Maabongarin puolustuspuhe

 

Globe Called Home -blogia kirjoittava Jenni Ojala arvosteli taannoin blogipostauksessaan Veikko Huhtalan kirjan Maailmanmatkaaja. Maabongaus, jota jo edesmennyt Huhtala suorastaan maanisella intensiteetillä harrasti, sai arvostelussa kyytiä. Ei liene siten ihme, että kyseinen kirja-arvostelu herätti laajaa keskustelua Maailmanmatkaajat-kerhon jäsenistön piirissä, perustuuhan kyseinen yhteisö pohjimmiltaan juuri maabongaamiseen, eli vierailtujen maiden tai erilaisten ennalta määriteltyjen alueiden laskemiseen. Ärtymystäkin se joissain jäsenissä herätti. Tiedän tämän, koska kuulun itsekin kyseiseen klubiin. Voin siis tunnustautua maabongariksi. Olen minä muitakin asioita, mutta empimättä ja selkä suorana voin tuonkin määritteen allekirjoittaa, vaikka ihan kiusallani.

Parinkymmenen ikävuoden molemmin puolin laskin aktiivisesti vierailemiani maita ja kirjasin jo vieraillut jopa erään reissureppuni selkäläpän sisäpintaan. Matkustin joka kesä Interrail-lipuilla ympäri Eurooppaa, pienellä budjetilla ja aina mahdollisuuksien mukaan junissa yöpyen. Sittemmin seestyin ja lakkasin laskemasta vuosikymmeneksi. Olin jämähtänyt Eurooppaan. Oikeastaan kaikki Euroopan maat oli jo käyty, joten mitä sitä enää kirjaa sen kummemmin pitämään, mietin.

Tähän ajanjaksoon sisältyi monenlaista reissua autolla, junalla ja lentäen. En edes taida muistaa, missä kaikissa kaupungeissa vaikkapa Saksassa tai Espanjassa olen käynyt ja mitä kaikkia teitä ajanut. Kovin ovat tuttuja monet, kuten myös on koko maanosa. Leirintäalueilla, retkeilymajoissa ja hotelleissa, valmispakettimatkoilla tai pidemmäksi aikaa asunnon vuokraten. Oikeastaan mihin tahansa Euroopan osaan kauempaa maailmalta palaaminen on kuin kotiinsa palaisi. Miellän vahvasti itseni henkiseksi eurooppalaiseksi.

Noin viitisen vuotta sitten tein elämääni muutoksia ja ryhdyin eräänlaiseksi diginomadiksi. Aloin taas laskemaan. En muista, missä vaiheessa näin kävi. Todennäköiseksi olin jossain päin maailmaa ja odottelin jotain pitkästyneenä, junaa tai lentoa. Päätin aikani kuluksi päivittää listan. Näihin vaellusvuosiin mahtuu muun muassa matka autolla Suomesta Euraasian poikki Thaimaahan ja sieltä junalla Siperian kautta takaisin, sekä toinen automatka Kapkaupungista Afrikan ja Euroopan halki Suomeen. Maita alkoi taas kertyä ja niiden listaaminen oli jälleen loogista. Se kai oli pohjimmainen syy.

Edellä mainitun ohella joitain muitakin kokemuksia maailmalta on vuosien saatossa kertynyt. Olin aikanaan yhden talven poimimassa avokadoja kibbutzilla Israelissa ja pari vuotta sitten vapaaehtoistöissä Kuubassa. Viitisen vuotta sitten jouduin puolivahingossa mukaan projektiin, jossa suunniteltiin ja rakennettiin kouluja Haitiin maata kohdanneen suuren maanjäristyksen jälkeen. Sielläkin tuli käytyä. Kahdessa rauhanturvaoperaatiossa olen palvellut, entisessä Jugoslaviassa ja Libanonissa. Vuoden vaihteessa kävin Karibian risteilyllä, jonka jälkeen pompin jonkin aikaa saarelta ja maasta toiseen, noin joitakin noista kokemuksista ja reissuista mainitakseni.

Mutta miksi moinen itsekehu ja omahyväinen kokemuslistaus?

Kysyn ja vastaan. Näiden kokemusteni perusteella en rohkene sanoa, mikä edellä olevista tavoista nähdä maailmaa olisi jotenkin oikeampi kuin toinen. Erilaisia tapoja ne ovat, mutta kokemuksia yhtä kaikki. Saattavatpa olla ihan vääriäkin, jonkun mielestä. Miksi poistua kotoa, sehän saattaa olla vaarallista, vie yleensä rahaa ja kaiken lisäksi tuhoaa luontoa ja luonnonvaroja. Näkemyksiä on monia ja ne ovat aina enemmän tai vähemmän subjektiivisia. On hyvä muistaa, että kaksi ihmistä saattaa elää koko ikänsä samassa kaupungissa ja heille on muodostunut siitä aivan vastakkainen käsitys. Eikä kumpikaan ole välttämättä sinänsä väärä. Ei siis olle ihme, että matkailijoiden mielipiteet ja kokemukset ulkomaistakin vaihtelevat joskus suuresti.

En ole lukenut Huhtalan kirjaa, eikä minulla oikeastaan ole pahaa sanottavaa Jennin – jos sinuttelu sallitaan – arvostelustakaan. Kyllä kirjoja saa arvostella, niin omakustannettuja ja kustannettujakin, elävien ja edesmenneiden kirjoittamia, myös kärjekkäästi. Tapasin Veikko Huhtalan muutaman kerran maailmanmatkaajien tapaamisissa, mutta en voi sanoa miestä tunteneeni. Vanhan liiton vanhempi herrasmies. Entinen rauhanturvaaja ja maailmalla työkomennuksilla ollut. Voi olla, että en itsekään kyseisestä kirjasta välittäisi. En tiedä.

Sen sijaan mikä minua kyseisessä kirja-arvostelussa hämmästytti, olivat sen saamat kommentit. Useimmissa niistä jotka jutun alta luin, Huhtalan matkustustapa ja maailmankatsomus tyrmättiin aika lailla täysin. Tämän jälkeen moni kommentoija perusteli vaihtelevalla paatoksella, miksi oma tapansa matkustaa ja kokea maailmaa oli oikeasti parempi, vaikkakin se käsitti vähemmän paikkoja ja perustui paljon vähäisempään elämänkokemukseen. Mistä moinen itsevarmuus oman näkemyksensä oikeellisuudesta? Itse en toivoakseni rohkenisi ottaa yhtä voimallista kantaa mihinkään asiaan. Paitsi että tieto lisää tuskaa, yleensä se lisää myös käytettyjen konditionaalien määrää. Konditionaalit eivät olleet monenkaan kirja-arvostelua kommentoineen suosiossa.

Huomio matkustamisen jättämästä hiilijalanjäljestä on mielestäni validi. Kieltämättä lentäminen saastuttaa. Jos lentää paljon, saastuttaa enemmän. Mutta sitten taas toisaalta, lentävät ne koneet ilman muutamaa maabongariakin. Epäilen, että yhtään lentoreittiä ei lakkautettaisi, vaikka koko maailman maapisteitä keräilevät henkilöt lopettaisivat matkustamisen tällä kellonlyömällä. Sen sijaan jos kaikki huvimatkailu lopetettaisiin, olisi vaikutus varmaan hyvinkin merkittävä. Jos tämä ajatusketju viedään aivan loppuun asti, ei jonkun muun tekemän matkailun aiheuttamia hiilidioksidi- ja muita päästöjä voine kovin suuriäänisesti kritisoida, ellei itse tee pääosaa matkoistaan lihasvoimin. Jos oikein kovin haluaa saarnata, ei uskottavuutta varmaankaan haittaisi muuttaminen sähköttömään mökkiin jonkin korpijärven rannalle, aivan kuten eräskin kuuluisa suomalainen ihmiskunnan tuhoa povaava kalastajafilosofi jo vuosikymmeniä sitten teki. Hälle ja kaltaisilleen kaikenmoinen paasaus suotakoon.

Kokemukset ovat myös mielenkiintoinen juttu. Moni tuntuu pitävän omaa tapaansa kokea oikeana. Maihin ja kulttuureihin pitää perehtyä. Mutta mikä tällä saralla riittää? Kuinka pitkällisesti kuhunkin maahan, kaupunkiin tai kulttuuriin pitää tutustua, jotta tutustumisen voidaan sanoa olevan riittävä? Voiko ihminen lopulta pohjimmiltaan kokea mitään niin täydelleen, että se olisi kyllin? Voiko toisesta kulttuuripiiristä tuleva ihminen lopulta oikeasti ymmärtää itselleen vierasta kulttuuria vaikka kuinka haluaisi, onhan jokainen yksilö kuitenkin kaiken kokemansa summa ja lähtökohtaisesti oman kulttuuritaustansa läpeensä kyllästämä? Sitä paitsi joku voisi todeta, että jo kotimaassa ja suomalaisessa kulttuurissa on niin paljon nähtävää, koettavaa ja ymmärrettävää, että matkustaminen maan rajojen ulkopuolelle on täysin turhaa haihattelua ja suhtautua siihen suurella ylenkatseella. Tokihan omat juurensa on ensin tunnettava. Mielestäni tällainenkin näkemys on täysin perusteltu.

Taas päädytään sinne linkolalaisen erämaamökin henkiseen maastoon. Mutta ei sekään olle paikkana kovin kaksinen. Pentti syö lukemani mukaan masennuslääkkeitä ja vaimokin lähti jo 70-luvulla. Ankarilla periaatteilla, sikäli kun niitä oikeasti noudattaa, on kova hinta. Ei. Valitsen mieluummin uteliaisuuden ja liikkeen. Nämä vähemmän ankarat ja sallivammat periaatteet voi toteuttaa monella tavalla, eikä mikään niistä ole mielestäni lähtökohtaisesti väärä. Ei Suomestakaan tarvitse poistua jos ei halua. Ihmiselämä on rajallinen eikä kukaan pysty näkemään ja kokemaan kaikkea. Kukin siis kokekoon tavallaan. Itse uskon, että kesti vierailu uudessa paikassa sitten kaksi tuntia tai kaksi vuotta, aina siitä jotain saa. Lyhyessäkin ajassa ehtii kyllä haistella tuulia ja tarkkailla tilannetta. Jotain on aina parempi kuin ei mitään, vierailu parempi kuin ei vierailua lainkaan.

160414_Tiibet

Tähän väliin rauhoittava tiekuva Tiibetin ylätasangolta, viisi kilometriä merenpinnan yläpuolelta. Avarat maisemat ja kirkkaankuulas ilma.

Sananen vielä rasismista, aiheesta, johon ei varmaankaan olisi nykyisessä suomalaisessa keskustelukulttuurissa syytä koskea pitkällä tikullakaan. Ehkä silti suljen silmäni ja vähän tökkään.

Huhtala arvostelee kirjasitaattien perusteella maailmalla näkemäänsä nykymittakaavassa kovin poliittisesti epäkorrektein sanankääntein. Myös tähän useampi kommentoija kirja-arvostelusta poikineessa keskustelussa tarttui. Ottamatta sinänsä kantaa Huhtalan roisiin kielenkäyttöön, rohkenen yleisellä tasolla todeta rasismi-termin olevan mielestäni nykyään ylikäytetty ja inflaation kärsinyt. Moni tuntuu surutta leimaavan kaiken vieraaseen uskontoon, etnisyyteen tai kulttuuriin kuuluvan arvostelemisen rasismiksi, ikään kuin kaikki toisesta kulttuuriympäristöstä tuleva olisi lähtökohtaisesti oikein ja arvostelun tuolla puolen. Tämä on mielestäni merkillinen näkökulma ja tappaa monesti rakentavaksikin tarkoitetun keskustelun ihan oikeista reaalimaailman ongelmista. Kuka sitä rasistiksi haluaisi leimautua? Parempi olla hiljaa ja antaa asioiden olla.

Moni tapakulttuuri monessa maassa syrjii voimakkaasti jotain ihmisryhmää, tyypillisesti naisia, sukupuolisia vähemmistöjä ja toisuskoisia. YK:n ihmisoikeusjulistuksen periaatteet eivät toteudu. Moni hallintokulttuuri on byrokraattinen ja läpeensä korruptoitunut. Mitä köyhempiin ja kummallisempiin maailmankolkkiin nokkansa tunkee, sitä ilmeisemmäksi tämä yleensä käy. Käytännön asioiden hoitaminen on hankalaa. Asia korostuu, jos sanotussa ympäristössä joutuu tekemään töitä. Jatkuva tekemisen vaikeus kyynistää helposti. Kaikki kunnia niille, jotka pitkällisesti kehitysmaita kierrettyään ja siellä jotain konkreettista tehneenä pystyvät yhä idealisminsa säilyttämään. Tällaisen kokemuksen hankkiminen ei tosin taida onnistua peruspalkansaajan viisiviikkoisten vuosilomien puitteissa.

Huhtalan kirjan tekstilainauksista olen haistavinani asenteen, joka lienee esimerkiksi rauhanturvaajapiireissä aika yleinen. Periaatteellisella kollektiivisella makrotasolla paikallisväestön kykyihin ei liikoja luoteta, eikä tämä ole ihme, onhan joukon pitkä kokemus tyypillisesti opettanut olemaan luottamatta. Toimimattoman yhteiskunnan vierestäkatseleminen ei myöskään siihen kannusta. Omassa porukassa jutut ovat ronskeja ja asenteellisia. Huumori rankkaa. Mutta sitten taas käytännössä ja mikrotasolla tilanne on erilainen. Uskoakseni pääosa rauhanturvaajistakin – mahdollisista pessimistisistä ennakkoasenteistaan huolimatta – ottaa kuitenkin jokaisen kohtaamisen kohtaamisena ja ihmisen ihmisenä. Ennen hutkimista on syytä tutkia, mikä mies on miehiään ja nainen naisiaan. Missä asennossa ne henkiset tossut oikein ovat. Muu kai olisi suoranaisen typerää. Mutta niin se on liiallinen sinisilmäisyyskin. Näin koen itse toimivani, vaikka on minuakin joskus asenteelliseksi parjattu. Vaan kelläpä sitä ei asennetta olisi.

Kukaties näin toimi käytännössä – kirjoituksistaan huolimatta – myös Veikko Huhtala.

160414_Libanon

Sotilaallisia seinämaalauksia sirpalesuojavallin kyljessä eteläisessä Libanonissa. Joskus maailmassa suojautuminenkin on tarpeen.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Lisämietteitä Ukrainasta

Ma 14.4.2014, Etelä-Libanon (LB)

Ukrainassa kuohuu jälleen. Itse kuvittelin, että ehkä Krimin niemimaa olisi Venäjälle tällä kertaa riittänyt, mutta viime päivien tapahtumien valossa kuvitelmani alkavat näyttää vääriltä. Sivuttuani aihetta jo taannoisessa Kypros-postauksessani en voi mieltäni malttaa ja vastustaa kiusausta kommentoida tätä maailmanpolitiikan kriisiä vielä uudemman kerran, olenhan epäilemättä kahden maahan tekemäni vierailun ansiosta suoranainen Ukraina-asioiden erityisasiantuntija. Kuinkas muuten, olenhan sentään viettänyt siellä monta päivää.

Kiova joulukuussa 2012.

Kiova joulukuussa 2012.

 

Venäjän virallisen linjan mukaan itäisen Ukrainan etnisesti venäläinen väestö pelkää keskushallinnon sortotoimia ja liikehtii levottomasti. Julkisia rakennuksia on jo vallattu. Kova tuntuu olevan itäukrainalaisten, kuten taannoin krimiläistenkin, hinku äiti-Venäjän turvalliseen syliin jos näitä itärajan takaa kuuluvia viestejä on uskominen. Kovin tuntuu tutulta tämä kuvio. Ehkä näemme pian taas uutiskuvissa vihreisiin asusteisiin pukeutuneita tunnuksettomia – mutta perin hyvin varustettuja – kodinturvajoukkoja, suojelemassa paikallisväestöä kaikenlaiselta riistolta ja sorrolta. Saattavatpa nuo vihreät miehet vaalitkin järjestää, onhan heillä siitä kaiketi tuoretta kokemusta.

Ukrainan väliaikainen hallitus on melkoisessa pakkoraossa. Venäjä on kovin sanoin varoittanut Ukrainaa puuttumasta asevoimin maan itäosien levottomuuksiin ja talonvaltauksiin. Tällainen toiminta antaisi epäilemättä Venäjän asevoimille tekosyyn ylittää maiden välinen raja ja miehittää Ukrainan venäjänkielinen itäosa. Ei siis ole ihme, että erilaiset määräajat kuluvat umpeen eikä minkäänlaisia rynnäköitä tai vastaiskuja ole Ukrainan hallituksen taholta uhkauksista huolimatta nähty.

Vaihtoehtona on olla tekemättä mitään. Tämä taas johtaa epäilemättä siihen, että hallintorakennuksia vallataan Ukrainan venäjänkielisillä alueilla lisää ja ennen pitkää ollaan tilanteessa, jossa maan itäosa, tai oikeammin sen kovaäänisimmät separatistit – olivat ne sitten kotoperäisiä taikkapa venäläistä tuontitavaraa – vaativat äänestystä alueen itsenäistymisestä.

Jos Krimin tapahtumista voidaan mitään johtopäätöksiä vetää, on äänestyksen tuloskin selvä jo ennakkoon. Alue ”itsenäistyy” , mutta pahaksi onnekseen herää välittömästi liiallisen vapauden aiheuttamaan turvattomuuden tunteeseen pyytäen mitä nöyrimmin Putinia liittämään itsensä Venäjään. Ja kun kohteliaasti pyydetään, tokihan Putin armollisesti tähän suostuu. Onhan kansa puhunut uurnilla, ja kukas nyt kansan tahtoa kävisi vastustamaan.

Tämän pelin Venäjä on pelannut hyvin. Moraalin, oikeuden tai kansainvälisen lain kanssa näillä peliliikkeillä ei tosin taida olla kovin paljon tekemistä.

140414_Tsernivtsi

Tsernivtsi by night, syksy 2013.

 

Lviv, syksy 2013.

Lviv, syksy 2013.

 

Itse en ole Itä-Ukrainassa käynyt ja tunnustettava on, että kaksi maahan tekemääni vierailuakin ovat olleet melko lyhyitä. Ukrainan länsiosan jotkut kaupungit tosin yllättivät minut viime syksynä positiivisesti ja esimerkiksi Lviv ja Tsernivtsi jäivät mieleen miellyttävinä paikkoina. Paljon olisi tosin tehtävääkin. Tiet olivat yleisesti ottaen melko kehnossa kunnossa ja rakennetun ympäristön yleisilme muuttui huimasti parempaan suuntaan kun ajoimme Ukrainasta Romanian puolelle. Paljon parjattu Romania näytti ainakin tässä mielessä Ukrainaan verrattuna perin vauraalta maalta.

Ukraina on suuri maa, kyynisesti ajatellen nykyisellään ehkä liian suuri liittymään vaikkapa Euroopan unioniin. Sen sijaan maan länsiosa saattaisi vielä olla pelastettavissa, läntisen demokratiakäsityksen ja oikeusvaltioajattelun piiriin. Antaa itäosan liittyä taantuvaan ja takapajuiseen Venäjään jos se, tai Venäjä, sitä niin kovin haluaa. Jaetun Ukrainan väliin tosin varmaankin nousisi tällöin jonkinlainen uusi rautaesirippu ja Venäjä eristettäisiin kansainvälisiltä kentiltä omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä. Uusi kylmä sota, mutta mitäs tuosta. Onhan noita aiemminkin nähty, kylmiä sotia. Aina se kuuman sellaisen voittaa. Näin siis voisi ajatella kyynikko.

Ja ehkä ajatteleekin. Johtaahan Yhdysvaltojakin nykyään tunnettu pragmaatikko.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Haiti syksyllä 2010 – tekstiä ja mietteitä

En ole koskaan käynyt läntisessä Afrikassa mutta Haiti, tai oikeammin Port-au-Prince (sillä juuri muutahan en maasta nähnyt), muistutti vajaan viikon vierailun perusteella elävästi sitä mielikuvaa joka minulla tuosta, siirtomaa-aikana pääosin Ranskalle kuuluneesta Afrikan osasta on. Enkä tällä tarkoita järistyksessä tuhoutunutta rähjäistä rakennettua ympäristöä vaan pikemminkin yleistunnelmaa kaupungissa.

Paikallisväestö näytti ulkonäöllisesti (länsi-) afrikkalaiselta ja vaikutti rodullisesti hämmästyttävän yhtenäiseltä – olen nimittäin aina kuvitellut Karibian olevan Brasilian kaltainen kansojen ja rotujen sulatusuuni. Pukeutumisessa näytettiin myös jossain määrin suosivan afrikkalaistyyppisiä kuoseja ja asusteita. Ja ehkä mielikuviini vaikutti myös kieli. Ranskaa tai ranskan johdannaista (ja ranskalta vain muutaman sanan kieltä osaavasta kuulostavaa) kreolikieltä ei puhuttane muualla Keski-Amerikassa. Jos minut olisi mitään kertomatta muilutettu jollekin vähemmän tuhoja kärsineelle Port-au-Princen alueelle ja väitetty minun olevan vaikkapa Norsunluurannikolla olisin sen varmaankin täysin mitään epäilemättä uskonut.

Tiet Port-au-Princessä ja sen välittömässä ympäristössä olivat erittäin kehnossa kunnossa ja toisaalta liikennemäärät valtaisia. Tiet olivat kuoppaisia ja paljolti päällystämättömiä tai huonosti päällystettyjä.  Parinkymmenen kilometrin matkustamiseen autolla saattoi mennä kahdesta kolmeen tuntia. Teiden kuntoa enemmän tämä kuitenkin johtui muusta liikenteestä jota oli hyvin paljon. Kaupungissa oli käytännössä jatkuva ruuhka. Liikenteen määrä oli sinänsä hämmästyttävä, sillä polttoaine köyhällä saarella maksoi (mikäli oikein pumppuhintoja tulkitsimme) kolmisen us-dollaria litra.

Käytännössä lähes kaikki mahdollinen jouduttiin, ja jouduttaneen edelleen, tuomaan maahan ulkomailta ja se ilmeisesti pääosin rahoitetaan myös kansainvälisin avustusrahoin – maassa kun ei oikein valmisteta tai tuoteta mitään merkittävää vientiin. Tilanne on kansantaloudelliselta kannalta ajatellen ongelmallinen. Esimerkiksi monet jälleenrakennuksen toimijat nimittäin näyttivät olevan yrityksiä muualta maailmasta. Monet vaativammat rakennustehtävätkin näkyivät usein tulevan tehdyksi ulkomailta tulleen henkilökunnan voimin. Rahavirrat siis vain kiertävät Haitin kautta ja palaavat pääosin jonkin, muualla sijaitsevan firman kassaan. Avustusrahat eivät siis välttämättä jää maahan. Toisaalta maan työvoimakaan ei olle koulutetuinta mahdollista, joten urakoitsijoiden menettelytavan ymmärtää yritystaloudelliselta kannalta hyvin.

Mitä Haitin sitten tulisi valtiona tehdä? Perusvastauksena tarjoaisin mahdollisimman laajalle kansanosalle (lue kaikille) kohdennettua ilmaista koulutusta ja terveydenhuoltoa. Näitä asioita ovat monet avustusjärjestöt, myös suomalaiset sellaiset, saarella edesauttamassakin. Hyvä niin. Kehitys siis kehittyy toivoakseni, jopa tässä epäonnisessa maassa. Mutta pitkä on tie. Sukupolvia pitkä, nopeimmillaankin.

Näin Suomen itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa soisi monen suomalaisenkin ymmärtävän ja muistavan tämän. Suomen elintaso on noussut käsittämättömästi esimerkiksi sadan vuoden takaisesta, jolloin vielä yleisesti huonon sadon sattuessa nähtiin nälkää ja kärsittiin oikeaa puutetta. Eikä noinkaan kaukasi historiaan tarvitse oikeastaan mennä. Nähdäkseni tätä, maailman mittakaavassakin poikkeuksellista kehitystä ei suomalaisena ainakaan kannata häpeillä.

Jalkakäytävänäkymää Port-au-Princen kantakaupungista.

Toinen katunäkymä. Huomaa kuvan oikeassa laidassa kulkevan naishenkilön valkoinen paita. Paita on todella valkoinen. Myös koululaisten koulupuvut (ja ihmisten vaatteet yleensäkin) näyttivät olevan pääsääntöisesti erittäin puhtaita ja hyvin silitettyjä. Nostan hattua, moni perhe varmaan eli maanjäristyskatastrofin jäljiltä vaatehuollollisestikin haasteellisissa olosuhteissa.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail