Jumitusta Puolan ja Ukrainan rajalla

Ti 21.11.2017 (pvä 4), Hrebenne (Puolan ja Ukrainan raja)
Puolan ja Ukrainan rajalla on satojen metrien autojono, jono joka ei liiku oikein lainkaan. Siispä istumme tässä ja odotamme, kuten muutkin Ukrainaan tätä kautta haluavat. Edessä jonottavan Volkswagenin matkustaja ulkoilutti juuri koiraansa tien pientareella. Tarkoituksemme on päästä tänään Ukrainan puolelle, kaupunkiin nimeltä Lviv. Matka sinne ei ole pitkä, kunhan nyt vain pääsisimme yli tästä rajasta.

 

Puolassa tuli eilen useaan otteeseen lunta. Kuuden maissa sitä satoi niin runsaasti, että oli pakko pysähtyä odottamaan sään selkeytymistä. Pimeydessä Puolan kapeahkoilla maanteillä riehunut suoranainen lumimyrsky oli saanut jopa merkittävän osan rekkalusleista luovuttamaan ja pysähtymään tien sivuun. Se jos mikä kertoo yleensä kelin olevan todella kehnon. Ammattikuskit, varsinkaan puolalaiset sellaiset, eivät yleensä syyttä himmaile.

 

Puola on suuri ja rasittava ajettava. Olen ajanut maata läpi useampaankin otteeseen viimeisen viiden vuoden aikana. Ainakin itäosan valtamaantiet kulkevat lukuisten kylien läpi ja rekkaliikennettä on paljon. Nopeusrajoitukset vaihtelevst taajaan, ja ohittelu on suosittu harrastus. Loppuillasta liikenne helpotti hieman, ja ajoimme lopulta miltei puoleen yöhön asti. Olihan Puola alunperinkin ajateltu läpikulkumaaksi. Öisessä maisemassa silmään pistivät komeasti valaistut komeat kirkot ja monet palavien kynttilöiden täplittämät hautausmaat. Katolinen Puola on uskonnollinen maa.

 

Takana on toinen autoyö. Vietimme sen lähellä Lublinia. Vaikka pyry ei jatkunut koko iltaa, oli auton katolla aamulla lunta. Täytyy todeta jo edellisessä postauksessa mainitsemani lämpöpeiton toimivan mainiosti. Kyseessä on siis punkkaan lakanan alle sijoittamamme kutakuinkin sängyn kokoinen huopa, jonka sisällä kulkee sähkövastuksia. Huopa kytketään auton (tai meidän tapauksessamme lisäakun) tupakansytytinliitäntään. Tämän jälkeen se toimii kuten suurikokonen auton penkinlämmitin konsanaan. Ulkoilman ollessa jopa pakkasella Nukkuminen ilman tätä lisälämmönlähdettä olisi taatusti huomattavasti kurjempaa, tai siitä ei tulisi oikein mitään. Nyt lämpimässä sängyssä nukuttaa oikein hyvin. 110 ampeeritunnin hupiakun kapasiteetista huopa vie yön aikana ehkä kolmanneksen.

 

Kakkosyön nukuimme Liettuan pääkaupungissa Vilnassa. Mukava ja rauhallinen hostelli, jossa kahden hengen huone maksoi 22 euroa. Kovin oli hiljainen ja unelias myös itse Vilna. Maanantaiaamunakin kadut olivat sangen tyhjillään. Muutama ihminen siellä täällä. Nyt ei selvästikään ole turistisesonki.

 

Tätä kirjoitellessani olemme edenneet muutaman autonmitan. Saapa nähdä milloin pääsemme näyttämään passejamme. Liekö silloin jo pimeä.

Jono. Sää sentään parani eilisestä.

Aamun todellisuutta autossa.

Tienäkymä viimeisestä yöpymäpaikasta Puolassa.

Matkaa voi seurata myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Maabongarin puolustuspuhe

 

Globe Called Home -blogia kirjoittava Jenni Ojala arvosteli taannoin blogipostauksessaan Veikko Huhtalan kirjan Maailmanmatkaaja. Maabongaus, jota jo edesmennyt Huhtala suorastaan maanisella intensiteetillä harrasti, sai arvostelussa kyytiä. Ei liene siten ihme, että kyseinen kirja-arvostelu herätti laajaa keskustelua Maailmanmatkaajat-kerhon jäsenistön piirissä, perustuuhan kyseinen yhteisö pohjimmiltaan juuri maabongaamiseen, eli vierailtujen maiden tai erilaisten ennalta määriteltyjen alueiden laskemiseen. Ärtymystäkin se joissain jäsenissä herätti. Tiedän tämän, koska kuulun itsekin kyseiseen klubiin. Voin siis tunnustautua maabongariksi. Olen minä muitakin asioita, mutta empimättä ja selkä suorana voin tuonkin määritteen allekirjoittaa, vaikka ihan kiusallani.

Parinkymmenen ikävuoden molemmin puolin laskin aktiivisesti vierailemiani maita ja kirjasin jo vieraillut jopa erään reissureppuni selkäläpän sisäpintaan. Matkustin joka kesä Interrail-lipuilla ympäri Eurooppaa, pienellä budjetilla ja aina mahdollisuuksien mukaan junissa yöpyen. Sittemmin seestyin ja lakkasin laskemasta vuosikymmeneksi. Olin jämähtänyt Eurooppaan. Oikeastaan kaikki Euroopan maat oli jo käyty, joten mitä sitä enää kirjaa sen kummemmin pitämään, mietin.

Tähän ajanjaksoon sisältyi monenlaista reissua autolla, junalla ja lentäen. En edes taida muistaa, missä kaikissa kaupungeissa vaikkapa Saksassa tai Espanjassa olen käynyt ja mitä kaikkia teitä ajanut. Kovin ovat tuttuja monet, kuten myös on koko maanosa. Leirintäalueilla, retkeilymajoissa ja hotelleissa, valmispakettimatkoilla tai pidemmäksi aikaa asunnon vuokraten. Oikeastaan mihin tahansa Euroopan osaan kauempaa maailmalta palaaminen on kuin kotiinsa palaisi. Miellän vahvasti itseni henkiseksi eurooppalaiseksi.

Noin viitisen vuotta sitten tein elämääni muutoksia ja ryhdyin eräänlaiseksi diginomadiksi. Aloin taas laskemaan. En muista, missä vaiheessa näin kävi. Todennäköiseksi olin jossain päin maailmaa ja odottelin jotain pitkästyneenä, junaa tai lentoa. Päätin aikani kuluksi päivittää listan. Näihin vaellusvuosiin mahtuu muun muassa matka autolla Suomesta Euraasian poikki Thaimaahan ja sieltä junalla Siperian kautta takaisin, sekä toinen automatka Kapkaupungista Afrikan ja Euroopan halki Suomeen. Maita alkoi taas kertyä ja niiden listaaminen oli jälleen loogista. Se kai oli pohjimmainen syy.

Edellä mainitun ohella joitain muitakin kokemuksia maailmalta on vuosien saatossa kertynyt. Olin aikanaan yhden talven poimimassa avokadoja kibbutzilla Israelissa ja pari vuotta sitten vapaaehtoistöissä Kuubassa. Viitisen vuotta sitten jouduin puolivahingossa mukaan projektiin, jossa suunniteltiin ja rakennettiin kouluja Haitiin maata kohdanneen suuren maanjäristyksen jälkeen. Sielläkin tuli käytyä. Kahdessa rauhanturvaoperaatiossa olen palvellut, entisessä Jugoslaviassa ja Libanonissa. Vuoden vaihteessa kävin Karibian risteilyllä, jonka jälkeen pompin jonkin aikaa saarelta ja maasta toiseen, noin joitakin noista kokemuksista ja reissuista mainitakseni.

Mutta miksi moinen itsekehu ja omahyväinen kokemuslistaus?

Kysyn ja vastaan. Näiden kokemusteni perusteella en rohkene sanoa, mikä edellä olevista tavoista nähdä maailmaa olisi jotenkin oikeampi kuin toinen. Erilaisia tapoja ne ovat, mutta kokemuksia yhtä kaikki. Saattavatpa olla ihan vääriäkin, jonkun mielestä. Miksi poistua kotoa, sehän saattaa olla vaarallista, vie yleensä rahaa ja kaiken lisäksi tuhoaa luontoa ja luonnonvaroja. Näkemyksiä on monia ja ne ovat aina enemmän tai vähemmän subjektiivisia. On hyvä muistaa, että kaksi ihmistä saattaa elää koko ikänsä samassa kaupungissa ja heille on muodostunut siitä aivan vastakkainen käsitys. Eikä kumpikaan ole välttämättä sinänsä väärä. Ei siis olle ihme, että matkailijoiden mielipiteet ja kokemukset ulkomaistakin vaihtelevat joskus suuresti.

En ole lukenut Huhtalan kirjaa, eikä minulla oikeastaan ole pahaa sanottavaa Jennin – jos sinuttelu sallitaan – arvostelustakaan. Kyllä kirjoja saa arvostella, niin omakustannettuja ja kustannettujakin, elävien ja edesmenneiden kirjoittamia, myös kärjekkäästi. Tapasin Veikko Huhtalan muutaman kerran maailmanmatkaajien tapaamisissa, mutta en voi sanoa miestä tunteneeni. Vanhan liiton vanhempi herrasmies. Entinen rauhanturvaaja ja maailmalla työkomennuksilla ollut. Voi olla, että en itsekään kyseisestä kirjasta välittäisi. En tiedä.

Sen sijaan mikä minua kyseisessä kirja-arvostelussa hämmästytti, olivat sen saamat kommentit. Useimmissa niistä jotka jutun alta luin, Huhtalan matkustustapa ja maailmankatsomus tyrmättiin aika lailla täysin. Tämän jälkeen moni kommentoija perusteli vaihtelevalla paatoksella, miksi oma tapansa matkustaa ja kokea maailmaa oli oikeasti parempi, vaikkakin se käsitti vähemmän paikkoja ja perustui paljon vähäisempään elämänkokemukseen. Mistä moinen itsevarmuus oman näkemyksensä oikeellisuudesta? Itse en toivoakseni rohkenisi ottaa yhtä voimallista kantaa mihinkään asiaan. Paitsi että tieto lisää tuskaa, yleensä se lisää myös käytettyjen konditionaalien määrää. Konditionaalit eivät olleet monenkaan kirja-arvostelua kommentoineen suosiossa.

Huomio matkustamisen jättämästä hiilijalanjäljestä on mielestäni validi. Kieltämättä lentäminen saastuttaa. Jos lentää paljon, saastuttaa enemmän. Mutta sitten taas toisaalta, lentävät ne koneet ilman muutamaa maabongariakin. Epäilen, että yhtään lentoreittiä ei lakkautettaisi, vaikka koko maailman maapisteitä keräilevät henkilöt lopettaisivat matkustamisen tällä kellonlyömällä. Sen sijaan jos kaikki huvimatkailu lopetettaisiin, olisi vaikutus varmaan hyvinkin merkittävä. Jos tämä ajatusketju viedään aivan loppuun asti, ei jonkun muun tekemän matkailun aiheuttamia hiilidioksidi- ja muita päästöjä voine kovin suuriäänisesti kritisoida, ellei itse tee pääosaa matkoistaan lihasvoimin. Jos oikein kovin haluaa saarnata, ei uskottavuutta varmaankaan haittaisi muuttaminen sähköttömään mökkiin jonkin korpijärven rannalle, aivan kuten eräskin kuuluisa suomalainen ihmiskunnan tuhoa povaava kalastajafilosofi jo vuosikymmeniä sitten teki. Hälle ja kaltaisilleen kaikenmoinen paasaus suotakoon.

Kokemukset ovat myös mielenkiintoinen juttu. Moni tuntuu pitävän omaa tapaansa kokea oikeana. Maihin ja kulttuureihin pitää perehtyä. Mutta mikä tällä saralla riittää? Kuinka pitkällisesti kuhunkin maahan, kaupunkiin tai kulttuuriin pitää tutustua, jotta tutustumisen voidaan sanoa olevan riittävä? Voiko ihminen lopulta pohjimmiltaan kokea mitään niin täydelleen, että se olisi kyllin? Voiko toisesta kulttuuripiiristä tuleva ihminen lopulta oikeasti ymmärtää itselleen vierasta kulttuuria vaikka kuinka haluaisi, onhan jokainen yksilö kuitenkin kaiken kokemansa summa ja lähtökohtaisesti oman kulttuuritaustansa läpeensä kyllästämä? Sitä paitsi joku voisi todeta, että jo kotimaassa ja suomalaisessa kulttuurissa on niin paljon nähtävää, koettavaa ja ymmärrettävää, että matkustaminen maan rajojen ulkopuolelle on täysin turhaa haihattelua ja suhtautua siihen suurella ylenkatseella. Tokihan omat juurensa on ensin tunnettava. Mielestäni tällainenkin näkemys on täysin perusteltu.

Taas päädytään sinne linkolalaisen erämaamökin henkiseen maastoon. Mutta ei sekään olle paikkana kovin kaksinen. Pentti syö lukemani mukaan masennuslääkkeitä ja vaimokin lähti jo 70-luvulla. Ankarilla periaatteilla, sikäli kun niitä oikeasti noudattaa, on kova hinta. Ei. Valitsen mieluummin uteliaisuuden ja liikkeen. Nämä vähemmän ankarat ja sallivammat periaatteet voi toteuttaa monella tavalla, eikä mikään niistä ole mielestäni lähtökohtaisesti väärä. Ei Suomestakaan tarvitse poistua jos ei halua. Ihmiselämä on rajallinen eikä kukaan pysty näkemään ja kokemaan kaikkea. Kukin siis kokekoon tavallaan. Itse uskon, että kesti vierailu uudessa paikassa sitten kaksi tuntia tai kaksi vuotta, aina siitä jotain saa. Lyhyessäkin ajassa ehtii kyllä haistella tuulia ja tarkkailla tilannetta. Jotain on aina parempi kuin ei mitään, vierailu parempi kuin ei vierailua lainkaan.

160414_Tiibet

Tähän väliin rauhoittava tiekuva Tiibetin ylätasangolta, viisi kilometriä merenpinnan yläpuolelta. Avarat maisemat ja kirkkaankuulas ilma.

Sananen vielä rasismista, aiheesta, johon ei varmaankaan olisi nykyisessä suomalaisessa keskustelukulttuurissa syytä koskea pitkällä tikullakaan. Ehkä silti suljen silmäni ja vähän tökkään.

Huhtala arvostelee kirjasitaattien perusteella maailmalla näkemäänsä nykymittakaavassa kovin poliittisesti epäkorrektein sanankääntein. Myös tähän useampi kommentoija kirja-arvostelusta poikineessa keskustelussa tarttui. Ottamatta sinänsä kantaa Huhtalan roisiin kielenkäyttöön, rohkenen yleisellä tasolla todeta rasismi-termin olevan mielestäni nykyään ylikäytetty ja inflaation kärsinyt. Moni tuntuu surutta leimaavan kaiken vieraaseen uskontoon, etnisyyteen tai kulttuuriin kuuluvan arvostelemisen rasismiksi, ikään kuin kaikki toisesta kulttuuriympäristöstä tuleva olisi lähtökohtaisesti oikein ja arvostelun tuolla puolen. Tämä on mielestäni merkillinen näkökulma ja tappaa monesti rakentavaksikin tarkoitetun keskustelun ihan oikeista reaalimaailman ongelmista. Kuka sitä rasistiksi haluaisi leimautua? Parempi olla hiljaa ja antaa asioiden olla.

Moni tapakulttuuri monessa maassa syrjii voimakkaasti jotain ihmisryhmää, tyypillisesti naisia, sukupuolisia vähemmistöjä ja toisuskoisia. YK:n ihmisoikeusjulistuksen periaatteet eivät toteudu. Moni hallintokulttuuri on byrokraattinen ja läpeensä korruptoitunut. Mitä köyhempiin ja kummallisempiin maailmankolkkiin nokkansa tunkee, sitä ilmeisemmäksi tämä yleensä käy. Käytännön asioiden hoitaminen on hankalaa. Asia korostuu, jos sanotussa ympäristössä joutuu tekemään töitä. Jatkuva tekemisen vaikeus kyynistää helposti. Kaikki kunnia niille, jotka pitkällisesti kehitysmaita kierrettyään ja siellä jotain konkreettista tehneenä pystyvät yhä idealisminsa säilyttämään. Tällaisen kokemuksen hankkiminen ei tosin taida onnistua peruspalkansaajan viisiviikkoisten vuosilomien puitteissa.

Huhtalan kirjan tekstilainauksista olen haistavinani asenteen, joka lienee esimerkiksi rauhanturvaajapiireissä aika yleinen. Periaatteellisella kollektiivisella makrotasolla paikallisväestön kykyihin ei liikoja luoteta, eikä tämä ole ihme, onhan joukon pitkä kokemus tyypillisesti opettanut olemaan luottamatta. Toimimattoman yhteiskunnan vierestäkatseleminen ei myöskään siihen kannusta. Omassa porukassa jutut ovat ronskeja ja asenteellisia. Huumori rankkaa. Mutta sitten taas käytännössä ja mikrotasolla tilanne on erilainen. Uskoakseni pääosa rauhanturvaajistakin – mahdollisista pessimistisistä ennakkoasenteistaan huolimatta – ottaa kuitenkin jokaisen kohtaamisen kohtaamisena ja ihmisen ihmisenä. Ennen hutkimista on syytä tutkia, mikä mies on miehiään ja nainen naisiaan. Missä asennossa ne henkiset tossut oikein ovat. Muu kai olisi suoranaisen typerää. Mutta niin se on liiallinen sinisilmäisyyskin. Näin koen itse toimivani, vaikka on minuakin joskus asenteelliseksi parjattu. Vaan kelläpä sitä ei asennetta olisi.

Kukaties näin toimi käytännössä – kirjoituksistaan huolimatta – myös Veikko Huhtala.

160414_Libanon

Sotilaallisia seinämaalauksia sirpalesuojavallin kyljessä eteläisessä Libanonissa. Joskus maailmassa suojautuminenkin on tarpeen.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Seikkailuja Niilin molemmin puolin – päivä 92

Ma 2.3.2015 Assuan (EG) – Luxor (EG)

Auton egyptiläisiin papereihin piti vielä tehdä bussin maasta vientiä koskevat viimeiset tarkennukset, joten Jani ja Mohammed kuluttivat maanantaiaamupäivän jossain paikallisessa, tämänkaltaisia asioita hoitavassa virastossa. Paikalla oli paljastunut, että aiempi samojen tullikilpien sudanilainen käyttäjä oli jättänyt ylinopeussakkoja maksamatta. Nämä piti nollata. Koska myöskään viraston vastaava virkamies ei ihan aamusta ollut toimipaikalleen ilmaantunut, aikaa koko prosessiin kului lopulta useampi tunti. Asia oli selvä vasta puolilta päivin. Tämän jälkeen kokoon saatuja papereita piti vielä skannailla laivayhtiölle, joten bussi liikkui vasta yhden jälkeen iltapäivällä.

Fikseri Mohammed jätti meille jäähyväiset ja neuvoi meidät vielä tielle kohti pohjoista. Meidän kannattaisi käyttää jälleen sotilastietä, joka olisi Luxoriin vievistä reiteistä nopein. Kuulemma yleensä ulkomaalaisetkin tielle päästetään. Ajoimme Niilin yli sen länsipuolelle ja uusi moottoritie, ”western desert road”, löytyi nopeasti. Heti liittymän jälkeisellä ensimmäisellä tarkastuspisteellä tuli kuitenkin ongelmia. Meillä ei kuulemma olisi mitään asiaa tielle ilman kyydissä olevaa poliisia. Lainkaan englantia puhumaton sotilas – sululle pysähtynyt toinen autoilija tulkkasi – oli jopa takavarikoida paikallisen rekisteriotteemme, mutta se sentään saatiin lopulta takaisin. Näemmä kyseessä ei ollutkaan läpihuutojuttu, kuten meidän oli annettu ymmärtää.

Käännyimme takaisin. Avulias fikserimme oli neuvonut meitä myös tällaisen, tosin hänen mielestään äärimmäisen epätodennäköisen skenaarion varalta. Meidän tulisi tällöin ajaa takaisin sillalle ja kääntyä juuri ennen sitä pohjoiseen, siis pysyen edelleen Niilin länsipuolella. Teimme näin. Tämä oli toinen huono neuvo. Tämä reitti nimittäin paljastui kapeaksi, kaikkien mahdollisten kylien läpi kulkevaksi pikkutieksi, jolla piti pysähdellä tämän tästä odottelemaan reitin selviämistä. Välillä maalaismaisemissa kulkeva tie oli niin kapea, että näytti jo siltä, ettei bussi mahdu sitä kulkemaan. Antennit katolla ottivat kiinni tien päällä kasvaneisiin puihin. Hidastetöyssyjä oli paljon.

Muistelin katsoneeni kartasta jo aiemmin, että vaihtoehtoisia reittejä oli kolme. Aavikolla kulkeva viivasuora sotilastie, sekä Niilin molemmin puolin kulkevat maantiet. Kun karttaa vilkaisi uudelleen, kävi ilmi että tie jolla olimme, oli piirretty karttaan pienimmällä mahdollisella valkoisella viivalla. Toisella puolella jokea, siis Niilin itärannalla, kulkenut tie taas näytti merkityn karttaan normaaliksi päätieksi, punaisella. Seuraavalle sillalle oli yli 50 kilometriä ja koko kinttupolun pituudeksi tulisi lähes sata. Hienoa.

Olin yrittänyt kysellä Mohammedilta näistä eri reittivaihtoehdoista aamulla, mutta selvää vastausta hän ei tähän – kuten moneen muuhunkaan asiaan – antanut, vaikka paljon puhuikin. Asia jäi silleen. Kuvittelin miehen tietävän mitä tekee ja miettivän mitä sanoo. Ei olisi kaiketi pitänyt. Muistan kuulleeni jonkun merkkimiehen käyttäneen joskus jossain fraasia trust but verify, luota mutta varmista itse. Näin kai olisi nytkin pitänyt toimia. Moinen menettelytapa on vain kovin raskas, ja niin mielellään sitä luottaisi paikallistenkin arvioihin ja kykyyn antaa päteviä neuvoja, eritoten jos he sitä työkseen tekevät.

Edellä kuvattu ei tosin ollut mitään uutta. Vietin viime talven Lähi-idässä ja valitettavan usein sielläkin joutui paikallisten yhteistyökumppanien edesottamuksiin hyvin samankaltaisella tavalla pettymään. Haluamansa lopputuloksen saadakseen kaikki piti tyypillisesti varmistaa ja kysyä moneen kertaan, suorastastaan jankkaamaan.

Miksi näin sitten käy niin helposti aina uudelleen vaikka asian tiedostaisikin? Oma teoriani on, että monet täälläpäin toimivat yrittäjät ovat vain hyvin kielitaitoisia, kansainvälisiä ja hyviä suustaan antaen itsestään kuvan asioista selvillä olevina maailmanmiehinä. Juuri tällainen oli fikserimmekin. Tällöin sortuu hyvin helposti kuvittelemaan, että myös herrojen toimintakulttuuri ja ajatusmallit ovat pohjoiseurooppalaisia. Kun näin ei olekaan, sitä pettyy. Tietenkin poikkeuksiakin toki on, kuten aina. Joskus homma toimii ja asiat todella hoituvat, oli kyseessä mikä maailmankolkka tahansa. Siitä, siitä tulee hyvä mieli.

Ajoimme siis kylätien loppuun ja sillan tullessa kohdalle vaihdoimme puolta. Alkoi olla jo pimeä. Kovin nopeaksi ajettavaksi ei Niilin itäpuolikaan osoittautunut. Liikennettä oli melko paljon ja hidastetöyssyjä tämän tästä, kuin Tansaniassa konsanaan. Tie sentään oli leveähkö. Erilaisia poliisin ja armeijan tarkastuspisteitä oli myös sangen tiheässä, mutta meitä ei niillä juuri pysäytelty. Passit katsottiin vain kerran. Tarkastuspisteiden kohdallakin vauhti piti kuitenkin aina hidastaa lähes pysähdyksiin asti, joten keskinopeus ei maanantaina kovin korkeaksi noussut.

Olimme perillä Luxorissa vasta iltayhdeksältä. Pienen pyörimisen jälkeen löysimme sopivan hotellinkin. Hintataso oli jälleen kohdallaan, tällä kertaa yhden hengen huone maksoi noin 14 euroa. Huomenna taas jatketaan, jahka ensin on harrastettu hieman turismia.

150304-1

Niilin länsipuolta. Kuvassa yksi helpommin ajettavista pätkistä.

150304-2

Niilin ympäristössä on vehreää.

150304-3

Liikennekaaosta Niilin itärannalta. Liikenne lienee täällä kaoottisinta koko matkalla.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Etiopiaa: auto-ongelmia ja mainioita maisemia – päivä 70

Su 8.2.2015, Mega (ET) – Yirga Chefe

Etiopiassa on paljon ihmisiä. Tämä kävi ilmeiseksi jo aamulla, kun valmistauduimme lähtöön Megasta. Linja-auton oli ympäröinyt monikymmenpäinen lapsilauma, joista moni – vaikka suhteellisen vaarattomia olivatkin – halusi jotain. Suorista auttavasti englanninkielisistä kysymyksistä huolimatta lapset eivät kuitenkaan käyttäytyneet millään tavoin aggressiivisesti. Hälisivät lähinnä. Vastaava tilanne jossain aiemmin vierailemassamme maassa olisi tuntunut stressaavammalta tai uhkaavammalta, väitän. Eroa on vaikea määritellä, mutta sellainen kuitenkin mielestäni oli. Aivan mieltä keventävä tilanne ei kuitenkaan ollut. Ainakaan kuskimme stressitasoa bussin ympärillä pörräävä lauma ei laskenut.

Jani ja lapset.

Jani, lapset ja Ajokki.

Lähdimme ajelemaan kymmeneltä suunnitelmanamme päästä päivän aikana mahdollisimman pitkälle. Kaupungin ulkopuolella tie osoittautui yllättäen vallan mainioksi. Uutta asfalttia. Jälleen kerran matka eteni vauhdilla ja elämä näytti huomattavasti valoisammalta kuin edellisenä iltana. Ehkä Etiopia lähtisi tästä vielä lutviutumaan. Tätä hupia ja harhaluuloa kesti kuitenkin vain hieman yli sata kilometriä Yavelloon asti. Kaupungin jälkeen alkoivat pian taas tietyöt ja/ tai huono reikäinen asfaltti. Päivä muuttui lauantain toistoksi. Keskinopeus laski jälleen pariin kymppiin.

Yavellossa paljastui myös uusi, ensimmäistä kertaa Etiopiassa kohtaamamme käytännön ongelma. Olisimme halunneet tankata, mutta huoltoasemalla ei diesel-pumpusta huolimatta ollut itse ainetta. Oli kuulemma loppu. Mustasta pörssistä olisi saanut. Paikallisten kanssa juteltuamme päätimme kuitenkin jatkaa matkaa. Polttoainetta piti tankissa jonkin verran olla, ja pysähtely kyliin ja kaupunkeihin oli jo tässä vaiheessa osoittautunut sangen raskaaksi. Bussin täällä piirittää näemmä välittömästi joukko ihmisiä. Oven lasissa taitaa jo olla useampikin nenänjälki. Läheltä pitää länkkäriä päästä katsomaan.

150209-5

Alkumatkan mainiota tietä ja elukoita.

150209-4

Pysähtyminen mihin tahansa asutetulle aluelle aiheuttaa tällaisen kansakokouksen.

Etiopian maisemat osoittautuivat päivän aikana sangen hienoiksi. Maasto on hyvin kumpuilevaa ja vehreää. Maaperä on monesti punertavaa. Vihreää ja punaista, syviä laaksoja ja kukkuloita. Ensimmäisen päivän perusteella maa vaikuttaa oikeastaan tämän matkalla nähdyistä ensimmäiseltä, jonka luonto oikeasti ansaitsee positiivisen erikoismaininnan. Hienoja seutuja näyttävät olevan nämä.

Sunnuntain aikana päätään nostivat myös autotekniset ongelmat, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Ensimmäinen näistä oli alkuiltapäivällä sattunut tapaus, jossa jollakin lukuisista kiertoteistä suurehko kivi jumittui taka-akselin paripyörien väliin. Onneksi tilanne huomattiin nopeasti ja kivi saatiin kammettua pois.

Myöhemmin iltapäivällä tilanne muuttui hieman vakavammaksi, auto nimittäin hyytyi täysin erääseen – jälleen yhteen lukuisista – ylämäkeen. Oliko polttoaine vihdoin lopussa? Asiaa ihmeteltiin ja pähkäiltiin. Ilmansuodatin avattiin ja kopisteltiin puhtaaksi. Hiekkaa taisi olla useampi kilo. Kaikkien laskelmien mukaan dieseliä piti tankissa vielä olla, mutta varakannu kaadettiin varmuuden vuoksi tankkiin ja autoa yritettiin houkutella käyntiin. Se onnistui lopulta ja jatkoimme matkaa.

150209-3

Jälleen yksi kiertotie. Itse asiassa pääosa päivämatkasta oli erilaisia kiertoteitä.

150209-2

Kivi pitäisi irroittaa renkaiden välistä. Apua ja neuvoja ei tilanteesta puuttunut, yhteinen kieli kylläkin.

Eteneminen reikäiillä teillä oli todella hidasta ja Ilta alkoi hämärtyä jälleen. Oli jo pimeää, kun kiipesimme jälleen ylös erästä mäkeä ja bussi pysähtyi jälleen. Samat oireet kuin viimeksi. Tällä kertaa polttoainetta lähdettiin lopulta ostamaan lähikylän mustanpörssin kauppiaalta paikallisten moottoripyöräkavereiden kyydissä. Lopulta kahdesta jerry-kannullisesta jouduttiin maksamaan pari dollaria litralta (tuplahinta), mutta ainetta kuitenkin saatiin, pitkällisen kaupankäynnin tuloksena. Kovan käynnistelyn ja polttoainejärjestelmän ilmailun jälkeen kone saatiin jälkeen käymään. Parin tunnin pakkopysähdyksen jälkeen nilkutimme yöksi viiden kilometrin päässä sijaitsevaan lähikylään, josta löytyikin lopulta sangen mainio hotelli. Siisti ja jopa ihan oikean hotellin näköinen sellainen. Yhden hengen huone 15 euroa. Mainio hinta-laatu-suhde.

Polttoaineasia oli jossain määrin mystinen. Bussin mittari toimii nimittäin epäluotettavasti, mutta silti suuntaa-antavasti. Lisäksi kaikki tankkaukset ja kilometrit kirjataan ylös ja niitä seurataan. Numeroiden valossa polttoaineen ei olisi pitänyt voida olla loppu. Olimme tankanneetkin jonkin verran iltapäivällä. Merkillistä. Asiaa täytyy tutkia lisää. Pelkkä polttoaineen loppuminen kun olisi oikeastaan se vaihtoehdoista paras. Muut vaihtoehdot olisivatkin sitten huonompia. Käytännössä itse auton tekniikassa olisi tällöin vikaa, mikä sitten olisikin ihan toisen suuruusluokan harmi.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail