Atlasvuoret, Ait-Ben-Haddou ja yksi läsähtänyt reissupaku

Asilahin rantamaisemien, Rabatin kauniin vanhankaupungin, Casablancan moskeijan ja Marrakeshin tuhannen ja yhden yön satujen jälkeen kolmantena reissupäivänä oli aika jättää suurkaupungit taakse ja aloittaa Marokon oma luonto-osuus ja pitkä ajopäivä. Eipä tässä vaiheessa vielä tyttö tiennyt, kuinka pitkäksi se päivä tosiaan osaisi venyä…

Marrakeshista matkaa päivän pysähdyskohteeseen Ait-Ben-Haddouhin oli alle 200 kilometriä, mutta tässä vaiheessa kilometrit eivät kertoneet mitään, kun edessä oli massiivisten Atlasvuorten ylittäminen. Atlasvuoret ei muuten ole ihan mikä tahansa poimuvuoristo, sillä nuo valtavat kivihuiput jatkuvat aina Marokosta Tunisiaan saakka. Näin edessä oli siis 4 tunnin edestä silmäruokaa vuorien muodossa silmille.

Pätkä Marrakeshista vuorten toiselle puolelle Ait-Ben-Haddouhun ei missään nimessä sovi heikkohermoisimmalle saatika korkeanpaikan kammoiselle. Pikkubussi veteli serpentiiniteitä ylös ja alas ketterästi ja välillä vähän vähemmän ketterämmin. Jokaisen mutkan jälkeen avautui yhä upeammat maisemat ja neljä tuntia kohteeseen oli täysin roadtrip pätkän väärti. Ensimmäinen pätkä taittui kauniin vehreissä maisemissa. Vuoren jyrkänteet näyttivät pronssin punaisille vihreyttä vasten ja auringonkukat kukkivat. Kauaa ei kuitenkaan tarvinut vuoria pitkin ajella, kun maisema muuttui aivan täysin värittömäksi ja elottomaksi, mutta ei silti missään nimessä tylsäksi. Vaikka kuinka väsytti, tässä jos jossain ei vain yksinkertaisesti voinut laittaa silmiä kiinni. Vuorissa ja serpentiiniteissä on vain aina taikaa!

Neljän tunnin päästä paku pörhelsi kuitenkin jo lähes keskelle ei mitään Ait-Ben-Haddoun linnoituskaupunkiin. Pieni kylä lienee tullut tunnetuimmaksi kaikista elokuvista, joita siellä on ollut onni kuvata. Näistä joinain tunnetuimpina voinee mainita Niilin jalokiven, 007 vaaran vyöhykkeellä, Gladiaattorin, sekä uusimpana toki myös GOT on löytänyt tiensä linnoitukselle. Kylässä ei jostain syystä ollut saapuessamme ketään muita. Ylitimme pienen puron ja aloitimme tutustumisen kylän pienille kujille. Kovin oli koko kylä teennäinen. Pienet kauppakujat veivät ylöspäin aina linnoituksen huipulle saakka. Huipulta oli toki hienot näkymät, joten mikään turha pysähdys tämä ei kuitenkaan ollut. Ja saihan tästä taas yhden viivan käytyihin Unescon suojelemiin paikkoihin.

Ait-Ben-Haddoun kierroksen jälkeen oli lounaan aika kunnes päivän toinen ja viimeinen ajomatka vei yöksi Dades Gorgesin kanjonin kupeeseen. Tälläkin pätkällä matkaa oli taitettavana 200 kilometrin verran. Ilta alkoi hämärtyä ja väsy painaa ja aika monen silmät painuivatkin kiinni. Kaikki oli viimeiseen pikahuoltsikkapysähdykseen asti hyvin, kunnes siitä lähtiessä paku päätti sanoa itsensä irti. Niin, siinä sitä oltiin keskellä tietä matkalla kohti Saharan autiomaata pimeässä keskellä ei mitään. Pienen kaaoksen jälkeen itse kukanenkin alkoi miettiä kauhuskenaarioita ja voin sanoa naurun olleen hyvin kaukana. Intialaisen ”johtajamme” tyyli hoitaa tilanne oli huumorin kautta, joka ei sitten yhtään sopinut suomalaiselle luonteelle. Apua odotellessa opeteltiin Intialaista tanssia ja kyllähän siinä lähes kahdessa tunnissa alkoi tuo tanssi mennä jopa jäykkiinkin jalkoihin. Niin kahden tunnin päästä paikalle tosiaan saapui aivan täysin puskista arabian kielisin kirjaimin koristeltu parhaat päivänsä nähnyt paku kahden miehen johdolla. Niin vain meidän laukkuja alettiin heittää katolle, vaikka edes bussin pääjehumme herra intialainen ei ollut  varma onko tämä tosiaan meitä varten. Koskaan ei ole pelottanut niin paljon kuin astuessa tuohon arabian musiikin raikuvaan pakuun, jossa kaikille ei ollut edes istumapaikkoja. Kaikesta huolimatta tuo tunnin matka keskelle ei mitään seuraavaan majapaikkaamme meni muuten ilman kommelluksia ja paku todella vei meidän aivan oikeaan paikkaan. Kello oli jo yli yksi, olin väsynyt, raivoissani, tunne herkkänä ja ihan valmis lähtemään saman tien kotiin. Itkupotkuraivarit ei olisi kuitenkaan tässä vaiheessa auttaneet enää yhtään mitään, varsinkin ku sijainti oli tosiaan jossain verkkojen kuulumattomissa Saharan autiomaan kupeessa. Samaa kohtaloa en nyt kuitenkaan halua kenellekään muulle toivoa! Vaikka onhan tässä jotain mitä muistella vanhoille päiville saakka.

Ymmärrettävästikin uni ei jostain syystä tuona yönä kovin maistunut ja 3 tunnin päästä kellon herättäessä lomafiilis ei ollut ihan korvissa. Kaikki oli kuitenkin hoidettu nuiden muutaman tunnin aikana kuntoon ja aamulla meidän porukkaa odotti uusi kuski ja uuden karhea paku viemään syvemmälle kohti seikkailuja kanjoni maisemiin ja Saharan autiomaahan!

2 vastausta artikkeliin ”Atlasvuoret, Ait-Ben-Haddou ja yksi läsähtänyt reissupaku

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *