Suomi-kohde numero 18: Kansallismuseo

Käsi ylös, kuka on käynyt Kansallismuseossa Helsingissä?

Hyvin iso osa minun tuntemistani ihmisistä, jotka ovat asuneet Suomessa ainakin lähes koko elämänsä, ei ole koskaan käynyt Suomen Kansallismuseossa. Täytyy myöntää, etten minäkään siellä ollut vieraillut vielä muutama vuosi sitten, mutta sitten löysin muutaman hyvän syyn mennä sinne – ja palata aina uudelleen.

Kolmannen kerroksen Vintti

Tärkein näistä syistä on museon Vintti. Se on lapsille suunnattu alue aivan museon ylimmässä kerroksessa. Siellä voi leikkiä koulua tai kauppaa, kutoa kangaspuilla, tai jauhaa kahvia kahvimyllyllä. Siellä voi myös kirjoittaa vanhalla kirjoituskoneella – siis sellaisella, jolla minä kirjoitin aineita vielä yläasteella.

Kansallismuseo

Kansallismuseo

Vintti sopii muillekin kuin lapsille. Siellä voi esimerkiksi testata omaa tietämystään kangaslajeissa, rakentaa palapeleillä Euroopan karttaa eri aikoina, sekä nimetä Suomen merkittävimpiä rakennuksia. Viimeinen ei ole helppo tehtävä aikuisellekaan.

Minun lapseni haluavat palata Vintille uudestaan ja uudestaan, koska siellä saa oikeasti leikkiä. Kaikki on tehty kokeiltavaksi, eikä sääntöjä juuri tarvita. Siellä myös harvoin on niin paljon ruuhkaa, ettei sekaan mahtuisi.

Kansallismuseo

Valtaistuinsali ja Jakkarilan kartanon sali

Myös Valtaistuinsalissa haluan käydä joka kerta. Sieltä löytyy Venäjän keisarin kullattu valtaistuin vuodelta 1797, sekä Venäjän hallitsijoiden muotokuvat ja Eetu Iston kuuluisa maalaus, jossa Venäjän kaksipäinen kotka riistää lakikirjaa Suomi-neidon käsistä. Kuva tästä vuonna 1899 maalatusta teoksesta löytyy varmasti jokaisesta autonomian aikaa käsittelevästä oppikirjasta.

Lapsiperheellisille Valtaistuinsali on tuttu varmasti myös Tatu ja Patu Helsingissä -kirjasta, jossa veljekset pitävät evästauon juuri kyseisellä valtaistuimella. Lapsia onkin aina hyvä muistuttaa, ettei istuimeen saa koskea.

Lähellä Valtaistuinsalia sijaitsee myös rokokoo-aikainen Jakkarilan kartanon sali 1760-luvulta. Tyhjä sali tummine käsinmaalattuine tapetteineen ei kuitenkaan saa ainakaan meidän lapsia huokailemaan ihastuksesta, vaan enemmänkin leikkimään kummitustaloa. Ymmärrän hyvin tunteen.

Kansallismuseossa on käynnissä suuri uudistusprojekti. Uusi esihistorian näyttely avautui huhtikuun alussa, ja se yhdistää perinteisiin näyttelyesineisiin liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Itsenäisyyden ajasta kertovan näyttelyn uudistustyön pitäisi valmistua Suomen 100-vuotisjuhlaan 6.12.2017 mennessä.

Matkailujulisteita vuosien varrelta

Vielä tulevan viikonlopun ajan on Kansallismuseossa nähtävissä hienoja suomalaisia matkailujulisteita. Come to Finland -näyttely esittelee matkailumarkkinoinnissa käytettyjä julisteita, joista on koottu tyylikäs näyttely.

Kansallismuseo

Kansallismuseo

Kansallismuseo

Minä pidin näyttelyssä erityisesti siitä, että julisteisiin oli yhdistetty aikakauden esineitä, mikä toi kaksiulotteisten kuvien sekaan myös kolmiulotteisia elementtejä. Samoin näyttelyyn oli tuotu videoita ja ääntä, jotka toivat julisteiden esittelemät paikat ja aikakaudet lähemmäksi.

Kansallismuseo

Jos siis ette ole vielä käyneet katsomassa tätä näyttelyä, pitäkää kiirettä! Viimeisenä aukiolopäivänä eli sunnuntaina 28.5 on tarjolla myös opastettu kierros klo 14.

Kansallismuseo

———————————————————————————————————-

Most of the people I know, that have lived in Finland all their lives, have never been to the National Museum of Finland in Helsinki. I have to admit that I hadn’t been there until a few years ago, but since then I’ve been going back time after time.

The biggest reason for that is the attic at the third floor. It is a space for children to get their hands on old times. They can pretend they’re at a school like the one their grandparents used to go to, or they can go to a grocery store, where everything has to be asked from the clerk. They can even type with an old typewriter – like the one I used to use even in middle school.

The attic called Vintti is not just for kids. The adults can try to recognize different fabrics, or put together pieces of puzzles describing Europe in different times, or try to name famous buildings in Finland. Those are not easy to solve even for adults.

My kids love the attic, because they can actually play there. Everything is made to be touched and played with, and there are very few rules. It’s also never that crowded, that you couldn’t fit in.

I also like to go to the Throne Room, where you can find the gilded throne of the emperor of Russia from 1797, and portraits of the Russian tsars, as well as the well-known painting of the two-headed eagle of Russia taking the book of law from the maiden of Finland, painted by Eetu Isto in 1899. This picture is in every school book describing the era under the rule of Russia.

Very close to the Throne Room is located the Jackarby Hall from the 1760’s. This hall, that is often recommended for children, doesn’t attract my kids because of its glory or sparkle, but more makes them act like they’re in a haunted house because of its dark hand-painted wallpapers. I can recognize that feeling very well.

The National Museum is going through extensive renovation at the moment. The new exhibition about pre-historic times was opened in April, and it combines the traditional objects with moving images and sound. The next exhibition to be opened should be the one telling about the age of independence, by the 100th birthday of Finland in December.

And, if for some reason, you’ll be spending time in Helsinki before this coming Sunday May 28th, you really need to go see the temporary exhibition Come to Finland. It showcases posters that have been used to promote Finland as a destination in the past decades.

The posters are adorable, but I especially like that they’ve been supplemented with real objects, that give a 3D experience among the 2D-posters. There are also videos and sound that bring the places and decades a bit closer.

And even if you didn’t make it to our National Museum by this Sunday, please go there some other time! In a country of 5 million people, all of the important objects of our history have been restored there. So if you have time to visit only one place, this is the one!

Suomi-kohde numero 17: Linnanmäki

Kun minä olin pieni koululainen Kotkan Karhuvuoressa, me odotimme koko ala-asteajan malttamattomina kuudetta luokkaa. Ei siksi, että olisimme koulun vanhimpia, tai että pääsisimme siirtymään yläasteelle, vaan yksinkertaisesti sen vuoksi, että kuudennella luokalla lähdettäisiin luokkaretkelle Helsinkiin.

Helsinki oli jo silloin reilun kahden tunnin ajomatkan päässä Kotkasta, mutta henkinen matka oli paljon pidempi. Helsinki oli maan pääkaupunki, jossa kulki raitiovaunuja, ja muitakin kulkuneuvoja, joita piti osata väistellä. Helsingissä käytiin yleensä kerran kesässä, eikä silloinkaan uskallettu keskustan alueelle.

Kuudennen luokan luokkaretken kohokohta oli tietenkin Linnanmäki. Kukaan ei malttanut keskittyä Korkeasaaren eläimiin tai kaupunkikierroksiin, kun tiedossa oli monta tuntia Linnanmäellä. Siellä sitten kieputtiin Enterprisessa ja huudettiin äänet käheäksi Rainbow’ssa, ja lopulta istuttiin penkillä pitelemässä kaikkia bussimatkan aikana syötyjä herkkuja vatsan sisäpuolella.

Linnanmäki

Vuonna 1950 avattu Linnanmäki on muuttunut paljon noista 1990-luvun alun vuosista. Se on paitsi laajentunut alueeltaan ja palveluiltaan, myös laitteet ovat täysin toista luokkaa kuin silloin. Monet Linnanmäen vanhoista laitteista muuten sijaitsevat nykyään Kouvolan Tykkimäellä, jossa myös tuon Enterprisen kyytiin pääsee edelleen.

Paras muutos vuosien varrella on ollut minun mielestäni ilmainen sisäänpääsy. Tämä mahdollistaa sen, että Linnanmäellä voi lähteä pistäytymään, vaikkei laitteisiin haluaisi mennäkään. Saattaahan hattaraa tehdä mieli joskus muulloinkin.

Toinen hyvä muutos on se, että osa kaikkein pienimpien laitteista on nykyään ilmaisia. Esimerkiksi autokaruselliin ja vesitornin kiertävään pikkujunaan pääsee ilman lippua tai ranneketta. Yhteensä ilmaisia laitteita on kymmenen. Sitä en ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, miksei huvipuiston kiertävä maisemajuna voisi olla ilmainen. Harvat rannekkeen omistajat haluavat tuhlata hyvää aikaa istumalla hitaasti lipuvassa junassa, kun samaan aikaan voisi olla jonottamassa Kingiin. Rannekkeettomille se olisi kuitenkin äärimmäisen hyvä tapa nähdä huvipuiston koko tarjonta.

Linnanmäki

Linnanmäki

Linnanmäki

Viime vuoden huippu-uudistus oli Matka maan ytimeen -nimisen leikkialueen ilmestyminen vesitornin viereen. Hieman haastavampi leikkipaikka on hyvä erityisesti isommille lapsille, ja tuo mukavan vaihtelun erittäin äänekkäälle Angry Birds -leikkipaikalle.

Tänä vuonna huvipuiston uudistukset ovat liittyneet lähinnä ruokaan. Yhden uuden laitteen ja 4D-elokuvan lisäksi on keskitytty uudistamaan puiston yleistä viihtyisyyttä sekä ravintolapalveluja. Esimerkiksi legendaarinen Lintsi Burger on uudistettu ”moderniksi hampurilaiskeitaaksi”, mitä ei oikein paista läpi ainakaan ruokalistasta. Hampurilaisvalikoiva on hyvin perinteinen, ja jo pelkästään lasten aterian kahdeksan euron hinta saa minut kääntymään ovelta. Ihmeitä olisikin pitänyt tapahtua, että vanhat virheet olisi voinut antaa anteeksi.

Myös minun elämäni on muuttunut paljon ala-asteaikojen jälkeen (hyvä niin, eikö?). Tänä päivänä Linnanmäki sijaitsee minun kotikatuni päässä, ja käymme siellä lasten kanssa monta kertaa vuodessa. Meillä on sopimus, että ostamme rannekkeet yhden kerran kaudessa – muina kertoina nautimme puiston ilmaisista palveluista. Yleensä käymme muutamassa ilmaislaitteessa, lapset leikkivät hetken leikkipaikoilla, ja ostamme jäätelöt tai hattarat. Tähän sitten aina kaatuukin se ilmainen käynti, kun kolmen jäätelön ostamiseen ei kymmenen euron seteli riitä.

Linnanmäki

Tulevaisuudelta minä toivoisin Linnanmäelle vieläkin parempia ravintolapalveluja. Entisen ravintolamaailman tiloissa ovat nyt buffet-ravintola, pizzeria ja amerikkalaistyylinen diner. Dinerissa ruoka oli ihan kohtuullista rasvamättöä, mutta hinnat saivat jättämään lasten omat annokset pois. Kyllä kai ne nyt pelkillä ranskalaisillakin elävät?

Vielä ankeampi vaihtoehto ovat kioskin makkaraperunat, jotka pehmeydessään ja nahkeudessaan voittavat lähes kaikki kokeilemani. Miten on mahdollista, etteivät Linnanmäen friteerauskeittimet kykene tuottamaan rapeita ranskalaisia? Nyt sentään niiden kylkeen on ilmestynyt hodarikojuja ja street foodia, jotka ovat kohtuullista keskitasoa.

Ruokaan liittyvistä puutteista huolimatta Linnanmäki on mukava paikka viettää keväistä iltaa. Aurinko laskee hiljalleen Helsingin ylle, ja lapset pyörivät junalla vesitornin ympäri. Portin ulkopuolella odottaa pitkä katu täynnä thaimaalaista noutoruokaa, sushia ja falafelejä. Milloinkohan niitä näkyisi porttien sisäpuolella?

—————————————————————————————————————-

When I was little we used to wish we were already in sixth grade. Not because we’d be older or wiser, but because then we could go on our class trip to Helsinki.

Back then Helsinki was geographically just as close to Kotka as today, but the emotional distance was much longer. Helsinki was the capital that had trams and all kinds of vehicles we knew nothing about. We usually went to Helsinki once a year, and not very often close to the center.

Everyone loved the sixth grade class trip, because the last stop was always Linnanmäki: the biggest amusement park in Finland. No one was able to focus on zoos or city tours, when they had Linnanmäki to look forward to.

Linnanmäki was first opened in 1950 and it’s changed a lot since then. The area is much wider and services are better – and of course the rides are much scarier nowadays.

In my opinion, the best change over the years has been the free entrance. Nowadays there is no entrance fee, so you can go there and enjoy the atmosphere even if you didn’t want to go on any rides. Because who wouldn’t want to spend time in an amusement park!

Another great change are the free rides. There are ten rides for the smallest kids that are free of charge. My kids don’t really like fast or scary rides, so the free rides have been plenty enough for years. The only strange thing is that you have to pay to get into the scenery train. That would be a perfect way for everyone to see all the things the park has to offer.

There are also two very nice playgrounds, that are free of charge. The older one is an Angry Birds themed playground, which unfortunately is located under a very loud ride. It’s not a pleasant place to be for very long. The newer one is not as loud, but its focus is clearly in the bigger kids. It’s a bit too challenging at least for a two-year-old.

This year Linnanmäki has focused mainly on renewing their restaurants. The legendary (not in a good way) Lintsi Burger has been renovated, and is supposed to be a modern burger heaven. We’ll see. The American style diner serves also burgers and fries, that are ok, but the prices don’t tempt there very often.

Nowadays I get to walk to Linnanmäki from my home. We go there fairly often with my girls. We go on the rides only once in a summer, and the rest of the times we just enjoy the free amenities. We go on a couple of free rides, they play on the playgrounds and we get an ice cream or cotton candy. That actually is the end of the free trip, because the ice creams are not even close to cheap.

For the future I actually have only one wish: that the restaurants would get even better. What I miss are some reasonably priced portions, and snacks that are easy to grab and eat while you walk. 

Even though the setting for a meal is still not ideal, Linnanmäki is a nice place to spend a spring evening. The sun slowly sets on Helsinki and the kids ride the mini train around the water tank. When you walk out of the gates you can find a long street full of places to get thai food or sushi or falafel. I wonder when we could do that inside the gates?

Voiko Amsterdamissa syödä halvalla?

Amsterdam on tunnettu rentona ja sallivana kaupunkina. Suurinta kukoistuskauttaan se varmasti eli muutama vuosikymmen sitten, kun Euroopassa elettiin vielä kylmän sodan aikaa, ja ihmisten elämää kontrolloitiin tarkemmin. Tänä päivänä esimerkiksi Berliini on yhdistymisensä jälkeen mennyt monessa suhteessa Amsterdamin ohi, mutta edelleen ihmiset matkustavat kaupunkiin ikkunaostoksille ja vieraillakseen coffeeshopeissa.

Sen sijaan Amsterdam ei ole tunnettu halpana kaupunkina. Sen rentoudessa onkin se omituinen kallis kääntöpuoli, jonka näkee hyvin helposti lompakossa. Eihän se hintatasoltaan ole mitään vaikkapa Suomeen ja Norjaan verrattuna, mutta kun hyvin lähellä on juuri edullinen Berliini, saa muutama päivä Amsterdamissa pankkitilin itkemään ikävää.

Amsterdam

Meidän nelipäiväinen vierailumme Amsterdamiin oli tarkoitus olla rento keväinen kaupunkiloma. Emme halunneet notkua vain pölyisimmissä nurkissa, muttemme toisaalta myöskään tuhlata koko vuoden matkabudjettia yhdellä kertaa. Päätimmekin jo alusta alkaen metsästää kaupungista hieman edullisempia vaihtoehtoja ruokailuun.

Amsterdam

Meidän kokeilemissamme ravintoloissa ruoat olivat hyvin samanhintaisia: pääruoat olivat 10 ja 20 euron väliltä. Sillä sai yleensä hieman paremman hampurilaisen, pihvin tai kanaa – sekä tietenkin ranskalaiset. Hampurilaiset olivat selvästi suosiossa, ja varsinkin De Pijpin alueella ne olivat lähes jokaisen ravintolan sisäänheittotuote. Ne olivatkin ihan kohtuullisia hampurilaisia: aina perinteisiä hampurilaisravintoloita parempia, mutteivät mitään maailmaa mullistavia.

Etnisiä ravintoloita oli yllättävää kyllä suurin piirtein saman verran kuin Helsingissä. Kiinalaisia ravintoloita oli helppo löytää, thaimaalaisia tuli vastaan muutama, ja vietnamilaisia tasan yksi. Suurin osa niistäkin oli astetta parempia eli annoshinnat olivat 10 euron kalliimmalla puolella.

Amsterdamin erikoisuus ovat indonesialaiset ravintolat, sillä maan entisenä siirtomaaisäntänä Hollantiin on aikojen saatossa muuttanut suuri määrä indonesialaisia. Me testasimme viimeisenä iltana hotellin lähellä olevaa indonesialaista ravintolaa, ja minä koin matkan suurimman yllätyksen: jouduin jättämään ruoan lautaselle. Se oli nimittäin niin älyttömän tulista, että onnistuin polttamaan suuni heti alussa, eikä mikään määrä riisiä onnistunut hävittämään tunnetta suusta. Ei siis mikään kovin hyvä alku minun ja indonesialaisen ruoan väliselle suhteelle, mutta olen tietenkin valmis antamaan sille uuden mahdollisuuden.

Amsterdam

Mistä sitä edullista ruokaa sitten saa?

Ensinnäkin kojuista. Amsterdam on kojujen luvattu kaupunki. Esimerkiksi hodarikojuja ja hampurilaiskojuja on monessa paikassa. Aivan museoalueen keskellä on alue, jonka kojuista saa ainakin todella hyviä hodareita noin neljällä eurolla. Kun makkaran päälle kasasi ison pinon kaikkia tarjolla olevia lisukkeita, sain ainakin minä siitä ihan käypäisen lounaan.

Amsterdam

Legendaarisia ovat myös ranskalaiskojut ja -kioskit, joista me testasimme Chipsy Kingsin ketjua. Perunat olivat juuri sellaisia kuin niiden kuuluukin olla: rapeita ja meheviä. Perunatötteröllinen maksoi myös sen muutaman euron.

Amsterdam

Erilaisia kojuja löytyy arkisin myös De Pijpin kaupunginosasta Albert Cuypstraatilta, jonka markkinoilla on tarjolla niin turisteille suunnattuja paikalliserikoisuuksia, kuin ihan tavallisia ruokatarvikkeitakin. Kadun varrella on myös monia ravintoloita ja kahviloita, joista arkipäivänä saa kohtuuhintaista syötävää.

Toisekseen kannattaa etsiä syrjäkatujen pieniä baareja. Me otimme jossain vaiheessa ohjenuoraksi sen, että jos baaritiskin takaa löytyy vanhempi naisihminen, kannattaa astua sisään. Yleensä näissä paikoissa olut on turistipaikkoja halvempaa, ja tarjolla on myös hyvin yksinkertaisia, mutta kohtuuhintaisia, ruoka-annoksia. Näitä annoksia käyvät syömässä myös paikalliset.

Yksi tällainen naisihminen myös vinkkasi miehelle Amsterdamin parhaan ruskean viinan: vieuxia (lausutaan fjöyv) tilaamalla sai muutaman sentin jaloviinaa muistuttavaa brandyä, jonka hinta oli vain pari euroa. Kulmabaareihin ei kannata eksyä, jos on etsimässä hienoa ateriaa, mutta autenttiseen ruoka- ja juomakokemukseen ne sopivat hyvin.

Amsterdam

Minun suosikkini edullisen ruoan etsimisessä oli kuitenkin Albert Heijn eli paikallinen supermarket-ketju. Pelkillä kaupan eväillä en olisi koko matkaa halunnut mennä, mutta päivän toisen aterian sai hyvin kasattua kaupan antimista. Varsinkin isommissa marketeissa oli tarjolla hyvät valikoimat itsepaistettuja leipiä, piirakoita ja pasteijoita, ja tiskeistä löytyi myös erilaisia valmiita eväsratkaisuja. Meidän suosikkejamme olivat kahden euron kupit, joista löytyi juustokuutioita, oliiveja ja makkaroita erilaisina yhdistelminä. Myös erilaisia epäterveellisiä naposteltavia löytyi halvalla – juomista puhumattakaan.

Amsterdam

Meidän matkabudjettimme pysyi parhaiten kurissa, kun kävimme nauttimassa päivän toisen aterian ravintolassa, mutta kasasimme toisen kojuista ja marketeista. Vielä halvemmalla pääsisi, jos jättäisi ravintolat ja kahvilat kokonaan väliin, mutta ollessamme pitkästä aikaa kahden aikuisen matkalla halusimme välillä myös istahtaa ravintolaan syömään. Yksi näistä istahduksista tosin oli suhteellisen ankea pizzeria. Leidsepleinin ympäristössä on paljon ravintoloita, jotka mainostavat viiden euron ruoka-annoksia, mutta ainakin meidän testaamamme pizza oli kyllä niin mitäänsanomatonta, etten suosittele. Kyllähän sillä nyt jotenkin nälkä lähti, mutta päivän ainoana ravintolakokemuksena ei jäänyt mitenkään hyvä maku suuhun.

Alkukuvassa on muuten hollantilainen erikoisuus: hodarisämpylän väliin laitettu sillifile ja raaka sipuli. Tietysti tätä piti kokeilla, kun siitä tuli etukäteen luettua niin paljon. Varsinkin kesäaikaan syön silliä paljonkin uusien perunoiden kanssa, mutta tämä hollantilainen versio jätti vähän omituisen maun suuhun: rasvasilli ja raaka sipuli olisivat kaivanneet jotain vahvempaa kumppania peittämään niiden ominaismaun. Mielenkiintoinen hiukopala kuitenkin.

Amsterdam

Suomi-kohde numero 16: Jyväskylän keskusta

Ohi on! Olen matkustanut Helsingistä Jyväskylään viime syyskuun jälkeen yhteensä 18 kertaa. Näistä matkoista melkein kaikki ovat olleet aikaisia aamulähtöjä, ja kaikki ovat päättyneet vasta kahdeksan maissa illalla.

Samat 18 kertaa olen kävellyt Jyväskylän Matkakeskuksesta Seminaarinmäelle ja takaisin – lähes joka kerta samoja kadunpätkiä pitkin. En voi mitenkään sanoa tuntevani Jyväskylää tai edes sen keskustaa, mutta jotain mielenkiintoisia kohteita olen sieltä löytänyt.

Kirkkopuisto

Aivan keskellä keskusta-aluetta kohoaa Jyväskylän kaupunginkirkko, joka on nykyisen Keskustan alueseurakunnan kirkko. Valmistuessaan vuonna 1880 se oli Keski-Suomen ensimmäinen kivikirkko.

Jyväskylä

Jyväskylä

Kirkon eteläpuolella taas seisoo jykevänä Minna Canthin patsas. Ilman nimikylttiä minä en olisi häntä Canthiksi tunnistanut, mutta arvaukseni olisi silti osunut oikeaan. Kuka muu olisi ansainnut patsaan niin komealla paikalla?

Jyväskylän harju ja Neron portaat

Kirkon pohjoispuolella kohoaa Jyväskylän harju, joka on myös suosittua lenkkeilymaastoa. Harjun päällä kohoaa Vesilinnan näkötorni, josta löytyy ravintola ja Keski-Suomen luontomuseo.

Jyväskylä

Jyväskylä

Minä kiipesin harjulle kuuluisia Neron portaita pitkin. Ne on rakennettu työllistämisprojektina vuonna 1925, ja ovat saaneet nimensä silloisen kaupungininsinöörin Oskar Neron mukaan. Kiipeämistä oli jonkin verran, mutta ajattelin toiveikkaana saavani harjun päältä hienon kuvan kohti Jyväsjärveä. Ilmeisesti kaupunkisuunnittelijat eivät ole kuitenkaan ajatelleet asiaa samalla tavalla, sillä järven peittivät lähes täysin Gummeruksenkadun asuintalot. Tulipahan kuitenkin tehtyä aamulenkki.

Jyväskylä

En tiedä, yrittikö Alvar Aalto koskaan kiivetä portaita katsomaan maisemia, mutta muuten hän vastusti portaita jyrkästi. Hän kirjoitti kitkerän mielipidekirjoituksen Keskisuomalaiseen ja kutsui portaita luonnottomiksi. Kirjoituksen pääset lukemaan Visit Jyväskylän sivuilta.

Toivolan vanha piha

Jyväskylä

Yksi helmi, joka oli pysynyt minulta piilossa koko tämän pitkän talven, on Toivolan vanha piha. Cygnaeuksenkadun varrella sijaitseva 1800-luvun lopun käsityöläispiha on nyt muutettu pieniksi kaupoiksi ja kahvilaksi, ja piha pursuaa yksityiskohtia. Pihalla sijaitsevat myös käsityöläismuseot Kuparisepän talo ja Puusepän talo, joissa järjestetään myös työpajoja. Museoihin on vapaa pääsy.

Jyväskylä

Jyväskylä

Jyväskylä

Piipahdin pihalla viileänä toukokuun perjantaina, jolloin museot jo sulkivat oveaan. Silti pihassa riitti tutkittavaa, ja vielä mielenkiintoisempi se varmasti on kesällä, kun pienet kaupat ovat kaikki auki, ja piha-alue on tehokkaasti käytössä. Pihalla seisovista lastenvaunuista päätellen pihan kahvila Muisto on suosittu paikka lapsiperheiden keskuudessa.

Jyväskylä

Tästä kohteesta minulle vihjaisi Visit Jyväskylä. Kiitos heille – en olisi varmasti muuten koskaan eksynyt paikalle.

Minusta Jyväskylän keskusta on hauska – ja hieman omituinenkin – sekoitus vanhaa ja uutta. Vanha kivitalo ja moderni elementtilaatikko voivat seistä sulassa sovussa vierekkäin, ja isojen hallien välistä saattaa yhtäkkiä kurkistaa söpö puutalo.

Kadut ovat täynnä kaikenikäisiä ja –näköisiä ihmisiä, ja kaikille näyttää riittävän tilaa. Myös polkupyöriä on paljon: helsinkiläisen on vaikea tottua siihen, että jalkakäytävällä tosiaan voi sujahdella pyöriä ihan kumpaan suuntaan tahansa. Olen joutunut useampaan vaaratilanteeseen pyöräilijöiden kanssa Jyväskylässä kuin Amsterdamissa.

Jyväskylä

Ehkä tässä kaikessa sekalaisuudessa onkin Jyväskylän suosion salaisuus: kaikki mahtuvat samaan kaupunkiin.


It’s over! I’ve been traveling from Helsinki to Jyväskylä 18 times in the past eight months. Every time I had to leave at the crack of dawn, and haven’t been home until late at night.

Those same 18 times I’ve walked from the railway station to the university and back – and haven’t really changed the route. I can’t say that I know anything about Jyväskylä, but I have found some interesting spots there. 

The church of Jyväskylä stands in the center of the city. It was the first church in Centern Finland made out of stone, when it was built in 1880. Right in front of the church stands Minna Canth, a Jyväskylä-based writer who is the only woman in Finland to get her own flag day.

North of the church you can find the Jyväskylä ridge, which is a very popular place for jogging. There’s also an observation tower, where you can find a restaurant and the Museum of Nature.

I took the famous Nero stairs to the ridge. Nero means genious in Finnish, but the stairs were named after a city engineer called Oskar Nero. There are many steps to climb, but I was hopeful to find a spectacular view over Jyväsjärvi lake. It turned out that the planners of the city hadn’t had the same idea, because all I could find was a view to a row of apartment buildings. At least I got a nice morning workout.

I don’t know if our national architect Alvar Aalto ever climbed the stairs to admire the view, but otherwise he objected the project. He even wrote a very negative text on Keskisuomalainen newspaper, calling the stairs unnatural. You can find his text in Finnish here.

One jewel that had been hidden from me all these months was the Toivolan vanha piha, which means the old yard of Toivola. It is a yard from the late 1900th century, that has now been transformed into small boutiques and cafés. There are a lot of old details left, and the atmosphere at the yard is very special. You can also find two museums there, and they are both free to visit.

I stopped by at the Toivola yard on a Friday evening in May. The temperature was fairly low, and the museums were just closing, so I didn’t really get the chance to explore all that it had to offer. I’m sure it is even more interesting in the summertime, when all the boutiques and museums are open, and when people can sit outside. It did seem that the café Muisto is very popular among families with young children, because there were a lot of strollers outside.

Visit Jyväskylä advised me to pay a visit at the Toivola yard, and I thank them, because I wouldn’t have made my way there otherwise.

The center of Jyväskylä is a fun – and even a bit peculiar – mix of old and new. An old stone building and a modern box can be placed right next to each other, and a charming old wooden house can all of a sudden peek between big complexes.

The streets are full of people of all ages and appearances, and it looks like they all have their place there. There are also a lot of bicycles, which is something that was hard for me to get used to as someone living in Helsinki: in Jyväskylä the bicycles can ride even in the sidewalk and in any direction they want. I got into quite a few close calls with bikes.

Maybe all this is the key to the popularity of Jyväskylä as a city to live in and visit: all things old and new, slow and fast, and happy and sad can be in the same place together.

Äidille!

Tässä minä olen ensimmäisellä ulkomaan matkallani. Olemme matkalla Ruotsiin tapaamaan äitini siskoa ja hänen perhettään. Minä olen noin puolivuotias.

Tuolloin turvallisinta oli matkustaa äidin sylissä. Minä olinkin aina aikamoinen äidin tyttö, enkä olisi lapsena halunnut mennä edes mummolaan yöksi.

Sittemmin olen matkustanut paljonkin ilman äitiä: napanuoran katkaisin viimeistään 17-vuotiaana, kun lähdin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Vuosi ilman äitiä opetti, että pärjäähän sitä muussakin ympäristössä.

Löysin matkaseuraksi kavereita, veljen, miehen ja viimein omat lapset. Ja oikeastaan vasta siinä vaiheessa myös minun ja äitini yhteiset matkat alkoivat. Kun mukaan lähti ensin yksi, sitten kaksi ja viimein kolme lasta, oli luontevaa ottaa mukaan myös omat vanhemmat. Suurimmat seikkailut kun saivat muutenkin odottaa.

Florida

Olemme äidin kanssa käyneet Teneriffalla, Thaimaassa, Turkissa ja Karibialla. Olemme yhdessä ajelleet Bangkokin jokilaivoilla, istuneet Hagia Sofian puupenkeillä ja ajaneet Teiden kuumaisemissa. Olemme myös uineet Itämeressä, Andamaanien meressä, Välimeressä, Atlantin valtameressä ja Karibianmeressä.

Vuosi sitten lähdimme ensimmäistä kertaa matkaan vain naisporukalla: minä, äiti ja tytöt lensimme kahdeksi viikoksi Madeiralle. Matkan tärkeintä antia olivat lämmitetty uima-allas sekä supermarketin viereinen jäätelökioski, jonka maut ehdimme kahden viikon aikana testaamaan hyvin läpi. Taskusta löytyi aina seitsemän euroa, minkä meidän neljä jäätelöämme maksoivat. Funchalin lentokentällä äiti sai enemmän kannustusta kuin koskaan: kanssamatkustajat oikeasti tsemppasivat häntä, kun hän kanteli yliväsynyttä ja huutavaa kymmenkuistani keskellä turvatarkastusta samalla, kun minä etsin reppua, jonka esikoinen oli jättänyt jonnekin lähtöselvitysaulaan. Hikikarpalot otsalla paljastivat tehdyn työn määrän.

Madeira

Kahdestaan olemme äidin kanssa matkustaneet vain kaksi kertaa: molemmat kerrat rajan yli Karjalaan. Olemme olleet osa isompaa ryhmää, mutta silti kahdestaan liikkeellä. Olemme jakaneet hotellihuoneen Käkisalmen sanatoriossa, Hotelli Sortavalassa sekä saman kaupungin hotelli Sofiassa, jonka vessan jaoimme useammankin sukulaisen kanssa. Parasta matkassa oli aina olla siellä äidin kanssa.

Käkisalmi

Ensi vuonna vietämme äidin kanssa juhlavuotta, kun täytämme parin viikon välein molemmat pyöreitä vuosia. Nähtäväksi jää, millaisissa maisemissa noita juhlia vietetään – vai olisiko maisema kerrankin luminen Etelä-Suomi. Uskon kuitenkin, että meillä on vielä monia yhteisiä matkoja jäljellä.

Hyvää äitienpäivää!

Isovanhempien kanssa

Terveiset iloisesta Amsterdamista!

Tulppaaneita tulvillaan on iloinen Amsterdam! Näinhän sanotaan jo laulussakin. Amsterdamilla tosiaan on maine iloisena kaupunkina: siellä ovat luvallisia monet asiat, jotka muualla ovat jyrkästi kiellettyjä.

Minä odotin meidän kevätmatkaltamme ensisijaisesti muutamaa asiaa: kanavia, tulppaaneja sekä ranskalaisia perunoita. En minä nyt varsinaisesti ole minkään näiden ylin ystävä, mutta näistä Amsterdam on mielestäni kuuluisa. Toki se on kuuluisa myös punaisten lyhtyjen alueesta sekä tietystä huumausaineesta, mutta ne taas eivät minua lähtökohtaisesti kiinnostaneet läheskään yhtä paljon kuin ensimmäiset kolme.

Kun lähdimme Suomesta, ilma oli kamala: jo edellisenä päivänä alkanut lumisade kasteli tennarit ja pimensi mielen. Odotinkin siis ensisijaisesti aurinkoa, jota Amsterdamista myös löysin – tosin vain ensimmäisenä päivänä. Sunnuntaina saimme laittaa aurinkolasit päähän ja istua Van Goghin museon vieressä nurmikolla syömässä eväitä. Muut päivät sitten olivatkin harmautta ja vesisadetta.

Amsterdam

Kanavia toki löysin, eihän niiltä voi Amsterdamissa välttyä. Ensin ne eivät kuitenkaan tehneet suurta vaikutusta: Venetsian ja Pietarin jälkeen kanavat tuntuivat aika tavallisilta, ja iloisemman tunnelman olen mielestäni löytänyt Berliinistä Landwehrkanalin varrelta. Muutaman päivän aikana tosin huomasin, että kanava-alueita ja erilaisia kanavia on Amsterdamissa iso määrä. Sieltä löytyy niin isoja persoonattomia kanavia, kuin sitten myös niitä pieniä, jotka ovat täynnä kasvimaakattoisia asuntolaivoja ja rautakaiteisia siltoja.

Amsterdam

Amsterdam

Tulppaanejakin löysin, mutta yllättävän vähän. Koko Amsterdam ei laulusta huolimatta ollutkaan niitä täynnä. Toki suurimpien turistinähtävyyksien vierelle niitä oli istutettu ruukkukaupalla, mutta esimerkiksi tavallisten talojen pihoilla tulppaaneja ei näkynyt. Kävimme viimeisenä päivänämme Keukenhofissa, josta kyllä sain koko loppuelämäni tarpeiksi tulppaaneja, mutta ilman tuota vierailua kukka-anti olisi jäänyt aika vähäiseksi. Yksi selitys tälle on se, että toukokuun alussa tulppaaniaika vaikutti olevan jo takana päin: myös lähistön tulppaanipelloilta oli kukat jo korjattu pois.

Amsterdam

Amsterdam

Helpointa Amsterdamissa oli löytää ranskalaisia perunoita – tai flaamilaisia perunoita, kuten he niitä kutsuvat. Kojuja oli ympäri kaupunkia, minkä lisäksi lähes kaikkien ravintoloiden ruokalistalla erilaiset perunat näyttelivät tärkeää roolia. Niitä sai jopa umami-maustettuina tai tryffelin ja parmesaanin kera. Minulle maistuivat parhaiten ihan tavalliset ranskalaiset majoneesin kera – vaikka niiden rasva alkoi hyvin nopeasti kyllästyttää.

Amsterdam

Loppujen lopuksi Amsterdam oli hyvin paljon muuta kuin olin odottanut. Sen viehätys ei minulle löytynytkään kanava-alueista tai kukkaloistosta, vaan miellyttävimmät hetket koin De Pijpin pienillä kaduilla ja kaupungin hienoissa museoissa. Myös ne kulmat, joissa vastaan tuli leikkipuisto tai urheilukenttä, jäivät mieleen. Niistä pystyi heti aistimaan erilaista elämää kuin valtavien turistimäärien keskeltä.

Amsterdam

Amsterdamissa törmäsin suurempiin turistimassoihin kuin missään pitkään aikaan. Rautatieaseman lähistöllä eteneminen oli tuskallisen hidasta, ja kaikkiin nähtävyyksiin oli valtavat jonot. Silti, kun raivasi tiensä kauemmas keskusta-alueesta tai museokorttelista, löytyi Amsterdam, jossa vanhemmat kuljettivat aamuisin polkupyörällä lapsiaan kouluun, ja jossa ihmiset kävivät ostamassa kalaa ja vihanneksia torilta.

Sinne minä aion vielä palata.

Suomi-kohde numero 15: Nuuksio

Joskus on matkustettava kauas nähdäkseen lähelle. Tätä viisautta toistellaan usein, kun puhutaan matkustamisesta. Ihmisen on matkustettava johonkin hyvin kauas, että hän osaa arvostaa asioita lähellään.

Monelle pääkaupunkilaiselle tällainen tapaus on Nuuksion kansallispuisto. Vaikka olisi vaeltanut Alpeilla, Dolomiiteilla ja Pyreneillä, ja kiertänyt Lapin tunturimaisemat, ei ole välttämättä koskaan käynyt Nuuksiossa ja sen reiteillä.

Nuuksion kansallispuisto sijaitsee Espoon, Kirkkonummen ja Vihdin kuntien alueella. Sinne pääsee Helsingin keskustasta autolla reilussa puolessa tunnissa, ja julkisillakin alueelle on mahdollista päästä.

Noin 53 neliökilometrin kokoinen alue on aikoinaan jäänyt koskemattomaksi kallioisen maaston ja vaikeakulkuisten soiden takia, ja kansallispuistoksi se vihittiin vuonna 1994. Alueella on merkittyjä reittejä, metsähallituksen ylläpitämiä nuotiopaikkoja sekä telttailualueita.

Nuuksio

Minä kävin Nuuksiossa ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Itse en pidä asiaa kovin suurena häpeänä, sillä vietämme aktiivista metsäelämää mökillämme ja sen ympäristössä. Ja koska olemme koko kesäkauden Kaakkois-Suomessa, on meille luontevampaa käydä esimerkiksi Repoveden kansallispuistossa kuin Nuuksiossa. Espoo on minulle vähän kuin ulkomaille lähtisi.

Ehkä juuri siitä syystä metsäretkemme ei sujunutkaan aivan odotetulla tavalla: lähdimme kuivilta Kallion kaduilta metsäretkelle lenkkareissa vain huomataksemme, että Haukkalammen ympäristön polut olivat vielä täysin jäässä. Koska ilma oli muutenkin odotettua kylmempi, päätimme jättää kävelykierroksen tekemättä ja suunnistaa suoraan lähimmälle nuotiopaikalle syömään eväät.

Nuuksio

Evästauon puitteet olivat lähes täydelliset: iloisena räiskyvän nuotion ympärillä oli tiiviinä rinkinä erilaisia ja eri-ikäisiä seurueita, jotka puhuivat eri kieliä, mutta joiden yhteisenä tavoitteena oli saada huolella valitut grillituotteet paistettua, ja samalla vältellä ympäriinsä pyörivää savua. Aurinko pilkotti Haukkalammen toiselta puolelta ja kylmä tuuli nipisti nenänpäätä. Edes kotiin unohtunut kahvitermari ja se, ettei neljän makkaran paketti riitä viisihenkiselle perheelle, eivät pilanneet tunnelmaa. Eväitä riitti kaikille. Annoimme jopa pienelle venäläispojalle viimeisen pillimehumme, jonka olimme kantaneet suomalaiseen metsään aina Andalusian auringosta asti.

Nuuksio

Paluumatkalla tytöt nappasivat matkaan pitkät kepit, joilla oli kiva tökkiä jokaista ojanpohjaa ja jäänpalaa, joka oli syvän veden peitossa. Kuin ihmeen kaupalla kukaan ei pudonnut ojaan tai astunut lenkkarillaan syvään lätäkköön. Vaikka kävelymatkaa oli vain kilometrin verran, saimme siinä kulumaan yhden perusvaelluksen verran aikaa. Jokaisen kiven päälle piti kiivetä, ja polun reunaan hylättyä keppiä piti palata hakemaan kerta toisensa jälkeen.

Nuuksio

Joskus kannattaa myös matkata lähelle nähdäkseen kauas. Vaikka suomalaiseen metsään voi sukeltaa aivan pääkaupunkiseudullakin, on Suomen jokaisella osalla myös omat erityispiirteensä. Nuuksio on Etelä-Suomea, josta ei löydy tunturipuroja eikä Lapin lumoa, eikä sitä sellaisilla mielikuvilla pidä myydäkään.

Nuuksio

Sen sijaan sieltä löytyy luontoa, johon voivat tulla tutustumaan myös ne ihmiset, jotka muuten haluavat pysyä pääkaupungin tuntumassa. Sen reitit ja palvelut ovat myös pääkaupunkilaisten tavoitettavissa.

Nuuksio

————————————————————————————————

Sometimes you have to travel far to see close. This is especially true about traveling. You have to travel somewhere far away so that you can appreciate the things close to you.

For many of us living close to Helsinki, Nuuksio National Park is a place like this. We’ve seen all kinds of places and hiked all kinds of trails, but we’ve never been to Nuuksio, which is located in municipalities of Espoo, Kirkkonummi and Vihti. It’s a bit over half an hour’s drive from the center of Helsinki, and you can go there also by public transportation.

Nuuksio National Park is an area about 53 square kilometres. It has stayed untouched mostly because of its rocky landscape and large swamps that are not easy to reach. It was nominated national park in 1994 and has many marked paths and places to build fire or put up your tent.

I went to Nuuksio for the first time this spring. It’s not a big surprise, because I spend a lot of time in the woods in the southeastern part of the country, and going to Espoo is like going abroad for me.

That is probably why our trip to Nuuksio didn’t go quite as expected: we left the dry streets of Kallio in our sneakers just to find the trails of Nuuksio covered in ice. Our hiking turned into a short stroll to the closest place for fire.

The setup for our picnic however was close to perfect: there was a cracking fire that was surrounded by people of all agegroups speaking different languages. Everyone had that same goal: to get their food warm and at the same time avoid the overwhelming smoke catching their eyes. We forgot our coffee at home and didn’t have enough sausages for the whole family, but still that didn’t spoil the moment.

On the way back the girls found long sticks that they used to poke the ice in every puddle. It was a miracle no one plunged into the water with their sneakers. Even though it was only a short walk back to the car, it took us a long time to make that journey. They had to climb on every rock and go back for every stick left on the side of the path.

Sometimes you also have to travel close to see far. Even though you can go in to the woods very close to Helsinki, every part of Finland has its own unique features. Nuuksio is located in Southern Finland, so you can’t find reindeers or Lappish mystique there, and no one should go there for those things.

But you can find nature, that is accessible even to people, who otherwise want to stay close to the big city. Its paths and services can be reached by anyone.

Suomi-kohde numero 14: Suomalainen metsä

Istuin muutama päivä sitten lentokoneessa ja katselin alla lipuvaa Tanskaa. Koko maa oli pieniä saaria myöten jaettu pelloiksi, joiden välillä kulki teitä. Tuota tilkkutäkkiä katsoessani ymmärsin taas, mikä Suomessa on niin hienoa: sen metsät.

Tämänkertaisen Instagram Travel Thursdayn aiheena on lempikohteeni tai lempipaikkani. Minun lempipaikkani maailmassa on suomalainen metsä.

Suomessa metsä peittää noin 70 prosenttia pinta-alasta. Jokaista suomalaista kohden metsää on 4,6 hehtaaria. Suomalaiset metsät jaetaan lehtometsiin, tuoreisiin kangasmetsiin sekä kuiviin kangasmetsiin. Yleisimmät puulajit ovat mänty, kuusi ja koivu.

Minulle metsä merkitsee ennen kaikkea rauhaa ja yksinkertaista elämää. Metsässä ei tarvitse tehdä mitään erikoista, vaan siellä voi vain oleilla – katsella ja kuunnella. Jo pelkästään se, kun valo siilautuu puiden läpi aina vähän eri tavalla, on tarkkailemisen arvoinen ilmiö.

Metsässä myös äänet ovat tärkeitä: kun niitä on vähän, on niillä jokaisella oma merkityksensä. Harva ääni maailmassa voittaa sen, kun yhtäkkiä kuulee lähestyvien joutsenten rääkäisyn. Ääni ei sinällään ole kaunis, mutta se on merkki siitä, että kohta yli liitävät majesteetillisen kauniit laulujoutsenet. Myös kuikan huuto hiljaisena kesäiltana on maaginen ääni.

Minä nautin metsästä mieluiten omalla mökilläni. Siellä kuuluvat joutsenen ja kuikan lisäksi satakieli ja käki, jonka kukkuminen saattaa kestää hyvinkin pitkään. Siellä pääsen seuraamaan metsän pienimpien eliöiden, kuten ampiaisten ja matojen elämää. Joskus vastaan tulee myös metsähiiri tai kyykäärme, jotka saavat minun puolestani oleilla vapaasti, kunhan eivät tule minun reitilleni. Tai syömään minun eväitäni.

Minulle metsä tarkoittaa myös työtä. Meidän metsämme on tiheä – liiankin tiheä. Jo metsän oman hyvinvoinnin vuoksi sitä täytyy hoitaa ja harventaa. Me emme kuitenkaan tarvitse enempää polttopuita, sillä niitä on tehty joka vuosi niin paljon. Meidän puumme viedäänkin Kaipiaisiin, jossa ne lämmittävät muutamankin omakotitalon talven kylmimpinä aikoina.

Vaikka metsässä voi oleilla myös talvella, kyllä minä nautin siitä eniten juuri kesällä. Nyt onkin ehdottomasti paras aika vuodesta: kevät on herättänyt luonnon talviunesta, ja koko kesä on vielä edessä. Luvassa on taas niin monta hienoa hetkeä suomalaisessa metsässä.

———————————————————————————————-

A few days ago I was sitting in an airplane and looking down on Denmark. The whole country was divided into fields, that were surrounded by roads. When I was looking at that quilt, I again remembered what I love so much about Finland: its forests.

About 70 percent of Finland is covered in forest. There are 4,6 hectares of forest for every Finnish citizen, and the most common trees in Finnish forest are pine, spruce and birch.

For me forests are all about peace and simple life. You don’t have to do anything special in a forest: you can just spend time, and watch and listen. Just by looking at the different ways light reaches a forest is a phenomenon worth watching. 

Sounds are also important in a forest: there are not many of them, but they’re all significant in their own way. One of the most powerful sounds is the squawk of a swan. The sound is not pretty, but it means that in just a moment you’ll see those majestic birds flying over you.

I enjoy forest most at my own summer place. There I can hear the swans and the loons, and also the cuckoo, that can go on for a long time. I can also watch the life of some small creatures like bees and worms. Sometimes I even meet a wood mouse or a viper, who are also welcome to the forest as long as I don’t have to see them too close to my foot or my snacks.

Forest also means hard work for me. Our forest is very dense – even too dense. We have to make more space for the trees, so that they stay healthy and strong. We use those trees to warm at least my parents’ house during the winter time.

And even though you can spend time in the forest at wintertime, I like it the most during summer. At this moment we are living the best time of the year: the nature has woken up after the long winter, but we still have the entire summer ahead of us. And again we can look forward to some great moments in the Finnish forest.

*Instagram Travel Thursday on joka kuukauden ensimmäisenä torstaina tapahtuva kansainvälinen kampanja, jossa merkitään omia matkailuaiheisia kuvia tunnisteella #IGTravelThursday. Näin saadaan levitettyä matkailuinspiraatiota ja -tietoutta Instagram-kuvien muodossa. Kampanjan järjestäjinä Suomessa toimivat TravelloverblogiMuru Mou ja Skimbaco. Tervetuloa osallistumaan mukaan kampanjaan. Minut löytää Instagramista nimellä @katjajankeri.

Kohta tulossa: kevätklassikko

Lauantain alkuilta: lapset on jätetty mummolaan paistamaan munkkeja, ja itse istun junassa matkalla takaisin Helsinkiin. Aamulla pitäisi olla aikaisin lentokentällä, sillä kahdeksalta kiitoradalla rullaa lentokone, jossa minä aion istua.

Kaikki ei tietenkään taas mennyt, kuten olin suunnitellut. Nuorimmainen kehitteli itselleen kuumeen. Juuri pääsiäisenä toimme tuliaisiksi noro-viruksen, ja taas on yksi kipeänä. Lisäksi ulkona sataa vaakasuoraan lunta.

Tervajärvi

Tässä sitä kuitenkin ollaan: matkalla kohti kevään lepolomaa, joka tänä keväänä vesirokkojen, noro-virusten, blogin muuttamisen ja gradun kirjoittamisen keskellä tulee enemmän kuin tarpeeseen. Ja pääsenpä pitkästä aikaa taas ihan uuteen maahankin!

Kevätklassikoksi tätä voi kutsua kahdestakin syystä: ensinnäkin siksi, että tämä on jo viides kerta, kun miehen kanssa karkaamme kahdestaan kaupunkilomalle juuri tähän aikaan vuodesta. Pari kertaa aiemminkin olemme olleet liikkeellä vapun aikoihin, ja ainakin pari kertaa juuri äitienpäivänä. Tänä vuonna sentään pääsen viettämään äitienpäivää lasten kanssa.

Tervajärvi

Kevätklassikko tämä on myös siitä syystä, että mikä olisikaan legendaarisempi kevätkohde kuin Amsterdam. Vaikkei kukista sen erityisemmin välittäisikään, tulevat Hollannista ja sen pääkaupungista väistämättä mieleen tulppaanit kaikessa loistossaan. Ja mikä olisikaan parempi aika tehdä ensivierailu kaupunkiin kuin juuri tulppaaniaikaan.

Tervajärvi

Seuraavan neljän päivän aikana on luvassa siis ainakin seuraavaa:

Tulppaaneja. Pakkohan niitä on käydä katsomassa.

Kävelyä kanaalien varrella. Koska käveleminen on kuitenkin meidän suosikkitapamme liikkua, tulee sitä varmasti harrastettua aika paljon. Vaikka kyllä polkupyörien vuokraaminenkin on vähän houkutellut.

Ranskalaisia perunoita. Näistä olen kuullut niin paljon, että aion keskittää kaikki kulinaristiset tavoitteeni tämän pikaruoan ympärille.

Anne Frank. Vaikka Amsterdam on täynnä museoita, tätä minun on vaikea ohittaa. Päiväkirjan luin ensimmäisen kerran jo joskus varhaisteininä, ja tällä hetkellä uusin painos odottaa avaamistaan pöydän kulmalla.

Rauhallisia hetkiä. Kun ei ole kiire mihinkään, eikä ole pakko tehdä mitään. Mitään oikeita suunnitelmia ei ole tehty, eikä päiviä aiota täyttää ohjelmalla. Lentokoneessa voin kerrankin tuijottaa ikkunasta ulos, eikä laukku ole täynnä eväspusseja ja kosteuspyyhkeitä. Repussakin on vain pari hassua vaatekappaletta ja kamera.

Pientä ikävää. Vaikka on ihanaa olla reissussa ilman lapsia, on heitä tietenkin myös vähän ikävä. Samalla kun nautin jokaisesta hiljaisesta hetkestä ravintolan terassilla, katselen myös läheistä leikkipuistoa arvioiden, viihtyisivätkö omat lapset siellä. Aina kun kävelen metron rappusia ylös tai alas valmiina uusiin seikkailuihin, mietin onko jossain lähistöllä hissi, jota voisi käyttää lastenvaunujen kanssa. Jokaisessa ruokapöytäkeskustelussa vilahtelee pohdinta siitä, kannattaisiko kohteeseen joskus tulla myös lasten kanssa.

Sen sijaan luvassa ei tule olemaan blogipäivityksiä eikä sosiaalista mediaa. Toki joku pieni instagram-kuva saattaa ilmoille livahtaa, mutta ajatelkaa nyt: kun vihdoin pääsee aikuisessa seurassa tutustumaan yhteen maailman mielenkiintoisimmista suurkaupungeista, toinen istuu nenä kiinni puhelimessa kertomassa asiasta muillekin. Kyllä minä aion jakaa nuo kokemukset paikan päällä vain matkaseurani kanssa. Te muut saatte kuulla niistä vasta ensi viikolla.

Hauskaa vappua kaikille!

Ruoat, jotka jäivät syömättä

Apinan aivot, verta pursuavat iilimadot ja ihmisen istukka. Madventures esitteli 2000-luvun alussa maailman yrjöttävimpiä keittiöitä, joiden antimia sitten kilpaa maistelivat. Tällä hetkellä ohjelmaa voi seurata uusintana joka arki-ilta ja lisäksi keskiviikkoisin televisiossa pyörii kaksikon oma ruokaohjelma Mad Cook.

Nyt muutaman uusintajakson Madventuresia katsoneena minun täytyy todeta, että maailma on reilussa kymmenessä vuodessa tosiaan muuttunut. Monet ruoat eivät enää hetkauta eksoottisuudellaan, vaan kaikenlaiseen ravintoon on törmännyt kotiseudullakin. Esimerkiksi tuolloin hämmästellyt hyönteiset ovat nyt ruokamaailman uusimpia trendejä, ja hyvin moni suomalainenkin on niitä ehtinyt maistamaan.

Cocoa etsimässä -blogin Arna ja Arto polkaisivat vähän aikaa sitten käyntiin #maistuvamaailma -haasteen, jossa he kehottavat kaikkia jakamaan sosiaalisessa mediassa ja blogeissa omia ruokaan liittyviä muistojaan. Minä harvoin matkustan ruoan perässä, ja yleisin ruokailumuoto meidän matkoillamme ovatkin vuokra-asunnoissa tehdyt ateriat. Muodoltaan ne harvoin eroavat kotona tehtävästä ruoasta, mutta toki paikalliset raaka-aineet antavat niille aina oman leimansa.

Haasteen innoittamana minä ryhdyinkin miettimään ruokia, jotka itseltäni ovat matkoilla jääneet syömättä. Minä en ole nirso syöjä. Syön oikeastaan mitä tahansa, kunhan sillä lähtee nälkä. Vihaan oikeastaan vain kahta asiaa: pehmeää läskiä ja rusinoita. Läskiäkin voin syödä, jos se on kunnolla rapeaksi käristetty, mutta sellaista suomalaisen läskisoosin läskiä en pysty suuhuni laittamaan. Ihanan pohjoisafrikkalaisen keittiön monet ruoat on usein pilattu rusinoilla, vaikken yleensä sen takia syömättä jätäkään. Yritän vain vaivihkaa siirrellä rusinat lautasen reunalle.

Vastaan on kuitenkin tullut pari ruokaa, jotka ovat jääneet lautaselle. Nämä kaikki ruoat on maisteltu aikana, jolloin annoksista ei vielä ollut tapana ottaa kuvia, joten nytkin täytyy vain tyytyä tunnelmakuviin.

Madrid

Orejas a la plancha

Toukokuussa 2010 olimme miehen kanssa kahdestaan Madridissa. Olimme kävelleet kuumassa Parque del Retirossa, viettäneet iltapäivää vasemmistopunkkareiden vappujuhlassa ja nähneet Pablo Picasson Guernican. Olimme pääsemässä sisään espanjalaiseen elämänmenoon, jossa vaelletaan kaduilla iltamyöhään ja istutaan terasseille nauttimaan tapaksia ja viiniä.

Parin päivän ajan meillä oli tapana päättää päivä hotellin viereisen baarin terassille. Tilasimme espanjankieliseltä listalta annoksia tietämättä, mitä ne olivat, koska kaikki oli aina hyvää. Mutta sitten tuli orejas a la plancha – eikä mikä tahansa pieni kippo, vaan valtava lautasellinen.

Jo ensi puraisu antoi ymmärtää, että kyseessä on lihatuote, muttei mikään meheväksi kypsytetty paistiosa, vaan jokin hyvin pehmeä ja samalla vähän sitkeä palanen. Yritin urheasti pyöritellä palaa suussani, kunnes oli pakko luovuttaa. En vain pystynyt.

Nopealla googlauksella saimme selville, että oreja tarkoittaa korvaa. Kyseessä siis ilmeisesti olivat jonkinlaiset pannulla paistetut sian korvat tai joku muu korvaa muistuttava osa siasta. Korva palasta ei kyllä tullut mieleen, sillä rustoisuuden sijaan palat olivat lähes pelkkää rasvaa. Ja pannulla paistamisesta huolimatta ne olivat edelleen hyvin pehmeässä kunnossa. Mies söi niitä muutaman, mutta loput jäivät surullisesti lautaselle.

Rooma

Trippaa ja mustekalaa

Vuosia sitten päätimme viimeisen Rooman iltamme kunniaksi mennä syömään perinteiseen trastevereläiseen ravintolaan, jota oli Trip Advisorissa kehuttu kovasti. Enoteca Ferraran ruokalistalta löytyi paikallisia erikoisuuksia, kuten Trippa alla romana eli vatsalaukkua roomalaiseen tapaan, ja ravintolan viinilista oli paksu kuin entisajan puhelinluettelo. Mies tilasi ennakkoluulottomasti vatsalaukkua, mutta minä yritin pelata varman päälle ja tilasin mustekalaa. Syön mustekalaa ihan mielelläni melkein missä tahansa muodossa.

Vatsalaukku ei tietenkään toiminut. Tomaattipohjainen kastike oli todella hyvää, mutta vatsalaukku on raaka-aineena hyvin sitkeää. Tuskin edes viikon hauduttaminen saisi siitä pehmeää ja mureaa. Yritimme vuorotellen järsiä vatsalaukun palasia, mutta hampaiden tekemä kova työ ja kuminen tuntuma suussa eivät olleet hyvä yhdistelmä. Sekin annos jäi lähes koskematta.

Paljon parempi ei ollut mustekalakaan. Myös sen kastike maistui hyvältä, mutta mustekalat olivat suurina ja sitkeinä paloina. Minä sentään söin suurimman osan annoksestani, mutta jossain vaiheessa minunkin oli pakko antaa leukaluille armoa ja jättää loput annoksesta lautaselle.

Pyyhittyämme tuskanhien otsiltamme tilasimme kuitenkin jälkiruoat, vaikka koko ajan olisi vain tehnyt mieli karata paikalta. Onneksi tilasimme, sillä ne kyllä korvasivat muuten hieman tuskallisen ravintolaillan.

Lautasella tuijottava kala

Tämäkin ruokakokemus on kyllä enemmänkin miehen ansiota, muttei se minunkaan kulinaristissa kokemuksissani ihan kärkisijoille yllä.

Lähdimme kauan sitten Barcelonasta käymään Figueresissä katsomassa Salvador Dalín museota. Lähtö oli aikaisin aamulla ja edellinen ilta oli venähtänyt vähän pitkäksi oman asunnon parvekkeella. Kämppäkaverinamme oli lahtelainen portsari Jarttu, joka mielellään joi Veteranoa ja kertoili tarinoita.

Figueresissä olotila ei paljon parantunut. Koko rakennus kananmunineen ja koiran läjää muistuttavine koristeineen aiheutti sydämentykytyksiä. Sisällä vastassa oli erilaisia tuijottavia silmiä ja valuvia kelloja. Pidän Dalín taiteesta, mutta tuollaisena päivänä ne ahdistivat aika paljon.

Figueres

Figueres

Museokierroksen jälkeen päätimme taas korjata tilanteen syömällä hyvin ennen paluumatkaa. Minä pelasin varman päälle ja tilasin cannelloneja, kun taas mies päätti tilata paikallisen erikoisuuden zarzuelan. Zarzuela on kokoelma kaloja ja äyriäisiä, ja edustaa hyvin Katalonian merellistä kulttuuria.

Kun annokset tulivat pöytään, miehen zarzuelan pääosassa oli keskellä lautasta tuijottava kalansilmä – hyvin Dalia jo itsessään. Jo pelkästään tuon silmän vuoksi mies ei pystynyt annokseen koskemaan, vaan aneli vaihtamaan annoksia. Minä sitten annoin omat cannellonini hänelle ja parempivointisena söin urheasti kalalautasen.

Figueres

Figueres

Kengänpohja ranskalaisilla

Kaikesta kulinaristisesta suvaitsevaisuudestani huolimatta on myös yksi ruokalaji, jota yritän vältellä viimeiseen asti. Tämä on se ruoka, jota Laatokan ja Kannaksen Karjalassa väsymättömästi tarjotaan suomalaisille turisteille: porsaanpihvi ranskalaisilla.

Olen käynyt alueella kymmenisen kertaa: neljä kertaa Sortavalassa ja sen lähialueilla, ja Viipurissa aika monta kertaa siihen lisäksi. Ja aina ravintoloissa on tarjolla lähinnä tätä herkkua, joka on poikkeuksetta paistettu rutikuivaksi.

Vuoksi

1990-luvun alkupuolella, kun Neuvostoliitto oli juuri romahtanut, ei ravintoloissa kovin ihmeellisiä aterioita ollut tarjolla. Yleisin annos olivat jänteiset porsaan pihvit sekä pehmeät ranskalaiset. Tuolloin en osannut asiasta valittaa, koska ruokaa tosiaan oli kaikkialla vähän.

Laurola

2000-luvun puolella matkaillessani on tilanne ollut toinen: ravintoloiden ruokalistat ovat olleet täynnä venäläisen keittiön klassikkoja, kuten pelmenejä, blinejä ja erilaisia kaloja. Jostain syystä he kuitenkin aina yrittävät tarjota niitä kengänpohjaksi paistettuja pihvejä ja ranskalaisia perunoita.

Ilmeisesti oletus on, että sitä suomalaiset turistit haluavat syödä. Kerran sortavalalaisessa ravintolassa saimme tehdä kovan työn, että saimme tilata lohi- ja mätitäytteisiä blinejä, sekä kalaa, jotka olivat kaikki mielettömän hyviä.

Bangkok

Hankala ruokakokemus oli aikoinaan myös junamatka Bangkokista Ayutthayaan. Matkustimme ykkösluokassa, johon kuului ruoka. Odotimme ruokaa innolla, sillä täysin epätyypillisesti emme olleet pakanneet mukaan säkillistä eväitä, vaan olimme ajatelleet junan aterian korvaavan evästarpeen. Ruoka kuitenkin oli aivan älyttömän tulista – ehkä tulisinta, mitä Thaimaassa olen koskaan maistanut.

Itse pystyin vielä jotenkuten syömään ainakin riisiä annoksen reunalta, mutta ongelmana oli silloin puolitoistavuotias lapsemme, joka yritti väkisin kauhoa ruokaa muovirasiasta suuhunsa. Jopa tuttu ja turvallinen riisi oli saanut ylleen niin vahvan kastikkeen, että huuto olisi herättänyt koko junan viimeistä penkkiriviä myöten. Rasiat oli siis hyvin nopeasti suljettava yleisen mukavuuden vuoksi, ja loppumatka tehtävä vatsat kurnien.

Ayutthaya

#maistuvamaailma on Cocoa etsimässä -blogin aloittama kampanja, jonka tarkoituksena on tutustuttaa blogien lukijoita eri maiden ruokakulttuureihin omakohtaisten tarinoiden kautta. Täyttäkäämme internet matkaruokatarinoilla ja jakakaamme rikkaiden ruokakulttuurien ilosanomaa yhdessä!