Gibraltar: Ei tyhmille turisteille

Se oli taas niitä oman rakkaan aviomieheni suuria elämänhaaveita, se että pääsisi joskus käymään Gibraltarilla. Majapaikastamme oli Gibraltarille hieman yli tunnin matka, joten mikäs sen näpsäkämpää kuin tehdä se haaveiltu keikka tällä reissulla. Pieni reissu sinne ja alkuillaksi kotiin. Vai? Kuinka väärässä kuulkaattes olimmekaan. Tämä on surkuhupaisa tarina siitä, kun muutama tyhmä turisti lähtee reissuun ja ainoa, mikä reissusta jäi mieleen on Seppo Rädyn kuuluisat sanat muunneltuna: Gibraltar on jaska maa (joskin tarkemmin sanottuna itsehallinnollinen alue).

Kannattaa jättää matkakohteen tutkiminen yhden henkilön harteille?

Koska kyseessä oli miehen haaveilema keikka, annoin hänelle täydet kädet tehdä reissustaan mieleisensä ja me kulkisimme kiltisti perässä. Mies tutki ennalta netistä paikat, jotka hän halusi nähdä, tutki parkkipaikat ja julkiset kulkuvälineetkin, joten kaikein piti olla hallinnassa. Miehen suunnitelmana oli siis ottaa bussi nro 3 läheltä lentokenttää, jolla huristelisimme koko Gibraltarin läpi Europa Pointille, tulisimme Gibraltarinvuoren juurella sijaitsevalle köysijunalle, kävisimme katsomassa vuorella apinoita ja visiteeraisimme tippukiviluolassa (St. Michael’s Cave). Siitä sitten kävellen Market Placelle ja bussilla takaisin rajalle. Minä en laittanut itse tikkua ristiinkään asiassa ja tutkinut nettiä siinä mukana. VIRHE.

Valitsimme matkapäiväksi sunnuntain, jolloin autoliikennettä oli vähemmän. Matka sujuikin oikein mieluisasti ja Gibraltarin rajan tuntumassa, Espanjan puolelta löytyi katettu parkki autollemme. Söimme pikku lounaan mäkkärissä Espanjan puolella, koska olimme kuulleet ruoan olevan surkeaa Gibraltarin puolella, joten ei muuta kuin matkaan täysin vatsoin. Tähän väliin on pakko sanoa: OIKEIN.

Kuopuksella oli pienoinen ”miks meidän pitää olla täällä” kriisi menossa, joten vaihdoimme lennosta suunnitelmaa. Mies osti liput Gibraltarinvuorelle Espanjan puolella sijaitsevasta Gibraltarinfo-kioskista ja se sisälsi meno-paluuliput köysijunalla vuorelle sekä shuttlekuljetukset kaikille. Katsoimme nopeasti seinältä hieman aikoja kuljetuksille, huomasimme viimeisen shuttlekuljetuksen kellonajan, saimme virkailijalta esitteenkin, johon oli piirretty oikein pysäkki, mihin bussi jättäisi. Juu, siihen paperiin virkailija tosiaan piirsi köysijunan viereen nuolet että tuosta ylös ja samalla sitten alas, bussipysäkin juureen. Helppoa kuin heinänteko. VIRHE.

Gibraltarinfo 2

Ei muuta kuin passi kouraan ja rajalle marssimaan. Autot matelivat vierestä ja me hymisimme tyytyväisyyttämme. Mitä sitä jonottelemaan autojen kanssa, kun homma sujuu helpommin ja nopeimmin kävellen. Shuttle odotti sovitusti rajan lähellä Gibraltarin puolella ja me matkasimme tyytyväisinä kohti kuuluisaa vuorta. Kaikki sujui kuin rasvattu, pääsimme lipuillamme köysijunan Fast Track-kaistaa, vaihdoimme lippupisteellä köysijunalippuihin ja saimme kaiken kukkuraksi WiFi-tunnukset, joilla piti päästä nettiin vuoren juurella ja vuorella. Ihan hyvä juttu, sillä kaikilla meillä oli kännykät, joissa oli mobiilidataesto ulkomailla. Mobiilidataesto: VIRHE.

Gibraltar the Rock 2Gibraltar the RockGibraltar lentokenttä

Matka 412 metriä korkealle vuorelle ei kovin kauaa vienyt. Apinat eivät olleet mielestämme suloisia vaan röyhkeitä otuksia, joita lapset alkoivat loppuvaiheessa jopa pelkäämään tyhmien turistien (ei me tällä kertaa) takia. Turistit menivät lähelle apinoita laukkuinensa, syöttivät niitä kielloista huolimatta ja siitähän apinat innostuivat. Taisteluja, ihmisten päälle hyppimisiä ja ainakin yksi menetetty laukku ja itkevä iso mies. Viesti muille tyhmille turisteille: VIRHE.

Gibraltar apinatGibraltar apinat 2

Kyllähän WiFillä pärjää?

Sanotaanko vaan, että paikka oli oikea apinoiden planeetta ja olimme oikeastaan onnellisia, kun pääsimme alas köysiratahissillä. Lapset olivat poikki ja kärttyisiä, varsinkin kun Pokemoneja metsästävä esikoinen ei ollut saanut WiFiä toimimaan ollenkaan siihen mennessä. Jotenkin koomista, että WiFi alkoi toimimaan vasta bussipysäkillä kun odottelimme shuttlen paluukuljetusta kymmenen muun turistin kanssa. Odotimme ja odotimme. Muistelimme, ettei Gibraltarinfon kioskilla ollut mainintaa shuttlen liikkumisvälistä, mutta eihän meistä kukaan uskaltanut lähteä kävelemään. Eräs odottelijoista kävi selvittelemässä köysiradan tiskiltä milloin bussi tulisi ja sieltä ilmoitettiin, että viimeinen bussi tulisi 15.45. Se sama kellonaika, mitä mekin olimme kioskin seinästä aikoinaan lukeneet. Bussin odotusta oli ollut tuolloin jo tunti, ja se viimeinen tulisi kymmenen minuutin päästä. Ei muuta kuin odottamaan.

Aika meni umpeen ja odotimme vielä kymmenen muun kanssa klassiset kymmenen minuuttia että josko kumminkin. Ei tullut bussi, ei, ja tuossa vaiheessa havahduimme lukemaan esitettä tarkemmin. Jännä miten siinä mainittiin vain shuttlesta from FRONTIER to CABLE CAR ja see inside for details. Infolehtisen kääntö ja ei mitään ekstrainfoa. Puhelinnumero, joka toimi enää vajaat viisi minuuttia, mutta koska olimme jo kuulleet asiaa selvittäneeltä italialaiselta, että shuttlekuljetuksia hoiti toinen firma, rupesimme selvittämään heikon WiFin turvin shuttlefirman puhelinnumeroa, tuloksetta.

Gibraltarinfo

GibraltarGibarltar 2Gibraltar 3

Ei auttanut kuin lähteä tarpomaan. Tiesimme, että lähipysäkiltä liikkui bussi numero 3 lentokentän lähelle, mutta koska meillä ei ollut paikallista valuuttaa ollenkaan, lähdimme metsästämään pankkiautomaattia joka löytyikin Main Streetin varrelta. Olimme nuutuneita, henkisesti lyötyjä ja nälkäisiä kun mies nosti 20 Gibraltarin puntaa. Vaivaisen, piirretyn kartan turvin arvelimme bussipysäkin sijaintia ja suuntasimme oikein eräälle pysäkille, josta ei liikkunut kuitenkaan toivomamme bussi numero 3. Nou hätä, bussi numero 9 meni reittikartan mukaan samaiselle pysäkille missä bussin 3 päättäri lentokentän lähellä oli, joten jäimme innoissamme odottamaan bussia 9. Bussi tuli pian, otti meidät sisään ja kuski rupesi kysymään meiltä, minne halusimme. Mies kertoi, jolloin bussikuski ilmoitti, ettei meidän kannattanut hypätä hänen bussiinsa, vaan kävellä hänen näyttämäänsä kohtaan ja mennä rappuset alas, jossa oli bussin nro 5 pysäkki. Me kiitimme ja lähdimme kävelemään oikealle pysäkille. VIRHE.

Gibraltar Bus

Suositeltu bussipysäkki oli pois käytöstä, koska koko paikka oli yhtä isoa rakennustyömaata. Siellä me tyhmät turistit seisoimme hölmönä ja kyselimme vieressä istuneilta ihmisiltä, tulisiko paikalle ollenkaan bussia. Ehkä tulisi, ehkä ei, sillä he olivat itsekin hieman epäileväisellä kannalla asiassa.

Poliisi pelastaa?

Voi mikä onni, kun paikalle kurvasi kierroksella ollut poliisiauto ja pysähtyi neuvomaan jotain jalankulkijaa. Me tietysti hyökkäsimme siihen paikalle ja kysyimme kohteliaasti, missä olisi bussipysäkki, jonka kautta kulkisi bussi rajalle. Poliisi neuvoi ja me kiitimme. Ei siinä muuta, mutta neuvoista ei ollut apua emmekä löytäneet pysäkkiä, joten tarvoimme epätoivoisina kohti miehen tietämää keskusaukiota, josta liikkuisi varmasti jotain busseja. Busseja ei näkynyt, mutta taksi pienellä taksi-kyltillä kyllä aukion laidalta löytyi. Siinä missä kotimaiset ja ulkomaiset taksit tunnistaa yleensä kaukaa katolla paistavasta taksi-kyltistä, Gibraltarilla auton kojelaudalle on läppäisty ikkunan lähelle tummanpuhuva lappu, jossa lukee taksi. Meille neuvottiin oikea taksi aukiolta ja hyppäsimme tyytyväisenä sisään kuultuamme hinnan, viisi Gibraltarin puntaa koko kööriltä rajalle.

Taksi oli juuri sellainen, joka herätti pienoista pelkoa tässä naisessa. Elämää nähnyt, tekonahkapenkkinen minivani, jonka siisteys oli samaa luokkaa kuin mitä kotoisat taksimme voivat ”parhaimmillaan” olla. Juuri sellaisia, jonka takia Kovanen on ainoa valintani nykyään taksikuljetuksille Suomessa.

Gibraltar taxi

Siinä vaiheessa, kun näin takapenkin vieressä omasta mielestäni verisen kädenjäljen, en voinut kuin vain rukoilla, ettei meitä ollut huijattu johonkin pimeään taksiin. Voitte uskoa, että olin hyvin helpottunut, kun rajalla ollut lentokenttä lähestyi ja taksikuski jätti meidät nätisti rajalle. Taisi olla miehenikin iloinen, kun antoi taksikuskille 100 % tipin.

Gibraltar frontier

Kävelimme uupuneina passintarkastukseen ja täytyy myöntää, että pienen hetken tunsin tarvetta tehdä paavit ja suudella maata To Spain-kyltin luona. Ei koskaan enää. Been there, done that mutta dear Gibraltar, yhden asian minä haluan sinulle sanoa: Ei jatkoon.

Me teimme tyhminä turisteina monen monta virhettä ja olisimme säästyneet monelta vastoinkäymiseltä, jos olisimme tutkineet asioita tarkemmin ennakkoon ja hoitaneet mobiilidataestot muulla tavalla. Se ei ole iso asia ottaa mobiilidataa pois manuaalisesti puhelimesta, joten saattaapi olla, että muutan ainakin omia liittymäni ehtoja kun palaan kotimaahan. Edellä kerrottu keikka opetti ja paljon.

Niin juu, ja mites se ruoka? Katolinen Espanja ja sunnuntai. Hiljaista oli, kaupat kiinni ja meillä kamala nälkä. Mäkkäri ei innostanut yhtään ja ravintolatkin kumisivat epäilyttävästi tyhjyyttään tai olivat kiinni, joten jouduimme metsästämään auki olevaa kauppaa. Onneksi sellainen löytyi vihdoin omilta kulmiltamme ja olimme iloisia. Minä metsästin yhdessä kaupassa 9 voltin patteria kuopuksen pelotteluhämähäkkiin ja mies kalapuikkoja toisessa kaupassa. Patteri löytyi ja kun myyjä veti viivakoodin kassakoneeseen, antoi se korkeamman hinnan tuotteelle. Huomautin asiasta periaatteestakin, ja siinä sitä sitten selviteltiin pieni tovi asiaa. Tulos: Seinässä vanha hinta, myyjä pahoitteli nolona ja sanoi, ettei hän voi asialle mitään kun hän on vain myyjä. Vilpittömästi pahoillaan hän oli, joten hymyilin, maksoin korkeamman hinnan lapsen takia ja marssin kaupasta ulos.

Sitten se tapahtui. Minä, hyvätapainen ja asiallinen nainen pamautin kunnon kirosanan lujalla äänellä kun astuimme kaupasta ulos. Pinna katkesi, kuppi kaatui totaalisesti, viimeinen naula napsahti arkkuun ja lapset katsoivat silmät pyöreinä. Oli siinä kuulkaattes isille kerrottavaa, kun mieheni tuli ulos kaupasta.

Että nuin. Minen jaksa neuvoa teitä rakkaat lukijat sen suhteen, mitä kannattaa muistaa Gibraltarille mennessä. Lukekaa postaukseni pieteetillä ja välttäkää tekemästä niitä virheitä mitä me teimme.

Hyvää ja nautinnollista matkaa Gibraltarille!

P.S.: Gibraltarilla oli suurimmaksi osaksi pilvistä, joten jaksoimme fyysisesti hyvin pitkän ja epäonnistuneen päivän. Jotenkin surkuhupaisaa, että aurinko alkoi paistaa heti, kun astuimme Espanjan puolelle. Miten sattuikin.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee. Niin juu, ja aivan tavismenoa löytyy Snapchatistä nimimerkillä Kthetraveller. Omalla vastuulla sitten.

 

Ja taas mennään!

Nyt täytyy myöntää, että on hiukkasen ryytynyt olo. Teimme ensin miehen kanssa viikon reissun Alpeilla, kävimme sen jälkeen muutaman päivän töissä, rahtasimme luumme Pori Jazzeille viikonlopuksi ja nyt sitten lähdemme huomisaamuna koko perheen kera Espanjaan. Hiukkasen tiukka tahti, sanoisinko, ja se kuulkaattes näkyy ja tuntuu. Alppireissun jälkeen ensimmäisenä aamuna kodin sängystä herätessäni mietin pitkään pimeähkössä huoneessa, missä hotellissa ja kaupungissa olinkaan. Viime yönä puolestaan heräsin tikkana kolmen maissa ja olin valmis lähtemään lentokentälle. Siinä sitä sitten ihmettelin kello 5.30 saakka, miten minä saan unen päästä takaisin. Onneksi oli lomapäivä.

Finnair Airbus A321

Anyway, mainitsemani Espanjan reissu tehdään 95% lasten ehdoilla. Majoitumme lasten takia jopa huoneistohotelliin, jotta elämä olisi mahdollisimman kodinomaista. Täytyy myöntää, että se tuntuu itse asiassa tässä tilanteessa melkoisen hyvältä. Hääpäiväreissullamme olimme kuitenkin sidottuja kaikenlaisiin aikatauluihin vähintäänkin hotellin aterioidenkin suhteen, joten nyt voimme lomailla, nukkua pitkään, tehdä tai olla tekemättä yhtään mitään. Kaavailussa on kuitenkin ainakin visiitti Gibraltarille, mutta saas nähdä mitä päädytään sitten loppujen lopuksi tekemään.

Epsanjan, kyllä Epsanjan, ei siis kirjoitusvirhettä, loma alkakoon huomenna. Woohoo!

P.S.: Tiesittekös muuten että meikäläisen YouTube-kanavan videoita on katsottu tähän mennessä piirun alle 50 000 kertaa. Ei nyt ihan pöllömpi tulos ihan tavikselta ja ei-tubettajalta, joten tuosta on hyvä jatkaa. Saattaapi jossain vaiheessa tulla ihka oikeaa vlogiakin, mutta se on sitten loppusyksyn juttu.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee. Niin juu, ja aivan tavismenoa löytyy Snapchatistä nimimerkillä Kthetraveller. Omalla vastuulla sitten.

Berggasthaus Aescher-Wildkirchli ja Reinin putoukset

Alppireissu, day 1

Se on kuulkaattes niin, että tähän alkuun on pakko lausua muutama mäkättävä sana eräästä lentomatkustajasta. Oikeastaan tämä koskee kaikkia meitä matkustajia, sillä haluaisin puhua hieman lentomatkustamisen kirjoittamattomista säännöistä, niistä pienistä asioista, joilla huomioidaan muut matkustajat. Ei minä en puhu niistä tyypillisistä känniääliöistä, selkänojaan potkivista tenavista tai lastensa vapaista kasvattajista vaan jostain muusta. Meillä oli nääs miehen kanssa käytävä- ja keskipaikka, kun vierustoveriksemme ikkunapaikalle sattui menomatkalla henkilö, jolla oli kyllä lentomatkustamisen pelisilmä hukassa ja pahasti.

Täytyy myöntää, että sorruimme miehen kanssa pyörittelemään silmiämme hiukkasen tälle naiselle, kun hän innostui haluamaan vessaan aivan väärään aikaan. Kun turvavöiden merkkivalo oli sammutettu, mieheni nousi käytäväpaikaltaan ylös ja kaivoi hattuhyllyltä läppärin, niskatuen ja vastamelukuulokkeet. Siinä mies operoi aikansa ja nainen kyllä näki tilanteen, muttei reagoinut yhtään. No, mies istuutui paikoilleen, asetteli niskatuen, laittoi kuulokkeet kiinni kännyyn, avasi läppärin ja näpytteli salasanan. Siinä vaiheessa nainen havahtui vasta haluamaan vessaan. Missä lentomatkustajan pelisilmä ja normaali huomioiminen?!

Noh, eipä siinä vielä kaikki, niinkuin ostoskanavan mainoksissa tupataan sanomaan. Lentoemännät hoitivat tarjoilunsa, nainen tilasi mustikkamehua, joi sen ja tilasi santsikupin. Juomisen sijaan hän jätti pöydälleen täyden mukin mustikkamehua, juuri sille puolelle, jossa minä istuin ja rupesi nukkumaan. Että hyvästi vaan meikäläisen kauneusunet, matka menikin vahtiessa naisen mustikkamehukippoa, joka oli harmillisen lähellä meikäläistä. Yksi vaivainen ilmapomppu ja sitä olisi saanut puhdistella meikäläisen lentovaatteita. Niin että toistamiseen kysymys: missä lentomatkustajan pelisilmä ja normaali huomioiminen?! Pah, sanon minä. Nyt siellä joku tietty ajattelee, että olisin voinut itse siirtää kyseistä mukia, mutten uskaltanut. En ollut ihan oikeasti varma, miten syvässä unessa henkilö on (oli rätti silmillä), joten siinä olisi ollut selittelemistä, jos hän olisi äkännyt meikäläisen sormeilemassa naisen mukia.

Anyway, edellisestä Zürichin lentokentän visiitistä viisastuneena osasimme tällä kertaa suunnistaa nopeammin autovuokraamoon, joskin pientä säheltämistä siinä vieläkin oli. Meiltä ei kyllä heru kehuja kyseiselle lentokentälle miehen kanssa yhtään. Europcarin palvelu oli taasen näppärää ja pian suuntasimmekin jo tarkistamaan vuokra-automme. Muutama lisähuomautus lommuista piti käydä vielä merkkauttamassa paperiin, ennen kuin pääsimme aloittamaan matkamme kohti Euroopan suurimmaksi mainittuja Reinin putouksia. Pysäköinnin hinta putouksilla oli 5 CHF ensimmäiseltä tunnilta, seuraavat tunnit 2 CHF/tunti ja illalla pysäköinti olisi ollut ilmainen.

Reinin putoukset 1

Siellähän ne kohisee. Tuonne mäen päälle sitä olisi varmaan täytynyt rahdata luunsa, jos olisi halunnut saada kenties jonkun ”wau-elämyksen”.

Reinin putoukset 2

Niin tai sitten vaan veneen kyytiin ja tyrskyjä päin. Ei ehkä meikäläisen juttu tuo, pelkuri kun olen.

Niinkuin aiemmassa postauksessa mainitsin, en saanut kyseisestä putouksista oikein mitään irti, muttemme me myöskään pyrkineet hakeutumaan kenties vaikuttavampiin kohtiin putousta. Kävimme popsimassa putousten äärellä sijaitsevassa ravintolassa pienoisen lounaan yhteishintaan n. 22 frangia ja jatkoimme melko nopeasti matkaamme seuraavaan kohteeseen.

Miehen ja minun haaveena oli ollut jo pidempään Rantapallon artikkelissakin esitelty, kallionrinteeseen kiinni rakennettu Berggasthaus Aescher-Wildkirchli. Mitään hinkua majoittua tuonne meillä ei ollut, mutta pakkohan sitä oli päästä katsomaan. Pikkuinen amatöörimatkailija ja prinsessa minussa otti jälleen vallan, kun oletin kyseisen majan olevan kaapelihissin välittömässä läheisyydessä. Minulla oli pelkkä hellemekko päällä, joten päädyin pukemaan mekon alle varmuudelta housut jalkaan. Siihen se varustautuminen villatakin lisäksi sitten jäi. Ei muuta kuin slipareilla matkaan. Jah, niin sitä pitää.

Berggasthaus Aescher-Wildkirchli EbenalpBerggasthaus Aescher-Wildkirchli 0

Kaapelihissi (meno-paluu) Ebenalpin huipulle kustansi meiltä 31 CHF/hlö. Ylhäältä avautui kerrassaan komeat näkymät, mutta ympärillä ruohoa jatkuvasti popsineet lehmät sai meikäläiseltä hieman kritiikkiä. Isojen lehmikellojen kilkatus joka suunnalta alkoi pikku hiljaa häiritsemään tätä puolicitytyttöä ja olinkin oikeastaan iloinen, kun lähdimme talsimaan kohti Berggasthaus Aescher-Wildkirchliä. Juu, ja talsimme (about 20 minuuttia reipasta kävelyä suuntaansa). Ajoittain epätasainen, kurainenkin maasto, pimeä ja kostea luola sekä sellainen alamäki, joka tuntui varpaiden välissä kun jalka tuppasi liukumaan slipareissa mäkeä alas, mutta sliparit pysyi hyvin paikoillaan. Kuran takia meikä käveli reittiä maksihame puoliksi korviin vedettynä, pöksyt jalassa ja sliparit jalassa. Siinä oli vaelluskenkiin ja -asuihin pukeutuneilla turisteilla katsomista ja huomasinpa joidenkin ottavan kuvia kovin paljon minun suuntaani. Eikä ollut muuten mitään tönöä siinä lähettyvillä, joka olisi selittänyt moisen kuvaamisen.

Berggasthaus Aescher-Wildkirchli hikimg 3

Nuin. Hyvin toimi. Melkein. Housut oli komiasti kurassa talsimisen jälkeen.

Berggasthaus Aescher-Wildkirchli hiking 1

Ihan suloisen näköinenhän tuo oli ja ymmärrän, että tuolla vuorilla on parempi kun noilla otuksilla on kilkattimet kaulassa, mutta jösses kun sitä kilkatusta oli AIVAN liikaa. Luulisi reppanoiden kuulon heikentyvän moisesta. Ja eikö ne koskaan lopeta syömistä?!.

Berggasthaus Aescher-Wildkirchli hiking 0Berggasthaus Aescher-Wildkirchli 1Berggasthaus Aescher-Wildkirchli hiking 2

Voitte uskoa, että nieleskelin ajoittain melkoisen isosti ja pitelin vuoren seinämästä kiinni, kun talsin korkean paikan kammoisena kohti kuuluisaa majataloa.

1.454 metriä merenpinnasta sijaitseva Berggasthaus Aescher-Wildkirchli oli juuri yhtä vaikuttava kuin epäilinkin sen olevan. Nautimme täysin siemauksin komeista maisemista ja tunnelmasta, joka meidät vallitsi. Meikä tunsi taas olevansa hyvin pieni ihminen maapallolla ja eipä kyllä ympärillä näkynyt yhtään ihmistä, joka olisi ollut suupielet alaspäin.

Berggasthaus Aescher-Wildkirchli 2 Berggasthaus Aescher-Wildkirchli 3 Berggasthaus Aescher-Wildkirchli 4

Yksi ainoa käsky teille: Käykää!

Berggasthaus Aescher-Wildkirchli menu

Siinäpä joku leipä, jonka mies tilasi Berggasthaus Aescher-Wildkirchlin terassilla. Autoilevana hän ei ottanut kuin muutaman siemaisun oluesta, joka minun täytyi sitten uhrautua juomaan.

Oikeastaan hieman harmitti lähteä sieltä pois, mutta väsy alkoi painaa ja hotelliinkin oli päästävä. Mies oli katsellut meidän reittisuunnitelmaa ennen matkaa ja oli varannut matkan varrelta ihan oivan hotellin, Four Points By Sheraton Panoramahaus Dornbirnin. Hotelli oli luotettava ketjuhotelli, sijaitsi sopivasti kauppakeskuksen vieressä, arvosteltu ihan hyvin Tripadvisorissakin eikä hintakaan ihan huonoin ollut (ilman aamupalaa 108 euroa/yö). Ystävällinen asiakaspalvelu, siistit huoneet ja tasokas kylpyhuone piti huolen, ettemme pettyneet valintaan. Meidän aikana superkallista aamiaista emme ottaneet, sillä tarkoitus oli rahdata aamulla luut mahdollisimman pian tien päälle ja aterioida Liechensteinin puolella. Ja ei, ei kallis hotellibrekkari ollut rahasta kiinni, vaan periaatteesta.

Four Points by Sheraton Panoramahaus Dornbirn Business Room 1 Four Points by Sheraton Panoramahaus Dornbirn Business Room 2

Perustason huone (Business Room). Executive Room olisi ollut ainoastaan muutaman neliön isompi ja tietysti kalliimpi, muttemme ottaneet sitä, sillä mitään lounge-etuja siihen ei olisi kuulunut.

Four Points by Sheraton Panoramahaus Dornbirn Free Water

Ilmaiset vesipullot oli plussaa. Kaikissa hotelleissa vesipullot eivät ole ilmaisia perustason huoneissa.

Four Points by Sheraton Panoramahaus Dornbirn 4 Four Points by Sheraton Panoramahaus Dornbirn Bathroom

Meikäläisen silmää miellyttävä kylppäri.

Siinähän se, meidän ensimmäinen Alppireissun päivä. Sen verran olimme reissustamme ryytyneitä miehen kanssa, että päätimme jäädä huoneeseen, tai hyttiin, niin kuin minä sanon, ja tilasimme huonepalvelusta ruokaa. Miehen Sandwich-ateria ja meikäläisen kasvispasta kustansi palvelumaksuineen yhteensä noin 30 euroa, emmekä katuneet. Ateriat olivat maittavia ja sopivan isoja, eikä mitään moitittavaa löytynyt.

Ei pöllömpi päivä.

Kuis muuten on, onko joku käynyt Reinin putouksilla ja/tai tuolla Berggasthaus Aescher-Wildkirchlissä, kenties vaellellut alueella enemmänkin? Tiedän, että teitä lukjoita on, joten kaikenlaiset vinkit ja suositukset otetaan kommenteissa ilolla vastaan. Niistä on apua muille, jotka suunnittelevat visiittiä kohteeseen.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee. Niin juu, ja aivan tavismenoa löytyy Snapchatistä nimimerkillä Kthetraveller. Omalla vastuulla sitten.

Wihii, hääpäivän Alppireissu tehty!

Helouta vaan, kotimaassa ollaan ja ryytyneenä kaikin puolin. Viikon reissu tuntui siltä kuin olisi ollut kaksi viikkoa reissussa, sillä ei me kyllä kovin paljoa möllötetty viikon aikana. Työviikosta ja muista kiireistä johtuen postausten työstäminen vie varmasti aikaa, joten alla pikaiset ensitunnelmat matkalta. Kuvat ovat otettu kännykällä (Samsung Galaxy J5), sillä järjestelmäkameran kuvia on plarattavana valtava määrä, eikä meikäläiseltä kertakaikkiaan löydy nyt energiaa käydä järkkärin kuvia läpi. Pahoittelut siis kuvakoosta ja kuvien laadusta.

Anyway, lensimme tiistaina Zürichiin, josta huristelimme vuokra-autolla katsastamaan Reinin putoukset. Hyi minua kun sanon suoraan, etten saanut Euroopan suurimmaksi vesiputoukseksi tituleeratusta putouksesta mitään irti. Paljon enemmän sainkin seuraavasta kohteesta, kun kiipesimme katsastamaan kallionrinteeseen rakennetun majatalon, Berggasthaus Aescher-Wildkirchlin.

Berggasthaus Aescher

Hah, meikäläinen oli melkoisen koominen näky tuolla rinteillä ja taisipa joku ottaa minusta salakuvankin, mutta siitä lisää myöhemmin.

Ensimmäisen yön yövyimme Itävallan puolella Dornbirnissä, mutta toisena päivänä suuntasimme takaisin Sveitsiin ja yövyimme kaksi yötä historiallisessa viiden tähden hotellissa Grand Hotel Kronenhofissa. Pelkäksi Spa-osastolla lillumiseksi ja syömiseksi lomamme ei sentään mennyt, sillä innostuimme vaeltelemaan vuorilla yhtenä päivänä.

Grand Hotel Kronenhof

Grand Hotel Kronenhof, takuuvarmaa palvelukonseptia.

Grand Hotel Kronenhof Comfort Room

Ja ne ihanan pehmeät peitot!

Muottas Muragl

Jösses noita maisemia vaelluksellamme.

Kaksi päivää Pontresinassa meni hujauksessa ja sen jälkeen suuntasimmekin Gardajärvelle, jossa vietimme seuraavat kolme yötä aivan herttaisessa hotellissa. Palaan tuohon suomalaistenkin suosimaan ja mm. Aurinkomatkojen käyttämään hotelliin myöhemmin, sillä kyseinen hotelli ansaitsee aivan oman postauksensa. Miksikö? Joskus vaan jonkun hotellin palvelut osuu ja uppoaa tähän personoitua palvelua rakastavaan pariskuntaan niin kovasti, että hotellin ovista kävelee ulos hyvin hämmästyneitä ihmisiä.

Villa Nicolli 2

Miellyttävä uima-allasalue ulkona ja Spa + uima-allas sisällä. Kerrassaan mahtava henkilökunta, hymyjä ja… olen sanaton.

Villa Nicolli Romantic Room

Gardajärven kuuma ilmasto haittasi meitä sen verran, että kovin suuria aktiviteetteja emme pystyneet kolmen päivän lomallamme tekemään. Pyöräilimme yhtenä päivänä Arcoon, ja toisena päivänä kiipesimme katsastamaan Bastionin. Noistakin päivistä ja reissuista lisää myöhemmin, mutta kuten sanoin jo postauksen alussa, kiirettä pukkaa.

Muutama päivä töitä ja viikonlopuksi Pori Jazzeille. Ensi viikolla suuntaammekin jo Espanjaan, joten ei sitä ehdi paljoa kotona homehtumaan. Naurettiin tuossa miehen kanssa eilen, että aina me vain näitä menoja täynnä olevia lomia järkkäämme. Oma vika ja lomaryytymys on takuuvarmasti taattu.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee. Niin juu, ja aivan tavismenoa löytyy Snapchatistä nimimerkillä Kthetraveller. Omalla vastuulla sitten.

 

 

Meidän häät 7.7.2001

Oli se vaan hyvä, että menimme naimisiin silloin, kun en osannut stressata häistä kovinkaan paljoa. Ei ollut hirveää painetta väriteemasta, kutsuista tai oikeastaan mistään. Nykyään olisi varmasti toisin, vaikka monia elementtejä häistäni ottaisin nykyäänkin omiin häihini.

Mieheni pyysi minua kanssaan naimisiin noin viikko ennen isäni kuolemaa. Isäni ruumiin äärellä sairaalassa mieheni lupasi kyyneleet silmissä rakastaa minua niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, sillä emme koskaan ehtineet kertoa ennen isäni kuolemaa vanhemmilleni menevämme naimisiin seuraavana kesänä. Voisi oikeastaan sanoa, että jo tuolloin tunsin meneväni naimisiin mieheni kanssa.

Kaiken sen surun keskellä järjestelimme häitämme ja odotin kauhulla verottajan päätöstä kohtuuttoman törkeästä perintöverosta. Häiden budjetti oli alhainen jo tulevien veroseuraamusten takia, muttei se oikeastaan haitannut, sillä saimme kaiken haluamamme. Minä löysin haaveilemani A-linjaisen hääpuvun Mikkelissä sijaitsevan morsiusliikkeen heinäalesta, jossa myytiin vuokrauksesta poistettavia pukuja edulliseen hintaan. Hunnun ja tiaran hankin häämessuilta seuraavana talvena.

Pienen budjetin takia häät pääkaupunkiseudulla oli nou nou, joten siirsimme häät maalle lähemmäksi vieraitamme. Hääkirkoksi valikoitui minulle hyvin tärkeä Leppävirran kirkko, jossa oma isänikin oli siunattu haudan lepoon. Hääjuhlat puolestaan vietettiin toimintakeskus Niemessä Varkaudessa, josta saimme juhlatilan vuorokaudeksi 750 markan hintaan. Pitopalveluksi valitsimme tutun ja turvallisen, isäni hautajaiset hoitaneen pitopalvelun Leppävirralta.

Kutsuja väsättiin pitkään ja hartaasti, vaikka ne oli vain tulostettu värilliselle paperille. Häälahjalistankin toimitimme mukana, mutta mitään suurta me emme toivoneet. Marmorikaulin, sinisiä pyyhkeitä, keittiöön kuuluvia pientarvikkeita, joskin myös sininen matkalaukku, matkakassarahaa ja Villeroy Boch-viinilaseja. Kaksi kappaletta toivoimme per pariskunta, joten rahan ja kalliiden tavaroiden kiilto silmissä emme juhliamme järjestäneet.

Minä halusin hääkaavasta mahdollisimman pitkän, sillä minun mielestäni se oli avioliittoon huomattavasti sitovampi. Pappimme oli tiukka ja vanhanaikainen, joten sormusvalamme jouduimme opettelemaan ulkoa. Minua jännitti niin valtavasti, että kirjoitin harjoittelulapun, jota harjoittelin päivät pitkät. Pelkoni siitä, että unohtaisin sormusvalan kumminkin oli niin iso, että kaasoni antoi minulle piccoloskumpan matkaan mukaan, josta voisin nauttia pienen siemauksen matkalla vihkikirkkoon. Pulloa en avannut, sillä jännityksen keskellä unohdin koko pullon olemassaolon.

Hääkampaus ja meikki tehtiin Varkaudessa, hääkimpun hain pitopalvelumme pitämästä kukkakaupasta Leppävirralla ja hääkuvat otettiin mökkitontillamme mieheni veljen toimiessa kuvaajana.

Kuvat otettu valokuvista, sillä skannaus ei onnistunut yhtään sen paremmin.

Kthetraveller aviomies

Siinäpä sitä yksi ennen vihkimistä mökkitontillamme otetuista kuvista. Hääkimppuni oli tehty keltaisista ruusuista, sini-ikiviuhkosta ja muratista, joka oli sidottu sydämen muotoon.

Hääpäivämme 7.7.2001 oli äärettömän kaunis. Kirkkoon marssin pikkuveljeni saattelemana, sillä ennustukseni oli käynyt julmasti toteen, kun olin ennen isäni kuolemaa sanonut, ettei rakas isäni ole minua saattelemassa alttarille. Isäni oli kuitenkin vihkimisessä mukana, sillä ennen alttarille saapumista kävimme miehen kanssa sytyttämässä alttarin vieressä olleen hankkimani kynttilän. Tuo kynttilä sytytettiin isäni muistolle, ja se kynttilä paloi koko vihkimisen ajan sekä myöhemmin ruokapöydässämme häiden vastaanotolla.

Kthetraveller haat 2

Isin muistolle.

Sormusvala meni niin kuin pelkäsinkin. Mies lausui sanat oikein, mutta minä unohdin kaiken jo oman nimeni jälkeen. Tyhjä hetki jäi sopivasti kuvaan, mutta pian lausuin sanat improvisoiden. Kait se tarpeeksi hyvin meni, sillä papin ei tarvinnut valaa korjailla. Vaikka vihkiminen oli hyvin perinteikäs, halusimme viestittää tarkkaan harkituille vieraillemme, että oli aika heittää virallisuus romukoppaan ja ruveta nauttimaan. Kirkosta marssimme ulos Star Warsin tahtiin ja muiden vieraisen lähtiessä juhlapaikalle Varkauteen, suuntasimme me tuoreena avioparina viemään isäni haudalle pikkuisen kukkakimpun samoista kukista, josta hääkimppuni oli tehty.

Kthetraveller haat 3

Tuossa se on. Minun ilmeeni kun tuli totaalinen unohdus!

Kthetraveller häät

Itkuhan siellä isin haudalla tuli.

Pikkuisen kujeen me vielä teimme saapuessamme juhlapaikalle. Jäimme viimeisessä mutkassa autosta pois ja nappasimme mukaamme auton perässä olleen tölkkinarun. Oli siinä vierailla pikkuisen ihmettelemistä ja nauramista, kun auto kurvasi tyhjänä pihaan ja me kävelimme miehen kanssa perässä tölkkinarua yhdessä vetäen. Siinä oli pikku viesti: Me vedämme yhtä köyttä ja olemme tiimi, oli tilanne mikä tahansa.

Hääateria oli perusbuffet, juomat olimme hankkineet Tallinnasta ja hääkakkumme oli perinteinen mansikkakakku. Kolme eri kokoista mansikkakakkua oli aseteltu eri kokoisten koivupöllien päälle, jotka olimme aiemmin hankkineet mökkitontiltamme ja pitäneet huolta, ettei mukana tullut örkkejä. Edullinen keltainen lakana rypyllä ja ruiskukat sopivat hääkimpun väriin, ja jatkoivat omalta osaltaan valitsemaamme väriteemaa.

Passionate Traveller anniversary

Siinä sitä leikataan jännittyneenä kakkua. Olin harjoitellut ennen häitä nopeaa polkaisua, mutta mies huijasi ja polkaisi heti, kun kakkulapio osui kermavaahtoon.

Ilta oli oikein onnistunut, naurua ja iloa riitti, sillä olimme kutsuneet n. 40-hengen häihin vain ne tykkäämämme rennot sukulaiset ja ystävät. Ei pönötystä, tiukkapipoisuutta tai muutakaan, mikä olisi aiheuttanut otsanahkan kiristystä jollekin. Ihan hyvä niin, sillä viimeistään häävalssi olisi saattanut saada tiukkapipot hermostumaan kunnolla. Se oli nimittäin niin, että häävalssimme oli Saaremaa Valss, viron kielellä.

7.7. 2001 minä sanoin tahdon rakastamalleni miehelle, enkä ole katunut päivääkään. Olen onnellinen kun saan rakastaa ja olla rakastettu, tuntea syvää yhteenkuuluvuutta ihmisen kanssa, joka jakaa samat elämänarvot ja on sataprosenttisesti oma itsensä ja aito, aivan niin kuin minäkin saan parisuhteessa olla.

15 vuotta avioliittoamme tuntuu vain kymmeneltä vuodelta, hyvä jos sitäkään. On se kyllä tässä nykymaailmassa sellainen saavutus, että sitä pitää juhlia. Me emme juhli hääpäiväämme vain yhtenä päivänä, vaan me juhlimme sitä viikon verran Alpeilla suhaten.

Matkaamme voi seurata parhaiten Facebookista ja Instagramista, jonne päivitän kuulumisia viimeistään silloin, kun pääsen hotellien verkkoon.

Sen minä vaan haluan tähän loppuun sanoa, etten ymmärrä pakonomaista tarvetta rakentaa ne mahtavimmat ja vuoden puhutuimmat häät. Hyvä ja onnistunut avioliitto ei ole hulppeista ja kilpavarustelluista häistä kiinni, eikä häälahjat saa olla se ykkösjuttu vieraita kutsuttaessa. Surullista on, jos häätohinoissa unohtuu se, minkä takia oikeasti meneekään naimisiin.

Mites on? Isot vai pienet häät, perinteitä vai ei? Niin juu, ja pitääkö ne häät olla vuoden puhutuimmat?