Hiidenmaan puinen Eiffel-torni

Hiidenmaan maaseudulla pönöttää jotain, joka ansaitsee erityismaininnan. Nimittäin jonkun individualistin vanhoista sähkötolpista, kakkosnelosenpätkistä ja kuorituista ranteenpaksuisista rangoista kasaama näkemys Pariisin kuuluista Eiffel-tornista. Tämä kymmeniä metrejä korkea viritys pysyy pystyssä lukuisten sitä tukevien vaijereiden ansiosta. Ilman niitä tuuli varmaan kaataisi koko komeuden. Vaikuttavaa.

Torniin pääsee myös kiipeämään. Ensimmäisten portaikon edessä on puinen veräjä, jossa olevassa käsin kirjoitetussa lapussa todetaan viroksi kiipeämisen tapahtuvan kunkin siitä astuvan omalla vastuulla. Kiipesimme huipulle, jossa tuuli kovaa. Tästä huolimatta näköalatasanne ei juurikaan tuntunut huojuvan. Kuten todettua: vaikuttavaa. Sääntö-Suomen ajatusmalleihin tottunut vierailija ei voinut kuin ihmetellä, miten moinen rakennelma voi olla edes olemassa. Suomessa vastaava torni suljettaisiin viranomaisten toimesta välittömästi. Onhan se järkyttävän vaarallinen kansalaisten hengelle ja terveydelle. Sitä paitsi kaikki omaperäisyys on jo muutenkin lähtökohtaisesti epäilyttävää. Mitäs jos jotain sattuu? Varmuus on aina paras, joten kiinni vaan, sanottaisiin Suomessa.  Mutta ei näemmä Hiidenmaalla.

Torni sijaitsee Hiidenmaan luoteisosassa. Kärdlasta (Hiidenmaan keskuspaikka) saaren länsipäähän kulkevan päätien varrelta voi bongata tornin pienoismallin ja kyltin, joka kertoo mistä kohden tulisi kääntyä. Itse perille vievä tie on kapea ja päällystämätön. Sillä oli myös alkukesäisenä viikonloppuna jonkin verran ruuhkaa. Vastaantulijoita piti väistää melkein ojan puolelle. Perillä on pieni parkkipaikka.

Torni ei suinkaan ole alueen ainut rakennelma. Samalle tontille on askarreltu mitä kummallisimpia juttuja aina merirosvolaivasta minikokoiseen vallihaudan ympäröimään linnaan. Koko systeemiä voisi kaiketi pitää jonkinlaisena kokonaisvaltaisena peppipitkätossuhenkisenä tilataideteoksena. Jollain on ollut aikaa, energiaa ja näkemys.

Ihan ilmaista alueelle pääseminen ei ollut. Portista kulkeminen maksoi 1,5 euroa henkeä kohden ja lippuja myivät alakouluikäiset, ilmeisen vakavasti tehtävänsä ottaneet pikkutytöt. Portin sisäpuolella tulijoita tervehti suuri ja karvainen ujo koira, jonka kaulassa ollut kyltti kertoi sen olevan virallinen lippujentarkastaja. Lasten maailma, jota lapset pyörittävät. Sadunomaista naivismia vaikuttavassa mittakaavassa. Kannattaa ehdottomasti käydä jos noille kulmille sattuu eksymään.

Näkymä tornin juurelta.

Tornin huipulla liehuvat Viron ja Ranskan liput.

Kuva huipulta. Tie tornille on kapea.

Torni löytyy myös Googlen karttapalvelusta.

Vielä muutama sananen autoprojektista. Lämmöneristykset on pääosin tehty ja askartelen parasta aikaa puutöiden parissa. Hieman yksinkertaistaen tarkoitus on rakentaa auton taakse makuulaveri, jonka alle saa tavaraa. Sisustushommat aiheuttavat päänvaivaa ja vievät aikaa, sillä mikään auton pinta ei (tietenkään) ole suora. Ennen levyjen leikkausta on lähes kaikesta tehtävä ensin pahvi- tai paperimalli, jonka perusteella palikat sitten sahataan oikeaan muotoon. Tämä vaatii kärsivällisyyttä. Aina ei jaksaisi nysvätä, mutta vaihtoehtoja ei ole. Siispä nysvään.

Sitä paitsi parempi tehdä yksityiskohdat kunnolla, sillä muuten vasemmalla kädellä tehdyt viritykset tulevat ärsyttämään minua joka ikisen kerran kun ne näen. Tiedän tämän kokemuksesta. Koska autossa tullaan asumaan ainakin puoli vuotta, lienee mielenrauhan kannalta parempi tehdä kerralla sellaista jälkeä, ettei myöhemmin tarvitse liikaa harmitella.

Kattoeristeiden liimausta ja vaneritöitä.


Selviääkö Nissan matkustajineen Latinalaiseen Amerikkaan talveksi 2017-2018?  No tietty, mutta seuraa silti hankkeen etenemistä myös Facebook-sivuilla osoitteessa facebook.com/havaintoja.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Kuluva aika sekä laiva nimeltä Estonia

Su 28.9.2014, Tallinna (EE)

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika. Siitä huolimatta muistan missä olin tuolloin. Istuin kohti Haminaa ajavan maastokuorma-auton lavalla. Oli kirkkaan kuulas syyspäivä ja puut jo keltaisia. Kaunis syyssää ei kuitenkaan ollut asia, joka meidän lavalla matkustaneiden metsäleiriltä väsyneinä palaavien upseerioppilaiden huomion kiinnitti metsästä takaisin  rakennetulle alueelle päästyämme. Lipputangot. Niissä oli jotain kummaa. Jokaisen lippu oli puolitangossa. Koko kaupungissa.

Kasarmille päästyämme selvisi pian miksi koko kaupunki suruliputti. Itämerellä oli nimittäin uponnut keskellä yötä autolautta nimeltä Estonia, vieden mukanaan pääosan matkustajistaan, lähes tuhat ihmistä. Tästä tragediasta on tänään kulunut tasan 20 vuotta. Hämmästyttävää miten se aika kuluu.

Kynttilöitä ja nimiä.

Kynttilöitä ja nimiä.

Nimiä on paljon.

Nimiä on paljon.

Estonian uppoamista muistetaan yhä Virossa vuosittain. Tämä ei olekaan ihme kun ottaa huomioon onnettomuuden mittasuhteet. Laivan upotessa menehtyi 852 ihmistä. Se on todella paljon kun ottaa huomioon kuinka pieniä maita Viro ja Ruotsi – joiden kansalaisia uhrit pääosin olivat – loppujen lopuksi ovat. Vertailun vuoksi syyskuun 11. päivän iskut New Yorkissa vaativat noin 2700 ihmisen hengen. Se on vain kolme kertaa enemmän kuin laivaturmassa, sikäli kun sanaa ”vain” tässä yhteydessä voi korrektisti käyttää.

Tallinnan keskustassa, aivan vanhan kaupungin muurien kupeessa olevalle katkennut linja -nimellä tunnetulle muistomerkille ilmestyy jokaisena vuosipäivänä viljalti kynttilöitä. Niin tänäkin vuonna. Satuin kulkemaan paikan ohi eilen illalla. Epäonnisen tapahtuman kaksikymmenvuotispäivän juhlallisuuksiin kuului seesteistä ja leijuvaa ambient-henkistä musiikkia soittanut yhtye sekä muistomerkin viereisen nurmikentän peittänyt valotaideteos. Ohessa muutamia (valitettavan rakeisia) kuvia.

Eteeristä tunnelmaa Tallinnan yössä.

Eteeristä tunnelmaa Tallinnan yössä.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail