Auton testailua Hiidenmaalla

Hiidenmaa (Hiiumaa) on Itämeressä sijaitseva suurehko saari. Se on Viron saarista Saarenmaan jälkeen toiseksi suurin. Saarenmaalla olen käynyt muutaman kerran, mutta Hiidenmaalla en ikinä ennen. Siispä vietimme juhannuksen siellä. Matkustusvälineeksi valiutui pieni pakettiautomme Nissan NV200, jonka sopivuutta matkustuskäyttöön päästiin samalla kokeilemaan, onhan sillä tarkoitus matkailla vielä oikein urakalla. Ensi talvihan on tunnetusti varattu Etelä-Amerikkaa varten, jonne kyseinen ajopelikin on tarkoitus rahdata.

Hiidenmaa sijaitsee yli 20 kilometrin päässä Manner-Viron rannikosta eikä siltaa ole, joten sinne on mentävä laivalla. Tämä autolautta lähtee Haapsalun kupeesta paikasta nimeltä Rohuküla, jonne ajaa Tallinnasta noin puolitoista tuntia. Itse lauttamatka vie tunnin ja vartin.

Laivaliput on helppo varata laivayhtiön sivuilta (praamid.ee) verkosta. Systeemi on jopa niin edistyksellinen, että jonkinlainen lukulaite tunnistaa satamassa netistä lipun ostaneiden autokuntien rekisterinumeron ja automatisoitu puomi aukeaa itsestään. Rekisteröitymiseen, tai itse asiassa edes minkäänlaiseen palveluhenkilökunnan kanssa kommunikointiin, ei automatkustajalla ole Rohukülan satamassa tarvetta. Perin kätevää ja dynaamista. Edestakainen matka kahdelle matkustajalle ja yhdelle autolle maksoi 33,60 euroa.

Saaren etelärannikkoa.

Idyllistä metsätietä. Päätiet olivat päälystettyjä ja hyväkuntoisia.

Irtohevosia autiolla rannalla.

Kokkoja poltettiin myös Hiidenmaalla.

Hiidenmaa muistutti aika lailla isoaveljeään Saarenmaata. Kovin rauhallista ja siistiä. Talot hyvin pidettyjä ja nurmikot leikattu kuin golf-viheriöt konsanaan. Hyvinvoivaa ja hiljaista saarelaiselämää. Maisemat vehreitä ja metsissä paljon lehtipuita. Asutuskeskukset ovat ”pääkaupunki” Kärdlaa myöten kovin pieniä ja kylämäisiä. Ruutuasemakaavaa tai kerrostaloja ei taida saarelta löytyä. Rosvoja tai rikollisuutta Hiidenmaan seesteiseen vihreyteen on hyvin hankala kuvitella. Ehkä saarilla kaikki tuntevat kaikki, joten kukaan ei oikein viitsi häiriköidä. Tämä näkyy ihmisissä ja sen aistii myös yleistunnelmassa.

Hiidenmaalla asuu vain hieman yli 8000 asukasta, joten ruuhkia ei tämän noin 65 leveän ja 45 kilometriä korkean saaren maanteille pääse juuri syntymään. Turistejakaan ei saarella liiaksi näkynyt, vaikkakin ympäri saarta ajellessaan tuli törmänneeksi samoihin naamoihin ja autoihin yhä uudestaan. Hiidenmaa kun ei ole kuitenkaan kovin suuri ja kaikkien suosimia vierailupaikkoja rajallinen määrä. Siispä kaikki turistit eksynevät ennemmin tai myöhemmin ihmettelemään samoja nähtävyyksiä.

Entäs auto sitten, miten se menestyi? Pienen alkukankeuden jälkeen se menestyi kerrassaan loistavasti. Alkuun pientä ahdistusta herätti punainen moottorin hälytysvalo, joka ei ottanut sammuakseen. Kyseessä kuitenkin lienee ollut usemman kuukauden seisonnasta johtunut yleinen kankeus, joka ei kerran poistuttuaan enää toistunut. Noin 600 lisäkilometriä sujuivat tämän jälkeen ilman minkäänlaisia ongelmia.

Kaiken kaikkiaan Nissan on kerrassaan mainio ja helppo ajettava sekä kompakti pakkaus. Auton kulmat on helppo hahmottaa ja se kuluttaa todella vähän. Reissuautoksi kerrassaan mainio ostos ja valinta. Tämän lisäksi pienehkössä kopperossa on jollain tapaa kodikas tunnelma. Autossa viihtyy tosi hyvin. Kaikki tämä on perin lupaavaa. Ympäristön viihtyvyys ja toimivuus on tärkeää jos siellä aikoo viettää ainakin puoli vuotta, kuten tarkoitus on.

Hiidenmaan kokeilu onnistui siis ajopelin suhteen suorastaan yli odotusten. Auton modifikaatiot ovat vielä aika lailla vaiheessa, mutta kyllä se tästä. Sisustuksen suhteen sain paljon ideoita ja mietittävää tältä juhannusmatkalta. On hyvä että lähtöön on aikaa vielä runsaasti. Uskoakseni parhaaseen tulokseen pääsee ajan kanssa ja välillä erilaisia ratkaisuja kokeilemalla. Miettimällä ja suunnittelemalla. Pieni tila on haastellinen, mutta eivätköhän ne haasteet vielä ratkea. Sitä paitsi vähimmäisvaatimus nukkumalaverista jonka alla on säilytystilaa on helppo toteuttaa, siis sikäli jos kunninahimo sattuisi loppumaan kesken projektin.

Jasmin ratissa. Autoilu hymyilyttää.

Leiri. Tällä reissulla yöpyminen tapahtui teltassa, mutta tulipa autokin nukkumapaikkana testattua. Hyvin tuli uni sielläkin, mikä oli sekin lupaava merkki.

Kyselin edellisessä matkareittiä käsittelevässä postauksessani vinkkejä Etelä- ja Väli-Amerikkaan ja sainkin niitä. Erityiset kiitokset Maailmanmatkaajaklubin jäsenille, jotka esittivät paljonkin paikkoja, joissa tuolla päin maailmaa kannattaa käydä. Mutta näistä vinkeistä lisää myöhemmin, jahka ehdimme niihin laajemmin perehtyä. Varsinkin Väli-Amerikka vaatii lisätutkimuksia ja oman karttaviivansakin, joka on toistaiseksi yhä piirtämättä.

——————————————————————————————————————-

Selviääkö Nissan matkustajineen Latinalaiseen Amerikkaan talveksi 2017-2018? No totta kai, mutta kannattaa silti seurata tilannetta ja projektin etenemistä blogin Facebook-sivulla osoitteessa facebook.com/havaintoja ja painaa tykkää-nappia jo tänään!

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Viivoja kartalla – Etelä-Amerikka

Piirtelin alustavasti viivaa kartalle. Oheinen reitti lähtee siis ajatuksesta, että ajopelin saisi rahdattua Euroopasta Montevideoon roro-aluksella. Näitä laivausjuttujahan pohdiskelin edellisessä postauksessani. Mahdollisuus matkustaa samalla laivalla auton mukana kiehtoo kovasti huolimatta aika kovasta hinnasta. Niinpä tämä hypoteettinen viivanikin alkaa tuon laivan päätesatamasta.

Olen kuullut Iguazun putousten olevan näkemisen arvoinen luonnonihme, joten vedin viivan ensin sinne. Tähän ketunlenkkiin oli helppo yhdistää pala eteläistä Brasiliaa ja matka ehkä vähiten tunnetun eteläamerikkalaisen valtion Paraguayn halki. Oletusarvoisesti Google olisi halunnut ajattaa autoilijan putouksille Argentiinan kautta, edestakaisin samaa tietä, mutta tämä kuulosti perin tylsältä. Siispä venytin viivan kattamaan nuo kaksi ikään kuin ylimääräistä maata, enhän ole kummassakaan käynyt.

Tämän alkulämmittelyn ajettaisiin etelään, aina mantereen eteläisimpään kärkeen Tulimaahan, sillä onhan siellä käytävä jos tuolla päin maailmaa sattuu autoilemaan. Lisäksi Amerikan mantereen eteläisimpänä teitse saavutettavana pisteenä se toimii Pan American -maantien päätepisteenä. Tällä kertaa se tosin olisi ikään kuin lähtöpiste, sillä sieltä kompassisuunta otettaisiin pohjoiseen, ensin halki Chilen, sitten Peruun ja Ecuadoriin, päätyen lopulta Kolumbiaan.

Chilestä ei kuitenkaan ajettaisi suoraan Peruun, vaan tällä kohtaa matkaan tehtäisiin toinen mutka, sillä onhan Boliviakin nähtävä. Erityisesti minua kiinnostaisi maan lounaiskulmassa sijaitseva suola-tasanko Salar de Uyuni, joka on ilmeisesti paikkana aika mystinen. Viiva kääntyi siis sinne. Suola-aavikolta on helppo ajella Titicaca-järvelle ja lopulta Perun puolelle Cuscoon. Molemmat paikkoja, jotka haluaisin nähdä. Cuscosta pääsee kätevähkösti myös Machu Pichulle, jossa voisi piipahtaa jos virtaa rittää.

Etelä-Amerikan etappi päättyisi Kolumbian rannikolle, jossa olisi jälleen edessä laivaushommia. Kolumbiasta ei nimittäin mene minkäänlaista tietä Panamaan. Välissä on vain epämääräinen viidakkoalue Darien Gap, josta aikanaan tulin kirjoittaneeksi Pikavuoro-blogiinkin (artikkelin voi lukea täältä). Tämä puuttuva tienpätkä on Amerikkoja ajeleville kiusallinen riesa ja ennen kaikkea lisäkustannus. Mutta ei auta. Jotenkin sen yli on päästävä. Jos Tulimaassa on käyty ja sieltä lähdetty ajamaan pohjoiseen, pitäähän reissun lopulta päätyä Alaskaan Jäämeren rannalle. Muutenhan se jäisi ikään kuin torsoksi.

Etelä-Amerikalla on kokoa, sillä kilometrejä tähän verraten vähän mutkittelevaan viivaan tulee Googlen karttapalvelun mukaan 19009. Kun kaikenlaiset harharetket lasketaan mukaan, voitaneen koko matkan pituudeksi arvioida varovasti non 20 000 km. Panamasta Alaskaan matkaa on onneksi hieman vähemmän.

Ohjaamon ja tavaratilan erottava seinä on poissa! Siniset levyt ovat XPS-lämmöneristettä.

 

Autoasiakin liikahti vihdoin askeleen eteenpäin. Löysin tallin, jossa kulkupeliin voi kaikessa rauhassa tehdä haluamiaan muutoksia. Toistaiseksi nämä muutostyöt ovat olleet lähinnä erinäisten komponenttien irti repimistä, mutta toisaalta purkutöillähän ne rakennusprojektit monesti alkavat. Eli kyllä se vielä tästä.

Jos jollain lukijalla on ehdotuksia kiinnostavista paikoista joissa kutakuinkin tuon reittiviivan varrella kannattaa käydä, niin kertokaa niistä ihmeessä kommenteissa!

Kannattaa seurata myös blogin Facebook-sivua osoitteessa facebook.com/havaintoja. Projektin etenemistä seurataan myös siellä.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Omalla autolla Amerikkaan – mitä maksaa?

Mitäpä sitä salailemaan. Latinalainen Amerikka on sekä minulle että matkakumppanilleni se käymättömistä korpimaista viimeinen, joten sinne pitäisi päästä. Ja koska tuo edellisessä postauksessa mainitsemani autokin tuli ostettua, pitäisi sekin saada mukaan. Milläs siellä muuten liikkuisi, Amerikassa.

Koska välissä on kuitenkin suurehko vesialue, tällainen lysti maksaa aika lailla. Mutta paljonko se maksaa, oli minulle jossain määrin arvoitus. Siispä ryhdyin toimeen ja päätin pyytää tarjouksia auton laivauksesta Euroopasta Atlantin yli Amerikan mantereelle, joko pohjoiseen tai etelään.

Grimaldi-varustamon ro-ro alus.

En ole suinkaan ainut, joka haaveilee oman kulkupelinsä kuskaamisesta mantereelta toiselle. Tällaisia palveluita tarjoavia laivayhtiöitä on olemassa, kuten on olemassa maantiematkailulle omistautunut omilla ajopeleillään maailmaa kiertävä overlander-alakulttuuri, joka näitä palveluita hyödyntää. Yleistä se ei toki kustannuksistaan johtuen ole, mutta ei ihan tavatontakaan.

Auton voi laivata valtamerien yli kahdella tavalla. Sen voi joko laittaa konttiin, jollaisen saa lähetettyä varmaan lähes mihin maailmankolkkaan tahansa. Toinen vaihtoehto on käyttää ro-ro-aluksia, joihin auto ajetaan sisään kuin autolautalle konsanaan. Termi ”ro-ro” tulee sanoista roll on – roll off. Tavara siis rullataan niihin sisään ja niistä ulos pyörillä. Tavallisiin rahtilaivoihin kontit nostetaan tyypillisesti nostureilla. Tässä ero. Joillain ro-ro-aluksilla voi jopa matkustaa ajoneuvonsa mukana, mikä kuulostaa erittäin kiintoisalta vaihtoehdolta.

Moottoripyöriä voi kuskata merien yli myös lentorahtina, mutta tätä vaihtoehtoa en kuitenkaan käsittele tässä sen tarkemmin. Onhan kuskattavani auto.

Perehdyin siis ensin ro-ro aluksiin. Netissä surffailtuani päädyin lopulta Seabridge -nimisen yriityksen sivuille. Tämä on saksalainen matkatoimisto, joka on erikoistunut muun muassa matkailuautojen laivaamiseen mantereelta toiselle. Lähestyin heitä sähköpostitse englanniksi, ja sain vinon pinon tarjouksia jo parissa työpäivässä. Kerrassaan erinomaista ja nopeaa palvelua.

Erityisesti ro-ro-aluksilla tehtävien laivausten hintoihin vaikuttavat kuljetettavan ajoneuvon mitat. Jokainen senttimetri vaikuttaa kustannuksiin. Painoakin minulta kysyttiin, mutten usko sen olevan niin määräävä tekijä kuin tilavuus on. Seuraavat hinnat sain 4,4 metriä pitkälle, 1,695 m leveälle, 1,86 m korkealle pakettiautolle. Pyysin tarjoukset maaliskuussa 2017.

 

Antwerpen (Belgia) – Halifax (Kanada)

Laiva lähtee viikoittain ja matka kestää 11 päivää. Laiva ei ota matkustajia, joten hinta on pelkälle autolle yhteen suuntaan. Euroiksi muutettuna kokonaishinnaksi tulee noin 1766 EUR.

 

Antwerpen- (Belgia) – Montevideo (Uruguay)

Laivoja lähtee Euroopasta 2 – 3 kuukaudessa ja matka kestää neljä viikkoa. Hinta on pelkälle ajoneuvolle yhteen suuntaan. Tässä vaihtoehdossa korostuvat Etelä-Amerikan satamamaksut. Euroiksi muutettuna kokonaishinnaksi tulee noin 2199 EUR.

 

 

 

 

 

 

Antwerpen- (Belgia) – Montevideo (Uruguay) AUTO + HYTTI 

Tämä tarjous on samalle laivalle kuin edellinenkin, eli vuoroja lähtee Euroopasta 2 – 3 kuukaudessa ja matka kestää sen neljä viikkoa. Kun matkustaa samalla laivalla kuin ajoneuvonsakin, ei tarvitse maksaa satamamaksuja.

Euroiksi muutettuna ajoneuvon ja kahden henkilön neliviikkoinen matka täysihoidolla halvimmassa hytissä maksaa 5360 EUR.

 

Sellaista. Eihän tuo halpaa ole, millään mittarilla. Joku voisi sanoa, että paljon järkevämpää on lentää perille ja ostaa auto sieltä. Näin tietysti voisi tehdä, muttei se ole sama asia. Jos pysyy kotona, säästää eniten rahaa. Mutta mitäs elämää se sellainen olisi.

Pakko tunnustaa, että hinnastaan huolimatta tuo viimeinen vaihtoehto kiehtoo minua kovasti. Neliviikkoinen matka rahtilaivalla on jotain, mikä on minulta vielä kokematta. Mutta ensi talveen on vielä aikaa, joten näitä on aikaa pohdiskella. Rajattomasti sitä ei kuitenkaan ole, sillä laivamatkat suositellaan varattavaksi kolme kuukautta ennakkoon. Ei ihme, sillä matkustajahyttejä näillä aluksilla on vain muutama.

Kannattaa seurata myös blogin Facebook-sivua osoitteessa facebook.com/havaintoja. Lisätietoja projektin etenemisestä myös siellä.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Autosta

Ostin siis auton. Pienen pakettiauton, jos tarkkoja ollaan. Nissan NV200, 1,5 litraisella dieselmoottorilla. Se kuluttaa vähän ja on yllättävän hyvä ajaa. Henkilöautomainen ja vakaa. Polttoainelämmitin Webastokin ajopelissä on. Sisätilat siis lämpenevät tarvittaessa joten kuten myös moottorin ollessa sammutettu. Hyvä. Tämä on hyödyllinen ja toivottava ominaisuus.

Tavaratilan pituus on kaksi metriä. Siellä mahtuu siis nukkumaan. Toisaalta auton pituus on vain 4,4 metriä, joka on sekin hyvä juttu. Jos nimittäin sattuisi käymään niin, että kyseistä koppia vielä kuljeteltaisiin rahtialuksilla yli merien. Laivauksissa jokainen sentti merkitsee lisäkuluja. Pienempi on aina parempi.

Kompromisseja on välillä tehtävä, niin tälläkin kertaa. Auton mittari näyttää 205 tuhatta kilometriä. Sen olisin suonut olevan ainakin 50 tuhatta kilometriä vähemmän, mutta minkäs teet. Aina ei voi voittaa. Pienemmät kilometrit tarkoittavat suurempaa hankintahintaa, ja tämä nimenomainen yksilö irtosi Viron Saarenmaalta hyvään hintaan. Jos sattuisi käymään niin, että kyseinen ajoneuvo jouduttaisiin jossain vaiheessa olosuhteiden pakosta jättämään johonkin jumalanhylkäämään maailmankolkkaan, ei maailma siihen kaatuisi. Eikä elämä loppuisi. Tämäkin oli yksi hankinnan perusreunaehdoista.

Auton historia on kiinnostava, sillä sen virolainen omistaja oli hakenut sen pohjoisesta Ruotsista. Tämä selittää Webastonkin, joka on Virossa verraten harvinainen lisävaruste. Tällaiset pakettiautot ovat jostain syystä Ruotsissa edullisia. Tämän olin huomannut itsekin netistä. Ruotsalaiset eivät vain halua millään myydä niitä ulkomaille. Lähetin viestin neljälle myyjälle Ruotsiin, eikä kukaan heistä vastannut. Mukana oli sekä ammattikauppiaita että yksityishenkilöitä.

Vaikka en edes maininnut näistä yhteydenottoyritelmistäni auton myyneelle virolaiselle, otti hän ruotsalaisten nihkeilyn esille oma-alotteisesti. Auton ostaminen oli kuulemma ollut hankalaa, ja ellei hepulla olisi ollut kaveria Ruotsissa joka hoiti yhteydenottopuolen, ei siitä olisi olisi tullut yhtään mitään. Ruotsalaiset eivät kuulemma juuri ikinä vastaa ulkomaisista numeroista tuleviin puheluihin tai viesteihin. Merkillistä sakkia kun ei raha kelpaa. Olen ostanut kaksi autoa Saksasta ja yhden Itävallasta, ja aina myyjät ovat kiinnostuneelle ostajalle asiallisesti vastanneet. Se oli heiltä fiksua, saivathan he myymänsä auton kaupaksi kun viitsivät vähän viestiä. No, ehkä ruotsalaisilla on erilainen logiikka.

Miten tämä sitten liittyy matkailuun, voisi joku kysyä. Kaikki selviää aikanaan, mutta enköhän tuossa edellä jokusen vinkin jo antanut. Pysykää kanavalla. Tulen raportoimaan asioiden etenemisestä.

Kannattaa seurata myös blogin Facebook-sivua osoitteessa facebook.com/havaintoja. Lisätietoja projektista luvassa myös siellä.

170328_NV200-1

Siinä se on.

170328_NV200-2

Kaksi paikkaa, juuri oikea määrä.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail