Skadar-järven aalloilla ja maisemateillä

Montenegron ja Albanian rajalla sijaitseva Balkanin suurin järvi tunnetaan nimillä Skadar ja Skutari. Maisemien katselu oli mukavaa veneestä käsin, mutta todelliset elämykset odottivat järven lähistöllä kiemurtelevien maalaisteiden näköalapaikoilla.

Teemme Skadar-järvelle päiväretken Kotorin kulmilta. Ajomatkaa kertyy nopeinta reittiä pitkin noin puolitoista tuntia yhteen suuntaan. Saamme ihailla matkan varrella kimaltelevaa Adrianmerta, kunnes käännymme sisämaahan päin. Muun muassa Budvan ohitse kulkeva tie on hyvässä kunnossa.

Skadar-järven melko pienimuotoinen turismi on Montenegron puolella keskittynyt Virpazarin kylään. Kohtaamme heti taajamaan saavuttuamme keltaiseen collegepaitaan pukeutuneen pitkän aurinkolasipäisen miehen. Turistiansan haju tunkeutuu vahvasti nenään jo ennen kuin avaan auton ikkunan. Mies kertoo haluavansa auttaa pysäköinnissä. En tohdi kieltäytyäkään, sillä tyhjää parkkitilaa ei näy missään. Aurinkolasimies järjestää automme puiston laidalle sellaiseen koloon, jota en itse olisi ymmärtänyt hyödyntää. Pysäköinti on ilmaista.


Alkaa perinteinen kysely siitä, mistä olemme kotoisin. Olen jo tottunut kuulemaan tällä suunnalla aina ensimmäisenä Matti Nykäsen nimen, joten Jari Puikkonenkaan ei yllätä. Kolmas aurinkolasimiehen muistama suomalainen tulee kuitenkin puun takaa, nimittäin Risto Ulmala. Muistan kyllä Coloradon suden, jonka piti pelastaa Suomen kestävyysjuoksumaine 80- ja 90-lukujen taitteessa. Splitin EM-kisojen kuudes sija ei ole näköjään unohtunut ainakaan Virpazarissa. Asia sopii hyvin kuvaan, sillä täällä aika tuntuu jollakin lailla pysähtyneen. Kenties kyse on vain vilkkaasta mielikuvituksestani, mutta huomaan aistivani Virpazarissa henkäyksiä Jugoslavian ajoilta.


Aurinkolasimies kertoo, että järven kunnolla nähdäkseen kannattaa lähteä veneretkelle. Olen lukenut jostain, että vesille pääseminen saattaisi olla vaikeaa. Tämän tiedon perusteella tunnen itseni onnekkaaksi ja idea houkuttelee, varsinkin kun aurinkokin paistaa kirkkaalta taivaalta. Siirrymme kulman taakse Hotel Pelikanin ravintolaan, jossa kuulemme tarkemman kuvauksen veneajelun sisällöstä. Tarjoilija tuo eteemme kaupantekijäisiksi korillisen priganice-munkkeja, jotka ovatkin erinomaisia. Tiedämme nälän yllättävän parin tunnin kuluessa, joten tilaamme saman tien myös ruoat odottamaan järveltä palaamistamme.


Kävelemme mutaista polkua pitkin veneeseen, jossa on kymmenkunta muutakin matkailijaa. Alus lipuu muutaman minuutin ruohikon keskelle raivatussa kanavassa, kunnes maisema avartuu. Laajan vesialueen toisella laidalla häämöttää Albania, jolle kolmannes järvestä kuuluu.


Tuntuu mukavalta katsella maisemaa ja nauttia niin vesillä olemisesta kuin auringonpaisteestakin. Rannat ovat kauniita, mutta toisaalta risteily ei tarjoa mitään mullistavia kokemuksia. Etukäteen mainostettu linnoitus on melko vaatimaton, emmekä edes mene kovin lähelle sitä. Samoin ennakkoon mainittu luostari nähdään vain pienenä hahmona kaukaisella rinteellä.


Skadar-järvi tunnetaan jonkinlaisena lintuparatiisina ja erilaisia lintuja näkyykin jonkin verran. Olisin kuitenkin nauttinut enemmän pienemmällä veneellä tai vaikka kanootilla tehdystä retkestä, jolloin lintujen lähelle olisi päässyt aivan toisenlaisella tavalla.


Selvitin jälkikäteen, että 20 euron hinta aikuiselta on tällaisesta puolentoista tunnin kierroksesta kohtuuttoman suuri, varsinkin kun kyseessä ei ollut yksityinen retki. Lisäksi piti maksaa myös neljän euron sisäänpääsymaksu kansallispuistoon, mikä toki tuntuu olevan yleinen käytäntö. En sano risteilyä huonoksi kokemukseksi, mutta mitenkään ehdoton elämys se ei Skadar-järvellä ainakaan näin toteutettuna ole. Jos haluat mennä, neuvottele ainakin hinta huomattavasti alhaisemmaksi.


Meille on risteilyn jälkeen sovitusti Hotel Pelikanissa pöytä katettuna. Tarjoilija vaikuttaa aidosti mukavalta ja vaikkei ravintola olekaan hieno, pidän sen hauskalla tavalla kulahtaneesta jugoslavialaishenkisestä sisustuksesta. Ruoan taso ei valitettavasti herätä ihastusta. Meille on suositeltu erityisesti viereisestä järvestä pyydettyä kalaa. Kuvan alkupalalautasen tönkkösuolatuista antimista on kuitenkin tuoreus kaukana. Vihanneskeitto näyttää erehdyttävästi vedessä lämmitetyltä herne-maissi-paprika -pakastesekoitukselta.

Pääruoaksi tarjotut karppi ja ankerias ovat periaatteessa kelvollisia, mutta uunipadassa tuotujen annosten valtava koko masentaa ja ruotojen perkaaminen tappaa lopun innostuksen. Viimeistään silloin ovat maailmankirjat pahasti sekaisin, kun anoppi ei saa talon omituisenväristä valkoviiniä kurkusta alas. Pysyttelen automiehenä vesilinjalla, mutta pieni maistiainen tuo mieleen lähinnä Baskimaan rutikuivien siidereiden extrahapatetun version. Talo tarjoaa jälkiruoaksi maukasta omenatorttua ja ravintolasta jää näin lopulta hyvääkin makua suuhun.


Jätämme Virpazarin taaksemme hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Hämmennys unohtuu kuitenkin hetkessä, kun suuntaamme suoraan pohjoiseen johtavalle vuoristotielle. Pieni tie kapenee huolestuttavan paljon ja nousee yhä korkeammalle.


Maisemat järvelle päin ovat uskomattoman kauniita ja vain paranevat matkan edetessä. Tiellä on leveyttä paikoitellen hädin tuskin yhden auton verran.


Jyrkänteen puolella ei ole minkäänlaisia kaiteita, joten katson parhaaksi pysytellä kaukana reunasta, enkä välitä auton toiseen oveen osuvista pensaiden oksista.


Välillä sukellamme vehreisiin laaksoihin, joiden yksinäisten talojen pihoilla myydään viiniä, hunajaa ja muita maaseudun antimia. Piikkiherneiden keltaiset kukat tuovat mieleen Irlannin.


Uskomattoman upea, mutta paikoitellen lähes pelottavan kapea maisematie johtaa meidät lopulta Rijeka Crnojevićan kylän sillalle. Noin 25 kilometrin kapealla tieosuudella tuli onneksi vastaan vain pari autoa, ja nekin sopivasti jonkinlaisten levikkeiden läheisyydessä. Järvinäkymien vuoksi voisin kaikesta huolimatta lähteä reitille uudemmankin kerran.


Tie levenee, kun lähdemme etsimään Crnojevića-joen hevosenkenkämutkaa. Näin kuvia mutkasta ensimmäistä kertaa Inkan Archie Gone Lebanon -blogissa ja lisäsin saman tien paikan myös omaan matkaohjelmaani. Näköalapaikka löytyy helposti, kunhan vain on oikealla tiellä (katso sijainti kartalla).


Satumaista maisemaa on mukava jäädä ihailemaan kaikessa rauhassa. Jokimutka ja kaukaisuuteen jatkuva järvimaisema vihreine kukkuloineen ja jylhine vuorineen on lähestulkoon uskomaton. Hiljaisuuden rikkovat vain kaukaa alhaalta kantautuvat lintujen äänet. Joen kosteikossa viihtyy kymmeniä eri lintulajeja haikaroista tiiroihin. Tällaista maisemaa voisi jäädä ihailemaan lähes kuinka pitkäksi ajaksi tahansa, mutta meidän on kiirehdittävä eteenpäin, jotta ehtisimme Kotoriin ennen pimeää.


Kärrypoluilla köröttely alkaa riittää, joten jatkamme näköalapaikan ohitse koilliseen, kunnes pääsemme kääntymään Podgorican ja Cetinjen väliselle valtatielle. Ohitamme Cetinjen ja kierrämme Lovcenin kansallispuiston pohjoispuolelle. Reitti on harmiksemme yhtä tietyömaata. Keskentekoinen tie mutkittelee korkealle kohti vuoria, joiden taakse aurinko jo häviää. Laskeudumme välillä varjoisaan laaksoon ja ajamme uinuvan Njegušin kylän halki.


Saavumme lopulta aiemmassa postauksessa kuvaillun serpentiinitien yläosaan. Jalkojemme juuressa levittäytyy koko Kotorinlahden ympäristö vuorineen ja kukkuloineen. Auringonlasku on punertanut taivaan ja maisema kylpee uskomattomissa väreissä.


Ilta on viilentynyt, eikä lämpöä ole enää kuin kymmenkunta astetta. En silti malta hakea pitkähihaista autosta, vaan katselen lumoutuneena tyyntä lahtea ja kaukaisuudessa kimmeltävää Adrianmerta. Tämän upeampaa päätöstä retkelle ei voi saada. Enää ei ole kiire, sillä voihan serpentiinitien sittenkin ajaa alas pimeälläkin.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply sari/ matkalla lähelle tai kauas 4.6.2017 at 19:10

    kYLLÄPÄ OLI KAUNIS AURINGONLASKU. Ja mikä hieno ajoreitti teillä onkaan ollut mutta nuo kapeat tiet hui, me oltaisiin varmaan käännytty takaisin. Toivottavasti Albanian puolella yhtä upeat näkymät Shkoderista. Ollaan nimittäin siellä yksi yö katselemassa paikkoja.

    • Reply Mika / Lähtöportti 4.6.2017 at 19:32

      Auringonlasku oli yksi upeimmista ikinä näkemistäni, toivottavasti kuvista välittyy edes hiukan siitä miltä se luonnossa näytti. Tiet on tuolla paikoitellen tosi kapeita, eikä siellä välttämättä ole kovin paljon mahdollisuuksia edes ympäri kääntymiseen. Hyvää matkaa Albaniaan! Tuo seutu on niin kaunista, että varmasti sieltä Albaniankin puolelta löytyy kivoja näkymiä. Katson sitten aikanaan blogistasi miltä näytti 🙂

  • Reply Sisko 13.6.2017 at 11:08

    Upeita maisemia! Vuoria, vettä ja tuo auringonlasku, mikäs tuolla ollessa. 🙂 paitsi tietysti tuo ruoka..ei kuulosta kovinkaan herkulliselta. Onneksi järkkäri edes oli hyvää ja tarjoilija ystävällinen.

    • Reply Mika / Lähtöportti 13.6.2017 at 13:23

      Kiitos kommentista! Nuo Montenegron maisemat on todellakin harvinaisen upeita ja viimeistään auringonlasku teki retkestä unohtumattoman. Tämä yksi ruokailukokemus oli harvinaisen huono, mutta muuten Montenegrossa sai todella maukasta ruokaa edulliseen hintaan. 🙂

    Leave a Reply