USA:n viisumi hanskassa

Hyviä uutisia. Haastattelu Yhdysvaltain Tallinnan lähetystössä meni hyvin, ja alle viikon odottelun jälkeen meillä molemmilla on nyt kymmenen vuoden viisumi maahan.

Siinä se on. Passi on voimassa viisi vuotta, viisumi kymmenen. En tiedä miten tämä toimii, mutta eiköhän se selviä ennemmin tai myöhemmin.

Prosessi eteni siten, että ensin viisumidokumentit piti täyttää netissä. Papereiden kanssa ei tarvinnut puljata missään vaiheessa. Tämän jälkeen varattiin aika haastatteluun, sekin verkkopalvelun kautta. Systeemi mahdollisti viisumikandidaattien koplaamisen yhteen, joten teimme niin ja otimme yhteisen ajan. Näin toivoimme välttävämme tilanteen, jossa jostain kumman syystä vain toinen meistä saisi viisumin.

Koko homma vaikutti kaiken kaikkiaan läpihuutojutulta, sillä meitä pienehkössä kopissa lasin takaa haastatellut amerikkalainen kolmekymppinen sivistyneen oloinen virkamies totesi koneensa ruutua aikansa tuijoteltuaan, että hän olettaa viisumihakemuksemme olevan seurausta valtaisan pitkästä maalistasta, jota hän juuri näytöltä (minun hakemukseni) katseli. Myönsimme asian olevan näin – me molemmat olimme tulleet autoilleeksi Sudanin halki. Tämä nostatti kaverin kulmakarvoja. Heppu kyseli jotain satunnaista Afrikan road tripeistämme, mutta hänen kiinnostuksensa vaikutti olevan enemmän henkilökohtaista kuin ammatillista sorttia. Kaiken kaikkiaan onnistunut käynti siis.

Viimeisen viiden vuoden aikana vierailtujen maiden listaaminen hakemukseen oli sivumennen sanoen jossain määrin haastavaa. Niitä kun on aika paljon. Listasin sovellukseen kaikki jotka muistin. Jokunen saattoi unohtuakin. Kiinnostavaa oli, että tämän jouduin tekemään vain minä. Jasminilta kyseltiin verkkokaavakkeessa paljon vähemmän asioita, ja hänellä täytettäviä sivuja oli usempi vähemmän kuin minulla.

En keksi tähän muuta syytä kuin ammattinimikkeeni. Ehkä sukupuolikin vaikutti. Miespuolinen insinööri sai näyttää käyttää kaavakkeiden klikkailuun ja lukemiseen tunnin kauemmin kuin naispuolinen geneerisen bisnesalan henkilö. Paitsi matkahistoriani, sain selittää myös taustani kaikenmoisissa sotilastehtävissä. Olen reissuillani tottunut siihen, että insinööri on erinomainen ammatti erinäisiin maahantulokaavakkeisiin laittaa. Neutraali ja vähän tylsä. Yhdysvaltain tapauksessa asia ei olekaan näin.

Syy tähän selvisi minulle sattumalta joitakin päiviä haastattelumme jälkeen, jolloin tulin kuunnelleeksi netistä erästä podcastia. Siinä poliittiseen islamiin vuosikausia perehtynyt toimittaja ruoti Isisin syvintä olemusta. Korkeampaa koulutusta saaneista islamilaisen valtion taistelijoista ja toimijoista yli 40 prosenttia on kuulemma opiskellut insinööritieteitä. Se on jihadistien ylivoimaisesti yleisin kouluttautumisala. En ole oikein varma mitä tämä kertoo islamisteista, saati sitten mitä se kertoo minusta, mutta aika varma olen siitä, että tämän takia insinööri saa käyttää viisumikaavakkeiden täyttämiseen enemmän aikaa kuin joku muu.

Mutta oli miten oli, viisumiasia on nyt hoidossa. Yksi stressi vähemmän. Hyvä niin, onhan lähtöön aikaa enää alle neljä viikkoa.

Autokuva, jottei tärkein unohtuisi. Kattoteline on hyvin huomaamaton, aivan kuten halusinkin. Olen tyytyväinen. Telineestä lisää vielä lähitulevaisuudessa, jahka pääsen aurinkopaneelin asennushommiin.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Uusi passi ja meille pakollinen USA:n viisumi

Hankin uuden passin. Vanhassa olisi ollut virtaa vielä vuoden 2018 syksyyn asti, mutta koska tulevan Amerikkojen seikkailun pituutta on hankala ennustaa, ajattelin varmuuden olevan kuitenkin paras. Eihän sitä ikinä tiedä missä päin maailmaa sitä vuoden kuluttua sattuu olemaan. Sieltä, missä ”se” nyt sitten onkaan, voi uuden passin anominen olla paljon hankalampaa kuin kotikulmilta.

Nyt matkustusasiakirjani on uudenkarhea ja täysin korkkaamaton, mikä ei liene ikinä matkustaessa huono asia. Joidenkin maiden leimoista ja viisumeista kun voi olla joissain toisissa paikoissa riesaa ja haittaa. Tunnetuin esimerkki lienee Israel, jonka leimat passissaan on turha yrittää joihinkin islaminuskoisiin arabimaihin. Jonkin muun maan passia kantava voi jättää vierailematta Israelissa, tai ainakin koittaa jättää leimat ottamatta, mutta israelilaiset itse eivät pääse näihin maihin millään keinoilla. Heidän vapaata liikkuvuuttaan on rajoitettu vuosikymmeniä, eikä se ole juurikaan ylittänyt uutiskynnystä. Oikeus globaaliin vapaaseen liikkuvuuteen on noussut otsikoihin vasta aivan viime vuosina ja aivan eri asioiden tiimoilta.

Onpas se uusi ja hieno.

Mutta israelilaisten matkustusongelmat sikseen, sillä sellaisia on myös molemmilla meillä. Huolimatta siitä, että sekä minä että Jasmin kannamme yhtä maailman parhaista passeista (siis Suomen), USA rajoittaa oikeuttamme vierailla maassa. Tai ainakin tekee siitä paljon hankalampaa, kuin se oli ennen vierailuamme Sudanissa. Sudan on nimittäin yksi niistä terrorismiin ja yleiseen rauhattomuuteen liitetyistä valtioista, joissa käyneet eivät voi saada ESTA-matkustuslupaa Yhdysvaltoihin. Riippumatta kansallisuudestaan tällaisten henkilöiden on aina anottava erillistä viisumia, joka on työläs prosessi. Kiintoisaa sinänsä on, että tämä rajoitus tuli voimaan jo aikanaan Obaman kaudella, mutta siitäkään ei juuri tuolloin uutisoitu, vaikka se jokusta suomalaistakin koskee. Sudanin lisäksi listalla on nimittäin muutama muukin valtio.

Tämä prosessi on siis nyt edessä meillä molemmilla, mutta sellaista se on. Kukaan ei käskenyt ajamaan autolla Afrikan halki ja käymään siinä sivussa Sudanissa. Se tuli kuitenkin tehtyä. Koska kullakin valtiolla on nähdäksäni täysi oikeus määrittää ne reunaehdot, joilla ulkomaiden kansalaisia rajojensa sisäpuolelle päästävät, ei valitus tai itku tässäkään tapauksessa auta. Lusikka on vain otettava kauniisti kouraan ja lusikoitava tämäkin soppa. Eli siis täytettävä valtaisa määrä lomakkeita, käytävä lähetystössä haastateltavana ja sijoitettava projektiin noin kymmenkertainen määrä rahaa verrattuna siihen, että Sudan olisi jäänyt käymättä ja ESTA-matkustusluvan voisi hakea muutamassa minuutissa internetistä.

Tietysti puhdas passi houkuttelee riskinottoon. Olisi helppo vain jättää kertomatta siitä tosiasiasta, että onhan tässä Sudanissakin käyty. ESTA-kaavakkeissa pitäisi tällöin kuitenkin tietoisesti valehdella, ja siitä kiinni jäätyään ei Yhdysvaltoihin varmasti olisi asiaa vuosikausiin. Palkinnoksi kikkailusta saisi maahantulokieltoa. Oma Sudaninkäyntini on verraten helppo todentaa Internetiin jättämistäni jäljistä. Siis sikäli, kun joku sellaisia rupeaisi etsimään. Varmaan aika epätodennäköistä että rupeaisi, mutta Yhdysvaltain rajatarkastuskulttuurin tietävänä en oikein viitsi ottaa riskiä.

Onneksi emme kuitenkaan kohtaa tätä ongelmaa heti. Laiva vie meidät Uruguayn Montevideoon, josta Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin asti pääseminen vie aika lailla aikaa. Kilometrejäkin taitaa olla tuossa vaiheessa mittarissa jo yli 25 000. Periaatteessa viisumiasian voisi siis hoitaa reissunkin päällä, mutta aikaa vievä prosessi se taitaa olla sielläkin. Voin lisäksi vain kuvitella, miten ruuhkaisia Väli-Amerikan tai Meksikon Yhdysvaltain lähetystöt ovat, joten ehkä tämäkin asia pitää vain yrittää saattaa kuntoon kotikulmilla ennen lähtöä.

Ja onhan se USA:n viisumi kuulemma sitten voimassa vuosikymmenen, joten jotain vastinetta rahoilleen ja näkemälleen vaivalle käsittääkseni saa, siis verrattuna ESTA:an. Eli ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Edellyttäen tietenkin, että amerikkalaiset suostuvat meille molemmille viisumin myöntämään. Se vasta metkaa olisi, jos toinen saisi viisumin, mutta toinen ei. Mutta tämähän ei selviä kuin kokeilemalla.

Amerikkaa edelliseltä Road tripiltä, vuodelta 2012.

Oman auton kanssa Euroopassa rahtilaivaan, sillä Montevideoon ja lopulta ajaen ensin Tulimaahan, sitten Alaskaan. Tämä kaikki alkaa marraskuussa 2017. Seuraa käänteitä myös Facebookissa osoitteessa www.facebook.com/havaintoja.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail