Monthly Archives

toukokuu 2017

Koskettavaa kerrontaa Syvärannan Lottamuseossa

Lottamuseo, Tuusulan Rantatie

Tuusulan Rantatiellä ajaessa ei voi välttyä näkemästä vaaleansinistä huvilaa ja sen edustalla hämähäkinseittiporteilla aidattua laajaa puutarhaa. Paikalliset tuntevat paikan sen leivonnaisten ja perinteisen kanttiiniruoan johdosta. Luit oikein, kanttiiniruoan. Kyse on Syvärannassa sijaitsevasta Lottamuseosta ja -kanttiinista, jossa valmistetaan niin maistuvia ruoka-annoksia kuin perinteisillä isoäitien resepteillä tehtyjä suussa sulavia leivonnaisia. Vai mitä sanoisit Lottakakusta, Pullavanukkaasta, Muonituslotan maitokakusta tai Mannerheimin kakusta?

Syvärannan Lottamuseo.

Lottamuseo pähkinänkuoressa: Syvärannan tilalla on pitkä historia. Ensimmäinen huvila kohosi tilalle vuonna 1869. Huvila vaihtoi tiuhaa omistajaa, kunnes päätyi erilaisten järjestöjen ja säätiöiden lepokoti- ja kurssituspaikaksi. Vuonna 1922 huvilan osti Onni. V. Tuiskun lepokotisäätiö, joka järjesti toimintaa sanomalehtimiehille ja -naisille. Toimittajien lisäksi vapaa-aikaansa Syvärannassa viettivät myös taiteilijat. Kerrotaan erään Eino Leinonkin käyneen lepokodissa, mutta lähteneen pian pois, koska Syvärannassa oli hänen mukaansa kovin levotonta.

Tuiskun lepokoti lopetettiin ja huvila myytiin vuonna 1936 Lotta Svärd-järjestölle. Lotat olivat jo aiemmin toimineet Tuusulan Rantatiellä, Taistelukoulun tiloissa. Syvärannan huvila remontoitiin ja rantaan rakennettiin rantasauna. Samalla huvilan torni, joka oli huonokuntoinen, jouduttiin purkamaan. Torni oli toiminut ns. vesitornina pihassa olevalle puutarhan suihkulähteelle. Syväranta muuttui Lottaopistoksi ja lepopaikaksi. Ensimmäinen Lottakurssi järjestettiin vuonna 1937. Kurssille osallistuvista naisista koulutettiin henkilökohtaisia kaasusuojelun neuvojia. Vuosien 1937 – 1943 aikana Lottaopistolla järjestettiin erilaisia kursseja yhteensä 61, joihin osallistui 1817 lottaa. Vuodesta 1939, vuoteen 1941 Lottaopisto oli myös Puolustusvoimien tiedusteluyksikön käytössä.

Tontin rannasta löytyy myös ns. Ruotsin maja. Majan tarina on mielenkiintoinen; Suomeen oli suunniteltu olympialaisia vuodelle 1940. Myös lotat olivat jo varautuneet kisoihin painamalla Olympia-aiheisia silkkihuiveja. Valitettavasti sota syttyi ja olympialaiset jäivät Suomessa tuolloin pitämättä. Ruotsin Lotat (Sveriges Lottakårer-järjestö) ottivat silkkihuivit hoiviinsa ja möivät ne tarinan kera ruotsalaisille. Näillä varoilla rakennettiin vuonna 1941 Ruotsin maja, joka on edelleen Tuusulanjärven rannalla. Majaa käytetään vielä nykyisinkin yhä harvenevien lottien ja pikkulottien kesäpaikkana.

Lotta Svärd-järjestö lopetettiin välirauhan sopimuksen ehtojen toimeenpanon vuoksi vuonna 1944. Syväranta oli jo ennen tätä lahjoitettu eteenpäin Suomen Naisten Huoltosäätiölle. Kevättalvella 1947 huvila syttyi viallisen sähkölaitteen vuoksi palamaan, ja paloikin kivijalkaan asti. Vain osa 1. kerroksen huonekaluista saatiin pelastettua. Aina vuoteen 1995 asti, Syvärannassa oli toimintaa vain Ruotsin majassa, rantasaunassa ja puutarhassa. Puutarhaa hoiti talonmies joka asui tontilla olevassa valkoisessa talossa. Vuonna 1994 Huoltosäätiön täyttäessä 50 vuotta, päätettiin juhlavuoden kunniaksi rakentaa tontille uusi päärakennus. Nykyinen huvila valmistui vuonna 1995. Huoltosäätiö muutti nimensä vuonna 2004 Lotta Svärd Säätiöksi.

Lottamuseon puutarha.

Entinen mankeliaitta toimii nykyisin  Evakkonäyttely-rakennuksena.

Lasten leikkialue. Aikaisemmin tällä alueella oli runsaasti herukkapensaita.

Puutarhassa on vierailijoiden ilona satavuotias hämähäkinseittiportti, suihkulähdeallas, kivikellari, mankeliaitta sekä Mannerheim- ja Lottapatsas sekä ”Josefiina”-marmoriveistos. Museossa on kanttiinin lisäksi kattava museokauppa.

Vuonna 2000 paljastettu C. G. Mannerheimin-patsas.

Kesällä 1905 puutarhaan tuotu ”Josefiina”-marmoriveistos.

Lotta-patsas. Alkuperäinen patsas löytyy Lappeenrannasta.

Unohtamatta mainita museon vanhoja puita ja puutarhaa, keskikäytävää sekä lasten leikkipuistoaluetta. Puutarhasta löytyy vieläkin pieni hyötypuutarha kanttiinin leivonnaisia varten, lotille kun puutarhan hoito oli tärkeä asia ja puutarhassa viljeltiin aikoinaan paljon hyötykasveja.

Vierailupäivänä ajaessamme Lottamuseon portista sisään puutarha oli täynnä tanssivia naisia. Sisään päästyämme selvisikin, että kyse oli yhdestä vuoden aikana järjestettävästä koko perheen tapahtumasta. Tällä kertaa aiheena oli Tanssin taikaa. Lottamuseo onkin erikoistunut järjestämään erilaisia kohderyhmiä kiinnostavia tapahtumia niin yhteislauluista tanssiin kuin elokuvista lastenlauantaihin. Kannattaa seurata Lottamuseon tapahtumakalenteria ja ajoittaa vierailu mielenkiintoisen tapahtuman kylkeen.

Lottakanttiinin tarjontaa.

Museon kahvilassa eli Lottakanttiinissa kävi kuhina kun lounaat ja leivonnaiset tekivät kauppaansa. Myös me nautimme iltapäiväkahvit ennen näyttelyyn tutustumista. Saimme kahvitteluseuraksi museonjohtaja Saija Ylitalon joka kertoi Syvärannan mielenkiintoisesta historiasta, Lottien vaiheista ennen sotaa, sodan aikana kuin sen jälkeenkin sekä Lottamuseon nykyisistä pyrkimyksistä pitää Lotta-aatetta yllä.

Tapa jolla museonjohtaja lotista puhui, kulki hyvin henkilökohtaisella tasolla. Hän maalasi eteemme viime vuosituhannen naisen aseman, sodan aikaisen vaikean tilanteen kun miehet olivat rintamalla ja naiset kotirintamalla hoitamassa niin kodin kuin raskaat teollisuus- ja maataloustyötkin. Sekä sodan jälkeisestä tilanteesta, kun moni lotta poltti häpeissään oman Lottapukunsa, eivätkä puhuneet noista ajoista mitään jälkipolville. Ylitalo kertoi, että museoon tulee vierailulle omaisia, joille on tullut täytenä yllätyksenä kuolinpesän tyhjennyksen yhteydessä tieto, että heidän lähisukulaisensa on ollut lotta. Lottia toimi erilaisissa tehtävissä lähes 240 000 henkilöä.

Mielenkiintoisen ja herkän keskustelutuokion jälkeen lähdimme yläkertaan tutustumaan näyttelyyn. Yläkerrasta löytyy itse asiassa kaksi näyttelyä: Lotan tarina – Vaadi aina enin itseltäsi sekä Rakkauden tiloja – Avaa sydämesi!

Perinteinen Lottapuku.

Eri Lottaosastojen käsinauhoja.

Kahvikuppeja.

Lotan tarina on Lottamuseon päänäyttely. Elämyksellisen näyttelyn avulla pääsee tutustumaan Lotta-järjestön historiaan. Useassa näyttelytilassa on paljon alkuperäistä esineistöä, valokuvia ja opasteita. Multimedian avulla on mahdollisuus päästä mm. lääkintälotan mukaan hänen työkomennukselleen. Mikäli suvussasi on ollut lottia tai pikkulottia, heidän kokemuksensa saavat täällä aivan uuden ulottuvuuden.

Kuten monessa muussakin suvussa, myös minun suvussani, lottina olleet vaikenivat. Vasta mummoikäisinä saattoi jokin pikkujuttu suusta karata, mutta ei se suuruus ja vakavuus, joka varsinkin sodan aikana heidän hartioilleen sälytettiin. Ja valitettavasti nyt kun tuollaiset asiat kiinnostaisivat, ei ole enää ketään kertomassa tarinoita. Myös siksi on hyvä, että on olemassa Lottamuseon kaltainen paikka, joka kerää tietoa ja elämäntarinoita myös niistä ihan tavallisista lotista.

Rakkauden tiloja-näyttely on Suomi 100-hanke joka on toteutettu yhteistyössä Teatterimuseon, Vantaan kaupunginmuseon sekä Hotelli- ja ravintolamuseon kanssa. Jokaisessa museossa käsitellään rakkautta eri näkökulmasta.

Lottamuseon näyttely jakautuu kahteen osaan, ulkoa löytyvässä mankeliaitassa pääsee osalliseksi evakkomatkaan äänien ja alkuperäisten esineistön avulla. Tämä näyttely on kostuttanut yhden jos toisenkin kävijän silmäkulman, joten koskettavasta näyttelystä on kyse. Toinen osa Rakkauden tiloja-näyttelystä löytyy Lottamuseon yläkerrasta, jossa on nähtävillä lavastettu tilanne siitä, millaisia tuhoja lentopommi on saanut sota-aikaan asunnoissa aikaiseksi. Näyttelyssä esitellään myös Suomen Huollon toimintaa sekä sen jäsenjärjestöjä.

Jotta Lottamuseon näyttelyistä saa kaiken mahdollisen tiedon irti, suosittelen varaamaan paljon aikaa meidän jokaisen suomalaisen historiaa tavalla tai toisella koskettaneen aikakauden sekä aineiston tutkimiseen. Näyttely ei ehkä sovi perheen kaikkein pienimmille, koska näyttelyssä sota tulee hyvin liki ja aiheuttaa pienimmissä enemmän kysymyksiä kuin mihin ehkä vanhemmilla on halua vastata. Lottamuseon järjestämiin tapahtumiin on kaikilla ikään katsomatta mahdollisuus osallistua. Ja erityisesti lastenlauantait ovat varta vasten perheen pienimmille räätälöityjä tapahtumia.

Suosittelen vierailemaan Lottamuseossa, vaikka sinulla ei olisikaan lähisuvussa ollut lottina toimineita naisia. Museon näyttelyt saavat olon hieman hämmentyneeksi, mutta ennen kaikkea arvostamaan niitä suomalaisia naisia, jotka menettivät nuoruutensa palvellessaan isänmaataan monin eri tavoin.

Lottamuseo on avoinna touko-syyskuun välisenä aikana (ti-su) klo 9.00 – 18.00. Talvisin aukioloajat ovat (ti-su) klo 10.00 – 17.00. Poikkeavat aukioloajat voit lukea tästä.

Sisäänpääsymaksut: 6 €/aikuiset ja lapset (7-18 v.) 1 €. Ryhmäopastuksia, työpajoja, draamaopastuksia sekä nukketeatteria on museosta tilattavissa etukäteen.

Turina on toteutettu yhteistyössä Lottamuseon kanssa. Mustavalkoiset evakkokuvat löytyvät mankeliaitan Evakkonäyttelystä ja ovat SA-kuvaajien ottamia.

Länsi-Uudenmaan luontokohteita: Torholan luola

Torholan luola, Lohja

Tiesitkö, että Lohjalla on Suomen suurin kalkkikiviluola? Ja nyt ei ole kyse Tytyrinkaivoksesta, vaan luonnollisella tavalla syntyneestä luolasta. Emmepä mekään tienneet eiliseen asti. Olimme Karjalohjalla käymässä ja samalla reissulla saimme vihiä asiasta, joten olihan se luola sitten kotimatkalla käytävä vilkaisemassa lämpimässä kevätillassa.

Torholan luola pähkinänkuoressa: Torholan luola sijaitsee Lohjan Karkalinniemessä. Luola syntyi viimeisen jääkauden jälkeen, kun vesi syövytti epäpuhdasta kalkkikiveä pois happamasta gneissistä. Luolan kokonaispituus on 31 metriä. Korkeuseroa suuaukon ja alimman pisteen kohdalta on noin 14 metriä.

Ajoimme Karkalinniemeen mutkaista hiekkatietä pitkin. Maisemat olivat hyvin lehtipuuvoittoisia. Siellä täällä näkyi jyhkeitä kiviä ja kallioita. Karkalinniemessä vastaan tulee parkkialue, jolta on Torholan luolalle viitta sekä opastaulu.

Jatkamme matkaamme jalkaisin. Linnut sirkuttavat puissa kun kuljemme varsin kulutettua polkua eteenpäin. Puihin on tuotu kiitettävät määrät linnunpönttöjä. Maastossa on paljon kaatuneita puita. Olemme saapuneet Natura2000-verkoston ja Metsähallituksen luonnonsuojelualueelle. Torholan kallioalue kuuluu myös osana lehtojen- ja rantojensuojeluohjelmaan. Täällä ei kaatuneita puita korjata pois, vaan luonto saa hoitaa tehtävänsä monien ötököiden, lintujen ja luonnollisen lahoamisen muodossa.

Matkaa parkkipaikalta luolan suulle on alle kilometri, mutta maasto on osin haastavaa. Vielä haastavammaksi maasto muuttuu luolassa. Ennen luolaa, vastassa on opastaulu jonka viereltä aukeaa varsin miellyttävät maisemat alas Lohjanjärven rantaan sekä rehevään ympäristöön.

Laskeudumme luolan eteiseen. Koska emme olleet varautuneet luolavierailuun etukäteen, huomaamme aika pian, ettei alas saliin ole menemistä. Luola on kostea ja liukas, eikä meillä ole mukana tarpeeksi tukevia kenkiä eikä tehokasta taskulamppua. Kännykän valoilla ei luolassa pitkälle pötkitä. Huokausten kera luolan varsinainen nähtävyys eli sali jää tällä kertaa näkemättä vaillinaisen varustuksen sekä ahtaiden kivenkolojen vuoksi. Mikäli retki luolan sisälle kiinnostaa, tässä Retkipaikkaan tehty mainio postaus aiheesta.

Jo tämän meidän yrityksen jälkeen on sanottava, ettei kohde todellakaan sovi liikuntarajoitteisille eikä myöskään pienille lapsille. Putoamisvaara on todellinen, ja opaskylteissä varoitetaankin, että luolaan meno suoritetaan omalla vastuulla.

Luolasta ylös päästyämme, lähdimme laskeutumaan alas rantaan. Kallioisella polulla on kaiteet mutta alas pääsemisen eteen on tehtävä töitä. Polun korkeuserot ovat aikamoiset. Matkalla voi tosin pysähtyä ja ihastella kalliossa kasvavia sammalia, kelta- sini- ja valkovuokkoja sekä muuta rehevää kasvillisuutta, joiden kasvua kalkkiperäinen maaperä tukee.

Rannassa on mukava viivähtää hetki terveleppien alla. Jos eväät olisivat mukana, ne olisi mussutettu täällä. Avotulenteko on muuten alueella kielletty!

Emme lähde kiipeämään rinnettä takaisin ylös, vaan kierrämme alueen rantaa mukailevaa polkua pitkin, vaikka se hieman lisääkin paluumatkan pituutta. Matkan varrella ihmettelemme vanhoja paksuja puita, suojeltuja rinnelehtoja ja peikkometsää.

Autossa toteamme kuin yhdestä suusta: kannatti käydä, vaikka emme Torholan luolan saliin päässeetkään. Seuraavalla kerralla ovat sitten kunnon varusteetkin mukana!

Mielenkiintoisia Lohjan seudun matkailunähtävyyksiä voit löytää sivustolta www.visitsouthcoastfinland.fi.

Oletko päässyt käymään Torholan luolassa?

No onkos tullut kesä?

Erkkola, Tuusula

Lähes jokainen suomalainen tunnistaa takuuvarmasti otsikkona toimineen joululaulun aloitussanat. Mutta kuinka moni tunnistaa kappaleen sanoittaneen J.H. Erkon? Eipä kovinkaan moni. Oli siis aika lähteä ottamaan Erkosta selvää, minnepä muuallekaan kuin jälleen Tuusulan Rantatielle.

Maailman pauhinnassa

sinutko unhotan?

Sinua muistellessa

unhotan maailman.

-Muistellessa-

J.H.Erkko pähkinänkuoressa: Juhana Heikki (Johan Henrik) Erkko syntyi vuonna 1849. Hän oli vankkumaton suomalaisuusaatteen kannattaja ja ehti omalla toiminnallaan vaikuttaa suomalaiseen kulttuurikenttään erilaisten elämään jääneiden koskettavien runojen ja laulunsanojen muodossa. Jouluaatto-nimisen kappaleen lisäksi, hän sanoitti mm. Hämäläisten laulun sekä Kansalaislaulun, joka alkaa näin: Olet maamme armahin Suomenmaa. Tuttu kappale, eikö?

Erkko oli myös näytelmäkirjailija sekä aforismien uranuurtaja Suomessa. Erkko toimi opettajana, toimittajana, aikakauslehden julkaisijana, kunnallisneuvosmiehenä sekä alkoholin valmistuksen ja vähittäismyynnin tarkastajana. Hän myös matkusteli Euroopassa ja Lähi-Idässä.

Sinä kullan murunen,

kullan puhtahimman,

minä vasken palanen,

vasken ruosteisimman.

Minä kultahan kun sulan,

vältän ruostumisen pulan.

-Kullan murunen-

Monesta merkittävästä tehtävästään huolimatta, suurin unelma hänellä oli kuitenkin oma perhe. Hän menikin ”vanhoilla päivillään” salakihloihin ja alkoi suunnitella talon rakentamista Tuusulan Rantatielle. Talon arkkitehtinä toimi hänen hyvä ystävänsä Pekka Halonen, jonka taloa parhaillaan rakennettiin Halosenniemeen. Erkkolaa alettiin rakentaa samalla Antti Halosen työporukalla kuin Halosenniemeäkin. Erkkola nousi lähelle Syvälahden torppaa, jossa Erkon ihailema Aleksis Kivi oli viettänyt viimeiset elinkuukautensa. Jos haluat tutustua Aleksis Kiven kuolinmökkiin, se onnistuu tästä.

Kuinka ollakaan salakihlauksen kohde Tilda, purki kihlauksen juuri ennen talon valmistumista. Erkko muutti taloonsa vuonna 1902, mutta ei valitettavasti ehtinyt nauttia Erkkolasta kuin vajaan viiden vuoden ajan, koska hän menehtyi 57-vuotiaana Helsingissä.

Sinisen järven rannalla

On tupa, pieni tupa

Mua kultani sinne on kutsunut,

Kun hällä on siihen lupa.

-Oma tupa-

Pääsimme tutustumaan Erkkolaan ei yhden vaan peräti kahden mahtavan oppaan luotsaamana. Museovierailuilla on kyllä vierailun suola ja sokeri, sellainen opas joka on löytänyt oman kutsumuksensa sekä viihtyy työssään joka solullaan. Se innostus ja palo joka tällaisista henkilöistä välittyy -tarttuu! Ja nyt meillä oli tämän kaltaisia oppaita läsnä oikein kaksi. 🙂

Erkkola myytiin yksityiselle omistajalle Erkon kuoltua, ja meni vuosikymmeniä ennen kuin Tuusulan kunnalla tuli 11 vuotta sitten mahdollisuus ostaa rakennus takaisin. Pyyntihinta oli melkoinen, mutta myyjä laski hintaa kun kuuli, että talo päätyy yhteiseen hyvään. Ostamisen jälkeen talossa tehtiin laaja remontti, ja harmiksi huomattiin, että suurin osa Erkon aikaisista yksityiskohdista oli saanut väistyä vuosikymmenien ja eri omistajien aikana.

Vuonna 2007 Taiteilijakoti Erkkola avattiin jälleen koko kansan ihmeteltäväksi. Siitä lähtien Erkkola on toiminut, ei pelkästään taiteilijakotina, vaan myös keskeisenä tapahtumakeskuksena. Tänä vuonna Erkkolassa juhlitaankin 10-vuotisjuhlia!

Talosta on sanottava, että se on kuin leikkimökki Halosenniemestä, vaikkakin Erkkolalla on pinta-alaa lähes 300 neliön verran. Näkee kyllä mistä Pekka on ideansa Erkkolaan ammentanut.

Talossa on jäljellä alkuperäinen takka.

Kun saavut Erkkolaan, kannattaa ensimmäisenä nostaa katse kattoon. Tuvan katon mahtavat tukihirret ovat alkuperäisiä. Tupa on hyvin karjalaistyylinen, ja vahvistaa Erkosta saatavaa mielikuvaa. Alkuperäinen on myös vihreäksi lasitettu takka. Kun Erkkola saatiin takaisin Tuusulan kunnalle, tämä hieno takka, joka on kuin Ainolassa olevan takan sisko, oli maalattu suklaanruskeaksi tietyn aikakauden mukaan. Takka putsattiin ja käsityönä palautettiin takaisin vanhaan loistoonsa.

Kottarainen, se murhelintu,

jota vahvasti mainitaan,

oli oppinut elämältä

pienen, pienoisen laulun vaan.

-Murhelintu-

Erkkolassa oli vierailumme aikana kahden suomalaisen kuvittajan teoksia nähtävillä, Tuusulan omalta taiteilijalta Martta Wendeliniltä sekä hänen aikalaiseltaan Rudolf Koivulta. Nämä herkät työt ovat tulleet suomalaisille tutuiksi niin joulukorteista ja -merkeistä kuin vanhoista kirjoista ja aikakausilehtien kansikuvista kuten Kotiliedestä.

Seuraavaksi Erkkolaan on tulossa Suomi 100v. teeman mukaisesti Ihanuuksien ihmemaa-näyttely. Näyttelyn teemana on esitellä kirjailijoiden Suomea taiteessa ja kuvituksissa. Näyttelyyn voi tutustua 6.6. – 17.9.2017 välisenä aikana.

Yläkerrassa on pienempi vihreä takka sekä kotoisat hirsiseinät ja räsymatot lattialla.

Me jätimme asiantuntevat oppaamme alakertaan ja lähdimme tutustumaan taidekodin yläkertaan. Seinillä on taidetta sekä Erkon elämästä kertovia opastauluja. Yläkerrasta löytyi mainio pieni lasikuisti, oikeastaan soppi, jossa voisi pelargonioiden kukkiessa mainiosti nähdä itsensä ihailemassa ympäristöä sekä lukemassa luonnonvalossa vaikkapa tässäkin turinassa esillä olleita otteita Erkon runoista.

Samaan aikaan pärähti ulkona hanuri soimaan, ja olihan se mentävä ulos kuuntelemaan haitarin sointia. Olimme sattuneet paikan päälle Onnen päivät-nimisen tapahtuman aikaan. Luvassa oli nostalgiaa 1920 – 50-lukujen malliin.

Tapahtumapäivän antia.

Talossa ja talon pihalla oli taitavan harmonikansoittajan lisäksi tarjolla krokettia, museoautolla kruisailua ja valokuvausta vanhan ajan vaatteissa. Erityisen onnistunut tapahtumanumero oli kansakoulunopettajar Synnöven, joka karttakepin kanssa otti jämäkästi vieraat vastaan luokkaansa. Mikäli olit lukenut läksysi, saattoi luvassa olla pieni palkintokin…

Kansakoulunopettaja Synnöven opettaa aakkosia.

Mikäli mielenkiintoiset kulttuuritapahtumat kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti seurata Erkkolan tapahtumakalenteria ja käydä vierailulla Tuusulan Rantatiellä.

Erkkolan taidekoti on auki 1.5. – 31.8. tiistaista sunnuntaihin klo 11.00 – 18.00. Muina aikoina suosittelen tarkastamaan aukioloajat taidekodin sivuilta.

Pääsyliput Erkkolaan maksavat 5 € aikuisilta ja lapsilta (7-17 v.) 2 €. Samalla lipulla pääsee tutustumaan kivenheiton päässä olevaan Aleksis Kiven kuolinmökkiin.

Turina on toteutettu yhteistyössä Tuusulan taidemuseon kanssa.

Rautahevosten taikaa ja kiihkeät treffit

Suomen Rautatiemuseo, Hyvinkää

Tämän vuoden äitienpäivä päätettiin viettää koko pienen perheemme voimin lähialueen matkailunähtävyydessä. Vierailun kohteeksi valikoitui Hyvinkäällä sijaitseva Suomen Rautatiemuseo.

Ja matkaan…

Suomen Rautatiemuseo pähkinänkuoressa: Rautatiemuseolla on kunnioitettavasti jo ikää, nimittäin se on perustettu vuonna 1898. Hyvinkäälle museo siirtyi Helsingistä vuosien 1983 – 1984 aikana. Alue jolle museo siirrettiin, sijaitsee vanhalla ja suojelun alaisella Hanko-Hyvinkää yksityisrautatien asema-alueella. Museoon kuuluukin alkuperäisiä rakennuksia hienon 1870-luvulta oleva rautatieaseman, Pakarituvan sekä Kasarmin muodossa. Alueella on myös muita rakennuksia, joihin ei valitettavasti ole sisäänpääsyä.

Sisäänpääsyliput: aikuiset 9€, lapset (7-17 vuotiaat) 4€ ja alle 7v. ilmaiseksi. Perhelipun hinta on 18€.

Kesäaikana 1.6. – 31.8. museo on avoinna joka päivä klo 10.00 – 17.00. Muina aikoina katso aukioloajat vaikka tästä.

Museon sisäänkäynti.

Museolle päästyämme lippukassalla selvisi, että museolla on ollut viikonlopun ajan Pienoisjunatreffit. Alan harrastajat esittelevät pienoisrautateitä kaikille kiinnostuneille, vaihtavat kuulumisia ja vinkkejä toistensa kesken.

Mielenkiinnolla astelimme ensimmäiseen näyttelyhuoneeseen, jossa oli Liikennemaisema 100 vuotta-näyttely, Suomen 100 vuotisen itsenäisyystaipaleen kunniaksi. Näyttelytilaan oli koottu kolme pienoisratamaisemaa kuvitteellisen kaupungin eri vaiheista, painona kuinka Suomen maa- ja vesiliikenne on sadan vuoden aikana oikein kehittynyt.

Vuosi 1967. Kuva: Suomen Rautatiemuseo.

Tämä oli meidän mielestämme hyvin mielenkiintoinen ja pikkutarkka kokonaisuus. Näyttelyn kolmesta maisemasta näki helposti käytännössä kuinka maalaispitäjästä on kuoriutunut tämän päivän kaupunki. Itse tykkäsin (tietenkin) siitä vanhimmasta vuoden 1917 pitäjämaisemasta. Ja mikäs maisema se olisi, jos jokaisella alustalla ei olisi juna jos toinenkin puksuttanut.

Paikan päällä oli myös muutama mieshenkilö, jotka kiihkein sanoin jakoivat mielipiteitään sekä asettelivat maisemiin kuuluvia yksityiskohtia uuteen järjestykseen. Yhdellä heillä oli ”junanlähettäjän” rekvisiittaa päällä, joten otaksuimme heidän tietävän mitä tekivät. Jo tässä vaiheessa huomasimme, kuinka intohimoisesti pienoisjunaharrastajat maisemiinsa suhtautuivat… Ja lisää oli tulossa.

Liikennemaisema 100 vuotta-näyttely on Hyvinkäällä 11.6.2017 asti, jonka jälkeen näyttely lähtee kiertämään Suomea.

Jatkoimme matkaamme suureen näyttelyhalliin. Halleissa ei muuten ole lämmitystä, joten museolle kannattaa tulla lämpimään vuodenaikaan tai varata mukaan tarpeeksi lämmintä vaatetta, jotta tarkenee katsella läpi kaikki rautahevoset.

Heti ovesta sisään päästyämme vastassa oli kolme valokeiloissa kiiltävää mustaa höyryveturia. Veturit ovat hyvin massiivisia ja samanaikaisesti mahtipontisen hienoja, ja hei minä en edes noista kulkupeleistä yleensä piittaa! Harmi, etten ole koskaan päässyt höyryjunan kyytiin. Kuulin eräältä museovieraalta, että edellisenä päivänä olisi ollut tarjolla kyyti perinnejuna Valtterilla Hyvinkäältä Helsinkiin ja takaisin. Höh!

Hallissa on höyryvetureiden perässä upeita vanhoja vaunuja, joista on erikseen mainittava museon ehdoton helmi, Keisarin juna. Venäjän keisari ja Suomen suurruhtinas Aleksanteri II käytti kyseisiä vaunuja vieraillessaan Suomessa. Nähtävillä on kolme vanhaa glamouria huokuvaa vaunua: keisarin- ja keisarinnanvaunut sekä salonkivaunu. Kyseiset vaunut ovat maailman ainoat jäljellä olevat Venäjän keisarilliset vaunut!

Säilymiseen lienee vaikuttanut se, että vaunut olivat pääosin suomalaisten rakentamia ja ne olivat säilytyksessä Suomen rajojen sisäpuolella Kaipiaisten vaunuhallissa kun Venäjällä alkoi suuri kuohunta ja vallankumous. Vaunuihin ei pääse sisälle, vaan pääset katsomaan sisätilojen mennyttä loistoa ikkunoiden takaa kävelysillan päältä.

Dieselveturi Dv 16.

Näyttelyhallissa on jos jonkinlaista kulkuneuvoa vanhoista höyryvetureista, resiinoihin ja dieselvetureihin. Osa vetureista on saanut mielenkiintoisen lempinimen. Löytyy niin Prinsessaa, Pässiä, Kanaa kuin Mummoakin.

Opaskyltit ovat selkeitä ja ne kertovat kolmella eri kielellä teknisten tietojen lisäksi junien historiallisia faktoja. On kyllä pienien ja hieman isompienkin poikien unelmapaikka!

Postivaunu P.

Keisarillisen vaunun pohjapiiros.

Suurin osa muista vierailijoista katosi pienempään näyttelyhalliin, jonne myös meidän kulkumme eteni. Vastassa oli pienrautatieharrastajien valtakunta. Pöydillä oli esillä jos jonkinlaista maisemaa. Kaikkein taidokkaimmissa, maisema oli koottu tietyn kaupungin asemalueen näköiseksi.

Järvenpään asema.

Jäimme pitkäksi aikaa ihailemaan Hangon aseman ympärille koottua pienoisrautatietä. Tässä kyseisessä maisemassa oli 20 metriä rautatietä sekä yli 10 pienoisrakennusta ihmisineen. Mukana oli myös tivoli välkkyvine valoineen, orkesterilava, palava talo sekä screeni, jolle heijastettiin meidän katsojien naamat pienoisihmisten ”iloksi”. Mahtavia yksityiskohtia. Eikä pelkästään junat liikkuneet, vaan myös osa autoista. Myös tällainen ”ei-pienoisrautateistä niin tietävä” näki, että harrastukseen oli käytetty satoja työtunteja ja paljon rakkautta sekä roppakaupalla kärsivällisyyttä.

Hangon asema. Kuva: Suomen Rautatiemuseo.

Hangon aseman ympäristöä.

Puhelias mieshenkilö, joka oli taidokkaan maiseman rakentanut, kertoi, että hänen vaimonsa mielestä on vaan hyvä, että hän harrastaa pienoisrautateitä. Pysyypä muusta pahanteosta poissa. 😉  Hänellä oli myös pari kilpailua tarjolla, joista toiseen oli tietenkin osallistuttava. Voitimme 4/5 (arvatuilla) vastauksillamme rautatieaiheisen kirjan. Olipa varsin mainiot palkinnot!

Pienoisrautatie voi edustaa myös Lännenmeininkiä.

Enemmistö näyttelyn vierailijoista oli miehiä. Mukana oli joko omia lapsia tai lapsenlapsia. Näytti äkkiseltään siltä, että junat kiinnostivat huomattavasti enemmän miehiä kuin lapsia. Näytteilleasettajat vaihtoivat hyvin äänekkäitä sanankäänteitä maisemista, junista ja taloista. Oli jännää huomata kuinka tosissaan he ottivat pienoisharrastuksensa.

Vierailun aikana selvisi myös, että nämä junat ovat hyvin kalliita. Valmiiksi koottu ja maalattu metallikehikkoinen juna voi maksaa lähes 400€. Se on mielestäni paljon se, nimittäin jos samalla rahalla pääsee useampikin henkilö lentämään Eurooppaan. Toki halvempia muovijuniakin oli tarjolla, sekä käytettyjä malleja, joista uusi pienoisrautateihin hurahtanut voi alkaa koota omaa maisemaansa. Yksi harrastaja olisi myynyt myös palan maisema-alustaansa pois. Hintaa tällä noin metri kertaa metri palasella, olisi ollut 150€ ilman rakennuksia.

Hallissa olisi ollut myös Presidentin vaunu, mutta pienoisnäyttelyn vuoksi, vaunun sisään ei päästy kurkistamaan.

Lättähattu Suomen suvessa. Kuva: Suomen Rautatiemuseo.

Hallin kauimmaisessa nurkassa oli opastauluja joissa kerrottiin Lättähatun historiasta. Tässä vaiheessa nuorimmille lukijoille on kerrottava, että kahdeksankymmentäluvulla (juu, siis viime vuosituhannella) nämä Lättähatut olivat hyvin yleisiä Suomen rautateillä. Ne olivat sulavalinjaisia, siniharmaita vaunuja, joihin ei tarvittu erillistä veturia. Tavallaan nykyisten lähi- ja paikallisjunien edeltäjiä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli tieto, jonka mukaan VR ei pitänyt junille kansansuussa muodostuneesta Lättähattu-nimestä ja koitti nimikilpailun avulla muuttaa ”ikävää” nuorisonimeä paremmaksi. Nimikilpailuun osallistuikin 500 ehdotusta ja voittajaksi valittiin nimi Sinikko. Turha kilpailu, nimittäin Lättähattu-nimitys oli tullut jäädäkseen… Nykyisin Lättähattuja näkee museojunina, joten vieläkin on mahdollista kokea lähtemisen huumaa!

Veturitalliin päästäkseen on kuljettava sama reitti takaisin sisäänkäynnin aulaan ja siitä vastakkaiseen suuntaan. Tässä vaiheessa oli mainio mahdollisuus tarkastaa museokaupan anti. Myynnissä onkin useita matkailijoita kiinnostavia tuotteita. Kotiin lähtikin päiväkirja, jonne voi taiteilla omista matkoistaan kertomuksen kaikkine lisukkeineen sekä paketin Leena-nimistä vastavalmistettua Kouvolan lakua.

Mm. Keittiöpyyhkeitä, tiskirättejä ja juomapulloja olisi tarjolla.

Matkalaukkutarroja.

Somia matkalaukkutagejä.

Siirryimme veturitalliin, jossa on mustan korskeita vetureita vierekkäin eri aikakausilta. Täällä on myös korjaustyöpaja. Päätyosassa on lasten työpajatila, jossa pääsee hieman leikkimäänkin, esim. veturinkuljettajaa. Juuri nyt pajassa oli lisää pienoisrautatieharrastajia, jotka työnäytöksien muodossa näyttivät kuinka pikkuruinen juna valmistuu kolvaten ja maalaten. Minulla menisi tuossa hommassa hermot!

Veturin pohja.

Ulkona on lukuisia pieniä punamultamaalilla maalattuja rautatieläisrakennuksia. Samalla palasin muistoissani lapsuuden kesiini. Muistot heräsivät tuoksuista, juuri näistä tervantuoksuisista ratapölkyistä, joita kevätaurinko Hyvinkään rata-alueella äitienpäivänä lämmitti. Minun mummolani sijaitsi parikymmentä metriä radan vieressä Pohjois-Karjalassa. Ukkini oli VR:llä töissä, kuten lähes kaikki hänen puolen suvun miehet olivat. Ukin veljet, he kun työskentelivät veturinkuljettajina, vetivät junanpillistä aina kun menivät mummolani ohitse. Siellä mennään taas, sanoi ukkini. Liekö tämä matkageeni tullut siltä puolen sukua, kun on aina oltava menossa. Joka tapauksessa mummolani oli juuri tällaisessa punamultaisessa rautatieläisten rakennuksessa, joita täällä Hyvinkäälläkin on. On se mieletöntä kuinka tietyt ulkoiset asiat voivat laukaista valtavan nostalgiatripin!

Pakarintupa pilkottaa puun takana oikealla.

Vanhoja lippukioskeja.

Lähimpänä Veturitallia on pikkuruinen Pakaritupa, johon on tehty söpö kesäkahvila. Sisällä on vain pari pöytää penkkeineen, mutta ulkona on pöytäryhmiä enemmänkin tarjolla. Kannattaa istua pöytään joka on merkitty 1. lk-tunnuksin. 😉 Täältä ja myös museon sisäänkäynnin kassalta on mahdollista ostaa 1€ hintaisia lippuja, joilla voi puksutella koko päivän ajan aluetta ympäri puistoveturin kyydissä (tähän mahtuu aikuinenkin istumaan).

Puistorautatie. Kuva: Suomen Rautatiemuseo.

Lähes pihan perällä on Kasarmi, joka ennen oli rautatieläisten asuinrakennus. Täällä on mahdollista lukea tiukkaa faktaa niin rautatieläisistä, tutustua heidän virkapukuihinsa sekä kasvattaa omaa knowhow:taan Suomen rautateiden historiasta.

Helsingin vanha päärautatieasema.

Nostalgista ajankuvaa Suomen Rautatiemuseosta.

Lähimpänä nykyistä rautatietä on vaalea kaksikerroksinen vanha asemarakennus. Valitettavasti rakennuksessa oli yksityistilaisuus meneillään, joten emme päässeet kurkkaamaan sisälle. Asemarakennus on entisöity vuoden 1873 asuunsa 1990-luvun lopulla. Pääset tutustumaan eri matkustusluokkien odotussaleihin, pieneen kahvilaan sekä asemakonttoriin. Onpa rakennuksessa yläluokan naisille tarkoitettu naistenhuonekin.

Vanha rautatieasema.

Suomen Rautatiemuseo on mukava koko perheen vierailukohde. Se henkii mennyttä maailmaa ja tällainen nostalgikko oli vierailun jälkeen yhtä onnellista hymyä. Museosta on mahdollista tilata isommalle ryhmälle myös toiminnallinen opastettu kierros. Unohtamatta erilaisia tapahtumapäiviä, joita museossa pitkin vuotta järjestetään. Seuraavat tapahtumat kannattaa katsoa etukäteen vaikkapa tämän linkin kautta.

Oletko ollut höyryveturin kyydissä?

 

 

Piknikillä Uutelassa

Särkkäniemi, Helsinki

Tämän turinan aiheena on viedä teidät keväiselle piknikretkelle Särkkäniemeen. Meillä on tapana käydä täällä kerran loppukevään aikana. Särkkäniemi on oiva paikka istua auringon lämmittämillä kalliolla, haistella meri-ilmaa, kuunnella mahtavaa merilintujen keväistä konserttia sekä nauttia auringonvalosta.

Särkkäniemi pähkinänkuoressa: Uutelan ulkoilualue sijaitsee Vuosaaressa, Helsingissä. Alue on perustettu vuosien 1952-1953 aikana. Pinta-alaa koko alueella on 105 hehtaaria.

Luonnonsuojelualue Särkkäniemestä tuli vuonna 1993, pinta-alaa suojelualueelle tuli 15 hehtaarin verran. Luonnonsuojelualueen luonto on monimuotoista, alueella on niin korpimaista peikkometsää, peltomaisemaa Skatan tilan alueella sekä merenrantaa Helsingille hieman harvinaisemman kasvillisuuden kera.

Luonnonsuojelualueesta kun on kyse, puut jätetään lähes niille sijoille niiden kaatuessa. Erikoisuutena Uutelassa on Särkkäniemen laguunilahdet. Lahdet ovat muodostuneet jääkauden jälkeen kun maanpinta on noussut.

Uutelan alueella on kaksi luontopolkua: Kluuvijärviä ja rantaniittyjä-niminen 1,5 kilometrin pituinen polku sekä Metsä- ja laidunmaisemia-polku, joka on 2,5 kilometriä. Polut on merkitty luontoon valkovihreillä nauhoilla. Myös opasviittoja on kiitettävästi.

Huristimme kevään toistaiseksi lämpimimmän päivän johdosta Vuosaareen. Ajoimme Uutelan läpi kapeaa hiekkatietä pitkin ohi Skatan tilan. Tila tuli aikoinaan tunnetuksi taiteilija Miina Äkkijyrkän kyytöistä sekä autonromuista tehdyistä lehmäaiheisista veistoksista. Vuosiin ei ole kyyttöjä pelloilla näkynyt ja se alkaa myös näkyä peltojen aluskasvillisuuden villiintymisenä sekä aitojen romahtamisina.

Jätimme automme Särkkäniemen luonnonsuojelualueen viereiselle isohkolle parkkipaikalle. Täällä on myös wc, jos tarve yllättää.

Lähdimme kävelemään kohti Uutelan itäreunalla olevaa Särkkäniemeä. Matkan varrella on onkimatopaikka, joten jos haluaa viettää aikaa rentoutuen meditatiivisen onkimisen lomassa, onnistuu sekin täällä. Merestä nousee silakkaa, ahventa, siikoja sekä istutettuja lohia. Tosin jälkimmäiset eivät taida onkeen käydä, mutta yrittänyttä ei laiteta?

Säikäytimme vahingossa kävelypolun reunalla auringossa lekotelleen nuoren rantakäärmeen puun rungon alle piiloon. Metsässä on muuten myös siellä täällä siirtolohkareita, jotka jäät ovat aikoinaan alueelle kuljettaneet. Ovat oivia paikkoja alueen niin ranta- kuin kyykäärmeille.

Aurinkoisen päivän kunniaksi liikkeellä oli paljon ulkoilijoita. Luonnonsuojelualueelle on koirillakin mahdollisuus tulla, tosin kytkettynä. Parkkipaikan vieressä onkin iso koira-aitaus, jossa nelijalkaiset ystävät kirmailivat onnellisina, omistajien istuskellessa ryhmässä ja vaihtaessa kuulumisia keskenään.

Särkkäniemestä voit tiirailla myös alle kilometrin päässä olevaa Vuosaaren satamaa.

Niemenkärkeen kulkiessa joutuu kulkemaan läpi laguunilahtien. Lahtia reunustaa lukuisat tervelepät. Laguuneissa kasvaa järvikortetta ja merikaislaa sekä muuta hyvin rehevää kasvillisuutta. Lintujen konsertti on mielettömän hienoa kuunneltavaa; tiirat ja lokit huutavat, peipot visertävät kauempana metsässä ja onpa jonkun lahonneen puun luona rummuttamassa tikkakin. Ja jos olet oikein tarkkana, voit nähdä harmaahylkeen pään meressä.

Levitimme silokalliolle vilttimme ja nautimme lämmöstä. Täällä mieli lepää. Itämerelle tuijottelu vaikuttaa kahdella tavalla, se laittaa haikailemaan levottoman mielen sinne jonnekin, mutta samaan aikaan rauhoittaa paikalleen. Tämä on ihan parasta hyvien piknik-eväiden sekä retkiseuran kanssa. Skatanselälle katsoessa kaukana siirtää Musta ja Kuiva Hevonen, jotka ovat saaria. Kukahan nämäkin nimet on keksinyt?

Olen käynyt täällä muutama vuosi sitten myös työpaikan Tyky-toimintaa harjoittamassa maalaamisen muodossa. Kyllä työasiat silloin saivat perspektiiviä näissä maisemissa. Nyt ei kuitenkaan oltu töissä, vaan vapaalla nauttimassa elämästä. Tästä on ihana aloittaa kesä, onhan käynti täällä, yksi meidän perheen traditioista.

Sorsapari uiskenteli rantakivikoiden lomassa pakatessamme tavaroita koriin. Kivien joukossa on myrskyjen tuomia viime vuotuisia rakkoleväkasoja, niin sanottuja ryönävalleja.

Jatkoimme polun kävelemistä takaisin metsään. Polut ovat muuten hyvässä kunnossa. Kosteimmille paikoille on rakennettu pitkospuita, mutta nyt niille ei ollut tarvetta. Luonnonpuistossa avotulen tekeminen on kielletty, mutta alueella on kaksi tulentekopaikkaa, joihin kannattaa ottaa eväiden lisäksi omat tulitikut mukaan.

Kaatuneiden puiden lisäksi, metsissä on onttoja, kaluttuja keloja sekä paljon erilaisia kääpiä kuten kanto-, arina- ja taulakääpiä.

Elokuisina kesäöinä Uutelan pelloilla ja vesistön ääressä on mahdollista päästä seuraamaan pohjalepakon, viiksisiipan ja vesisiipan lentelyä. Luonnonsuojelualueella voit tavata myös supikoiran, mäyrän, sammakoita sekä lehtopöllön. Onpa Särkkäniemi yksi Helsingin rikkaimmista matelija- ja sammakkoalueista. Keväinen kurnutus ei siis ole harvinaista.

Kiersimme Skatan tilan ja kävelimme hiekkatietä takaisin autolle. Parkkipaikan vieressä orava kävi katsastamassa kuusen kiinnitetyt lintulaudat namipalan toivossa, valkovuokkojen loistaessa auringon valossa.

Kyllä kevät vaan on ihanaa aikaa!

PS. Jos käyt Uutelassa lasten kanssa, printtaapa tästä mukaasi alueen kartta ja puuhalehtinen.