Monthly Archives

elokuu 2017

Voiko lapsiaan rakastaa enempää? Näin me kasvatamme omiamme.

No nuin. Jotain ihan muuta kuin matkailua teille ystäväiseni tällä kertaa. Mites olisi tarinaa omista lapsistani ja siitä, kuinka me heitä kasvatamme?

Olin tällä viikolla matkalla töistä kotiini, kun satuin näkemään erään äidin keskustelevan oman lapsensa kanssa niin vähättelevillä sanoilla, että minulle tuli paha mieli. Jäin tilanteen jälkeen pohtimaan sitä, millainen tilanne lapsen kotona oli ja millainen tulevaisuus lapsella olisikaan. Ehkä äidillä oli huono päivä ja hän selitti lapselleen myöhemmin olevansa väsynyt, eikä tarkoittaneensa mitään, mutta mitä jos ei sittenkään?

Miten jännästi se onkin joissain perheissä niin, että lapsesta tulee aikuiselle rasite kun taaperoikä on ohi? Vai onko kuitenkin niin, ettei vanhemmat enää näe lastansa pienenä lapsena ja olettavat hänen pärjäävään maailmassa melko itsenäisesti. Ettei yhteisiä vanhempi-lapsihetkiä tarvita enää ja ovesta voi laittaa lapsen yksinään ulos leikkimään päiväksi, vaikkapa metsän reunaan tai joen rantaan?

Jokainen tuore vanhempi tietää, millainen elämänmuutos vauvan tulo maailmaan on. Vaikka siihen olisi kuinka valmistautunut, uuden käärön ilmestyttyä talouteen maailma mullistuu, eikä mikään ole enää samaa. Minä muistan sen päivän, kun kotiuduimme sairaalasta ja pidin tuota pientä tuhisevaa suloista pampulaa käsivarsillani tuntien kuitenkin ahdistusta siitä, että olin sulkenut yhden kirjan elämästäni ja avannut toisen. Uusi elämänkirja pelotti, eikä vanhaan ollut enää paluuta. Monta neuvotonta hetkeä, monta kipuilua, oppeja kantapään kautta ja monta pusuhalionnenhetkeä pienen vauvan kanssa.

Esikoinen oli suhteellisen helppo lapsi. Yhtä aurinkoa, joka jaksoi ihastuttaa ympärillään olevia ihmisiä ja jo pienestä saakka hänestä huomasi, kuinka empaattinen ja suloinen hän olikaan sisältä. Yöt menivät hyvin, uni maistui ja elo äitinä alkoi sujua hyvin. Alle vuoden päästä esikoisen syntymästä olin jälleen raskaana ja kuopus syntyikin sitten maailmaan tuoden omat kuvionsa perheeseemme. On se vaan jännä, miten kahdesta samasta vanhemmasta tuli niin erilaisia lapsia. Kuopuksen temperamentti näkyi jo synnytyslaitoksella, kun ruokaa vaadittiin pontevasti ja imukin oli luokkaa tänne heti ja paljon. Kaikki esikoisen kanssa opittu heitti häränpyllyä sen siliän tien ja koin olevani äitinä aivan kuin esikoisen saanut nainen. Kuukaudet vierivät, kuopus ei nukkunut ja vuoden hänen kanssaan tahittuamme jouduimme jo viemään hänet neuvolan kautta järjestettyyn unikouluun. Olen todella iloinen tänäkin päivänä siitä, että jaksamiseemme puututtiin apua hakiessamme, sillä jollain jännällä konstilla elämämme helpottui muutaman unikoulussa vietetyn yön jälkeen.

Elämä kahden pikkulapsen kanssa oli rankkaa ja melkoista aikataulujen kanssa pelaamista. Otin mieheni jo esikoisen kanssa mukaan arjen pyörittämiseen mahdollisimman paljon ihan itsekkäästäkin syystä sillä tiesin, ettei minusta olisi yksin kantamaan lapsenhoitotaakkaa. Pidin kiinni siitä, että mies osallistui mahdollisuuksiensa mukaan vaipanvaihtoon ja syöttämiseen, heräsi viikonloppuisin yhtenä aamuna vahtimaan lapsia ja osallistui muutenkin arkeen kanssamme. Suoraan sanottuna en kertaakaan ominut lapsiani itselleni, arvostellut mieheni lapsenhoitotaitoja ja mikä tärkeintä, ajoittaisesta väsymyksestä huolimatta muistin olla vaimo. Me olimme koko pikkulapsiajankin mies ja vaimo, eikä äiti ja isä -moodi vallannut mieltä sataprosenttisesti koskaan. Juuri siitä syystä uskon, että parisuhteemme kesti kaikkein rankimman pikkulapsiajan.

Kuva: Pixabay.com

Hyi minua, kun laitoin esikoisen vuoden ikäisenä päiväkotiin ja saman kohtalon koki kuopuskin, joskin jonkin aikaa olin osittaisella hoitovapaalla kuopuksen jälkeen. Kotona kuopuksesta mammalomalla ollessani esikoinen kävi päiväkodissa olemassa puolikkaan päivän kahtena päivänä viikossa, enkä kokenut huonoa omaatuntoa siitä. Mies vei lapsen aamulla päiväkotiin minun saadessa nukkua hieman pidempään yön valvottaneen kuopuksen kanssa, ja minä sitten hain esikoisen päiväkodista puolen päivän maissa. Esikoinen sai päiväkodissa virikkeitä ja pääsi opiskelemaan vuorovaikutustaitoja, sillä minä en väsyneenä äitinä jaksanut juosta muskareissa ja äiti-lapsikekkereillä. Itse asiassa, kaiken sortin äityleiden innokkaat keskustelut muumisaappaista ja kakkavaipan sisällöistä sai minut ärsyyntymään. Minä halusin keskustella aikuisten jutuista, maailman menosta ja ihan muusta, mutta pienikin keskustelun aloitus siirtyi aina jollain muotoa lapsiin. Ei kiitos. Minä päädyin oleskelemaan päivisin lasteni kanssa kolmistaan, me teimme retkiä lähimetsään, leikimme kotimme läheisyydessä ja rakensin kotiimme kaikkea kivaa, jolloin koti muuttui satumaailmaksi muutamalla lakanalla ja vaikkapa talouspaperimytyistä tehdyillä lumipalloilla. Lapset nauttivat kun saivat olla kanssani, olivat aurinkoisia ja minäkin jaksoin äitinä sekä vaimona paremmin, kun kaiken sortin menemiset eivät kuormittaneet mieltä.

Rakkaus. Sitä annoin ja annan edelleen lapsilleni paljon. Minun lapseni saivat sylittelyä, pusuja poskille ja haleja niin paljon, etteivät he tunteneet koskaan oloaan unohdetuiksi. Älykännykkää ei ollut, joten virikkeet auton takapenkillä ja julkisissa tulivat aivan muualta (tulisi myös vieläkin). Käsi, kassin vetoketju, kirja ja milloin mikäkin asia, joka sattui pientä lasta kiinnostamaan. Ruutuaikaa lapset saivat vähän, joten leikki oli lapsen pääasiallinen työ. Minä äitinä nappasin lapseni syliin, luin heille kirjoja, näytin kuvia ja piirsin heidän kanssaan yhdessä sormilla kirjaimia tai numeroita. Rutiinit oli kohdillaan, ruoka niin itse tehtyä kuin pilttipurkista, enkä kokenut koskaan huonoa äitiyttä siitäkään.

Lasten kasvaessa heidän luonteensa tuli vielä enemmän näkyviin. Suloinen, rakastava esikoinen pärjäsi ryhmissä hyvin, mutta suloisen, rakastavan, hieman lukkiutuvan ja temperamenttisen kuopuksen herkkyys alkoi näkyä päiväkodissa. Hän rakasti rauhaa ja rutiineja, pärjäsi hyvin pienenä lapsena päiväkodissa, mutta isompana isoissa ryhmissä ahdistui melusta ja vaihtuvista hoitajista. Mielenosoituksia ilmaantui tyyliin minähän en tee, puhu, syö, nuku ja kärttyän, jolloin päiväkodissa ihmeteltiin, miten me lastamme kasvatamme vanhempina. Mehän olimme puolestamme miehen kanssa ihmeissämme, kun oma lapsemme oli niin erilainen kotona. Sen verran närkästyimme päiväkodin asenteesta, että veimme lapsemme neuvolaan tutkittavaksi ja saimme todistuksen, joka kertoi, ettei lapsessamme näytä olevan vikaa ja tulee kaikin puolin voimavaraisesta perheestä. En todellakaan ymmärtänyt, miten lapsemme oli aivan eri ihminen päiväkodissa, mutta eipä ainakaan kyseenalaistettu kykyämme vanhempina tuon jälkeen.

Kuopuksen kanssa kipuilimme monia vuosia. Hän alkoi osoittaa mieltään kotonakin ja erityisesti tilanteissa, jossa piti lähteä jonnekin. Vastaanpanemiskohtauksia ympäri maailmaa ja tunninkin mököttämisiä koulussa tai kotona. Me olimme neuvottomia sillä me yritimme saada selville mistä oli kyse, mutta kun kuopus oli jotain jääräpäisenä päättänyt, niin se oli sitten siinä. Pahinta oli se, ettei ulos saanut tietoa mistä jokin mököttäminen silloin johtui. Melkoinen työmaa meille kuopuksesta kuulkaattes tuli, kun opimme miehen kanssa käsittelemään vaikeita hetkiä. Me opimme lapsemme tarvitsevan aikaa kyetä kertomaan mikä mätti, että jokaisen hermostumisen takana oli oikea syy, eikä hän mitään tahalleen tehnyt. Pieni lapsi ei vaan osannut käsitellä niitä tunteen myrskyjä, mitä kohdalle välillä osui. Minä syytin itseäni äitinä, kun en ollut vienyt lastani kaiken maailman äiti-lapsitapahtumiin opiskelemaan ryhmässä olemista ja ihmispaljoutta, mutta toisaalta olin onnellinen siitä, että olin antanut hänelle niin paljon äiti-lapsiaikaa ja turvallisen, rakastavan kotiympäristön.

Voisi sanoa, että vasta erityisherkistä lapsista lukiessani aloin ymmärtää, että herkkyyttä kuopuksestani löytyikin tietyissä määrin. Kaikki mennyt valkeni minulle uudella tavalla ja mekin miehen kanssa opetimme kuopusta avautumaan tunteistaan. Hirveä työhän siinä oli, sillä oli kertoja, jolloin jouduimme keskeyttämään kaikki kotihommat tunniksikin, vain ja ainoastaan ollaksemme lapsemme lähellä. Me odotimme, juttelimme rauhallisesti, kuuntelimme, kyselimme ja nimenomaan opetimme, ettei mikään asia olisi niin vaikea, etteikö siitä voisi puhua. Me olimme tukena ja turvana, rauhallisia ja rehtejä aikuisia, joskin monen monta kertaa meilläkin on ensin kohonnut ääni jossain tilanteessa.

Erehtyväisiä olemme ja lienee normaaleja vanhempia. Monta asiaa nyt isojen lasten äitinä olisin aikoinaan tehnyt toisin, mutta on paljon asoita joita en kadu. Lapsistani huomaa, että oma maalaisjärkinen ja tunneperäinen, monen silmissä varmaankin väärä kasvatus on tehnyt lapsistani ihanan aurinkoisia, rauhallisia, rakastavia, avoimesti keskustelevia, halaavia ja empaattisia.

Minä en juossut muskareissa tai muuallakaan, käyttänyt kestovaippoja, tein kotiruokaa tai tarjosin Pilttejä. Vaikka imetinkin molempia kahdeksan kuukautta, niin äidinmaidonkorvike tuli kuvioihin muutaman kuukauden ikäisenä. Lapset me vanhemmat rahtasimme tosiaan vuoden ikäisinä päiväkotiin ja isovanhemmatkin valjastimme lapsia hoitamaan ajoittain lähteäksemme itse parisuhdematkalle. Me kannustimme lapsiamme harrastamaan, mutta emme koskaan pakottaneet siihen. Oman aikansa he harrastivatkin, mutta nimenomaan kivan harrastuksen muuttuessa kilpailemiseen tähtääväksi tai lähteminen pitkän koulupäivän jälkeen stressaavaksi, luovuimme yhteisymmärryksellä harrastuksista.

Kuva: Pixabay.com

Hyi meitä. Joku psykologi vetää siellä nyt hernettä nekkuun, mutta sen voin sanoa, ettei lapsemme ole ilmiselvästi kärsineet missään muotoa. Kiireen, suorittamisen ja menemisen sijaan olemme antaneet lapsillemme mahdollisimman rauhallisen ja stressittömän elämän, sillä jo pelkästään koulu lohkaisee arkipäivistä ison osan. Olemme opettaneet lapsille pienestä pitäen, että heidän elämäänsä kuuluu muitakin yhtä turvallisia aikuisia kuin me, eli isovanhemmat. Arki ei muutu kummastikaan, jos me välillä lähdemme miehen kanssa työn ja perhearjen pyörittämisen keskeltä pienelle parisuhdelomalle lataamaan akkujamme. Kummasti sitä jaksaa olla kiva äiti, kun on voinut keskittyä omaankin hyvinvointiin parisuhteessa.

Tiedättekö miltä tuntuu, kun kotiin tullessa lapset tulevat edelleen halaamaan minua, vaikka ikää heillä on jo kiitettävästi? Lapset keskustelevat päivästään oma-aloitteisestikin, kertoilevat muitakin juttuja ja minä ymmärrän olla tuijottamatta kännykän tai läppärin ruutua silloin. Se lapsen suloinen katse, pieni kosketus, nauru ja ilo on jotain niin sydäntä lämmittävää, että kyynel valuu silmäkulmasta. Minä en voi ikuisesti pitää lapsiani lähellä vaan tulee päivä, jolloin he lentävät pesästä pois. En voi äitinä muuta kuin toivoa, että kasvatustyöni on tuottanut tulosta sen verran, että lapseni jatkavat omien lastensa kanssa samalla tyylillä. Ei pieni lapsi tarvitse hirveää aikataulutettua ja stressaavaa elämää, ja vauvallekin on tärkeintä se oma pieni arki vanhempiensa kanssa. Jokainen lapsi on yksilö, mutta he kaikki kaipaavat omia vanhempiansa, kannustusta ja haluavat tuntea olevansa hyväksyttyjä, vaikkei urheiluharrastuksessa olisi huippu tai koulussa ropisisi kokeista kymppejä.

Mikään ei ole vanhemmalle parempi kuin se tunne, kun näkee omasta lapsestaan hänen tietävänsä olevan rakastettu ihan omana itsenään.

Olethan sinä läsnä lapsesi kanssa, ymmärrät pyytää anteeksi ja selittää, kun sinulla on huono päivä? Annat turvallisen arjen ja kotipesän, jonne tulla turvaan maailman menoa? Muistathan myös sen, että juuri niiden ensimmäisten vuosien aikana luodaan hyvä pohja lapsen tulevaisuudelle? Ensin tietysti täytyy katsoa tarkkaan, onko siitä kumppanista ihan oikeasti vanhemmaksi, mutta yhden tärkeän asian minä sanon tuoreille vanhemmille.

Älkää koskaan lopettako olemasta perheessänne mies ja vaimo. Ja äidit, pitäkää aina huolta omasta henkisestä ja sitä kautta fyysisestä hyvinvoinnistanne. Aina. Lapsi voi hyvin, kun äiti voi hyvin.

Rakkaudella K, lähes 20 vuotta saman miehen kanssa onnellisesti yhdessä ollut nainen ja hyvin hyvin monia vuosia sitten pikkulapsiajan perheessään ohittanut äiti.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Rehellisesti: Fiilarit Barcelonan ja Turun jälkeen

Että nuin. Tulihan se sieltä. Pelkäämäni ja odottamani terrori-isku täällä Suomessa. Turha tätä maata on enää pitkään ollut pitää lintukotona, sillä me kaikki varmaan tiedämme, ettei tässä maassa kaikilla vaan ole ystävällisiä ajatuksia mielessä. Niin taikka sieltä ylähyllyltä vaan sattuu löytymään pölyä ihan mukavasti, Muumit ei ole laaksossa, valo ei syty vintillä, palikat ei ole kohillaan, hissi ei nouse ihan ylös. You know, nimiä tuolle pääkopan vajaateholle taikka sen väärille asetuksille on monia.

Teillä lienee tiedossa, että meidän perhe suuntaa Barcelonaan lokakuussa ja eihän muutaman päivän takaisella iskulla ole vaikutusta lokakuulle. Me katselimme kuitenkin miehen kanssa toisiamme huolestuneina, sillä Barcelonaan nuo meidän omat kullannuput pitäisi tuolloin rahdata. Me olimme jo ennen iskua tehneet päätöksen varata hotellimme muualta kuin keskustasta ja turistialueiden läheltä, sekä jättävämme turistinähtävyyksien kiertämiset kokonaan pois, mutta nyt ilmoitin miehelleni pysyvämme hotellissa kiltisti ja unohtavamme myös lähimäkkärin. Terroristit tuskin iskevät enää toistamiseen samaan kaupunkiin, mutta turismia vastustavien radikaalinuorten älynvälyksille meikäläiseltä tiukka ei. Mehän emme laita itsejämme maalitauluiksi niille, jotka katsovat olevansa oikeutettuja tekemään lainvastaisia tekoja.

Mites Turku? Meikäläisellä kiehahti eilen ja lujaa. Olin saapunut jo töistä kotiin, päätin istahtaa pienen hetken sohvalla ja katsahtaa Ilta-Sanomien otsikot ennen keittiöön menoa. Siihen loppui se ruuanlaitto. Tapahtuma oli tuore, mutta tekotapa antoi heti osviittaa siitä, ettei kyse ollut peruspuukkohippasista ja mielsin teon heti terrorismiksi.

Minä olin surullinen. Järkyttynyt. Ennen kaikkea vihainen. Olin iloinen siitä, että olin kotona enkä julkisessa kulkuvälineessä, sillä luettu uutinen olisi saattanut vaikuttaa käyttäytymiseeni junassa. Se viha oli niin valtavaa, isku suomalaisuutta hyvyyttä ja tasa-arvoista yhteiskuntaa vastaan, että rehellisyyden nimissä en tiedä, miten iloisella mielellä olisin junassa tietyn näköisiä miehiä katsellut.  Olisiko katseeni ollut vihaa täynnä? Hyi minua, kun en voi tosiaankaan ihan tältä istumalta kieltää sitä. Minä en oikeasti tiedä.

Minä en ymmärrä, minkä takia otin tuon asian niin raskaasti. Minä tai kukaan minulle tärkeistä ihmisistä ei ollut paikalla, joten ei ollut mitään syytä, minkä takia vetäisin herneen isommalti nekkuuni. Muutama tunti meni räksyttäessä miehelle tietyn taustaisista ihmisistä ja se keskustelu ei ole painokelpoista. Minä olin onnellinen siitä, että mieheni kävelee kotoa autolleen ja ajaa autolla työpaikan parkkihalliin, lapseni kävelevät tai pyöräilevät ”pikkupitäjän” pikkutietä ”pikkupitäjän” isoon kouluun, mutta minä.

Minä käytän työpäivieni aikana jopa neljää eri julkista kulkuvälinettä liikkumiseeni. Liikun Helsingin keskustassa niillä paikoilla, joissa terrori-isku olisi enemmän kuin mahdollinen. Minä olen se henkilö, joka voisi aivan hyvin osua tulilinjalle ja se sai minut raivon valtaan. Me tarjoamme täällä hyvän ja rauhallisen yhteiskunnan, kaikkea muuta kuin sotaa ja kurjuutta, joten tässäkö on kiitos? Isku oli inhimillisyyttä ja suomalaisia arvojamme vastaan, juuri niitä asioita, joita minä tässä yhteiskunnassa arvostan. Niitä samoja arvoja pitäisi kunnioittaa nekin, jotka tulevat maahamme oleskelemaan. En voi kun arvella, miten hjälvetilliset olot kilteillä ja yhteiskuntaamme kunnioittavilla ulkomaalaisilla nyt on, sillä muutama sakinhivuttaja tuolla kaupungilla saattaa muutamana päivänä olla.

Myönnän ihan suoraan harmistuneeni, kun terroristin perään lähteneet ihmiset eivät päässeet käsiksi pahantekijään ja poliisikin vahingoitti henkilöä siten, että hän jäi eloon. Janosin kostoa.

Miksi hän sai elää? Miksi hänen ei annettu tuntea pitkään ja hitaasti nahoissaan sitä, että hän satutti meitä?

Tiedättekö mitä? Me voitimme.

Ryhdyin lukemaan uutisia heti herättyäni tänä aamuna. Näin punaista, kun Ilta-Sanomissa ensimmäisenä pamahti ruutuun Seppo Varjosen kommentti siitä, kuinka hyvä on jos Turun puukotuksen tekijä jää henkiin. Hiukkasen aikaa pohdin, lukisinko kyseistä kommenttia ollenkaan, mutta rohkaistuin avaamaan artikkelin ja katsantokantani muuttui. Mitäpä siihen enää lisäämään, eläkööt tekijä loppuelämänsä tietoisena siitä, ettei homma mennytkään niinku Strömsössä. Tuli kerta, jolloin tekijä ei päässytkään pälkähästä.

Minä tiedän, ettei vihapuheet ole sallittuja netissä. Yhden asian minä kuitenkin sanon.

Pidetään pää kylmänä, annetaan viranomaisten tehdä työnsä, ei pelätä. Minä en pelkää. Ihminen täällä Suomessa saa olla minkä maan kansalainen tahansa ja uskoa mihin tahansa, elää täällä, kunhan kunnioittaa maamme sääntöjä eikä vaadi meitä muuttamaan maatamme haluamakseen. Jos ja kun ei edellä mainittu sääntö mene jakeluun ja häiriökäyttäytyminen tai uhka siitä alkaa, ei muuta kuin niskasta ja peffasta kiinni HETI ja se on moro. Sanoi valtio X mitä tahansa.

Sen kun tämä maa voisi tehdä.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Romanttinen viikonloppu Tallinnassa, eihän se ihan nappiin mennyt

Juu. Myönnän ihan suoraan. Kyllä sellainen pieni Ameriikan bachelor-meininki, siis sellaiset ihanat treffit, olisi kiva saada joskus oman kullan kanssa. Siinä vaiheessa kun kotona asustelee kaksi melkoisen iltavirkkua tenavaa, niin isin ja äidin oma aika on hieman vajaata. Pääkaupunkiseudulla ei ole tukiverkostoa ja vaikka lapset ovatkin jo melkoisen isoja, ei meillä vanhemmilla ole kovinkaan usein intoa lähteä kahdestaan illalliselle ”isoon kaupunkiin”, sillä siitä on romantiikka kaukana. Äitinä pohdin koko ajan, miten minun pikku palleroiset pärjää ja tunnelmaan ei vaan tällä pääkopalla pääse. Ja kyllä. Minun lapsillani on monta hemmottelunimeä, joista se yleisin on kuitenkin äidin oma pikku palleroinen. Saas nähdä, luovunko ko. hellittynimestä edes lasten tultua täysi-ikäisiksi.

Anyway, voitte kuvitella, että meikä odotti melkoisesti hääpäivän juhlintaviikonloppua Tallinnassa. Ajatuksissa siinsi rauhallinen piknik Kadriorgin puistossa, käsi kädessä kävelyt Tallinnassa, ihana päivällinen kovasti kehutussa vegaaniravintola Vegan Restoran V:ssä ja lasillinen (tai kaksi) viiniä pikkusuolaisen kera Rotermannissa sijaitsevassa Flammkuchen Barissa. Kahdenkeskinen hemmotteluhoito olisi ollut nappeli juttu, mutta me molemmat tarvitsimme tehokkaat jalkahoidot itsellemme, joten varasimme sellaiset Sinine Salong -hoitolasta. Kaiken kruunasi iso sviitti kehutussa Hilton Tallinn Parkissa ja leppoisa merimatka Tallinnaan. Mutta kuis kävikään. Taas?

Viking Line lisäsi jälleen kapasiteettiaan Helsinki-Tallinna välille kesäksi. Pika-alus Viking FSTR liittyi lainattuna Viking XPRS:n kaveriksi jo huhtikuussa (FSTR:n arvosteluni voit lukea täältä) ja kesäkuussa mukaan tulivat ruotsinlaivat Mariella ja Gabriella. Me matkustimme molempiin suuntiin Gabriellalla, jonka aikataulu sopi meille parhaiten. Menomatka sujui mukavasti hytin rauhasta nauttien lyhyiden yöunien takia, mutta paluumatkalla intouduimme hieman katsastamaan, miten Gabriella taipui palveluiltaan Helsinki-Tallinna liikenteeseen. Tarinaa paluumatkastamme voit lukea postauksen loppupuolelta.

Pelottelut isoista passijonoista Tallinnan päässä olivat aivan turhia, sillä kävelimme ulos laivasta ilman minkäänlaisia pysäytyksiä. Taksilla hurautus Hilton Tallinn Parkiin ja meidät vastaanotettiin miellyttävästi jo hotellin ovella. Hotellin turvasääntöjen takia Executive-huoneidenkin sisäänkirjautuminen hoidettiin alakerroksessa Executive Loungen sijaan, mutta muuta eroa sisäänkirjautumisessa ei ollut, kuin pehmoisten penkkien puuttuminen. Pian pääsimmekin katsastamaan huoneemme, ja pienen rauhoittumisen jälkeen suuntasimme nauttimaan päivällistä Vegan Restoran V:ssä. Ja se on muuten niin, ettei haaveilemani käsi kädessä kävelykään oikein onnistunut, sillä taivaalta tuli ajoittain vettä ja me päädyimme majailemaan Hiltonista lainaamiemme isojen sateenvarjojen alla.


Kuvan pikkukahvila ei liity aiemmin mainitsemaani ravintolaan mitenkään. Tuon kyseisen suloisen pikkukahvilan/baarin satuin vaan bongaamaan kävellessämme kujia.

Kokemuksia Vegan Restoran V:stä

Hiltonin Executive Loungen henkilökunta oli hoitanut puolestamme pöytävarauksen Vegan Restoran V:hen jo ennen matkaa. Vanhankaupungin rauhallisemmalla kujalla sijainnut ravintola ihastutti meitä suloisilla yksityiskohdillaan ja kävipä meillä tuuri pöydänkin kanssa. Ravintola oli pieni ja melkoisen täysi, mutta ikkunan vieressä saimme olla hieman rauhassa hälyltä. Liharuuista pitävä mieheni innostui annoksista jo menua lukiessa, eikä meillä kummallakaan ollut yhtään pahaa sanottavaa päivälliseemme. Edessä möllötti kerrassaan maukkaita ja onnistuneita annoksia, palvelu oli ystävällistä eikä päivällisen hintakaan päätä huimannut. Siinä vaiheessa kun kaksi alkuruokaa, kaksi pääruokaa, yksi jälkiruoka, lasi viiniä ja pullo olutta maksoi n. 46 euroa, ei voinut muuta kuin todeta, että Tallinnaan kannatti lähteä pelkästään jo syömäänkin hyvin. Suosittelemme.

Punajuuriraviolia ja cashew-juustoa.

Paahdettua valkosipuliciabattaa erilaisilla levitteillä.

Seitan-tacoja juustolla ja guacamolella.

Kesäkurpitsanuudeleita punaisella quinoa-salaatilla, grillattua avocadoa, tofua ja pestoa.

Tuhdin aterian jälkeen me herkkusuut suunnistimme herkkukaupan kautta hotellille rauhoittumaan iltaan ja hyödyntämään Executive Loungen tarjonnat, jonka jälkeen vetäydyimme sviittiimme masut pinkeinä. Pikku toiveen me kuitenkin yläkertaan heitimme kylpyammeessa lilluessamme, kun toivomme parempaa säätä seuraavalle päivälle.

Ja pah. Meidän tyypillisellä tuurilla aamu alkoi yhtä harmaassa säässä kuin edellinenkin päivä. Nautittiin kerrankin kiireetön brekkari ilman lasten ”voiks mennä jo kyselyitä”, jonka jälkeen lähdimme suunnistamaan pikku hiljaa kohti jalkahoitolaamme ihmetellen hiljaisia katuja. Olisihan sitä voinut hieman tutkailla Tallinnan ohjelmistoa ennen reissua, mutta kun ei niin ei. Se on nääs niin, että Tallinnassa pidettävän nuorten laulu- ja tanssijuhlatapahtuman massiivinen juhlakulkue käveli pitkänä pötkönä Virun edestä kohti laululavaa, ja mehän olimme tietysti väärällä puolella jalkahoitolaamme ajatellen. Siinä sitä odotettiinkin pikkuinen tovi juhlakulkueen häntää, mutta onneksi oltiin varattu aikaa hoitolaan siirtymiseen.

Kokemuksia Sinine Salong -hoitolasta

Olin varannut molemmille 80 minuutin pituiset pedikyyrihoidot netin kautta ennen meidän matkaa, jolloin esitin myös toiveen yhtäaikaisista hoidoista. Sähköpostiviestittelyn kävin suomeksi, koska hoitola lupasi suomenkielistä palvelua ja viestittelykokemus olikin kaikkinensa positiivinen ja teksti täysin ymmärrettävää. Sinine Salongiin saavuimme hyvissä ajoin ja meidät otettiin ystävällisesti suomen kielellä vastaan, mutta haaveilemamme yhtäaikainen hoito samoissa tiloissa ei valitettavasti onnistunutkaan.

Meidät siis erotettiin toisiin huoneisiin, vaikka yhteishuoneitakin olisi ollut. Hoito oli miellyttävä ja jalat tulivat pehmoisiksi, mutta tunnelmaan en hoidon aikana päässyt, sillä verhon takana hoidettavana ollut suomalainen nainen kertoili avoimesti mm. jalkasienestään. Levollinen olotila oli menetetty sen siliän tien, mutta lievää rauhoittumista tarjosi hoidon jälkeen tarjottu piccoloskumppa (miehelle olut/skumppa) rauhallisessa Spa-loungessa. Palvelu oli siis hyvää, suomen kielellä pärjäsi, tilat olivat siistit, hoito oli toimiva ja kesti luvatut 80 minuuttia. Sinine Salong oli sinänsä ihan ok paikka sijaintinsakin puolesta, mutta melkoinen ”hoitotehdas” se oli.

Piknik jäi kelien takia kokonaan nauttimatta. Itse asiassa koko Kadriorgin puistokin jäi näkemättä, sillä suunnistimme vähemmän mieluisan sään johdosta etsimään minulle (ja miehelle) hääpäivälahjaa. Melko aktiivisen ja tuloksettoman etsinnän jälkeen luovutimme ja lähdimme talsimaan kohti Rotermannin korttelissa sijaitsevaa Flammkuchen Baria. Eihän siitä tullut mitään, sillä kaupunki oli laulujuhlien takia kuin Helsinki juhannusaattona, eikä koko viinibaari ollut auki. Oliko edes lappua ovessa? Ei. Nälkäisinä ja väsyneinä me sitten päädyimme syömään lähistöllä olleeseen ravintola Platziin, jonka kasvishampurilainen ei oikein saanut meikkiksen pojoja. Jälleen kerran jouduin tyytymään niin monessa perusravintolassa törmäämääni ainoaan kasvisruokaan, kasvishampurilaiseen, joka yleisimmin sisältää nykyään portobello -sientä, mutta Platz oli vienyt idean vielä hieman pidemmälle. Sanotaanko vaan, että sienet oli useamman viikon pannassa Platzin tarjoaman annoksen jälkeen, sillä liika vaan on joskus liikaa.

Juu ja tiedättekös mitä? Noloa myöntää olevansa lähes täysi ummikko Tallinnassa. Se ol nääs eka kerta Rotermannin korttelissakin ja me olimme miehen kanssa ihan myytyjä. Ristinsieluakaan siellä ei tosin laulujuhlien takia ollut, tai sitten vilpoinen keli oli ajanut ne vähätkin immeiset kujilta pois.

Kuis paluu? Kökkökeli taasen. Katselimme lähdön Gabriellan takakannelta kuohuvalla kilistellen ja siirryimme kylmän sateista keliä karkuun sisätiloihin. No Name ja Bistrotek oli muuttunut päiväsaikaan pastaa ja muuta pikkulämmintä tarjoavaksi ravintolaksi, jossa me myös nautimme pasta-ateriat. Täksäristä tarttui tuliaiset mukaan ja yökerhossa tuntui olevan ohjelmaa perheen pienimmille. Mies vetäytyi päikkäreille hyttiin ja minä hilpasin nauttimaan lasillisen laivan samppanjaa mansikoiden kera Wine Bariin. Pieni oli onnenhetkeni, mutta kyllä vaan pienelläkin merimatkalla oli hyvä istua rauhallisessa pianobaarissa, katsella merimaisemia ja ohikulkevia ihmisiä kuunnellen muutakin kuin olutuoppien kittaajien örinöitä. Tuo pieni hetkeni oli minun luksukseni ja kyllä vaan harmitti, kun merimatka oli aivan liian nopeasti ohi.

No, mitäs me tykkäsimme reissusta? Totesimme miehen kanssa, että kaksi yötä Tallinnassa oli aivan liian vähän. Emme todellakaan ehtineet nauttimaan kaupungista ja paljon jäi näkemättä, mm. Kadriorgin kaunis puisto. Viking Linen kesälisä, m/s Gabriella, taipui Tallinnan-reitille todella upeasti ja palvelut pelasi. Auki oli niin kahvila Coffee & Joy, Viking Buffet kuin Grill, jonka lisäksi No Namen/Bistrotekin keittiö tarjosi lämmintä pikkusuolaista. Yökerho Club Mar, Wine Bar ja Upstairs Pub piti huolta juomapuolesta, ja ohjelmaakin oli mukavasti. Tältä kesältä Mariellan ja Gabriellan Tallinna-visiitit ovat loppu, mutta Viking FSTR jatkaa Viking XPRS:n parina vielä 22.10. saakka. Siitä ei ole tietoa, millaisella lisäkalustolla Helsingin ja Tallinnan välillä Viikkari ensi kesänä liikkuu, mutta jos Mariella/Gabriella hoitavat reittiä tuttuun tapaan, voin suositella lämpimästi ko. laivoja lahden ylitykseen.

Sen vaan sanon, että Tallinnaan kannattaa lähteä vaikka pelkästään syömäänkin hyvin, sillä Helsingin ja Tallinnan välillä kulkevat laivat mahdollistavat eri pituisia piipahduksia etelänaapurissa. Kannattaa toki jäädä tutustumaan komeaan kaupunkiin useammaksikin päiväksi, sillä nähtävää on paljon ja hotelliyöpymisen voi saada mukavaan hintaan.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Esittelyssä: Luksusristeilijä Azamara Journey

Se oli ihanaa se. Seisoa Allas Sea Poolin terassilla ja katsoa sumusta pilkottavaa Azamara Journeyn perää. Pienihän se oli megaristeilijöihin verrattuna, mutta niin kaunis, varsinkin kun se oli parkkeerattuna aivan Katajanokan maailmanpyörän viereen, parhaalle paikalle Helsingissä. Tuota laivan perää me tuijotimme miehen kanssa kahdestaan tyytyväisinä tietäen, että pian astuisimme kyseisen risteilijän sisuksiin katselemaan, miltä siellä hieman pienemmällä laivalla näyttääkään. Olisiko siellä tarpeeksi wow-juttuja megaristeilijöihin verrattuna, jotain sellaista syytä, minkä takia juuri Azamaralle kannattaisi mennä?

Tiedätteks mitä? Ihan kuin kotiinsa olis tullut. Henkilökunta otti vastaan meidät tuttuun tapaan, aivan samoin kuin muillakin risteilijöillä. Laukkujen läpivalaisu, moikat ja iloiset hymyt. Pienestihän se harmitti, että tiesi lystin olevan muutaman tunnin päästä ohi.

Azamara Journey on melkoisen oma laivansa markkinoilla. Melkein identtinen sisarlaiva Azamara Quest on ainoa kaveri Azamara Journeylle ja itse asiassa edellä mainitut alukset ovat ainoat alukset Azamara Club Cruisesilla, mutta ei anneta sen hämätä. Siinä vaiheessa kun takana on emovarustamona Royal Caribbean, voi mennä takuuseen, että homma toimii.

Azamara Journeyn/Questin etu on ehdottomasti sen koko. 181 metriä pituutta ja n. 25 metriä leveyttä takaa sen, että laivalla seilataan sellaisiin satamiin ja satamapaikkoihin, joihin ei isommilla risteilijöillä ole asiaa. Ja niinä kertoina kun aivan keskustaan ei Azamaran aluksella pääsekään, laivayhtiö tarjoaa ilmaisen kuljetuksen keskustaan. Matkustajia Azamara Journey ja sisarensa ottaa sisään vain alle 700 ja henkilökuntaakin on n. 390, joten palvelua laivalla saa varmasti. Huonepalvelu on ilmaista, sviiteissä tarjoilun hoitaa oma butler ja olo on leppoisampaa ja oman kullan kanssa romanttisempaa kuin isommilla laivoilla. Näin romantiikan nälkäisenä ihastuinkin laivayhtiön ideaan tarjota lisämaksusta upeaa iltaa/yötä rakastavaisille. Miten olisi Span ulkokansi omaan käyttöön illaksi/yöksi? Lillumista poreammeessa, butler tarjoamassa samppanjaa ja pieniä herkkuja, illallinen ja ihana yö tähtien alla, sekä aamulla maittava aamiainen, jälleen kerran butlerin tarjoamana. Kelpaisiko? Meikäläiselle ainakin, joskin omalla tuurillamme meille varmaan soitettaisiin keskellä yötä ja varoitettaisiin, että jostain ilmaantunut yllättävän laaja saderintama on lähestymässä kovaa vauhtia.

Juuri yllä olevissa kuvissa näkyvä Sanctum Span ulkoalue aluksen keulassa on varattavissa kahdenkeskiseen yöhön. Kyseinen alue on päiväsaikaankin maksullinen, mutta sisäänpääsy, kuten myös kahdenkeskinen yö siellä, kuuluu ylellisen Club Spa Suiten hintaan. 

Azamara Journey tarjoaa erityisesti pariskunnille ja rauhaa rakastaville lähes samoja risteilyelämyksiä kuin isommat risteilijät, mutta pienemmässä koossa ja hieman enemmänkin. Laivalla on span ja kuntosalin lisäksi mm. kahvila, pieni casino, teatteri, erikoisravintoloita, pääruokaravintola, buffet ja aina niin tykätty ja kaivattu grilli uima-allaskannella. Tottahan toki baareja löytyy useita ja hyttejä aina niin sisähyteistä upeisiin sviitteihin. Kaikkia yhdistää rauhallinen, hienostunut sisustus ja upea taide. Vähintään viikon kestävillä risteilyillä (muutama poikkeus lukuunottamatta) Azamara Club Cruises tarjoaa yhden ilmaisen AzAmazing illan, jolloin matkustajat viedään laivayhtiön kustantamana maihin kuuntelemaan vaikka konserttia Pietarissa. Voitte uskoa, että me miehen kanssa katsoimme toisiamme silmiin ja hymisimme tyytyväisyyttämme. Vielä kun kuulimme, että risteilyhintaan kuuluu mm. pullovedet, virvoitusjuomat, erikoiskahvit, oluet ,viinit ja muut alkoholit sekä palvelumaksut, olimme myytyjä.

Aluksen uima-allaskansi ei koolla komeile, muttei tarvitsekaan. Poissa on vesiliukumäet ja kirkuvat lapset. Rauhaa, lepoa, palvelua ja mukavia tapahtumia, kuten white night party, jolloin uima-allaskannesta tehdään yksi iso ulkoilmaravintola elävällä musiikilla.

Luksusristeilijän aurinkotuolitkin ovat huomattavasti tasokkaammat (lue: ihanan unettavat), kuin tavallisilla risteilijöillä.

Uima-altaan lähettyviltä löytyy rento grilli The Patio, joka muuttuu illalla mukavaksi kynttilävalaistuksi ulkoilmaravintolaksi. Täällä sijaitsee myös Frozen Yogurt -jätskipiste, josta voi käydä hakemassa itselleen viilennystä.

Samalla kannella (kansi 9) sijaitsee myös aluksen buffet-ravintola Windows Café, jossa on mahdollisuus nauttia hyvästä ruoasta sisätiloissa tai mukavalla takaterassilla merimaisemia ihaillen.

Kuten jo aiemmin kehuin, pienellä aluksella pääsee ajoittain aivan paraatipaikalle kaupungin keskustaan. Ei pöllömmät maisemat aluksen takaterdeltä.

Kerrosta ylempänä, kannen 10 keulassa sijaitsee upea näköälabaari The Living Room, joka on nimensä mukaisesti miellyttävä oleskelupaikka.

Saman kannen perässä sijaitsee maksullinen, italialaistyylinen erikoisruokaravintola Aqualina, jossa mekin nautimme lounaamme.

Aqualinan seinän takana sijaitsee puolestaan aluksen toinen maksullinen erikoisruokaravintola, pihvejä ja mereneläviä tarjoava Prime C Restaurant.

Maksutonta ruokaa tarjoaa kannella 5 sijaitseva pääruokaravintola Discoveries Restaurant. Ravintolassa ei ole monelle risteilyaluksen pääravintolalle tuttuja määrättyjä kattausaikoja ja pöytäseurueita, vaan sinne saa mennä aukioloaikana aterioimaan silloin kun haluaa, omalla kokoonpanollaan. Hyvässä tapauksessa saattaa saada kapteenilta kutsun illallistaa hänen pöydässään.

Drinks anyone? Pääruokaravintolan sisäänkäynnin yhteydessä on Discoveries Bar, jossa on mukava nauttia cocktail tai muu lempijuoma ennen illallista. Se on varmaa, että baarin viihdyttävät baarimestarit tietävät varmasti pian lempijuomasi, joten pelkkä nassun näyttäminen riittää lempijuoman saamiseen.

Samalla kannella sijaitsee myös aluksen casino ja sporttibaari Spirits.

Sekä hellyyttävän pieni teatteri Cabaret Lounge, jossa on luonnollisestikin juomatarjoilu.

Ja mites ne hytit?

Club Oceanview Stateroom. Me näimme jo miehen kanssa lapsemme istumassa ikkunalaudalla ihailemassa merimaisemia, mutta valitettavasti aluksella ei ole tarjota väliovellisia hyttejä taikka neljän hengen hyttejä.

Club Continent Suite. Hyttiluokkaan kuuluu mm. oma butler, kiikareiden ja sateenvarjon lainausmahdollisuus, ilmainen netti (235 minuuttia) ja ilmaiset erikoisruokaravintolat. En voinut myöskään olla huomaamatta, että hytin pöydällä oli kuplivan juhlajuoman lisäksi myös vahvoja alkoholipulloja, jotka kuuluivat hyttiluokkaan. Risteilyn hintaanhan tietty kuuluu myös tietyt alkoholijuomat, mutta joskus voi olla mukava tehdä se oma lempidrinkki ilman, että häiritsisee butleria juomatilauksella.

No, mikä on laivatytön tuomio?

Astuin vierailullani elämäni ensimmäisen kerran pieneen risteilijään, sillä matkustajakokemusta on vain 2.500 – 4.200 matkustajan risteilijöiltä. Azamara Journeyn pieni koko ei häirinnyt yhtään, vaan nautin tiloista valtavasti. Näin itseni nauttimassa juuri siitä henkilökohtaisesta palvelusta, mitä matkoiltani kaipaan. Kotoisasta tunnelmasta, niistä pienistä nautinnollisista ekstroista, mitä ei vaan isoilta laivoilta saa.

Minä koin aluksella kävellessäni rauhaa. Alus oli kuin iso koti/olohuone, ja poissa oli isojen laivojen ärsyttävät ruuhkat sekä rauhattomuus. Palvelua emme ehtineet testaamaan oikeastaan yhtään. Lounaalla tarjoilu pelasi normaalisti, emmekä miehen kanssa huomanneet mitään eroa muihin kokeilemiimme varustamoihin. Laivan etu oli ehdottomasti pidemmät satamassaoloajat, paremmat laituripaikat, AzAmazing -ilta, kuulemamme mukaan henkilökunnan paneutuminen asiakaspalvelutehtäviin ja heidän halunsa asiakkaan tuntevan olonsa kotoisaksi. Olin positiivisesti yllättynyt ikkunahytin koosta, mutta pettynyt hieman pieneen kylpyhuoneeseen ja siihen, että tämän tasoisessa laivassa sekä perushyteissä ja ainakin alimmassa sviittiluokassa oli kylpyhuoneessa suihkuseinän/-kaapin sijasta suihkuverho. Parvekkeet tuntuivat olevan kapoisia sinne laitettuihin huonekaluihin nähden ja vaikka parvekkeella ollut ruokapöytä oli plussaa, näkisin parvekkeen koon takia siellä mieluummin pienemmän ja matalamman parvekepöydän.

Aluksen ohjelmistoon en pysty ottamaan kantaa. Saimme kierroksella kouraamme kyseisen päivän risteilyohjelman ja melkoisen rauhalliseltahan se näytti. Isojen laivojen mahaplätsikilpailut ja bileet puuttuivat, mutta tarjolla oli mm. musiikin lisäksi show ja mikä parasta, isoilta aluksilta kaikonnut (ja kaivattu) suklaabuffet. Viimeisin ohjelmanumero näytti alkavan kello 22.30, mutta täytyy muistaa aina, että ohjelma määräytyy matkustajaprofiilin mukaan. Sen verran ehdin näkemään laivasta ulos tulevia vanhemman puoleisia matkustajia, ettei heille ole tuskin tarvetta järjestää railakkaita bileitä yömyöhäseen.

Lapsiperheille Azamara ei kovinkaan hyvin sovellu. Poissa ovat vesiliukumäet, leikkihuoneet ja peliluolat, joten vanhempien tehtävänä on kyseisellä laivalla keksiä omalle jälkikasvulle tekemiset. Rauhaa rakastaville ja palvelua arvostaville pariskunnille Azamara on oikein hyvä valinta, mutta pienessä laivassa joutuu melko varmasti keskustelemaan kanssamatkustajienkin kanssa. Laivan ehdoton etu on henkilökohtainen palvelu, pieni matkustajamäärä, pidemmät satamassaoloajat, paremmat satamapaikat ja ne pienet lisäjutut, mitä isommilla risteilijöillä ei ole. Voisinko kokeilla kultani kanssa? Kyllä. Lapsiperheenä matkustaessa testaisin mielelläni premium-varustamoa Celebrity Cruisesia.

Laivakierroksen tarjosi yhteistyönä Risteilykeskus, joka on nimenomaan erikoistunut risteilyihin. Heidän asiakaspalvelijansa käyvät tutustumassa myytäviin tuotteisiinsa risteilemällä eri varustamoilla vähintään kaksi kertaa vuodessa, minkä takia he tuntevat tuotteensa paremmin, kuin esim. laivayhtiön oman varauskeskuksen väki. Risteilyvarauksessa voi ensikertalainen mennä pieleen huonossa tapauksessa pahastikin, joten kannattaa joskus antaa toisen tahon, esim. juuri Risteilykeskuksen suositella sinulle sitä sopivaa varustamoa ja laivaa. Me olemme varanneet aikaisemmat risteilymme itsenäisesti netistä laivayhtiöiden sivuilta, mutta viimeisimmän risteilymme uskaltauduimme varaamaan Risteilykeskukselta juuri heidän tarjoamansa alemman hinnan vuoksi. Tähän mennessä ei ole pahaa sanottavaa heidän asiakaspalvelustaan, mutta kokemuksia kerron enemmän kun Välimeren risteilymme on tehty.

P.S.: Muistattekos muuten, kun kerroin postauksen alkupuolella Azamara Club Cruisesin maksullisesta, upeasta illasta rakastavaisille? En voi olla linkkaamatta ko. illan esittelyvideota teille, sillä se on aivan ihqu!

Ja alkoiko  muuten Azamara Club Cruises tai joku muu risteilyvarustamo kiinnostamaan? Siitä vaan plaraamaan Risteilykeskuksen laajaa tarjontaa, sillä tällä hetkellä heidän sivuillaan on vertailtavissa 16 eri varustamoa. Helpottuu vertaileminen kummasti.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Melkein matkaton (ja iloinen) matkabloggaaja tässä, terve!

Helouta vaan. Pahoittelut pikkuisesta kirjoitusviiveestä, mutta takana on kaksi melkoisen tiukkaa työviikkoa. Sanotaanko vaan, että duunipäivien jälkeen teki vain mieli hautautua sohvannurkkaan nollaamaan työpäivän aiheuttama aivomyrsky televisiota tuijottamalla. Sen siitä sai, kun piti kesälomansa melkoisen aikaisessa vaiheessa ja palasi töihin siihen aikaan, kun suurin osa henkilöstöstä oli lähtenyt lomilleen. Siinä sitä sitten sijaistettiin yhtä sun toista ja yritettiin pitää paletti kasassa. Jos jotain positiivista tuostakin pitää hakea niin se oli se, että onneksi virtaa löytyi mukavasti pitkän ja melko leppoisan loman takia. Vaikka loma koostui menemisistä ja remontoinnista, niin viimeinen lomaviikko pyörähti melkoisen leppoisissa jazz-tunnelmissa. Eipähän aloittanut työviikkoaan ryytyneenä lomailusta, mikä on meikäläiselle harvinaista herkkua.

Loman loppumisen jälkeen havahduin myös siihen, että tämän vuoden matkasaldo näyttää tähän mennessä melkoisen pieneltä. Pakollisten kuvioiden myötä olemme pyörineet lähialueilla, joten seitsemän risteilyä, pari Tallinnan-keikkaa siihen päälle ja Pariisi tähän mennessä on suorastaan säälittävä määrä tältä matkabloggaajalta. Kroppa huutaa matkoja ja uusia kokemuksia, itsensä ylittämistäkin, mutta muutaman kuukauden sisällä on tulossa vain yksi 22-h bileristeily Tallinnaan ja Välimeren risteily.

Niin juu, ja siitä Välimeren risteilystä. Loppumaksu on maksettu. Lapsille emme ole viitsineet kertoa reissusta vieläkään mitään ja tulemme pitämään salaisuutena varsinkin sen, että laivalla odottaa ihan mukava sviitti parvekehytin sijaan. Matkaan pistetty raha mietityttää jonkin verran, sillä lähiaikoina on uutisoitu Barcelonan levottomuuksista ja turisteihin kohdistuneista iskuista. Vanhempina katselemme tilannetta melkoisen huolestuneena, koska risteilyä edeltävät pari yötä pitäisi majoittua Barcelonassa. Eikä siinä vielä kaikki. Näillä näkymin Katalonia järjestää kansanäänestyksen itsenäistymisestä lokakuun alussa, joten tilanne Barcelonassakin voi olla ihan erilainen kansanäänestyksen jälkeen. Worst case scenario näkee Barcelonassa poliitisia levottomuuksia (jos tulos on epätoivottu) ja rajua ”ulkomaalaiset ulos” -asennetta. Aivan noin pahaa tuskin on tiedossa, mutta pikkuisenhan tämä tilanne hymyilyttää kun vaihdoimme Karibian risteilyn Trumpin hölmöilyjen takia Barcelonasta lähtevään risteilyyn. Eipähän päästy mielenharmeja pakoon, mutta turha tässä on huolehtia ennakkoon lokakuun tapahtumia.

Anyway, ol mulla positiivista askaakin. Vakituiset lukijat tietävät, miten tärkeää hyvä ja nimenomaan henkilökohtainen palvelu on minulle. Juuri tuota henkilökohtaista palvelua minä ja mieheni haemme matkoiltamme, ja viimeisin Karibian-risteily olikin pienoinen pettymys juuri tuon spessumman palvelun puuttumisen takia. Mieli on halajanut kokeilemaan henkilökohtaisesta palvelusta kehuttuja varustamoita ja ensi viikolla pääsenkin Risteilykeskus Deluxen kutsumana katsastamaan, millaiselta Azamara Club Cruisesin Azamara Journey näyttää sisältä. Mariellaa muutaman metrin pidempi Azamara Journey ottaa sisäänsä vain hieman alle 700 matkustajaa ja henkilökuntaakin on yli 400, joten palvelu aluksella on varmasti toivomaamme. Esittelypostaus laivasta on tulossa päivävisiitin jälkeen ja Facebookiin päivitän kuvia suoraan laivalta.

Facesta ja somesta tulikin mieleen toinen ilahduttava asia. Se on nääs niin, että yli 10.000 yksittäistä kuukausittaista kävijää vahvistaa, ettei ne näkyvät seuraajaluvut ja pienet kommenttimäärät kerro totuutta siitä, mitä blogissa oikeasti tapahtuu. Kyllä kuukkelilla vaan on ihan mukava voima, varsinkin kun kaksi viimeisintä viikkoa on ollut postaukseton alussa mainitsemistani syistä. Maasta se ilmiselvästi pienikin ponnistaa, joten tästä on hyvä jatkaa. Että kiitoksia vaan teille kaikille blogiini eksyville. Ootte te sulosia!

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.