Rahtilaivaelämää – ensimmäiset päivät

Pe 8.12.2017 (pvä 21), Tillburyn satama (Englanti)

Laiva lähti lopulta Antwerpenin satamasta yli vuorokausi sen jälkeen kun siihen nousimme ja suuntasi kohti Britanniaa. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme on Tilbury. Matka Belgiasta Lontoon kupeeseen ei ole kilometreissä kummoinen, mutta se vei aikaa. Pelkästään Antwerpenin satamasta avomerelle pääseminen vei kuulemma ainakin viisi tuntia. Ensin laivaan piti ottaa Belgialainen luotsi, sitten hollantilainen, sokkeloinen reitti Antwerpenistä kun on hyvin vilkas ja kulkee molempien maiden alueen kautta. Uusi tuntien luotsihässäkkä oli luvassa Thamesjoen suulla. Siellä tosin yksi englantilainen luotsi riitii.

Ensimmäisenä meripäivänä tuuli oli kova, ja matkustajat tai miehistö ei saanut mennä kannelle ilman kapteenin lupaa. Laiva keinui, mutta ei mitenkään mahdottomasti kuitenkaan. Paljon pahempaa merenkäyntiä olen kokenut Tallinnan ja Helsingin välillä useampaankin otteeseen. Mikäli jo tällainen sää aiheuttaa  kannellemenokiellon, ehkei merenkäynin osalta ole luvassa mitään aivan tavatonta jatkossakaan.

Kehnohko sumuinen sää kuitenkin johti siihen, että Tilburyn satamaan pääsyä piti odotella eilen merellä ankkurissa. Olemme siten jo nyt myöhässä alkuperäisestä aikataulusta, mutta toisaalta juuri tämä taitaa olla se rahtilaivamatkustamisen suola. Ehkä tämä on vähän kuin sen erään sketsin lentämistä: säitä ei voi ennustaa ja joskus pelikaani lentää turbiiniin. Pelikaaneja ei vielä tosin potkureissa ole, vaikka välillä tuulekin kovin. On kiintoisaa nähdä, tarkoittavatko alkupään satamaviivästykset automaattisesti matkan venymistä loppupäästä, vai voiko (tai haluaako) laivan kapteeni kiriä aikataulua kiinni avomerellä. Tämä riippuu varmaan monesta asiasta.

Elämä laivalla on alkanut pikku hiljaa hahmottua. Hyttimme on ikkunaton, mutta ei kuitenkaan kaikkein pienin kahdella kerrossängyllä varustettu koppi. Jokaisessa hytissä on myös oma kylpyhuone ja suihku. Mitään risteilyl- tai edes ruotsinlaivatasoa eivät majoitustilat ole. Laiva on rakennettu vuonna 2000, ja sisustus taitaa olla yhä alkuperäisessä asussaan, eli kieltämättä jossain määrin kulahtanut. Mutta kyllä täällä elelemään pystyy, mukavastikin. Jonkinlainen kuntohuonekin laivalta löytyy.

Kaikki hytit näyttäisivät olevan samassa osassa laivaa, joten asumme samojen käytävien varrella kuin miehistökin. Päällystö on itäeurooppalaista alkuperää, miehistö kokonaan Filippiineiltä. Kapteeni vaihtui Antwerpenissä. Vuoronsa lopettanut oli bulgarialainen, uusi taas Latviasta. Molemmat hieman alle nelikymppisiä miehiä. Laivan yleiskieli on murteellinen englanti, jota kaikki keskenään puhuvat. Meitä matkustajia on yhteensä yhdeksän. Kaikki seitsemän muuta ovat ranskalaisia. Koko laivalla ei taida olla yhtään englannin natiivipuhujaa.

Seuraavaksi Grande Brasile suuntaa Hampuriin, jossa viimeiset kontit ja autot lastataan kyytiin. Vasta sieltä suuntaamme Atlantille ja kohti Länsi-Afrikkaa, jossa ensimmäinen eksoottisempi satamapysähdys on Senegalin Dakar. Matka Saksasta Senegaliin vie aikataulun mukaan hieman yli viikon.

Hytti.

Matkustajien yleinen oleskelutila.

Kuntosali. Laivan miehistö ei näytä tilaa kovin paljon käyttävän.

Tilburyn satama Thamesjoella Englannissa. Tänään paistaa taas aurinko.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Vihdoin ja viimein laivalla!

Ti 5.12.2017 (pvä 18), Antwerpenin satama (Belgia)

Pääsimme siis jokunen tunti sitten laivaan. Prosessi hoitui yllättävän sukkelasti ja kivutta, vaikkakin kaikki oli perin hektistä ja jossain määrin sekavaa. Olimme aluksi joutua jopa väärään laivaan, mutta kaikki selvisi lopulta. Autokin on jo ruumassa ja ensimmäinen ateria laivan ruokasalissa syöty.

Pelkoni auton korkeuden mittaamisesta (se on kattotelineen kanssa kolme senttiä korkeampi kuin jossain paperissa esitetty 1,9 metrin raja), sekä vaatimus auton tyhjentämisestä (jonkun toisen paperin mukaan autojen tulee ennen laivaan ajamista ”vaikuttaa tyhjiltä”), osoittautuivat lopulta perin turhiksi. Kukaan ei autoa mittaillut, eikä sinne edes vilkaissut. Kovin ovat reilua ja suurpiirteistä sakkia nämä merimiehet ja ahtaajat. Toivoinkin asian menevän tällä tavoin, ja niin se sitten meni. Onneksi.

Valmistauduimme tähänastisen matkan jännittävimpään ja merkityksellisimpään tapahtumaan ensin pesemällä auton ja siistimällä sisätilat jonkinlaiseen järjestykseen. Pakkasimme myös tavaramme laivaannousua silmällä pitäen valmiiksi. Tämä oli helppo tehdä Antwerpenin liepeiltä löytyneellä autojen itsepesupaikalla. Kiirekään ei ollut. Laivaan kun pääsi vasta aikaisintaan kahdelta, ja aikaa oli iltakymmenneen asti.

Seuraavaksi suuntasimme Antwerpenin valtavan satama-alueen syövereihin etsimään rajapoliisin pistettä, jossa voisimme kirjautua jo etukäteen ulos Euroopan unionista. Matkatoimiston ohjeiden perusteella tämä vaatimaton toimisto lopulta löytyikin, ja passimme syötettiin koneelle. Saimme myös leimatun paperin, jota ilman ei laivaan kuulemma ollut asiaa. Sellainen piti olla, jos edessataman portista mieli pidemmälle.

Matka jatkui. Lähdimme etsimään varsinaista laituria, jossa laivamme meitä odottaisi. Se oli sataman toisella puolella ja matkaa kertyi parisenkymmentä kilometriä. Kuten todettua, alue levittäytyy hyvin laajalle. Löysimme lopulta oikean portin ongelmitta. Portin ulkopuolella oli valtaisa parkkipaikka, jolla oli rivissä rekkoja. Niiden kuskit kiiruhtivat paperipinkat kädessä läheiseen toimistoon, ja sieltä pois. Olo rekkojen seassa oli kieltämättä hieman orpo. Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme laittaa auton parkkiin ja marssia toimistoon mekin. Parkkipaikalla meitä ei ainakaan kukaan auttaisi tai opastaisi, se vaikutti selvältä.

Sisällä rakennuksessa oli monta tiskiä, joiden edessä parveili kourallinen rekkamiehiä. Yhdellä tiskillä tällaista hälinää ei ollut, joten kysyimme tullin kaveriksi paljastuneelta hepulta mitähän meidän tulisi tehdä, hölmöjä ensikertalaisia kun tässä puuhassa olimme. Hyvin ystävällisesti meidät opastettiin kakkoskerrokseen, jossa Grimaldin (varustamo) toimisto sijaitsi. Hyvä. Sinne siis.

Kapusimme portaat ja törmäsimme taas yhteen tiskiin ja lasiluukkuun. Luukun pielessä ollutta kelloa soitettuamme meitä tultiin auttamaan. Meidän tulisi kuulemma vain ajaa portista sisään, esittää passimme ja matkalippumme porttikopin vartijalle, ja ajaa laivalle, rampin viereen, vaikka vasemmalle puolelle. Kyllä se sieltä kuulemma löytyisi. Tämäkin mieshenkilö oli perin ystävällinen, ja toivotti meille hyvää ja antoisaa matkaa.

Menimme pihalle, hyppäsimme autoon ja ajoimme sen sataman puomille. Porttikopin vartija tarkasti passimme ja lippumme, ja vertasi niitä ilmeisesti järjestelmänsä tietoihin. Kaikki kai täsmäsi, sillä puomi aukesi ja pääsimme satama-alueelle. Grimaldin väreillä maalattu alus häämötti suoraa edessämme, joten ajoimme sinne. Lastausramppi oli auki ja sillä kävi melkoinen kuhina. Uusia autoja ajettiin sisään alukseen vauhdikkaasti kuin liukuhihnalta ikään. Muutamaa vanhaakin pihalla työnneltiin. Satamamiehillä oli elämää nähneitä maastureita, joiden keulaan oli kiinnitetty vanhoja renkaita. Ajokyvyttömiä autoja tökittiin laivaan tällaisilla peleillä. Kiintoisaa puuhaa.

Laitoimme auton parkkiin ja meidät opastettiin jalan rampille ja ruumaan. Pienen jaarittelun ja selvittelyn jälkeen selvisi, että tämä kyseinen alus oli lähdössä Libyaan, ei suinkaan Etelä-Amerikkaan. Oikea paatti olisi laiturin toisessa päässä. Melkoinen ero näissä kahdessa, totesimme, ei mielellään sitä Libyaa. Jonkinlainen ahtaajien esimies otti meidät huomaansa ja opasti perille. Hän naureskeli porttitoimiston porukalle, kuten tapaan kaiketi yleensä kentällä kuuluu. Toimistossa ei kuulemma ymmärretä mistään mitään. Ei ihme, että mekin olimme Libyaan joutua.

Tällä kertaa oikean rampin kupeeseen päästyämme asiat alkoivat lutviutua. Grande Brasilen ajoportilla ei ollut ruuhkaa, joten saimme ajaa auton sisään lähes saman tien. Lukemani perusteella on yleistä, että ajoneuvon kanssa rahtilaivalla matkustava saattaa saada ajaa autonsa ruumaan vasta seuraavanakin päivänä satamaan saapumisestaan. Ensimmäisen yön auto seisoo ulkona. Meille ei kuitenkaan nkäynyt niin tällä kertaa.

Paatti seilaa eteenpäin Antwerpenistä vasta huomenna keskiviikkona kello kolmelta iltapäivällä. Poikkeamme vielä muutamassa Euroopan satamassa ennen kohti Afrikkaa lähtöämme, joten lisäraportteja seuraa. Niin kauan kuin Euroopan mobiilinetti pelittää, ja jos keksin keinon, pidempäänkin.

Vihdoin! Ruumassa on vielä reilusti tilaa, eikä korkeuskaan ole ongelma. Auton sai myös lukita. Pelkäsin, ettei jostain syystä saa.

Anwerpenin satama on suuri. Näkymä laivan kannelta.

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Grande Brasil -laivan etenemistä maailman merillä voi seurata täältä:

https://www.vesselfinder.com/vessels/GRANDE-BRASILE-IMO-9198123-MMSI-236543000

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Prahasta, ja Saksaan

Su 3.12.2017 (pvä 16), Hannover (Saksa)

Praha. Kommenteissa sivuttiin aiemmin Itä-Euroopan tunnelmaa, ja Tsekin pääkaupunkiin palaaminen toi jälleen kerran mieleen sen, miten erilainen henki voi eri paikoissa vallita. Mistä se tulee, on hyvä kysymys. Kaiketi sadoista pienistä asioista. Ihmisten ilmeistä, pukeutumisesta ja yleisestä olemisesta, ympäristön yksityiskohdista sekä monesta muusta jutusta, sillä tuskinpa minkään kultturillisen alueen, valtion tai kaupungin päällä minkäänlainen tunnelman maaginen taikapilvi leijuu.

Muistan Prahan ensimmäisiltä interrail-matkoiltani 90-luvulta. Jo tuolloin kaupungissa vallitsi omanlaisensa tunnelma, jota en osannut paikallistaa mihinkään tiettyyn tekijään. Siellä oli jotenkin rentoa ja boheemia. Sivistynyttä. Ero vaikkapa Puolaan oli suuri. parinkymmenen vuoden takainen Puola on muistikuvissami tyly reaaliaosialiamin krapulasta kärsivä paikka. Paksuihin värittömiin villapalttoisiin pukeutuneet Mummot kiilasivat minut aseman lippujonossa ja rajapoliisit kyykyttivät surutta ja hymyttä satunnaista reppumatkaajaa. Kaikki oli harmaata ja jotenkin ilotonta.

Prahassa oli kuitenkin toisin jo silloin, jotenkin vapaampaa ja avarampaa. Sellainen tunne tuli nytkin, vaikka muu itäinen Eurooppa on muuttunut vuosien aikana paljon. Nyky-Puolaakaan en tunnista ollenkaan noista vanhoista mielikuvistani. Toisaalta Praha on tainnut muuttua kaupallisempaan suuntaan. Turisteja on paljon, ja hinnat nousseet. Aiemmilla parin vuoden välein toistuneilla Prahan reissuillani ihmetelin kerta toisensa jälkeen kuinka edullista siellä yhä oli. Tällaiseen hämmästelyyn ei taida enää olla syytä.

Prahassa.

Tsekeistä ajelimme Saksan Hannoveriin. Tämä tarkoitti käytännössä päivän valoisan ajan viettämistä Keski-Euroopan moottoriteillä. Lukuunottamatta pientä viiden ruuhkaa Hannoverin liepeillä eteneminen oli helppoa. Taas kerran sain ihaila saksalaisteiden liikennekuria. Homma todella toimii, eikä kukaan esimerkiksi ohita oikealta. Aika lähellä autoilijat tosin välillä ohitustilanteissa toisiaan ajavat. En ihmettele, jos moottoriteillä esiintyy välillä kymmenien autojen ketjukolareita. Perjantainakin olisi monessa tilanteessa yksi ohitusjonossa olleen auton äkkijarrutus olisi riittänyt.

Saapa nähdä minkälainen liikennekulttuuri latinalaisessa Amerikassa vallitsee. Yhdysvaltojen liikenne oli minulle aikanaan yllätys ja järkytys. Kuvittelin ennakolta maan olevan täynnänsä kokeneita ja kyvykkäitä autoilijoita, perustuuhan koko yhteiskunta paljolti ykistyisautoiluun. Varsinkin moottoriteillä meno oli kuitenkin jotain ihan muuta. Kanssaliikkujat saattoivat keksiä hetkenä minä hyvänsä minkälaisia temppuja tahansa. Nopeammat pujottelivat hitaampien joukossa vilkkuja käyttämättä ja ilmeisesti juuri ympärilleen, tai ainakaan peileihin, katselematta saattaen ilmestyä eteen mistä suunnasta tahansa. Tällaisena muistan autoilukokemukseni Yhdysvaltain ja Puerto Ricon valtateiltä. Saapa nähdä muuttuuko se jahka taas Yhdysvaltoihin pääsemme.

Toisaalta toisenlaisen yllätyksen koin Kenian Nairobissa, jossa autoja oli valtavasti mutta liikenne yllättävän kurinalaista. Autoilijat olivat kärsivällisiä . Edes torvet eivät soineet. Ikinä ei siis näemmä voi tietä ennakkoon, mitä tuleman pitää. Ennakkomielikuvat saattavat olla ihan vääriä.

Laivan aikatauluun tuli varmistus. Varustamo kertoi viestissään, että alus seilaa Belgian Antwerpenistä Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12. klo 15, aivan kuten olimme odottaneetkin. Laivaannousu tapahtuu iltapäivällä päivää ennen, eli tiistaina 5.12. Suuntaamme siis Belgiaan huomenna maanantaina. Laivamatka on tuntunut pitkään kovin kaukaiselta, mutta nyt se alkaa olla käsillä. Vain muutaman päivän kuluttua olemme merellä ja matkalla kohti Montevideota. Outoa.

Saksa ja aurinkoinen Autobahn.

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

 

 

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Jumitusta Puolan ja Ukrainan rajalla

Ti 21.11.2017 (pvä 4), Hrebenne (Puolan ja Ukrainan raja)
Puolan ja Ukrainan rajalla on satojen metrien autojono, jono joka ei liiku oikein lainkaan. Siispä istumme tässä ja odotamme, kuten muutkin Ukrainaan tätä kautta haluavat. Edessä jonottavan Volkswagenin matkustaja ulkoilutti juuri koiraansa tien pientareella. Tarkoituksemme on päästä tänään Ukrainan puolelle, kaupunkiin nimeltä Lviv. Matka sinne ei ole pitkä, kunhan nyt vain pääsisimme yli tästä rajasta.

 

Puolassa tuli eilen useaan otteeseen lunta. Kuuden maissa sitä satoi niin runsaasti, että oli pakko pysähtyä odottamaan sään selkeytymistä. Pimeydessä Puolan kapeahkoilla maanteillä riehunut suoranainen lumimyrsky oli saanut jopa merkittävän osan rekkalusleista luovuttamaan ja pysähtymään tien sivuun. Se jos mikä kertoo yleensä kelin olevan todella kehnon. Ammattikuskit, varsinkaan puolalaiset sellaiset, eivät yleensä syyttä himmaile.

 

Puola on suuri ja rasittava ajettava. Olen ajanut maata läpi useampaankin otteeseen viimeisen viiden vuoden aikana. Ainakin itäosan valtamaantiet kulkevat lukuisten kylien läpi ja rekkaliikennettä on paljon. Nopeusrajoitukset vaihtelevst taajaan, ja ohittelu on suosittu harrastus. Loppuillasta liikenne helpotti hieman, ja ajoimme lopulta miltei puoleen yöhön asti. Olihan Puola alunperinkin ajateltu läpikulkumaaksi. Öisessä maisemassa silmään pistivät komeasti valaistut komeat kirkot ja monet palavien kynttilöiden täplittämät hautausmaat. Katolinen Puola on uskonnollinen maa.

 

Takana on toinen autoyö. Vietimme sen lähellä Lublinia. Vaikka pyry ei jatkunut koko iltaa, oli auton katolla aamulla lunta. Täytyy todeta jo edellisessä postauksessa mainitsemani lämpöpeiton toimivan mainiosti. Kyseessä on siis punkkaan lakanan alle sijoittamamme kutakuinkin sängyn kokoinen huopa, jonka sisällä kulkee sähkövastuksia. Huopa kytketään auton (tai meidän tapauksessamme lisäakun) tupakansytytinliitäntään. Tämän jälkeen se toimii kuten suurikokonen auton penkinlämmitin konsanaan. Ulkoilman ollessa jopa pakkasella Nukkuminen ilman tätä lisälämmönlähdettä olisi taatusti huomattavasti kurjempaa, tai siitä ei tulisi oikein mitään. Nyt lämpimässä sängyssä nukuttaa oikein hyvin. 110 ampeeritunnin hupiakun kapasiteetista huopa vie yön aikana ehkä kolmanneksen.

 

Kakkosyön nukuimme Liettuan pääkaupungissa Vilnassa. Mukava ja rauhallinen hostelli, jossa kahden hengen huone maksoi 22 euroa. Kovin oli hiljainen ja unelias myös itse Vilna. Maanantaiaamunakin kadut olivat sangen tyhjillään. Muutama ihminen siellä täällä. Nyt ei selvästikään ole turistisesonki.

 

Tätä kirjoitellessani olemme edenneet muutaman autonmitan. Saapa nähdä milloin pääsemme näyttämään passejamme. Liekö silloin jo pimeä.

Jono. Sää sentään parani eilisestä.

Aamun todellisuutta autossa.

Tienäkymä viimeisestä yöpymäpaikasta Puolassa.

Matkaa voi seurata myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

 

Facebooktwittergoogle_plusmail