Jipii, eilen kävin ottamassa tatuoinnin nepalilaisessa tatuointipaikassa! Olin aivan superhermona ennen tatuointiaikaa ja KERRANKIN naapurintäti Ronika tarjos alkoholia oikeeseen aikaan! Istuttiin koko aamupäivä tossa Lighthousen viereisessä mökissä siemailemassa paikallista viskiä samalla kun Ronika ja sen sisko teki sitä isoissa padoissa ja tarjos tietenkin lisää kokoajan, samalla syötiin myös hiilloksessa kypsennettyjä perunoita ja kananmunia nam nam! Lähdettiin siitä sitten Miian kanssa kohti Thamelia iloisessa pienenpienessä hiprakassa, saavuttiin tatuointipaikkaan ja kelpuutettuani luonnoksen työ alkoi. Se olikin sitten 4 tuntia silkkaa kipua ja tuskaa mutta lopputulos oli kyllä kaiken arvoista! Loppujenlopuksi ihossani komeili tämä hieno herrasmies:

Tälläinen lintu lennähti olalleni!

Kaikista varoitteluista huolimatta(varoittelut tulivat lähinnä äidiltäni..) kokemukseni nepalilaisesta tatuointistudiosta oli oikein positiivinen! Paikka oli pieni ja hämyisä, mutta kaikki tarvittava eli tatuointivälineet yms olivat oikein siistit ja kaikki kertakäyttöiset tarvikkeet otettiin suljetuista pusseista ja puhtaista astioista. Tatuoija oli ammattitaitoinen ja todella mukava heppu kaikenlisäksi!

Nepalilainen lemmikkini.

Kaikista siisteintä uudessa kuvassani on, että vaikka valkkasikin sen lähinnä sen takia että se on kuva lempi t-paidastani ja ihan tosisuperhieno kuva mielestäni, riikinkukko on Nepalin kansallislintu ja otin sen Nepalissa!

Nyt vaan toivotaan että uusi elukkani paranee nopeasti ja ettei siitä karkaa värit! Tällä hetkellä se on todella kipeä, kireä, kuumottava ja aristava mutta nyt ei parane valittaa, itsepähän tämän itselleni aiheutin!

• Tweettaa
• 

Heipähei taas!

Oon ollu kauhea laiskamato tän blogin päivittämisen kanssa nyt lähiviikot koska on ollut vaan niin älyttömästi puuhaa kokoajan. Sit kun sähköt tulee päälle niin sitä vaan käy nopeesti kattomassa kaikki tärkeet jutut koneelta ja rientää taas muihin puuhiin! Aika on lentänyt ihan hurjan nopeesti, en saata uskoa että meillä on vaivaiset 3 viikkoa jäljellä Nepalissa, KAMALAA! Mihin kaikki aika on mennyt?!?!? Tulee ihan suru puseroon kun ajattelen että 20 päivän päästä pitää jättää hyvästit kaikelle tälle ja kaikille ihanille ihmisille joista on muodostunut mun perhe täällä. Mut ei mietitä sitä vielä, kolmessa viikossa ehtii puuhata vielä vaikka mitä kivaa ja jännää!

Koska en oo nyt tosiaan ole päivittänyt blogiani rikollisen pitkään aikaan ja ollaan puuhattu tänä aikana vaikka mitä, kerron lyhyesti lähiviikkojen tapahtumat ja kuulumiset!

-Noin kolme viikkoa sitten kokkailtiin Miian kanssa suomalaista ruokaa Bikramille, Bishalille, alakerran naapureille ja näiden yhdelle kaverille. Tehtiin kasvispihvejä (piti tulla pullia mutta ei pysynyt kasassa niin niistä tulikin pihvejä), majoneesijugurttikevätsipulikastiketta (meni kermaviilikastikkeen korvikkeena) ja keitettyjä perunoita. Eihän se ihan nyt mikään suomalainen perinneruoka ollut mutta ainakin kaikki maut oli ihan kun suomalaisesta kesäkeittiöstä! Me ruvettiin kokkaamaan klo 16 ja ruoka tais olla pöydässä klo 21! Me tehtiin niin valtava määrä sitä kasvispihvitaikinaa joten paistamisessa meni jokunen tovi.. Naapurintäti Ronika on tosi avulias ja haluaa tehdä aina oikeestaan kaiken itse niin se sit jyräs meidät jossain vaiheessa ja paistoi ne kasvispihvit loppuun. Ilta oli ihan superkiva ja kaikki nautti ruuasta valtavasti, ihmiset oikeen ahmi sitä ruokaa ja nuoli vielä lautasetkin, oltiin niin onnellisia Miian kanssa!  Santoshilla sattui olemaan myös syntymäpäivät samana iltana ja häntä varten oli hankittu hieno kakku jossa luki “Happy Birthday Santosh”. Ruuan ja kakun syönnin lomassa juotiin sitä paikallista siemenistä ja kuumasta vedestä koostuvaa “olutta” (lausutaan thumba mut en tiedä miten kirjotetaan) jota naapurit olivat tuoneet mukanaan!

Mä raastamassa hiki hatussa vihanneksia.

Ronika kokkaa, Miia katselee syrjäytettynä!

Santoshin synttärikakku, synttärisankari on juuri aikeissa puhaltaa kynttilät.

Seuraava aamu ja vihdoin Miiakin sai kokata.

Ei jaksettu millään paistaa illalla kaikkia pihvejä, joten laitettiin taikina jääkaappiin ja paistettiin aamulla loput. Oli muuten superherkku aamupala: kasvispihvejä paahtoleivän päällä nam nam! :p

Loppuun juotu "thumba".

-Suomiruokaillan jälkeisenä päivänä meillä oli Miian kanssa oikein tyttöjen herkkuhemmottelupäivä. Lähettiin aamupäivällä Thameliin, mentiin yhteen tosi halpaan mutta superhyvään pikaruokaravintolaan syömään ranskalaisia ja kevätkääryleitä. Istuttiin siellä varmaan 2 h ja höpöteltiin vaan niitä näitä. Sen jälkeen molemmilla kolotti makeahammasta ja lähdettiin metsästämään täydellistä jälkiruokaa. Monen leipomon ja kahvilan läpikäynnin jälkeen mentiin kurkkaamaan yhteen meidän lemppariravintolaan ja sieltä löytyi täydellinen juustokakku! Otettiin kahvit ja juustokakkupalat ja lopulta vielä olut puoliksi, istuttiin varmaan 4 tuntia siellä taas vain höpöttämässä! Illalla otettiin viinipullo ja vähän paikallista viinaa kokiksen keran meidän huoneeseen ja räpsittiin satapäin urpoja kuvia ja muutenkin hölmöiltiin, kaikenkaikkiaan ihan superkiva päivä!

Maailman parhaita ranskalaisia, maailman parasta majoneesia ja maailman parhaita kevätkääryleitä!

Miia ja täydellinen juustokakku. <3

-Reilut pari viikkoa sitten Tuula suomesta tuli Lighthouseen vieraaksemme pariksi viikoksi. Tapasimme hänet Miian kanssa Goalla, Miia kertoi jo sillon Nepalista Tuulalle joka kiinnostui kovasti ja nyt kun kuuli että tulimme tänne, hänkin halusi tulla katsastamaan itse että millainen meininki täällä on! Tuula halusi varsinkin tutustua VCD Nepal järjestön toimintaan ja nähdä erilaisia paikkoja, joissa vapaaehtoistyötä voi tehdä ja niitä Miian kanssa näytimmekin hänelle niin paljon kuin ehdimme. Kun Tuula saapui tänne, hän toi tullessaan suklaata (eikä mitä tahansa suklaata vaan fazerin sinistä ofcourse) ja salmiakkia sekä suomalaisia aikakausilehtiä. Olin näistä suomentuliaisista niin onnellinen että meinasin ruveta itkemään!

Tuulan eka ilta.

-Muutaman päivän päästä Tuulan saapumisesta lähdimme kolmistaan (Minä, Miia, Tuula) 4 päivän reissulle Chitwaniin ja Pokharaan. Lähdimme eräs aamu hyvin varhain bussilla matkaan ja noin 6 tunnin päästä saavuimme Chitwaniin joka oli todella kuuma viidakkoinen paikka joka suoraansanottuna toi ihan mieleen Afrikan! En ole Afrikassa käynyt (paitsi Egyptissä) mutta voisin kuvitella että siellä on ihan samannäköistä kun Chitwanin Saurahassa. Paikka oli aivan upea ja puuhasimme superpaljon siellä vietetyn kahden päivän aikana. Kävimme esim. viidakkokävelyllä jossa näimme mm. Sarvikuonon (ihan valtava ja superpelottava eläin, sain pienen paniikkikohtauksen sen nähtyäni koska kävelyllä ollaan omalla vastuulla ja ne voi hyökätä!) ja krokotiilin. Tosin jälkeenpäin ajateltuna tolla viidakkokävelyllä ollut opas oli paljon pelottavampi kun se sarvikuono koska se halus kokoajan tulla ihan muhun kiinni ja lopulta kysyi sitten ihan suoraan että saako suudella, no eipä saanut! Tämän huiman retken lisäksi me uitiin joessa, oltiin elefantin kyydissä, käytiin lintubongausretkellä ja nähtiin paikallisen tharuheimon perinnetanssiesitys. Meidän hotelli oli ihan joen vieressä joten kävimme pari kertaa joen rannass paistattelemassa päivää ja nappaamassa kylmiä juomia. Mä oisin ihan hyvin voinut jäädä sinne viikkokausiksi, se oli upea paikka, mutta meillä oli aikataulu ja 2 siellä vietetyn yön jälkeen oli pakko lähteä kohti Pokharaa.

Welcome to Sauraha!

Joen rannalla Chitwanissa.

Sunset in Chitwan.

Pieni sarvikuono uiskenteli veessä!

-Chitwanista oli n. 5 tunnin bussimatka Pokharaan. Pokharakin oli todella kaunis paikka mutta ei tehnyt muhun ihan yhtä suurta vaikutusta kuin Chitwan. Meillä oli kuitenkin superkivaa sielläkin, käytiin esim yhdessä vuoristokylässä jossa Miia teki vapaaehtoistyötä. Kylä oli aivan ihana ja perhe jonka luona Miia asui työnsä aikana, oli vielä ihanampi! Niin kultaisia ihmisiä kuin olla ja voi, ne tarjosi ruokaa ja juomaa ja olisivat halunneet että jäädään yöksi mutta meidän piti palata hotellille koska seuraavana aamuna oli aikaisin lähtö takaisin Kathmanduhun. Vuoristokylään meni Pokharasta tunti bussilla ja kun tultiin takaisin sieltä, matkustettiin bussin katolla. Se oli pikkasen pelottavaa mutta lähinnä vaan superhauskaa! Vikana iltana Pokharassa mentiin hyvään ravintolaan jossa syötiin kunnolla ja otettiin vähän viiniä, tavattiin ravintolassa jotain mukavia tyyppejä joiden kanssa mentiin sitten vielä yhille ruuat jälkeen, oli ihan superkiva ilta! Seuraavana aamuna lähettiin takaisin kohti Kathmanduta, bussimatka kesti taas sen 6 h ja oli yhtä tuskaa koska mun penkki oli ihan kauhee ja olin niin superväsynyt. Chitwan-Pokhara reissu oli aivan mahtava mutta myös superuuvuttava! Se saattoi johtua myös meidän tiukasta aikataulusta ja monista aktiviteeteista koska oli pakko ehtiä tehdä mahdollisimman paljon tuon 4 päivän aikana ja siinä me kyllä onnistuttiin!

Järvi Pokharassa.

Bussin katolla!

Paljon paljon muutakin on tapahtunut mutta tässä nyt ainakin joitain kohokohtia! Mua jännittää nyt pari juttua ihan sikana, a) Meen huomenna yhteen tatuointipaikkaan johon jätin mallikuvan pari päivää sitten ja jos kelpuutan sen tatuoijan tekemän luonnoksen, huomenna saan uuden kuvan ihooni! Kuva on eräänlainen riikinkukko ja se tulisi tohon mun solisluun ja olkapään tienoille, oon ihan hermona mut myös innoissani! b) Me lähdetään vaellukselle alle viikon päästä jee! Pakko kyllä kohottaa vähän kuntoa ennen sitä ettei ihan läkähdytä!

Koitan päivitellä tän vikan kolmen viikon aikana vielä kuulumisia, nyt pitää mennä vähän päivää paistattelemaan!

Aika on mennyt ihan tositosi nopeesti! Ei uskois että siitä on jo puoltoista viikkoa, kun palasin luostarista takaisin Lighthouseen, hurjaa muutenkin ajatella että oon viettänyt Nepalissa jo 7 viikkoa, enää 5 jäljellä. Kun saavuin tänne Lighthouseen takaisin viime viikon tiistaina, olin vielä kipeänä joten pari ekaa täällä vietettyä päivää meni ihan rauhallisissa tunnelmissa. Vietettiin aikaa Annen ja Manuelin kanssa, lueskeltiin paljon kirjoja, otettiin aurinkoa ja vaan nautittiin olostamme. Viime keskiviikko oli ihan täydellinen päivä eikä oikeestaan mitään ihmeellistä tapahtunut, istuttiin Miian kanssa koko päivä kattoterassilla aurinkoa ottaen ja jutellen, välillä syötiin ja illalla naapurintäti tuli tänne yläkertaan mukanaan paikallista “viskiä” jota se oli itse tehnyt. Otettiin kaikki lasilliset sitä, ja juhlittiin samalla sitä että Miia sai kutsun työhaastatteluun kun palataan takaisin suomeen jee!

Viime Torstaina Anne ja Manuel halusivat valmistaa meille Saksalaisen aterian. Täällä kokkaaminen on sinänsä haaste kun käytössä on vaan kahden levyn kaasuhella, ja ihmeellisiä painekattiloita. On täällä muutama kattila ja pannukin mutta niiden kunto on sitten ihan oma juttunsa! Uunia ei ole ollenkaan ja muutenkin hommat toimii vähän eritavalla kun Suomessa. Mutta oikein hyvin Team Saksa suoriutui tästä koitoksesta. Naapuritkin oli kutsuttu mukaan meidän kanssa syömään, ja ne tulivat koko perheen voimin mukanaan oman pihan kana (paloiteltu valmiiksi, ei sentään kokonaista) joka sit paistettiin alkupalaksi. Meitä oli iso joukko koolla, paikalla oli Bikram, Bishal, naapurit, Bikramin setä, Anne&Manuel ja minä ja Miia. Manuel pisti kyllä aika-arvioks että 30 min menee, loppujenlopuksi tais mennä lähemmäs 2,5 h mut se ei haitannut yhtään, ruoka oli supermaistuvaa, nautiskeltiin samalla olutta ja meillä kaikilla oli ihan sikahauskaa koko illan ajan.

Lauantaina oli Holifestivaali ja myös valitettavasti Annen ja Manuelin kotiinpaluupäivä. Heidän lentonsa lähti kyllä onneksi vasta illalla niin hekin (tai oikeestaan vaan Manuel koska Annella oli vähän huono olo :/) pääsi juhlallisuuksiin mukaan. Oli ihan superhauskaa kun pelattiin Holipeliä joka on siis vesisotaa! Oltiin Miian, Manuelin, Bishalin, naapurintädin, hänen tyttärensä ja parin muun lapsen kanssa kattoterassilla ja heiteltiin vettä ja värijauheita toistemme päälle. Lopputuloksena oltiin kaikki ihan läpimärkiä ja ihan kirjavia värijauheiden takia. Mun vaalee tukka imi sitä väriä kun sieni ja siinä on vieläkin paikoitellen sellanen mukava vaaleenpunane sävy. Olin pelin alussa ihan kauhuissani kun mulla oli ihan vähän pinkkiä tukassa ja ajattelin että voi ei nyt pysyn kyllä noista väreistä kaukana, no siitä ei mennyt kauan kun Bishal ja pari lasta hyökkäs mun ja Miian kimppuun verenpunasen jauheen ja veden kanssa ja sen jälkeen olikin sellanen pienen merenneidon säväys tukassa! Mutta hauskaa oli, sitä ei voi kieltää ja oli ihan pienen tukanvärjäytymisen arvoista. Illalla mentiin naapureille alakertaan syömään herkullinen ateria, ruokaa oli mielin määrin ja vaikka mitä sortteja. Ja naapurintäti kantoi ruokaa kokoajan lisää meille! Syötiin lattialla Nepalilaisten perinteiden mukaisesti ja kellään ei ollut omia lautasia vaan syötiin kaikki yhteisistä astioista, eikä ollut yhtään ällöä vaikka niin voisi luulla. Ja taas paikallinen viski virtasi ja naapurintäti halusi kokoajan kaataa sitä meille lisää, jouduttiin kyllä toppuuttelemaan aikalailla koska sen verran vahvasta tavarasta on kyse. Kesken aterian jouduttiin hyvästelemään Manuel ja Anne, ikävä tulee mutta kesän lopussahan me taas nähdään jee.

Oltiin puistossa eräs päivä ja apinat tuli ja pölli meidän sipsit!

HAPPY HOLI!!!

Anne, minä, Manuel ja Miia.

Muutenkin tää luostarinjälkeinen aika Lighthousessa on ollu ihan mahtavaa, ollaan rentouduttu tosi paljon mutta myös puuhattu kaikkea kivaa. Ollaan myös vietetty tosi paljon aikaa alakerran naapureiden kanssa, paljon enemmän kuin ennenkun lähdin luostariin. Yks päivä naapurintäti vei meijät sen äidin luokse ja siellä saatiin ihana ateria, paistettua kananmunaa ja tulistakasvisseosta alkupalaksi ja kasvisnuudelisörsseliä pääruuaksi ja ruokajuomaksi runsaasti paikallista viskiä. Naapurintäti, sen sisko ja heidän äitinsä halus kokoajan kaataa meille lisää sitä juomaa ja päivähuppeliinhan se koko homma päätyi mun ja Miian osalta! Naapurintäti eli siis Roonika (olisin voinut tän nimen kertoa aiemminkin muttakun on niin kiva käyttää sanaa ‘naapurintäti’) on niin kultanen, eilenkin juttelin hänen kanssaan pitkät jutut vaikkei hän oikeastaan puhu englantia ja mä vielä vähemmän nepalia. Jotenkin se kommunikointi kuitenkin onnistuu kun tahtoa ja kärsivällisyyttä löytyy. Se oli niin sympaattista kun Roonika selitti mulle ihan totisena että hän ei pidä avioeroista. Kun tähän kulttuuriin ne ei oikein kuulu, en ruvennut mitään väittämään vastaan vaan nyökyttelin vaan ja toistelin että joo ei hyvä juttu vaikka omatkaan vanhemmat eivät enää naimisissa ole.

Tänään käytiin Roonikan, tämän aviomiehen, Bikramin ja Miian kanssa jollain hindutemppelillä aamukuudelta, Roonika tuli herättelemään meitä 5.40 aamulla, oli tosi lähellä että oisin jäänyt nukkumaan mutta onneksi en jäänyt koska se aamulenkki oli tosi antoisa! Temppelialue oli pieni mutta kaunis ja aamulla on ihana kävellä kun ei ole niin tuskaisen kuuma niinkun päivällä. Käytiin myös sellasessa puutarhamyymälässä jossa oli kauniita värikkäitä kukkia hirveät määrät ja siellä leijaili huumaava kukkaistuoksu! Meijän kävelyn alussa kyllä käveltiin joenvartta ja se ei todellakaan ole niin mukavaa kuin miltä kuullostaa koska toi vieressä oleva “joki” on kauhee haiseva uoma joka on IHAN täynnä roskaa. Se on niin surullinen näky ja siitä nouseva haju on todella paha ettei sen lähellä pysty olemaan. Joskus iltasin tuuli puhaltaa sen hajun tänne meille kotiin ja se ei oo kivaa.

Mutta kumminkin, täällä menee siis erittäin hyvin! Täällä on ihanaa, Lighthouse on ihana, ruoka on ihanaa ja Roonika on ihana ja itseasiassa ruuasta ja Roonikasta tulikin mieleeni että tänään ollaan menossa taas syömään alakertaan naapureille jee nam nam!

ps. Tänään laitoin amk-haut vetämään (matkailuala ykkösenä ofcourse ), toivottakaa onnea, mä haluan jo kouluun!

Hei taas!
Olen palannut Godawarista takaisin Kathmanduhun, itseasiassa tulin sieltä muutaman päivän sovittua aikaisemmin jo tämän viikon tiistaina, koska minuun iski kova kuumetauti reilu viikko sitten. Lähdin luostarista tietenkin vähän haikein mielin koska se oli kotini 3 viikon ajan ja pääsin siinä ajassa sisään luostarin rutiineihin ja munkkien erityiseen ja omaan maailmaan. Toisaalta minusta oli taas ihana palata takaisin Kathmanduhun ja Lighthouseen, koska tämä tuntuu kodilta ja sitähän tämä onkin Nepalinvierailuni ajan. Ja oli ihana nähdä taas rakas Miia, Bikram, Bishal, Santosh, alakerrassa asuva vuokraisännän perhe sekä Anne ja Manuel joista on muodostunut perheeni täällä. Tosin eilen jouduimme jättämään hyvästit perheemme kahdelle jäsenelle Annelle ja Manuelille, jotka palasivat eilen takaisin Saksaan. Meitä harmittaa kauheasti että he eivät enää ole täällä meidän kanssa, mutta hyvästit olivat silti iloiset, koska olemme jo sopineet että menemme Miian kanssa loppukesästä Saksaan pariksi viikoksi heidän luokse kyläilemään! Tällä viikolla Lighthousessa on jo sattunut vaikka mitä mukavaa mutta ennenkun alan avautumaan siitä sen enempää, kerron teille ajastani luostarissa:

Ensivaikutelma

Kun saavuin luostariin noin 3 viikkoa sitten eräänä Torstai iltapäivänä, en oikein tiennyt mitä odottaa. Olin käynyt luostarissa aiemminkin, kun me vietiin Laurie sinne, mutta se vierailu kesti ehkä noin 20 minuuttia, eikä siitä saanut oikein käsitystä että millaista olisi ASUA munkkiluostarissa. Laurie oli meitä vastassa kun saavuttiin paikalle, kiikutettiin mun tavarat mun ja Laurien huoneeseen ja sitten aika pian Miia ja Bikcy jo lähtikin takaisin Lighthouseen. Laurie esitteli nopeasti luostarin, käytiin katolla katsomassa maisemia ja sitten mentiin tietokonehuoneeseen jossa munkeilla oli joku tietotekninen ongelma. Hetken päästä menin yksin huoneeseemme, soitin äidille ja ilmotin olinpaikkani yms ja sitten aloin purkaa tavaroitani. Ja sitten se iski. Olo että mä olen täällä, syrjässä, yksin (tai no Laurien kanssa, mutta hänkään ei puhu Suomea eikä oltu tunnettu kuin alle kk) ilman mitään tekemistä paitsi opettaminen ja sekin on vaan aamusta pari tuntia. Tuntui hetken tosi tyhjältä. Sitten Laurie tuli huoneeseen ja ruvettiin juttelemaan luostarista ja siellä olemisesta. Laurie selitti jotain tunneista ja muutenkin päivärutiineista ja pian mulle selvisi että niissä aikatauluissa ja Laurien selittämissä ajoissa, ei ollut oikein mitään samaa. Eli siellä aikataulut meni vähän silleen, että sillon opetetaan kun oppilaat ilmestyy paikalle. Meille ei erikseen kerrottu mitään ja se häiritsi mua alussa ihan hirveesti, kun ei ollut ketään ihmistä joka antais neuvoja tai kertois asioista, kaikki piti oppia ja huomata itse. Mulla oli tietenkin se etu et Laurie oli siellä ja pystyi kertomaan mulle asioista mut se oli joutunut selvittää kaiken ihan ite.
Pari päivää meni vähän sumussa kun yritin tottua Luostarin meininkiin ja siihen että ei oikein tiennyt aikatauluista tai mistään mitään ja meni vaan muiden mukana. Ja piti tottua siihen, että suurimman osan ajasta ei ollut oikein mitään tekemistä. Parin päivän jälkeen aika alkoi kuitenkin lentää, opin nauttimaan omasta ajasta ja tekemättömyydestä, loppuaika tuntui suunnilleen samanpituiselta kun kaksi ekaa päivää. Ensivaikutelma ei kaikesta tästä huolimatta ollut huono, luostari oli vaan niin erilainen paikka kun mikään missä olin aiemmin ollut. Kun hyväksyin sen, että luostari on aivan omanlaisensa paikka, näin kaiken mitä en heti huomannut: energiset ja iloiset munkit touhuamassa ja juoksentelemassa ympäriinsä, kauniin rukoushallin, hyvät ruuat ja muutenkin niin kauniin ympäristön.

Luostarin päärakennus ja kaunis taivas!

Luostarin pihapiiriä

Asuminen

Asuin tosiaankin Laurien kanssa samassa huoneessa, rakennuksessa jota munkit kutsuivat kouluksi koska alakerrassa oli koululuokat. Huone oli ihan hyvänkokoinen ja siinä oli iso vessa jossa oli myös suihku. Miinuksena se, että huone oli kauttaaltaan kaakeloitu mikä teki siitä jäätävän kylmän, lattialle ei esimerkiksi kannattanut paljain varpain astua ellei halunnut palelluttaa varpaitaan! Suihkustakaan ei ollut niin suurta iloa kun luulisi koska vesi oli jääkylmää. Suihkun vieressä roikkui joku hökötys, jonka piti olevinaan olla vedenlämmityslaite, mutta en sitten tiedä että milloin se vekotin on viimeksi toiminut! Kylmään suihkuun tottui kuitenkin paljon nopeammin kuin luulin, ensimmäinenkään jäätävä suihku ei loppujenlopuksi ollut ollenkaan paha, se virkisti mukavasti ja tuloksena oli puhdas Karoliina! Ensimmäiset pari päivää olin huoneessa ollessani ihan jäässä, mutta sitä mukaan kun ilmat lämpenivät, lämpeni huonekin eikä siellä ollut enää niin sietämätöntä olla. Mutta oli se kyllä ihan mukavaakin että ulkona oli suurimman osan ajasta lämpimämpää niin ei tullut sitten vain huoneessa nyhvättyä kokoaikaa.
Ajanviete
Kuten jo aiemmin mainitsin, tekemistä ei kauheasti ollut (ainakaan samalla tavalla mihin oon tottunut) ja tylsyys pääsikin iskemään parin ekan päivän aikana. Kun lopulta rupesin vaan keksimään tekemistä niin kyllä sitä sitten löytyikin. Osa päivästä meni aamun koulutunteihin, sen jälkeen oli lounas, kolmelta rukoushetki (kesti tunnin ja munkkien rukousten kuuntelu oli äärimmäisen rentouttavaa) sen jälkeen teehetki ja illallinen seiskalta. Väliajat kävin kävelyillä (joka päivä lounaan jälkeen), lueskelin, kirjoittelin ja katoin elokuvia joita raahasin ison pinon mukanani Kathmandusta. Suurimman osan ajasta hengasin kuitenkin Laurien ja munkkien kanssa, käytiin usein kahvilla koska luostarin lähellä oli paljon pieniä ravintoloita ja eräs mukava parikymppinen munkkipoika näytti meille paljon mielenkiintoisia paikkoja lähistöltä. Lähiympäristö oli ihan äärimmäisen kaunista ja vaikka vaan käveli ympäriinsä, tuntui että olisi muka ihan kauheasti tekemistä vaikka vaan todellisuudessa näki lumoavan kaunista luontoa silmänkantamattomiin. Pari kertaa kolmen viikon aikana käytiin myös Thamelissa Laurien kanssa, oli ihan mukava päästä välillä ihmiten ilmoille netissä ja kaupoissa käymään.

Kävelyretkellä kala-allaspaikassa (Godawari Fisheries)

Opettaminen

Tiesin jo Suomessa että työ jota menen Nepaliin tekemään, on opettamista. Jankkasin sitä kaikille ja tiesin kyllä mitä opettaminen pitää sisällään mutta en missään vaiheessa sisäistänyt sitä, että opettaminen voisi olla jotenkin vaikeaa. No, nyt se on itsestäänselvää että ei se helppoakaan ole. Ensinnäkin opetettavani oli 20-päinen lauma 8-18 vuotiaita munkkipoikia joiden keskittymistaso ei ollut aivan huippuluokaa. Toiseksi, sain opettaa heille periaatteessa ihan mitä vaan ja sekin oli paljon hankalempaa kuin miltä kuullostaa. Jos olisi ollut tietyt jutut että opeta näitä, se olisi ollut huomattavasti helpompaa kun asetelma, opeta ihan mitä vaan. Ja jos se edes olisi mennyt niin että olisin ihan itse saanut päättää ja suunnitella, että mitä opetan mutta Lauriella oli selvät mielipiteet ja ainakun ehdotin jotain, hänellä oli parempi ehdotus. Se rupesi turhauttamaan jossain vaiheessa niin paljon että lopulta annoin vaan periksi, ja annoin Laurien sanella että mitä tehdään. Ja erona oli myös se, että Lauriella oli materiaalia vaikka muille jakaa, oli lukuisia lastenkirjoja, pelejä, värikyniä, vihkoja yms. Mulla oli vihko ja siinä se, en tajunnut ottaa mitään muuta mukaan. No sain onneks lainata Laurien materiaaleja ja kyllä mä sit lopulta sain suunnitella ja toteuttaa ihan omia tunteja. Turhautuminen ei kyllä siitä vähentynyt mihinkään koska oppilaita oli tosi vaikea saada kuuntelemaan yhtään mitään ja asioiden selittäminen oli supervaikeaa kun meillä ei ollut yhteistä kieltä jolla olisin voinut kertoa asioita. Ja asioita hankaloitti vielä kaiken tämän lisäksi se, että englanti ei ole mun äidinkieli. Myös tuntien ideointi tuotti tuskaa, kun ei tiennyt että mikä olisi parasta oppilaille ja että mitä he jo osaavat. Kaikenkaikkiaan opettaminen oli siis supervaikeeta mutta loppujenlopuksi suoriuduin siitä kuitenkin kunnialla ja koko hommasta jäi ihan hyvä maku suuhun, varsinkin koska vika oppitunti jolla olin mukana, oli aivan mahtava. Leikittiin ja pelattiin poikien kanssa ja lopulta munkit innostuivat laulamaan ja taputtamaan ja ne pakotti mut ja Laurien tanssimaan laulun tahtiin.
Munkit
Ensimmäiseksi täytyy todeta, että mulla oli TÄYSIN väärä käsitys munkkien elämästä. Mä luulin että ne elää kaikki täysin suojattua elämää, ilman kännyköitä, televisiota, leluja tai muutakaan tällästä. Luulin että ne kaikki on pienimmästä pitäen tosi hartaita ja asiallisia 24/7 ja et ne ei saa tyyliin puhua mulle, koska oon tyttö. No totuus oli kuitenkin ihan toinen. Se asia mitä en näissä mun pohdinnoissa ottanut huomioon, on se että pojat on kuitenkin aina pokia. Nuoremmat munkit, sanotaan sieltä nuorimmasta 8-vuotiaasta ihan niihin 20-vuotiaisiin, oli tosi energisiä ja leikkisiä, ne pelas, leikki ja vitsaili aina tilaisuuden tullen ja oli ihan supermukavia. Ne hymyili kaikki kokoajan ja mä rakastuin niihin kaikkiin! Mulle tosi läheiseks muodostui Lodhen-niminen pikkumunkki, en oo sen iästä ihan varma mutta se tais olla 15-vuotias, se oli kumminkin tosi pienenkokoinen ja herttainen kun lapsi, että saattoi se olla nuorempikin. Me aina hymyiltiin toisillemme ja aina tunneillakin se hakeutui mun lähelle ja halus että mä luen sille tai että jaan sen kanssa kirjan jos niitä ei ollut tarpeeksi kaikille. Me tultiin tosi hyvin toimeen vaikkei Lodhen edes puhunut kauheasti englantia. Sitä on kyllä kauhea ikävä, niinkun kaikkia muitakin munkkeja! Siellä oli sitten muutamia niitä vähän vanhempia munkkeja, 30-vuotiaasta ylöspäin jotka oli myös tosi iloista porukkaa, nekin kaikki aina nauroi ja hymyili ja oli hirmu ystävällisiä. Meidän naapurihuoneessa asui yks ihan supermukava munkkimies joka aina pyys meitä teelle sen huoneeseen ja halus aina näyttää meille tiibetiläisiä musiikkivideoita. Vietettiin tän kyseisen munkin huoneessa tosi paljon aikaa varsinkin iltasin illallisen jälkeen kun kaikki muut oli jo vetäytynyt huoneisiinsa ja alkanut käydä yöpuulle.
Musta muuten tuntuu että munkit ei taida levätä koskaan! Niillä oli aina joku projekti tai touhu meneillään, ne ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, jos ne ei ollut rukoilemassa rukoushallissa, ne joko rakensi, oli koulutunneilla, maalas aitoja tai nikkaroi jotain, aina löyty jotain puuhaa. Sitä seuratessa tuli ihan laiska olo!

Munkit maalauspuuhissa kun uusivuosi oli ihan ovella.

Mun kavereita

Ruoka

Pelkäsin ihan kauheesti etukäteen, että millaista ruokaa luostarista saa, koska siihen aikaan mulla oli just se pahin ruoka-angsti meneillään kun sinne lähdin, sain kumminkin huomata, että ihan turhaan pelkäsin! Kun saavuin sillon yks ilta luostariin, oli jo melkein illallisaika ja sain heti maistaa nuudelikeittoa jota luostarissa syötiin aina iltaisin. Se ei ollut mitään ihan tavallista nuudelisoppaa, vaan ne nuudelit oli superpaksuja ja muutenkin koostumukseltaan niin ihania! Ne lillu sellasessa sakeessa kasvisliemessä joka oli myös tosi maukasta. Siihen soppaan en sen kolmen viikon aikana ehtinyt edes kyllästyä koska se oli niiiiiin hyvää. Aamupalaks oli joka toinen aamu sellanen valkoinen pehmeä, kuuma leipärulla (näytti vähän korvapuustilta) ja sitä syötiin silleen rullaamalla auki ja repimällä paloja. Se leipä oli ihan ok mut ei siin oikeestaan ollut mitään makua kun ei sen leipomisessa oltu käytetty edes suolaa, sen leivän kaa tarjottiin kyl sellasta vihreetä chilikastiketta joka anto vähän sentään makua. Jokatoinen aamu sen leivän kanssa sai sellasta SUPERHYVÄÄ mausteista perunakeittoa. Se keitto ja leipä oli niin nannaa yhdistettynä! Lounaaks oli dhal bhatia, eli riisiä, kasviscurrya ja linssikeittoa, se maistu luostarissa jotenkin ihan erityisen hyvälle ja se oli ihan hyvä että tykkäsin koska sitä annosteltiinkin sellanen metsurinannos vaikka kuinka yritti pyytää vähemmän. Eikä siellä ikinä kehdannut jättää ruokaa kun kaikki muut ahmi niin hyvällä halulla joka murusen ja nuoli vielä lautasenkin. Pari kertaa oli kyllä pakko heittää tähteet suosiolla koiralle kun ei napa vaan enää vetänyt. (Siellä oli sellanen ihan raivohullu psykopaattikoira joka vaan haukku ihan kauheesti jos sitä katto silmiin tai vähän meni lähemmäs. Mä kyl luulen et se on tullu sellaseks kun ne munkit aina härnäs ja kiusas sitä!)
Uutenavuotena ja yhtenä toisena erikoisjuhlapäivänä saatiin juhlaruokaa, periaatteessa samaa riisikasvisjuttua mut vähän erikoisemmilla aineksilla ja mukana oli myös sientä ja nuudelia ja paljon muuta hyvää. Ruuan kanssa tarjottiin juhlapäivinä sellasta paksua vähän kokkareista jugurttia joka ulkomuodostaan huolimatta oli ihan superhyvän makuista.
Mä en muuten tiedä et mikä ihme siinä oli mut tuol luostarissa mulla oli kokoajan ihan KAUHEE nälkä, kokoajan teki mieli syödä jotain. Ton kolmen viikon aikana tulikin syötyä ihan ennätysmäärä keksejä ja sipsejä ja kaikkia epäterveellisiä makupaloja. Kai se oli se ajoittainen toimettomuus joka pisti syömään! Olin ihan varma että lihoin ihan sikana ton kolmen viikon aikana mutta Kathmandussa sain huomata että en ollutkaan lihonut vaan lähinnä päinvastoin, olin ihan että mitäs hittoa! Jokapäiväiset tuntien kävelyretket teki siis tehtävänsä! Pieni riisipömppis on kyllä kasvanut kun sitä riisiä tulee syötyä niin kamalasti täällä.

Uudenvuoden ateria nam nam!

Tiibetiläinen uusivuosi eli Losar

Luostari jossa elelin oli siis Tiibetiläisbuddhalainen munkkiluostari, ja vaikka aluksi luulin että munkit puhuivat nepalia, oikeasti he höpöttelivätkin tiibetin kieltä keskenään. Luostarissa ollessani vuosi vaihtui 2037 vuodesta vuoteen 2038, Jäniksen vuoteen. Me ei etukäteen tiedetty et millon uusvuos oikein on kun kukaan ei oikein osannut sanoa kun se päivä menee kuunkierron mukaan. Munkit valmistelivat uuttavuotta jo ihan hikipäässä kun saavuin luostariin, aitoja, penkkejä ja seiniä maalattiin, kaikkea korjailtiin ja koko luostari siivottiin lattiasta kattoon. Saatiin Laurien kanssa pari päivää ennen uuttavuotta yhdeltä munkilta uudenvuodenkortti, se oli niin ihanaa ja tuli ihan yllätyksenä! Se oli vielä kaikenlisäks tosi nätti ja taitavasti tehty kortti.
Kun uusivuosi koitti eräs lauantai, herättiin Laurien kanssa klo 5 että voitiin mennä rukoushetkeen 5.30 (munkeilla oli joka aamu klo 5.30 rukous jonne ei muina aamuina jaksettu herätä), haluttiin mennä sinne kun oli erikoisjuhlapäivä. Kun saavuttiin rukoukseen, huomattiin ensimmäiseksi muutenkin niin kauniis ja koristeellisen rukoussalin entistä komeampi ulkonäkö. Kaikki oli valaistu niin kauniisti ja jokaisen kohdalla matalilla pöydillä oli lautasellinen hedelmiä, karkkeja ja uppopaistettua taikinaa. Saatiin käsiimme valkoiset liinat jotka vietiin hengellisen johtajan luokse, hän otti huivit ja antoi vastineeksi kaulaan punaisen nauhan ja pienen pienen rakeen käteen joka piti syödä. Mä kömpelys pudotin oman rakeeni maahan mut Laurien sanoi että en jäänyt mistään paitsi koska se rae maistui ihan kauhealle. Rukoushetki kesti noin 3 tuntia, jonka aikana meille tarjoiltiin makeaa riisiä ja voiteetä (AIVAN kamalaa, just sitä miltä kuullostaakin eli teetä jossa on voita. Laurie oli aikasemmin oksentanut samaisen litkun ansiosta, hörppäsin kerran ja sit jätin koko sotkun omaan arvoonsa ja salakuljetin sen sit lopulta meijän huoneen vessapönttöön) ja saatiin myös rahaa (en tiedä miks mekin saatiin, päätettiin kyllä heti ettei pidetä niitä rahoja vaan annetaan keräykseen, ei siinä ollut kuin 2 e mutta periaatteesta) ja loppuaika oli rukousta. Kaikenkaikkiaan oikein mukava ja harras kolmetuntinen, sen jälkeen saatiin kerätä ne lautasella olevat herkut pusseihin ja viedä mennessämme. Lounasaikaan saatiin tosiaan ihan sikahyvää ruokaa ja ruokaa saatiin muutenkin koko päivänä aivan älyttömät määrät. Käytiin päivän aikana myös Laurien, yhen mukavan munkin Dawan (jonka kanssa muutenkin hengailtiin paljon) ja meijän naapurihuoneenmunkin kanssa suuren Buddhapatsaan luona, se oli tosi korkealla kukkulalla ja matka sinne oli semiraskas mutta tuntui tosi hyvältä jälkikäteen. Reissuun meni 3 tuntia, 1 h matkaan sinne, 1 h perillä ja tunti viel takas. Kaikenkaikkiaan ihan sikakiva ja mielenkiintoinen uudenvuoden päivä!

Nautin ihan älyttömästi tosta 3 viikostani luostarissa ja haluan ehdottomasti mennä vielä Miian kanssa käymään siellä, näyttämään hänelle sitä paikkaa ja muutenkin mennä hyvästelemään munkit kunnolla koska lähdin sielä kuumetautini takia vähän niinkuin varas yössä! Toi aika opetti mulle paljon, oli ihana huomata että ei aina tarvitse olla niin kauheasti tekemistä, että voi nauttia olostaan tai tuntea elävänsä. Opin, että se ettei tee mitään, on eri asia kuin se että on tylsää nimittäin tylsää mulla ei loppujenlopuksi ollut kertaakaan, vaikka aluksi tuntui että eihän täällä muuta tule olemaankaan. Joskus riittää, että saa katsella henkeäsalpaavan kauniiden maisemien keskellä auringonlaskua ja kuunnella pienten munkkipoikien laulua, kuullostaa ehkä kornilta, mutta toi kuvaus sopii hyvin mun moneen luostarissa vietettyyn iltaan.