaa, jos on urputtamista. Tämä kuvaa just mun arkea just tällä nimenomaisella hetkellä. 😉 Maijunkaan arki ei muuten ole mistään tavanomaisimmasta päästä! Jos haluatte tietää enemmän elämästä Englannissa iki-ihanan erityislapsen ja brittimiehen kanssa, niin klikkailkaa tienne tänne:http://www.meriannen.com/ ! Ihana blogi ja blogittaja, en paremmin sano!

Tästä se ny lähtee, Maaman arkihaaste kuvien kera osat yks viiva vitonen:

Yks) Aamukahveet masiinasta voila!

santiago4 036

Kaks) Aamupalaa ja matkaan valmistautumista kera ystäväin…

santiago2 010

Koli) Ja liikkeellelähtöä kukonlaulunaikaan…

santiago2 012

Neli) Jalat hyllylle huilaan hoi!

santiaagooo 068

Vitonen) Pyykkien pesuu ja kuivatteluu majatalon pihamaalla

Santiago3 009

Siitä ja tästä ja eripaljosta muustakin saman ja erinkaltaisesta on pyhiinvaeltajain arkipäivät tehty ! Olé !

South Park: Pyhiinvaeltajat on alieneja!

Kattokaas tää ja luokaa sitten ihan ikioma mielipide pyhiinvaeltajista: http://www.southparkstudios.com/clips/401754/its-a-pilgrim-sir

pilgrimmm

southpark

 

 

Siinä mielessä voin tämän hyväksyä, että ’alien’ tarkoittaa suomeksi myös ’outo’. Ehkä tässä ollaan vähän kummallisia, itse kukin, kävelykilometreistä riippumatta. Mut come oon nyt hei siellä tuotantoyhtiössä! Alieneja!?

Perskutarallaa ! Hulluinta on se, että itteäki naurattaa niin että hymyilen ihan ääneen.

 

Reporankana eteenpäin könyän vain!

Ahoi! Neuvo sulle: Hyväksi havaittua ei kannata vaihtaa ja vääriä summamutikkamuutoksia kannattaa kuin ruttoa kaihtaa ! Tämä pätee niin työssä, ihmissuhteissa kuin blogitekstiteemoissakin. Inspiroiduin itse ihan huikeisiin inspissfäreihin edellisestä postauksestani, joka sisälsi suolaa ja salvaa (haavoille) justiisa sopivassa suhteessa. Oho, tässähän syntyi ihan aasinsilta! Kulkuväylä asianytimeen rakentui eteeni ja eteenne kuin puskasta aivan: Miksipä tässä nyt hyväksi havaittua postausteemaa vaihtamaan? Siis kulkekaamme pitkin tätä auringonsiltaa ja jatkakaamme eilen aloitettua rakko-teemailtaa!

Okei. EI ole hauskaa edes. Mutta pakko kai sitä on huumoria vääntää silloin, jos sattuu sijaitsemaan keskellä pohjois-Espanjan vuoristoa, tuntemattomassa pikkukylässä (jonka nimeä allekirjoittanut ei vielä ehtinyt edes selvittämään) oikean jalan päkiässä kämmenenkokoinen rakko, varpaissa kahden sentin kolikon kokoisia vastaavia ja pää auringosta turtana kuin diapamista. Pakko on vääntää huumorin rautalankaa ja antaa kaikkien vitsiniekkakukkien kukkia, kun tilanne on mitä epäedullisin, ellei jopa epätoivoisin mahdollinen.

Oli kyllä ihan hirrrveen kivvaa nousta sängystä nollan tunnin yöunilta koko oikeaa jalkaa, aina varpaista niveltaipeisiin asti tykyttäen, tietäen, että edessä siinää Tie. Kuljettavaksi. Rakkojalan tallattavaksi. Iltayöstä jalkapohjaa alkoi kihelmöimään oikein olan ja selän ja kaikkien mahdollisten ruumiin osien takaa, eikä siinä viitsinyt alkaa lopenuupuneita vaeltajia herättelemään särkylääkkeiden ja myötätunnon toivossa. Kärvistelin aamu neljään asti. Ensimmäinen pariskunta näytti silloin elonmerkkejä ja liikekannallepanoeleitä ja rohkenin kuiskata: Oisko antaa nappia naamaan? Ihana hollantilais mies antoi minulle loput ibuprofiininsa (600mg) ja sanoi: Ota vaan yksi. Kiitin ja otin kaksi. Just in case.

Ja ilo on irti! Ah, Doctor House, I feel you! Särkynapeissa pelastuksen siemen.

Santiago3 055

Ja päivän vaelluskeissihän meni sitten sil viissiin, että -ilmeisesti jonkinlaisessa unettomuuden ja lääkehuurun sekaisessa mielentilassa- kävelin reippahasti 17 km pitkin peltoja ja metsiä, matkan, jota vaeltajat kollektiivisesti kauhistelivat edellisenä iltana sanoen: Sillä matkalla ei sitten ole mitään. Paljon juotavaa ja snackseja mukaan! Itsehän nautin tuosta osuudesta kuten kunnon masokistin kuuluukin. Jalan kipu lakkasi heti pillereiden ottamisen jälkeen (jolloin olisin saanut jopa unta, mutta jolloin piti jo olla tien päällä uudestaan) ja matka taittui sangen sankarillisesti ensimmäiselle välietaapille (välipalapysähdys ja jalankuntoonpano ystävän toimesta) ja sitä seuraavan seuraavalle päätepysäkille. Olen kylässä, jonka nimeä en jalkatuskaltani jaksa vaivautua selvittämään. Tiedän vain että olen tullut 111 kilometriä lähtökaupungista Borgoksesta. Se tieto riittää.

Jalalleni ei puolestaan-enää- ihan mikä tahansa hoitotoimenpide riitäkään. Osuimme taukopaikalle yhtaikaa aamun pilleripoijjaan ja vaimonsa kanssa ja tuuletellessani jalkojani he tulivat luokseni. Ensin kysymään miten voin. Sitten järkyttymään. ’Toi ei näytä hyvältä! Toi on fucked up!’ mimmi huudahti. Sangen rehellisesti. Arvostan rehellisyyttä muissa olosuhteissa, mutta nyt olisin kaivannut valkoista valhetta vainoharhaisuuteni tunnelia valottamaan. Vainoharhaisuus lähti tosiaan käyntiin yön pimeinä ja koleina tunteina nunnien ylläpitämän alberguen yläpunkassa maatessani ja ikkunan läpi täysikuuta katsellessani: Mitä jos tää on tulehtunu, mitä jos se tulehdus leviää verenkierron mukana ylöspäin aina sydämeen asti? Kuolenko mä tähän rakkoon!? Paranoidisuuteni ei ilmeisesti ole ihan tuulesta temmattu.

Näyte hänestä, joka aiheutti shokin:

Rakko kun auki on, sinne pöpö tekee asunnon!

Rakko kun auki on, sinne pöpö tekee asunnon!

Ja miten sievältä hän näyttikään ystävällisen aussinaisen hoitotoimenpiteiden jälkeen:

santiago2 062

Vaan kuinkas sittemmin kävikään? No alkoi monoon taas särkemään! Jalka ylös vikkelään!

santiago2 063

Kiitos lisätyynystä kuuluu oikeanpuoleiselle espanjalaisherralle, joka luovutti päänalusensa jalkaani varten. 

Tien päällä tai Alberguessa, yhtä kaikki, vaeltajajengi puhaltaa yhteen hiileen!

Tien päällä tai Alberguessa, yhtä kaikki, vaeltajajengi puhaltaa yhteen hiileen!

Jos yhteenlaskettais yks ynnä yks, olisin kanssavaeltajilleni tuhannen ja yhden palveluksen velkaa. Ehkäpä minun vuoroni koittaa vielä. Kunhan saan ensteksi oman kintun kuntoon, säryt veks, rakon alle uutta ihoo  niin maan peevelisti ja lepoa, lepoa lepoa -jota en luonteelleni uskollisena ole suostunut itselleni juuri (parin tunni päikkäreitä lukuunottamatta) tarjoamaan. Santiagon tiellä on siis minulle vielä rutosti opetettavaa.

Tässä oppi, joka ei kaataisi ojaan edes kaltaistani superlevotonta sielua: Lepää kun kroppa kaipaa lepoa. Pidä itsestäsi huolta.

Note to Self: Take Care (Kuten käsivarsitatuointikin yrittää sitkeästi muistuttaa)