Vau. Oon ollu tällä viikolla koulussa hurjat kaks päivää. Kolme jos huominen lasketaa mukaa. Tosi oon ollu kipee enkä vaa lintsannu. Mut jotenki en saa päästäni pois ajatusta koulun lopettamisesta. Menisin töihin, keräisin rahaa, ostaisin kunnon kameran, lähtisin tien päälle ja joskus viiden vuoden päästä hakisin miljoona kokemusta ja kuvaa rikkaampana opiskelemaan valokuvausta vaikka USAhan, Australiaan tai Argentiinaan, ihan mihin vaan. Tuulen mukana.

Todellisuus on tyhmä asia. Paitsi et todellisuus on se millaseks sen tekee, niinku mielisairaat hyvin tietää Mut jos uskaltais vaan hypätä, ei pelkäis, ei jossittelis, ei keksis muttia joiden takia pysyy rutiinissa vaan koska se tuntuu turvalliselta ja siihen turtuu. Ei kuuntelis yhteiskunnan normeja siitä, kuinka ensin opiskellaan ala-asteelta yliopiston/amk:n loppuun, valmistutaan ja mennään töihin, hankitaan perhe ja asuntolaina, painetaa duunia hullun lailla keski-ikäseks kunnes iskee kriisi tai burnout ja lopulta kuollaan laitoksessa jossa sukulaiset kävi kerran pari vuodessa.

Jos oliski syntyny Intiassa ja tullu naitetuks kolmetoistavuotiaana jollekki 45-vuotiaalle ja pullauttanu lapsia lopun elämänsä. Tai jossain Afrikan pikkukylässä, jossa raahais vettä kilometritolkulla päivittäin monta kertaa päivässä. Jos ei olis terveydenhuoltoa, kattoa pään päällä tai perhettä. Jos asuis hyvinvointivaltiossa, jossa ulkopuolisen ja yläluokkaisen silmin kaikilla on kaikki hyvin, mutta jossa pinnan alla nuoret kärsii, kodittomat jäätyy talvella ja alkoholismi tuhoo.

Tällä hetkellä koulu on mulle the place to be siks, etten uskalla lopettaa. Kyllä mä tykkään opiskella matkailua ja se on ihan unelma-ala, mut joku ei vaan tunnu oikeelta. En vaan uskalla ottaa sitä riskiä, että oon Suomessa töissä kaupan kassalla lopun elämäni vaan koska lopetin koulun ja hain opiskelemaan valokuvausta samaan kylmään ja ahdistavaan maahan, jossa en oo pitkään tuntenu oloani kotoisaks. Suomalaiseen kasvatusmentaliteettiin kuuluu “joku on aina parempi ku sinä” -ajattelumalli, joten miten ihmeessä just mä onnistuisin?

Mutta jos ei koskaan yritä mitään mitä oikeesti haluaa epäonnistumisen pelossa, mitä pointtia missään on? Siinä missä jollekki Suomessa asuminen on lottovoitto ja unelma, koti ja elämä, mulle se ei vaan riitä. Mä haluan nähä maailmaa, tavata ja auttaa ihmisiä, kokea eksoottisia asioita ja uskaltaa.

Sikspä kesän aikana mietin mitä oikeesti haluun ja mitä en, missä nään itteni ja mikä on pahin painajaiseni tulevaisuuden kannalta. Ja jos syksyllä en oo tyytyväinen tilanteseeni, otan ekan lennon jonnekki kauas, meen töihin, koen, elän, menen ja teen enkä istu iltasin sängylläni miettimässä mitä jos.

ps. nyt ku oon kirjottanu tän, tuli kummasti parempi olo ja koska kello on paljon, oon taas iha väsyny ja sekasin joten saatan poistaa tän ku tajuun mitä oon menny selittää. Joskus on vaa hyvä tuulettaa ajatuksia että saa tilaa uusille, positiivisille asioille. Loppujen lopuks on iha sama mitä opiskelee, missä käy ja keitä tapaa, elämä ei koskaa mee niinku on suunnitellu joten kannattaa kulkee sen mukana ja nauttia matkasta

pps. pocahontas <3

ppps. miks ei suomessa myydä karttoja joissa maapallo on jaettu atlantin kohalta?

• Tweettaa
•