No niin, nyt se on sitte valitettavasti aika kirjottaa viimenen blogaus tältä reissulta. Tällä hetkellä istuskellaan lentokoneessa matkalla Bruneihin, ja lentokentältä varmaan saadaan tää pläjäys ilmoille. Ennen ku päästään Suomeen lumimyrskyn keskelle, meikä heittää vielä viimeset tarinat parista viime päivästä.

Päästiin tosiaan taas yhen bussimatkan jälkeen Bay of Islandsille, joka on Uuden-Seelannin pohjoiskärjessä sijaitseva rantarykelmä. Siellä asetuttiin pikkukylään nimeltä Paihia, josta oli helppo kulkee ympäriinsä joka suuntaan.

Tuolla Bay of Islandsilla oli oikeestaan meidän reissun ainoa semmonen hetki, kun säät ei suosineet juurikaan. Sadetta ei tullut, mutta lukuisat biitsit olis varmasti auennut paremmin auringonpaisteessa. Löytyi sitä tekemistä kuitenki myös nyt, kun lähistöltä olleelta Waitangin saarelta aukesi paikalliseen historiaan tutustuttava suojelualue. Waitangissa on ekan kerran päätetty Uuden-Seelannin valtion perustamisesta, ja paikalta löyty runsaasti kaikennäköstä museotyyppistä sälää maorien ja brittien kohtaamisista. Kiinnostavampia oli kuitenki maorien rakennukset, jotka oli tosi upeeta katottavaa mahtavine kaiverruksineen.

Ton kaman seassa kävellessä törmättiin myös ikivanhaan metsikköön, jossa saatiin tutustua paikalliseen linnustoon vähän turhankin läheisesti. Lukuisten väristen ja ei-väristen lintujen joukossa oli nimittäin joku aivan superomituinen tipi, joka piti semmosta helikopterimaista ääntä lentäessään suoraan ihmisiä kohti n. satasen tuntivauhtia. Ite ihmettelin ainaki suunnattomasti kuinka ne ei osunu kertaakaa kehenkään semmosilla kamikazesyöksyillä, mut en oo kyllä toisaalta koskaan lintuja ymmärtänykään. Oon tosin aivan varma et pari kertaa oli senteistä kiinni se osuma.

Päivä sujahti tota Waitangia kierrellessä aika nopeesti. Illalla käytiin vielä syvemmällä lahdella syömässä, mikä aukas ihan mukavasti näköalaa saariin ja Tyyneenmereen. Ite tosin pohdin lauttamatkalla ihan aiheellisesti, että valas saattais kaataa meidän lautan kun kerran valasalueella ollaan. Joona ei täysin ostanu tätä teoriaa, mutta joutu kuitenkin myöntämään, et teoriassa samalla lahdella ois voinu olla valas. Hah! Otin vielä merestä sitte kuvan, jossa voi tarkasti katsomalla ehkä nähdä melkein valaan.

Maanantaina oli sitte edessä paluu Aucklandiin, jotta ehdittäis tiistaiaamuna lennolle. Aucklandissa päivä kulu lähinnä uusia vaatteita ettiessä, koska puhtaat alko tässä vaiheessa reissuu olla melko lopussa eikä enää kannattanu käydä pesemässä. Saatto sieltä kaupoista tarttuu mukaa jotain muutaki, mut neuvona voin antaa et don’t get your hopes up…

Kaupunkielämässä saatii huomata, et joihinki asioihin ei kyllä vieraassa kaupungissa millään totu. Kahen viikon jälkeenki katottiin molemmat koko päivän suojatiellä ensin vasemmalle, ja hätkähdettiin joka kerta ku liikennevaloista tuli semmonen valomiekkamainen laserääni niiden vaihtuessa vihreeks. Tästä suivaantuneena suunnattiinki sitte ennen vikan illan safkaamista vielä Aucklandin superhienolle kasinolle, joka ainaki oli tuttu ja turvallinen ympäristö. Meikälästä ilahdutti erityisesti se, että kasinon aulassa oli noin 20-metrinen koristeltu joulukuusi, joka välkky kolmessa eri värissä! Joona ei ollu yhtä innoissaan asiasta.

Mut niin vaa seki ilta kulu, ja nyt ollaan tosissaan jo lentokoneessa matkalla himaan. Se vähän piristää tätä reissuu, et koneen leffavalikoima oli kerenny muuttuu tän meidän reissun aikana, joten nyt voi sitte kohtapuoliin keskittyy vaikka Inceptioniin. Uudesta-Seelannista jäi kyllä ihan älyttömän makee kuva, ja maata voi kyllä suositella kaikille reppumatkailusta vähänki kiinnostuneille. Älypaljon hienoja paikkoja, johon on semihelppo päästä, ja joissa ainaki löytyy paljon samanhenkistä porukkaa! Meillä oli suosikkimestoista aika samat mielipiteet, eli kun tuutte käymään nii kannattaa uhrata tonne eteläsaaren lounaisnurkkaan reilusti aikaa. Milford Sound ja Queenstownin ympäristö nousi kärkeen äsken pikaisesti suorittamassani gallupissa.

Tää on siis blogin osalta nyt sitten tässä! Katotaan mikä on seuraava reissu, mut siihen asti joudutaan nyt vaikenemaan. Kuvia tulee Facebookiin lisää ainaki heti ku meikä pääsee kotiin, mutta jotainhan siellä jo onki. Kiitos kaikille blogin seuraajille meitsin ja Joonanki puolesta, kohta varmasti taas törmäillään koska Suomeen on enää alle parin vuorokauden matka! Adios!!

• Tweettaa
• 

Eipä ollut Rotorualla aikaa kirjoitella kun piti keskittyä kaikkeen muuhun. Ollaan tällä hetkellä Bay Of Islandsilla Paihian kylässä jossa meneekin sit seuraavat pari yötä.

Mut takasin Rotoruaan. Paikallisesta Basesta löytyi hyvä yösija ja kevyen vaatteiden vaihdon jälkeen oltiinkin valmiita ruokapaikan etsintään. Koska kyseessä oli käytännössä ensimmäinen ilta kun ei ollut matkapäivää seuraavana päivänä, aateltiin viettää iltaa hiukan pidemmän kaavan mukaan. Syömisen jälkeen matka jatkuikin Basen naapurissa olleeseen The Lava Bar nimiseen paikkaan.

Oltiin saatu Baseen kirjautuessa pari 2 for 1 -drinkkilippua respasta joten pitihän tuo tarjous käyttää hyväksi. Juomaksi valikoitui paikallinen hanaolut joka useimmiten oli Speight’sia, eikä pettymystä tullut tälläkään kertaa. Lisäksi vielä havaittiin että Baarista löytyvä bilispöytä toimi samalla tavalla kuin On The Rocksissa oleva, eli nimeä tauluun ja voittajaa haastamaan! Kun peli oli vielä ilmaista niin ei liene vaikeaa arvata minkä pöydän ääressä loppuilta tuli vietettyä. Pelaillessa tuli tutustuttua useampaankin kanssapelaajaan. Mieleen jäi ainakin Walesista kotoisin oleva kolmekymppinen tyyppi ja paikallinen tyttö jonka kanssa molemmat pelasivat joukkueenakin muita vastaan. Ihan loppuun asti ei jaksettu kuitenkaan olla. Liekö syynä ollut 4 dollarin (n.2e) juomat joita tiskiltä sai koko illan Noihin juomiin ei kuulunut vain hanaoluet, vaan samaan hintaan sai myös pulloissa löytyviä juomasekoituksia, kuten esim viskikolaa! ..Ja pinkkiä vaniljajuomaa..

Oltiin jo etukäteen päätetty että aamulla ei kiirehditä vaan nukutaan niin kauan kuin unta riittää. Riittihän sitä n. yhteentoista asti.. Joka ainakin omasta mielestäni on aika aikainen baari-illan jälkeen ehkä tässä on unirytmikin “normalisoitunut” parin viikon aikana. Perjantain ohjelmana oli lähinnä tutustua Rotoruaan ja käydä katsomassa paikallista Maorikylää. Päivä ei tosin alkanut kovin hyvin, kun jo aamulla sateli hiukan vettä. Aateltiin että ehkä sää siitä vielä selkiää ja lähdettiin i-siten (infopiste, joita on täällä joka kylässä ja kaupungissa) kautta hakemaan lähintä vulkaanista keskittymää. Lähin paikka löytyikin lopulta aivan majapaikan vieressä olevasta puistosta joka oli täynnä höyryäviä rikinkatkuisia lampia. Suurimmasta lammesta nousi molemmille mielikuva Sormusten herran “don’t disturb the lake”-kohtauksesta, sen verran samaa näköä sumuisessa kirkasvetisessä lammessa oli tuohon leffassa olleeseen järveen. Loppupäivä kuluikin rannassa ihailemassa Maori-rakennuksia ja kuvaamassa mustia joutsenia. Illan ruokailu sujui suhteellisen edullisesti Lava Barissa suht edullisesti (oluttuoppi ja Fish & Chips 10 taalaa eli 5e) eikä annoskoossakaan ollut valittamista.

Nyt siis Paihialla ja huomisen ohjelma täysin auki.. Ehkä jotain risteilyjuttua saaristossa? Toivottavasti on hyvä keli!

ielä edellisessä blogissa oli vakaa suunnitelma päästä nopeesti Rotoruaan ja relata siellä, mutta suunnitelmat meni vähän uusiks kun bussit ja laivat ei oikein osunukaan kohalleen. Näinpä saatiin reissulle pari uutta välietappia, kun pysähdyttiin Nelsonin lisäks Wellingtoniinki yheks yöks.

Järjettömien maisemien ja luontokuvauksen jälkeen oli kyllä ihan siistiä tutustuu paikalliseen menoon myös kaupunkitasolla, ja ihan mukavalta paikalta toi Wellington vaikuttikin. Hitusen Helsinkiä pienempi kaupunki, jossa ei meno varmaankaan koskaan ylly liian hektiseks. Rannasta aukes makeen näkönen näkymä kaupungin toiselle puolelle, ruoka oli taas hyvää ja jopa bilisbaari löyty ( Joona vei täl kertaa, vaikka meitsi pisti hyvin kampoihin ). Ihan hirveesti tekemistä ei kuitenkaa pienehköstä kaupungista vaikuttanu löytyvän, joten ihan hyvä varmasti et päästään jo eteenpäin.

Näinä parina päivänä ei oo ollu niin hirveetä sykkimistä ja mieleen jäiki lähinnä tärkeitä asioita: Tasman Lager on hyvää, Wellingtonissa tuulee kokoajan ja meitsi osaa minigolfia paremmin ku biljardia. Jospa nyt jo seuraaval kerral oltais sitte oikeesti siel Rotorualla.

Edellisestä päivästä toipuneina lähdettiin korttien lähettämisen jälkeen ajelemaan kohti Queenstownia. Ajatuksena oli etsiä muutama LotRin kuvauspaikka lisää ja samalla nauttia mahtavista maisemista joita aivan varmasti olisi (ja olikin) luvassa.

Ketun hyvien kartanlukuohjeiden (“mennään tonne alaspäin” tai “nyt pitäs päästä oikeelle ylös”) ja parin valokuvaussession jälkeen näkyi tien vasemmalla puolella olevan järven vastarannalla Queenstownin kaupunki joka ainakin erinäisten opaskirjojen mukaan on Uuden-Seelannin extremeurheilun keskus. Tällä kertaa ei tosin ollut aikaa pysähdellä koska matka jatkui suoraan kaupungin läpi pohjoiseen. Ennen Glenorchya ja “Rautapihaa” mietittiin miksi kaikilla teillä täällä on satasen rajoitus. Sinänsä toki ihan hyvä, mutta kun satasen merkin jälkeen tulee usein mutkan merkki ja suositusnopeus jotain väliltä 35 ja 55 Keskinopeus tuskin nousi välillä Queenstown – Glenorchy yli 70km/h koska jos paikallisilla teillä mutka menee pitkäksi, tarkoittaa se aika usein tuollaista äkillistä 100 metrin pystysuoraa oikoreittiä.

Kevyen kenttälounaan (Fish & chips Queenstownissa) jälkeen lähdettiin etsimään Skippers Roadia jonka varrella odottaisi “Ford of Bruinen”. Ja millainen tie löydettiinkään! Tien alussa oli varoituskyltti: Ei raskaita autoja, vain hyvässä kunnossa oleville ajoneuvoille, ei suojakaiteita, yksi kaista, soratie, nopeusrajoitus 15km/h.. jne. Minusta tuo kuulosti hyvältä, Villen korkeanpaikankammon mielestä ei niinkään. Heti tuosta kyltistä eteenpäin huomattiin ettei nuo varoitukset olleet turhia. Tie oli todellakin kapea, reilun auton levyinen vuoren rinteessä menevä tie jonka reunalta oli vaihtelevankorkuinen pudotus joko jokeen tai kivikkoon. Toisella puolella tietä kohosi lähes pystysuora seinä, joten sinnekään ei päässyt väistämään. Lisäksi seinän vieressä oli jonkinlainen pieni oja, joka pakotti ajamaan lähempänä rotkon reunaa ettei normaalilla maavaralla varustettu vuokra-Focus jäisi pohjastaan kiinni ojan reunaan. Jotta vastaantulevat autot pääsisivät ohi, tie leveni muutamassa paikassa vajaa pari metriä aika tarkkaan kahden toisissaan kiinni olevan auton levyiseksi.

Villen revittyä lähes kaikki kahvat auton sisätiloista irti päästiin vihdoin tien alimpaan kohtaan joen rantaan josta avautui upea näkymä rotkossa virtaavaan vuoristojokeen ja selvääkin selvempään “Bruinenin kahlaamoon”. Kuvat kameraan ja menoksi… auto ei inahdakaan.. siis menoksi.. ei vieläkään. Ei kai muuta kuin konepelti auki ja tutkimaan missä vika. Onneksi vinkkiä tuli seikasta ettei mitkään sähköt, ei edes sähkölukot toimineet, joten vian oli pakko piillä jossain akun paikkeilla (toinen vaihtoehto oli tietysti akun laturi, mutta siitä olisi varoitusvalo palanut jo aiemmin..). Kiitos pienen tutkimisen ja Uunisepiltä saadun monitoimityökalun (Kiitos Mika!!) saatiin autoon virrat ja matka jatkumaan.

Koska tuolta tieltä avautui aivan uskomattomat maisemat, päätettiin jatkaa vielä hetki pidemmälle. Edempää löytyi vielä lisää tiukkoja mutkia, jyrkkiä alamäkiä, kivivyöryvaaroja ja mahtava n. 50 metriä pitkä puusilta joka ylitti joen ehkä 40 metrin korkeudessa. Silta oli niin kapea, että auto mahtui siitä juuri ja juuri osumatta kaiteisiin. Mitä nyt toinen sivupeili hiukan. Paluumatka oli vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin menomatka. Ville piteli päätään ja heilui penkillä aina kun käytiin hiukan lähempänä tien reunaa. Itsellänihän oli todella hauskaa! Mahtava adrenaliiniaalto!

Lopulta kun tie loppui ja Villekin hengitti normaalisti jatkettiin kohti viimeistä kuvauspaikkaa, Kawaraun rotkoa ja riippusiltaa (Argonath). Onneksi tuo paikka oli matkan varrella koska kello alkoi olla jo seitsemän illalla ja saman päivän aikana oli tarkoitus ajaa vielä Dunediniin. Kawarau oli juuri sitä mitä nimikin lupasi, korkea rotko, jonka pohjalla virtasi vuolas joki (LotRin Anduin) ja yläpuolella komea, vanha riippusilta. Matkalla kohti Dunedinia tultiin siihen tulokseen että kello on jo niin paljon ettei ole mitään järkeä etsiä yöpaikkaa vaan kannattaa nukkua autossa. Pilkkopimeässä ajaessa oli hyvä pitää vireystaso korkealla väittelemällä mielipiteistä, joka luonnollisesti on aika turhaa, mutta siihen sai hyvin aikaa kulumaan Välillä pysähdyttiin etsimään tähtitavaalta Etelänristiä, joka löytyikin nopeasti kun ei ollut muita valoja häiritsemässä.

———

Tän jälkeen onki ollu ny pari matkapäivää, jotka saa näppärästi ympättyä samaan blogiin. “Hyvin” nukutun yön ja tuloksettoman pingviinien metsästyksen (kameralla) jälkeen käytiin palauttamassa auto ja jatkettiin bussilla kohti Christchurchia, jossa saatiin vihdoinkin nukkua kunnolla. Joonallekin maistu taas olut kun ei enää tarvinnu ajaa autoo seuraavana aamuna ja vaikka itekin myönnän ottaneeni pari, aamulla selvittiin kuitenkin kevyesti kaheksalta lähteneeseen junaan.

Matkustaminen jatku edelleen, tällä kertaa Tranzalpine-junalla joka kulki Uuden-Seelannin Alppien pohjoisosan yli Christchurchista Greymouthiin. Junasta oli ihan hienot maisemat, ja pysyttiin kortinpeluun ansiosta vielä hereilläki. Joonalla ei oikein meinannu lappu käydä, mikä tietysti meikälle kelpas

No, junamatkan jälkeen nyt ollaan taas bussissa, jotta saadaan se 1000km täyteen tässä parin päivän aikana. Tarkotus on päästä eteläsaaren pohjoisosaan Nelsoniin, mutta saa nähä mitä tapahtuu koska kuski on kyllä tosi omituisen olonen hiippari. Ihan hauska tosin Huomenna hypähdetään sitte takasin pohjoissaarelle ja Rotorualle. Tän matkustamisen jälkeen sieltä on varmaan taas enemmän kerrottavaa!