Mainiot museoiden miehet

Matkojen varrella voi kohdata harvinaisen mieleenpainuvia ihmisiä. Haluan nyt kertoa kahdesta pitkän elämän nähneestä miehestä, jotka esittelivät ylpeinä aikaansaannoksiaan omilla kotikulmillaan. Joku voisi kutsua heitä kylähulluiksi, mutta oma suhtautumiseni kääntyy ihailun puolelle.

Karpathoksen heinäkuu vuonna 2005 on helteinen. Lähdemme yhtenä lomapäivistämme tutkimaan kreikkalaissaarta paikallisbussin kyydissä. Katselemme kallioisia rinteitä, laiduntavia vuohia ja keskeneräisiä rakennusurakoita, kunnes jäämme kyydistä Othoksessa. Parinsadan asukkaan vuoristokylässä on raukea tunnelma. Yksinäinen kissa haukottelee keskellä risteystä, eikä harvoilla ihmisillä ole kiirettä minnekään.

Löydämme Othoksen halki kulkevan tien varrelta pienen taidegallerian, jonka isännäksi paljastuu pienikokoinen herrasmies. Huoneen seinät ovat täynnä värikkäitä tauluja. Teokset muistuttavat mielestäni lasten piirroksia, mutta sivistyneemmin sanottuna ne edustavat naivistista tyylisuuntaa. Iäkäs isäntämme, herra Hapsis, on töistään ylpeä ja kauppaisi niitä mielellään kaikille paikalle saapuneille. Eräs milanolainen perhe innostuu ostoksille ja saa alennustakin, sillä Giannis Hapsis puhuu itsekin sujuvaa italiaa.

Hapsis kutsuu meidät kaikki kivenheiton päässä sijaitsevaan vanhaan kotitaloonsa. Maisema alas laaksoon ja merelle on huimaavan kaunis. Keskustelu jatkuu italiaksi, jota onneksi ymmärrän suhteellisen sujuvasti. Hapsis kertoo oppineensa kielen nuoruudessaan, jolloin Karpathos kuului saapasmaahan. Milanolaiset kysyvät miehen ikää, jolloin selviää että herralla on mittarissa jo kunnioitettavat 90 vuotta. Vuodet eivät tunnu pahemmin painavan, sillä jalat nousevat reippaasti ja juttua riittää taukoamatta.

Herra Hapsis on tehnyt entisestä kodistaan Karpathoksen kansanmuseon. Seinille on koottu runsaasti monenlaisia esineitä kirjailluista liinoista koristeellisiin lautasiin. Lattia on rakennettu sileistä pikkukivistä. Pienessä talossa oli kuulemma asunut parhaimmillaan kahdeksankin ihmistä, eikä elämä ollut kovin helppoa. Hapsis innostuu tarinoimaan elämästään Karpathoksen maaseudulla. Hän on ehtinyt toimia monissa eri ammateissa ja tuntuu olevan kaikkien alojen asiantuntija. Monitaituri kaivaa esiin paikallisen lyyran ja alkaa soittaa perinteistä sävelmää. Selviää, että hän on kaiken muun lisäksi myös musiikinopettaja ja esiintyy edelleen kaikissa mahdollisissa lähiseudun juhlissa.


Jäämme vielä juttelemaan hetkeksi, kunnes hyvästelemme herra Hapsiksen ja siirrymme tienvarren terassille sammuttamaan janoamme. Tovin kuluttua tuttu teräsvaari ilmestyy jälleen näkyviin uusien turistien seurassa. Kädessä heiluu museon suuri avain, sellainen joita näkee nykyään vain sarjakuvalehdissä. Valkean kauluspaidan hihat on kääritty, mutta tyylikäs hattu suojaa auringolta.

Palaamme päivän seikkailujen päätteeksi saaren pääkaupunkiin Pigadiaan, jossa syömme illallista lempeästi aaltoilevan meren rannalla. Katselemme hiljalleen hämärtyvässä illassa vuorille päin ja erotamme kaikkein korkeimmalla Othoksen himmeät valot. Siellä jossain on herra Hapsis, kenties jo lepäämässä seuraavan päivän kohtaamisia odottaen. Meitä jää sittenkin hieman harmittamaan, että taulu jäi ostamatta. Olisi ollut komeaa saada seinälleen aito Hapsis.

Huhtikuussa 2007 matkustamme Islantiin, jossa tapaamme sattumalta herra Hapsiksen sielunveljen. Yksi Reykjavíkista käsin tekemiemme autoretkien kohteista on Skógafossin vesiputous. Upea luonnonnähtävyys tarjoaa meille parastaan, sillä pilvet väistyvät kuin taikaiskusta ja näemme reissun viidentenä päivänä ensimmäistä kertaa auringon.

Emme malttaisi jättää putousta taaksemme, mutta päätämme silti käydä katsomassa lähistöllä sijaitsevaa museota. Tarkoituksenamme on vain pistäytyä pikaisesti paikalla, mutta huomaamme pian aikataulun pettävän pahemman kerran.

Ehdimme juuri suorittaa pääsymaksun, kun lipunmyyjä huomaa hänen saapuvan paikalle. Thórdur Tómasson laskeutuu portaita alakertaan juhlallisesti keppiinsä nojaten. Karisma on miltei käsin kosketeltavissa ja mieleeni tulee jostain syystä sormuksen taruista tuttu Bilbo Reppuli. Thórdur kertoo perustaneensa museon vuonna 1949, ja nyt ikää on kertynyt jo 86 vuotta. Isäntämme kysyy kotimaastamme ja asettuu sitten vanhan urkuharmonin ääreen. Ilmoille kajahtaa Maamme-laulu, jonka Thórdur laulaa ruotsinkielisin sanoin. Olemme vastaanotosta niin hämmentyneitä, etten ymmärrä ottaa tilanteesta edes valokuvaa.

Skógarin museo on yhden miehen aikaansaannokseksi melkoisen vaikuttava. Kolmesta kerroksesta löytyy käsittämätön määrä islantilaista esineistöä laidasta laitaan. Näemme muun muassa maatalouteen liittyviä tavaroita, huonekaluja, käsitöitä, taideteoksia, täytettyjä eläimiä ja kalastusvälineitä. Huomio kiinnittyy väkisinkin suureen veneeseen.

Päärakennuksen lisäksi museo käsittää noin kymmenestä talosta koostuvan ulkoilmamuseon, josta löytyy pienten hobitinkoloja muistuttavien asumusten lisäksi koulu ja puukirkko. Thórdur vie paikalle saapuneen saksalaisryhmän kirkkoon, jonka ovelta mekin kurkistamme uteliaina sisään. Islantilaismies näyttää johtavan jonkinlaista jumalanpalvelusta, jonka virsiä turistiryhmä hoilaa innolla mukana. Päätämme kuitenkin kääntyä kannoillamme ja jättää veisaamisen väliin.

Thórdur tavoittaa meidät myöhemmin pihamaalta ja kysyy emmekö pitäneet kirkosta. Haluaisimme jatkaa jo kärsimättömästi matkaa Dyrhólaeyn kallioille, mutta isäntämme vie meidät lähes kädestä pitäen vielä tekniikan museoon. Avain kääntyy lukossa ja valot syttyvät suureen halliin. Kiertelemme tovin vanhojen autojen, traktoreiden ja muiden härveleiden seassa. On tässä kaikessa ollut elämäntyötä kerrakseen.

Näiden kahden karismaattisen ja moni tavoin poikkeuksellisen herran kohtaamiset ovat jääneet mieleeni useammastakin syystä. Oikeastaan he itse ovat museoitaankin merkittävämpiä kansallisaarteita. On inspiroivaa tavata ihmisiä, jotka ovat säilyttäneet elämänilonsa vuosikymmenestä toiseen, vaikka matkan varrelle olisi mahtunut raskaitakin aikoja. Heillä on myös kyky välittää alueensa historiaa elävällä tavalla sukupolvelta toiselle. Tuossa iässä on kertynyt sellaista elämänkokemuksen tuomaa viisautta, jota nuoremmilla ei ole jaettavana.

Tarinan opetus lienee siinä, että unelmat pitävät virkeinä ja kantavat kauas. Jos on suinkin mahdollista, tee juuri sitä mistä itse pidät. Ole ylpeä osaamisestasi, lisää mukaan ripaus luovaa hulluutta, ja voit saada aikaan ihan mitä tahansa.

Giannis Hapsis menehtyi 94 vuoden iässä joulukuussa 2009. Thórdur Tómasson jäi viettämään eläkepäiviä vuonna 2013 ollessaan 92-vuotias. Museo on toiminnassa ja siitä löytyy lisätietoa osoitteesta skogasafn.is. Myös Othoksen museossa Karpathoksella voi edelleen vierailla.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply