Jumissa Guyanassa

Pe 1.1.2016, Georgetown (Guyana)

Vuosi vaihtui ja maankin piti vaihtua. Mutta eipä vaihtunut. Olen edelleen jumissa Guyanan pääkaupungissa Georgetownissa. Huomenna vihdoin pääsen täältä, ehkä. Ei tämä hullumpi kaupunki ole ja viihdyn täällä paremmin kuin Port of Spainissa, mutta aika pienihän tämä on. Kadut on tullut jo mittailtua, joten mieli tekisi jo päästä eteenpäin.

Tarkoituksenani lähteä täältä uudenvuoden aattona ja ottaa vuosi 2016 vastaan naapurimaan Surinamin pääkaupungissa Paramaribossa. Viisumilappu maahan oli hankittu ja pikkubussilippu ostettu. Maiden välissä on joki, jolla kulkee lautta. Jotta tälle lautalle ehtisi, on Georgetownista lähdettävä aikaisin. Lipun minulle myynyt toimisto oli käskenyt minun olla valmina aamuneljältä. Kaikki nämä Surninamiin menevät bussit lähtevät tyypillisesti varhaisaamusta. Olin valmiina tavaroineni. Odotin. Kello tuli viisi, ei ketään. Yli tunnin odoteltuani lähdin kävellen epämääräiselle toimistolle, josta olin lippuni ostanut. Se oli tietenkin kiinni, mutta edessä päivysti jonkinlainen yövartija. Kerroin hänelle huoleni ja ihmettelin, missä bussi on. Hän sanoi, ettei se ollut ikinä tullut toimistollekaan, paikkaan johon se kuulemma yleensä joka aamu tulee. Hienoa. Kello oli jo kuusi. Menin takaisin majatalolleni, ilmoitin jääväni vielä ainakin yhdeksi yöksi ja painuin takaisin pehkuihin.

Aamupäivällä tein uuden retken toimistolle, olinhan jo maksanut lippuni (40 jenkkitaalaa koko matkasta). Minut alun perin sisään houkutellut nuori musta security-paitainen kaveri peililasit päässään hämmästyi minut nähdessään. Kerroin mitä oli tapahtunut ja hän vei minut huolestuneen oloisena takahuoneeseen tapaamaan pomoaan. En oikein tiedä, mitä kaikkia bisneksiä tästä pienestä toimistosta käsin hoideltiin, mutta epäilemättä monenlaisia. Etuhuoneessa joku punnitsi laboratoriovaa’alla pieniä elohopeapulloja. Ihmettelinkin, miksi jo Trinidadin kentällä minulta kyseltiin, onko matkatavaroissani elohopeaa. Metalli taitaa liittyä jotenkin kaivoshommiin, joita Guyanassa harrastetaan laajalti. Kultaa.

Itse yrittäjä istui pienessä koppimaisessa ja sekaisessa toimistossaan t-paidassa. Nelikymppinen ja isomahainen, joka sormessa valtava kultasormus. Latino- tai intiaaniverta, ehkä molempia. Sekalaisen paperipinon päällä oli kolhiintunut suuri automaattipistooli. Kerroin hänelle huoleni ja mies soitti puhelun, ilmeisesti bussimiehelle. Tämä väitti kiven kovaan, että oli noutanut kolme matkustajaa aivan majapaikkani risteyksestä. Sanoin, että eipä näkynyt mitään bussia ja noiduin myös sitä, että olin jo ehtinyt varaamaan hotellin Paramaribosta: ”I will lose money on this!” Seuraavan kerran busseja kulkisi vasta toinen päivä, ensimmäinen kun on pyhä ja Guyanassa kaikki on kiinni. Ei kuulostanut hyvältä. Kun napisin tästäkin ja menettämästäni kahdesta päivästä, mies tarjoutui antamaan lippurahat takaisin. Mietin hetken ja hyväksyin tarjouksen. Etsisin kyydin toisaalta. Lähtiessäni keskusteluamme kuunnellut peililasikaveri vielä pahoitteli syvästi syntynyttä sotkua.

Toinen kyytimies löytyi majataloni isännän avulla. Kuulemma jotain hänen tuttujaan on tämä professoriksi kutsuttu mies. Löysin lähikadulta tämän vanhemman harvahampaisen professorin työpisteen, joka oli pieni laatikoista kyhätty pöytä kadulla. Paikalla oli myös kuski. Kerroin epäonnistuneesta yrityksestäni päästä pois kaupungista, ja he lupasivat ja vannoivat ottavansa minut kyytiin lauantaiaamuna kolmelta. Se on siis huomenna. Matkan hinta oli näilläkin herroilla sama, mutta tällä kertaa en maksanut lippua etukäteen. Kyytimiehet tekivät tästä oikein numeron, heillä ei lippua tarvitse maksaa etukäteen, kuten epäluotettavilla kilpailijoilla pitää. Vasta sitten autossa ja kuskille.

Kaikki sujuikin toissapäivänä vähän liian helposti. Hain ensin aamulla Surinamin lähtystöstä yhteen sisääntuloon oikeuttavan ”turistikortin”, joka toimii ikään kuin viisumina. Lappu maksoi 25 dollaria, eikä sitä voinut maksaa millään muulla valuutalla. Dollarini olivat jo vähissä, mutta lähetystön tiukkailmeinen vartijatäti neuvoi minut muutaman talon päässä sijaitsevaan kielikouluun, jotka kuulemma vaihtavat rahaa ja ottavat kopioita, sillä passin nimitietosivusta ja Guyanan sisääntuloleimasta tarvittiin kopiot. Kielikoulu löytyi helposti ja sain rahan vaihdettua sekä kopiot. Oikein mukavia naisia. He tiesivät heti mitä olen vailla. Lähetystöstä tulee kuulemma päivittäin turisteja samalla asialla. Tämän jälkeen turistikortin saaminen kesti vain kymmenen minuuttia. Paluumatkalla löysin puolivahingossa tuon bussilippumyymälän, joten kaikki asiat oli hoidettu jo ennen puolta päivää.

Mutta huomenna, huomenna mennään taas. Ellei professorikin sitten petä. Majataloisäntäkin oli huolissaan tilantestani ja kävi vielä tänään varmistamassa kyytiasian. Kaiken pitäisi olla kunnossa. Katsotaan miten käy.

160102-3

Kaupungininsinöörin toimisto Georgetownissa kaipaisi vähän ehostusta. Vieressä kaupungintalo.

160102-4

Meteliä meteliä! Huomaa suuri kaiutin etualalla. Näitä ämyreitä on ollut paljon koko Karibialla ja niistä myös soitetaan mitä erillaisempaa musiikkia.

160102-1

Georgetow, Guyana. Maa on entinen Britannian siirtomaa, joka näkyy arkkitehtuurissa sekä kielessä (ainut Etelä-Amerikan maa jossa puhutaan englantia).

160102-2

Georgetown, peruskatunäkymää.

Facebooktwittergoogle_plusmail