Browsing Tag

Luontokohde

Keski-Uudenmaan luontokohteita: Taiteilijoiden Sarvikallio

Tuusulanjärvi, Tuusula

Tuusulanjärven länsirannalta löytyy luontokohde, joka on inspiroinut niin kulta-aikakautemme taiteilijoita kuin nykyisiä luonnossa liikkujia.

Kyseessä on Sarvikallio, jolta on hulppeat näkymät alas Tuusulanjärvelle. Täällä lähes 25 metrin korkeudella olevalla kalliolla tapasi Pekka Halonen, Venny Soldan-Brofelt sekä Eero Järnefelt maalata maisemataulujaan. Järnefelt nimesikin paikan Pikku-Koliksi, koska maisemat toivat hänen mieleensä Pohjois-Karjalasta löytyvän Kolin maisemat.

Sarvikallio Majatalo Onnelan kalliolta kuvattuna.

Jos taide kiinnostaa, kannattaa googlata Järnefeltin maalauksista: Perhe Retkellä ja Maisema Sarvikalliolta sekä Haloselta Sarvikalliolta-niminen taideteos. Kuinka taiteilijat onkaan saaneet taltioitua Sarvikallion luonnon ja tunnelman kyseisiin teoksiinsa.

Taiteilijaperheet kävivät kallioilla eväsretkillä, eihän vastarannasta kovin pitkä soutumatka Sarvikalliolle ollut.

Sarvikallio kuuluu Uudenmaan Virkistysalueyhdistyksen kohteisiin. Pinta-alaa virkistysalueella on 36 hehtaaria. Osa Sarvikalliosta on luonnonsuojelualuetta.

Tänään

Ajamme automme Sarvikalliontien pysäköintipaikalle, jossa on myös virkistysalueen infotaulu.  Jatkamme matkaamme kävellen. Matkaa Sarvikallion näköalapaikalle on vaivaiset puoli kilometriä.

Hyvässä kunnossa oleva tie vie läpi kielorikkaan lehtometsän, vaihtuen jylhään kuusimetsään. Maasto on hyvin vaihtelevaa. Kuusia kun on läsnä, on seuranamme myös hyttysiä.

150 metriä ennen kohdetta tie kääntyy oikealle, samalla tien muuttuessa kapeammaksi. Maasto selkeästi kohoaa loppua kohde. Saavumme mäntyjen lomaan, jossa vihertävä Tuusulanjärvi pilkahtelee puiden lomasta.

Yksi polku vie kalliolle, jolta aukeaa näkymä Tuusulanjärven kapeimpaan kohtaan, joka sijainniltaan on lähes Halosenniemeä vastapäätä. Iloksemme järvellä soutaa juuri kirkkovenetiimi ja rytmikkäät huudot kantautuvat veneestä ylös kalliolle. Mikäpä täällä olisi maalatessa ja eväitä syödessä!

Ei kannata kuitenkaan mennä kuikuilemaan kovin lähelle kallion reunaa, näyttää olevan aikamoinen pudotus alas Tuusulanjärveen.

Sarvikalliolla ei ole nuotiopaikkaa, joten eväät kannattaa olla etukäteen valmistettuja. Ulkohuussi löytyy, joten puskapissalle ei tarvitse ryhtyä. Kalliolta löytyy myös geokätköpaikka.

Sarvikallio on luontokohde jolla kannattaa pistäytyä, mikäli on autoillen tutustumassa Tuusulanjärven Rantatien kulttuurikohteisiin!

 

 

 

 

 

 

Mystinen Leväluhdan uhrilähde

Leväluhdan uhrilähde, Isokyrö

Pohjanmaalta löytyy Suomen oloihin harvinainen rautakautinen uhrilähde. Kerrotaan, että Leväluhta on aikalaisten keskuudessa tunnettu mystisenä paikkana, josta on iät ja ajat noussut luita. Vesi on rautapohjaista, joten erityisesti keväisin lähde on ollut verenpunainen. Ensimmäinen kirjallinen maininta lähteestä löytyy niinkin kaukaa kuin vuodelta 1674.

Mystiset asiat kutkuttelevat ihmisten mielikuvitusta ja tämän vuoksi Leväluhdasta onkin liikenteessä useita kansantaruja. Yhden tarinan mukaan uhrilähteeseen päätyneet ihmiset ovat kokeneet Kalevalassa mainitun ”urosten upottajaiset” eli ihmisuhrauksen. Uskotaanpa Kalevala-nimisen kuninkaan hallinneen Varsinais-Suomessa, Louhen hallitessa naapurivaltakuntaa Pohjolaa. Tämän tarinan mukaan Louhi olisi upottanut suohon vihollisiaan.

Toisen uskomuksen mukaan lähteeseen haudatut ovat olleet roomalaisia orjia. Todennäköisin teoria on, että ihmiset ovat kärsineet nälänhädästä sekä tappavista epidemioista. Mikä sitten onkaan oikea syy, täyttä varmuutta kalmojen henkilöllisyydestä tai ihmisten elämänvaiheista ei kuitenkaan vielä ole.

Leväluhta pähkinänkuoressa

Lähdettä on useaan otteeseen tutkittu. Ensimmäinen tieteellinen tutkimus tehtiin professori O. Ranckenin toimesta vuonna 1886.

Kalmistosta on löytynyt niin naisten kuin lastenkin luita ja kokonaisia pääkalloja sekä erilaisten kotieläinten kuten hevosten, lehmien ja koirien luita. Aiemmin uskottiin, että lähteeseen on uhrattu ihmisiä, mutta esinelöydösten perusteella on päätelty, että lähde toimi enemmänkin kalmistona kuin uhrauspaikkana.

Nykyisin tiedetään, että uhrilähde on aiemmin ollut suon keskellä ollut lampi tai pieni järvi. Maankohoamisen sekä 1800-luvun puolivälin suon kuivaamisen myötä uhrilähde on jäänyt peltojen keskelle. Nykyisin varsinaista lampea ei enää ole, vain pieni lähde suuren kuusen alla.

Pronssinen käärmekoristeinen solki.

Hautapaikkana lampea on käytetty esineiden iän perusteella 300-luvulta 700-luvulle. Lähteestä on löytynyt yhdeksän kokonaisena pysynyttä ihmisen pääkalloa sekä 98 eri ihmisyksilön luita.

Luiden lisäksi lähteestä on löytynyt pieniä hopea- ja pronssikoruja, kuten käärmekoristeinen solki, hopeinen kaularengas sekä seitsemän rannerengasta. Arkeologisissa kaivauksissa on lisäksi löytynyt saven ja pohjaliejun seasta keihäänkärki, reikäkivi sekä Rooman valtakunnan pronssikattila, joita on Suomesta tähän mennessä löytynyt vain neljä. Lähdettä on viimeksi tutkittu 1980-luvulla.

Lisää Museoviraston Leväluhdan arkeologisista kaivauksista voit lukea tämän linkin takaa.

Tänään

Leväluhdan muinaisjäännösalue löytyy runsaan puolen kilometrin päästä Vaasantieltä Orismalasta. Vieressä pyyhältää Vaasa – Seinäjoki-junaradan junat. Ajoimme ruskeiden opasteiden ohjaamana pientä mökkitietä P-paikalle. Parkkipaikalta on 230 metrin matka uhrilähteelle. Polku myötäilee kalliota ja on merkitty maastoon valkopäisillä puukepeillä sekä maahan piirretyillä oransseilla nuolilla.

Polku kulkee mukavan pikku metsikön läpi. Ennen peltoaukealle menoa, on metsän laidassa uuden oloinen infotaulu, jossa voi lyhyesti perehtyä kalmistoon peräti kolmella kielellä.

Peltomaisema on Pohjanmaata parhaimmillaan, vihreää ja alavaa. Leväluhdan uhrilähteestä ei voi erehtyä, alue on rajattu punaisella aitauksella.

Portti on helposti avattavissa, vaikkakin hyvin korkealla. Aitauksen sisältä löytyy puinen muistomerkki pronssilaatalla, jossa muistellaan lähteen perimmäistä tarkoitusta.

Lähde.

Lähde löytyy suuren kuusen alta, joka kuhisee hyttysiä. Itse lähde on kutistunut liejuiseksi ruskeaksi lätäköksi, joka on hieman luotaantyöntävä. Alueella on myös muutama koivu sekä muuta kasvillisuutta. Lähde on nopeasti nähty. Leväluhdalta löytyi vahingossa myös geokätkö.

Kuusen takana voi paneutua Pohjanmaan aakeisiin laakeisiin maisemiin. Peltoa on lähes silmän kantamattomiin. Vaasasta tuleva Pendolino etenee hujauksessa alueen ohi, ja näyttääkin hetken aikaa siltä kuin se olisi raivannut tiensä keskellä peltoa, varsinaista rataa kun ei Leväluhdan alueelta näkynyt.

Leväluhta on kohde, joka laittaa miettimään mistä esi-isämme ovat aikoinaan tähän maahan tulleet ja miten. Ketä lähteeseen haudatut olivat, minkälaisia olivat heidän elämäntarinansa sekä kuka heidät hautasi Leväluhtaan? Kysymyksiä joihin ehkä tulevaisuudessa tutkimustekniikoiden kehittyessä saadaan myös vastauksia.

Ruskeasta lähteestään huolimatta, suosittelen poikkeamaan Isonkyrön vanhimmalla muinaisjäännöksellä!

Itä-Uudenmaan luontokohteita: Askolan Hiidenkirnut

Hiidenkirnut, Askola

Aurinkoisen sunnuntaipäivän ratoksi lähdimme ajelulle kohteena Askolan Hiidenkirnut. Sukulaisperhe vieraili muutama vuosi sitten kirnuilla ja kovasti kehuivat luonnon muovaamaa ainutlaatuista nähtävyyttä.

Joten olihan se aika meidänkin jo kokea!

Hiidenkirnut pähkinänkuoressa: Hiidenkirnut löytyvät Korttian kylästä, Kirnukallion kyljestä Askolasta. Kyse on 20 kuopasta eli hiidenkirnusta, jotka jääkauden päättyessä urautuivat kallion kylkeen. Teorian mukaan sulamisvedet toivat mukanaan jauhinkiven ja muuta kiviainesta, jotka kavitaation ja veden pyörimisen voimasta pyörittivät kallioon kyseiset kuopat.

Askolan hiidenkirnut löytyivät, kun paikallinen isäntä Soini Järvelä oli 1950-luvulla metsässä poikansa kanssa. He kipusivat ylös Kirnukalliota ja Soinin ottaessa tukea männystä, se lähtikin irti juurineen päivineen. Alta paljastui hiidenkirnu.

Kerrotaan, että kirnut olisivat olleet paikallisten tiedossa jo aiemmin, mutta tarvetta niiden ”paljastamiseksi” ei juurikaan ollut.

Kyseessä on Suomen laajin kirnuesiintymä. Alue avattiin yleisölle vuonna 1965.

Päästäksemme hiidenkirnuille, ajoimme läpi hyvin alavien peltomaisemien sekä satunnaisten metsäpalstojen. Siellä täällä oli somia pieniä, lähinnä punaisiksi maalattuja taloja, joiden pelloilla kävi kova vilske, koska kevätpuuhat olivat juuri meneillään.

Hiidenkirnut löytyvät parhaiten navigaattorin avulla. Osoite on Hiidenkirnujentie 720, Askola. Lähemmäksi päästyämme, ruskeat tieviitat opastivat kulkijaa.

Hiidenkirnujen parkkipaikka on heti tien vieressä, tästä on 500 metriä kävelymatkaa itse hiidenkirnuille. Matka kulki pitkin polkua, jonka alkuosaan oli tuotu pientä sepeliä. Polku ja itse asiassa koko retki ei sovi ihmisille, joilla on kulkemiseen liittyviä ongelmia. Myöskään lastenrattailla tai pyörätuolilla ei valitettavasti ole mahdollisuutta kirnualueelle mennä.

Ensimmäinen pysähdys tuli Hiidenkivi-nimisen järkäleen luona. Kyse on kivestä, joka kovasti näyttää hmm. Hiideltä? Kivi on joka tapauksessa alueen symboli ja koristaa Askolan hiidenkivialueen tunnusta.

Hiidenkivi.

Matka jatkui kallion päällä kulkevaa polkua pitkin, välillä nousimme puista tehtyjä rappusia ylös ja polkua eteenpäin. Noin puolivälissä olisi ollut mahdollisuus tehdä lisälenkki sinisillä nauhoilla merkatun, 300 metriä pitkän maisemapolun kautta. Jätimme polun tallustelun paluumatkalle.

Saavuimme Kirnukallion päälle, jossa on keräyslipas pääsymaksuja varten. Hinnat eivät päätä huimaa: 4€/perhe, 2€/aikuiset ja 1€/lapset. Pääsylipputulot käytetään alueen ylläpitoon, joten hyvään tarkoitukseen menee.

Pääsymaksulipas löytyy Kirnukallion päältä. Varaa käteistä mukaan!

Aikamme kallion päältä Porvoonjokiseutua ihasteltuamme, aloimme laskeutua kapeita puuportaita pitkin alas. Portaiden vieressä kulki matala vaijeriaita, joka olisi varmasti tullut käyttöön liukkaammalla kelillä. Viikonlopun ajan oli onneksi ollut todella kuivaa, joten kaiteita ja lisätukea ei tarvittu.

Ensimmäiset hiidenkirnut tulivat vastaan puolivälissä portaita. Kyseessä olivat pienet Tonttu- ja Päärynä-kirnut. Vieressä oli myös Onnenkirnu, jonne jokainen voi ylimääräisen kolikkonsa onnenkantamoisen toiveessa heittää, nämäkin lantit kun menevät alueen kunnossapitoon.

Pikkuinen Tonttu-kirnu.

Jokainen paristakymmenestä sileästä kirnusta on nimetty selkeillä kylteillä. Osa hiidenkirnuista on nimetty muotonsa mukaan kuten Päärynä, Nojatuoli, Riisipata, Kuppi ja Kattila. Jotkut kirnuista ovat saaneet nimensä vanhoista perinnetarinoista kuten Tonttu, Hiisi, Vuorenhaltia ja Menninkäisen pesä.

Onpa pari hiidenkirnua saanut nimensä myös paikallisen kirjailijan Johannes Linnakosken tuotannon mukaan kuten Koskenlaskija ja Tulipunakukka. Myös muutama yritys, jotka olivat mukana tukemassa hiidenkivialueen alkutaipaletta, ovat saaneet omat nimikkokirnut: Vakka, Jäävaurio sekä Kohiseva. Näiden lisäksi alueelta löytyvät kirnut: Luiskahdus, Kolmoset, Professori Okko, Professori Akai, Mylly, Kukkaro sekä Jättiläisen kuhnepytty.

Jättiläisen kuhnepytty.

Jättiläisen kuhnepytty eli Hiiden kylpyastia on alueen hiidenkirnuista isoin ja koko maailman neljänneksi suurin. Strategiset mitat kirnulla ovat seuraavat: 10,3 metriä syvä sekä 4,2 metriä leveä. Kirnussa ovat ruostuneet rappuset, mutta en suosittele niiden käyttämistä.

Koska hetkeen ei ollut satanut, kirnuissa oli vähänlaisesti vettä. Muutamassa oli vielä auringon osin sulattamaa jäätä kellumassa kirnun pohjalla.

Nähtävyys on omalla tavallaan mielenkiintoinen ja alue on hoidetun oloinen. Kirnut ovat metsäolosuhteisiin mukavasti nimettyjä, ja paikkana Hiidenkirnualue on vallan mahtava; jylhine korkeuseroineen, vihreine sammalmättäineen sekä sopivan haastavan maastonsa vuoksi.

Tämä luonnon muovaama nähtävyys on aina auki, tosin talvisin ei ole kunnossapitoa. Kirnuille on mahdollista tulla Porvoonjokea pitkin myös veneellä tai kanootilla. Kanooteille on pienen matkan päässä kirnuilta rantautumispaikka tarjolla.

Seesteinen maisema. Porvoonjoki virtaa tyynenä.

Kuhnepytyn vieressä on retkeilijöille tarjolla puiset penkit istahtamiseen sekä mikä oli vallan mahtavaa, roskalaatikko, käytettyjä eväspapereita varten. Roskalaatikoita on myös parkkipaikan yhteydessä, joten emmehän heitä roskia luontoon!

Kirnukalliolla on korkeuseroja.

Loppukevät on hyvä aika käydä kirnuilla, koska kuuleman mukaan kirnuihin jäämä vesi, houkuttelee erityisesti hyttysiä. Kesällä toukat kuoriutuvat ja nauttivat ateriansa, mistä muualtakaan kuin paikan päälle tulleista retkeilijöistä.

Hyttysten paratiisi?

Nojatuoli-kirnu.

Paluumatkalla teimme lisälenkin, joka vei luikertavalle maisemapolulle, jonne jokaisen hiidenkirnuilla käyvän kannattaa ehdottomasti mennä. Näkymät ovat juuri sellaiset kuin kansallistaiteilija Akseli Gallen-Kallelan maalauksissa: matalia mäntyjä, harmaita keloja, paljasta kalliota, ronskeja kivijärkäleitä, villiintynyttä jäkälämätästä, verhomaisen naavan roikkuessa puista. Näkymät kohti Porvoonjokilaaksoa ovat todella hienot. Ei ihme, että täältä avautuva näkymä on yksi valtakunnallisesti arvokkaista maisema-alueista!

Suosittelen hiidenkirnuja jännittäväksi retkeilykohteeksi perheille, joissa on hieman isompia lapsia. Aivan taaperoille paikka ei sovi, hankalien polkujen sekä korkeuserojensa vuoksi. Ja ulkomaalaisille vieraille, paikka on varmasti mielenkiintoinen, varsin erilainen luontokohde.