Hyödyttömänä Intiassa

Löysin tämmöisen luonnoksen, jonka oon kirjoittanut about puolitoista vuotta sitten, kun olin juuri saapunut Intiaan hyväntekeväisyystöihin. Mullahan ei sitten noiden parin ekan päivän jälkeen ollut nettiä ollenkaan, joten tämäkin oli sitten jäänyt julkaisematta. Tällä postauksella ei oikeestaan ole sen kummoisempaa funktiota, mutta musta oli hauska lukea alun sekavia tunnelmia niin päätin jakaa ne täälläkin. :) 

Työt alkoi tänään Intian tyyliin – eli eivät alkaneet. Ensin mun piti lähteä työpaikalle aamupäivästä, sitten neljältä, viideltä ja lopulta sanottiin et jätetään huomiseen. Eipä siinä, paitsi että oon lähinnä odotellu mun huoneessa tän päivän ja yrittäny hoitaa asioita hyvin vaihtelevalla internetyhteydellä. Kyllä mä aamulla sain jotain dokumentteja, joita sitten allekirjoittelin ja yhdessä vaiheessa pääsin karkaamaan kävelylle. Piti vaan sitten palata ennen töihin lähtöä, jota ei siis koskaan tullutkaan lopulta. Oon ollut kyllä niin väsynyt tänään, että ehkä se oli loppupeleissä hyvä että pidin tän yhden vapaapäivän.

Osa teistä ehkä tietääkin, miten meitsi nukkuu. Vois suunnilleen tippua sarvikuonoja taivaalta, mut jos mua väsyttää, niin mikäänhän ei mua herätä. No, nyt tietävät sitten täällä Intiassakin. Päätin nimittäin ottaa päiväunet, ja humps herään kolmen tunnin päästä oven koputukseen. Sielä oli isä Joy silleen helpottuneena ”ai sä nukut, me oltiin huolissmme, että oot lähteny kävelylle etkä oo tullu takasin vieläkään”. Olivat yrittäneet soittaa ja koputella ovea, mut mä olin vaan ihan tyytyäisenä vedelly sikeitä täällä. Mietin vaan, että jos ne sellain on koputellu ovea ku yleensä (eli sellai tosi ujosti, että mietin hereilläkin että kuulenko omiani vai koputtiko joku) niin ei niillä kyllä ollut toivoakaan saada mua jalkeille.

Mut saattaa aina illalla joku entisistä katulapsipojista päivälliselle, vaikka sinne on siis ehkä kaks korttelia matkaa. Joy sano, että ei oo vaarallista mennä yksin, mutta turvallisempaa näin. :D Mun mielestä tää on  vähän kiusallista, koska eikös mun pitänyt tulla tänne auttamaan eikä toisin päin? Juttelin eilen yhden tämmösen pojan kanssa, ja hän kertoi että oli asunut Bangaloren juna-asemalla ja kerjännyt, ennen kuin BOSCO-järjestö oli löytänyt ja ottanut apunsa alle. Nykyään tää poika opiskeli kuitenkin journalistiikkaa toista vuotta. :) Oli taas kiva selittää siinä, miten opiskelen hoitoalaa, ja tulin nyt koulun tauon aikana käymään Intiassa. Rankkaa on elämä.

Kiusallisesta puheenollen, papit aina aterian päätteeksi nousee seisomaan ja pitää jonkun rukouksen. Koska oon oikeestaan aina liittynyt vasta heidän jälkeen aterialle, niin oon siinä sitten mussuttamassa jotain melonia, kun muut tekee ristin merkkejä ja siunaa ruokaa tai mitälie. Eilen aamupalalla juttelin myös vähän yhden papin kanssa, joka kertoi vähän heidän elämästään. Kaikki BOSCO:lla työskentelevät papit asuu siis jossain tämmöisessä rakennuksessa, missä mäkin nyt majoitun, eli täällä on esimerkiksi mun lisäksi kolme pappia. Kaikki kokoontuu syömään ja rukouksille tuonne vähän matkan päähän, missä mäkin käyn ruokailemassa. Eli ainakin saan nyt nähdä sitä oikeasti paikallista elämää, kuten halusin, koska en ole törmännyt vielä yhteenkään toiseen vapaaehtoistyöntekijään. Nyt kello on taas jotain viisi aamulla (rukouskutsu läheisestä moskeijasta herätti), ja koitan vielä mennä hetkeksi takaisin nukkumaan, etten ole ihan loppu tänäänkin joskus iltapäivällä.

-Kati-

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply