Sähköä seinästä – mietteitä pistorasia-adapteista

Ti 9.9.2014, Tallinna (EE)

Moderni maailma on tuonut tullessaan jos jonkinlaista mobiilivempainta, joita ihmiset tyypillisesti kantavat mukanaan, myös matkustaessaan. Monella näitä laitteita on useampia. Niin minullakin. Kaikki laitteet tarvitsevat kuitenkin sähköä ja niitä on latailtava tämän tästä. Vaikkapa typillinen älypuhelin tarvinnee keskimäärin latauksen kerran vuorokaudessa tai virta loppuu jättäen käyttäjän vähintään lievän ahdistuksen valtaan, pahimmillaan suoranaiseen pulaan.

Sähkö on siis tarpeellinen juttu. Euroopassa ja muistini mukaan Aasiassakaan sähkölaitteiden lataus ei yleensä ole ongelma. Pistorasiat ovat nimittäin samanlaisia (tai kylliksi samanlaisia) kuin Suomessakin ja kotimaasta mukana kannetut laturit sopivat niihin ongelmitta. Eksoottisempiin (tai englantia puhuviin) maihin mentäessä tilanne muuttuu. Reiät seinässä ovatkin erilaisia kuin piikit töpselissä. Käsissä on akuutti ongelma.

fghfhf

Kutakuinkin tällainen on uusi, vielä kovia kokematon adapterini.

Tätä ongelmaa korjaamaan markkinoilla on useita erilaisia adaptereita, joiden tarkoitus on mahdollistaa suomalaisten latureiden ja muiden sähkölaitteiden käyttämisen maissa, jossa pistorasiat poikkeavat siitä mihin kotona on totuttu. Tällainen laite on hyvä olla olemassa ja itse pitäisin sitä yhtenä paljon matkustavan vakiomatkavarusteena. Jos nimittäin satut adapteria joskus yllättäen tarvitsemaan eikä sinulla sellaista ole, voit olla sangen varma ettei sellaista siihen hätään myöskään löydy. Murphyn laki, tiedättehän.

On myös hyvä muistaa, että tällaiset adapterit eivät ole muuntajia, eli ne eivät vaikuta mitenkään sähköverkon volttimäärään. Ne vain ikäänkuin muuttavat yhdenlaiset pistorasiareiät toisenlaisiksi. Itse sähkön ominaisuudet eivät muutu. Joissain maissa jännite poikkeaa eurooppalaisesta 230 voltista ollen vaikkapa Japanissa 100 volttia ja yhdysvalloissa 120. Tämä ei kuitenkaan yleensä ole ongelma. Nykyaikaiset sähkölaitteiden laturit pystyvät yleensä muuntamaan myös alhaisemman jännitteen laitteille sopivaksi. Akun latautuminen saattaa vain kestää tällöin kauemmin.

Ainoa jännitteisiin, adaptereihin ja latureihin liittyvä ongelma jonka muistan sattui Japanissa. Tuolloin matkakaveri iPad ei suostunut latautumaan maan kaikissa pistorasioissa. Jännite varmaan poikkesi välillä liikaa siitä, minkä laitteen laturi pystyi käsittelemään. Itse en kuitenkaan muista, että olisin omien laitteideni kanssa vastaavia ongelmia kohdannut.

gfjgdhj

Vanha adapterini, ”piikkisikamalli”. Huomaa oikosulun aiheuttamat mustumat keskellä.

Olen omistanut kaksi erillaista adapteria. Näistä yllä olevan kuvan mukaista, Australiassa suomalaisporukassa piikkisiaksi nimeämäämme adapteria olen käyttänyt sangen paljon ja tuota toista, hieman eri periaatteella toimivaa Skross-merkkistä paljon vähemmän. Jälkimmäisestä on siten vielä vaikea antaa syvällisempiä lausuntoja. Kuubassa se ainakin teki tehtävänsä moitteettomasti.

Piikkisikamallikin palveli aikansa sangen hyvin, mutta siitä huolimatta uutta adapteria hankkiessani vaihdoin mallia tarkoituksella. Vanhassa oli nimittäin joitain huonojakin puolia. Eniten sitä tuli käytettyä ehkäpä Australiassa, jossa asuin paljon hostelleissa. Maan pistorasiat olivat usein parimallia, jossa reiät olivat sangen lähellä toisiaan. Tämän mallisen adapterin käyttäminen johti yleensä siihen, että toiseen rasiaan ei voinut kytkeä minkäänlaista töpseliä. Ei hyvä. Varsinkaan juuri hostelleissa, joissa tuntui olevan alituinen pistorasipula ihmisten lataillessa tauotta puhelimiaan, tietokoneitaan, pädejään ja kameroitaan.

Toinen tämän mallin ongelmista näytti olevan se, että sopiva töpselimalli valitaan kierämällä laitteen päällä olevaa rengasta. Ahkerassa käytössä ja laitteen ikääntyessä tämä rengas rupesi kuitenkin jossain määrin löystymään ja kontakti adapterin sisällä ilmeisesti muuttui kehnommaksi vaatien ajoittain säätörenkaan asettelua täsmälleen oikeaan asentoon jotta sähkö oikeasti kulkisi rasiasta adapterin läpi sinne, minne se sitten siitä olikaan menossa. Yleensä jonkinlaiseen laturiin. Ei hyvä tämäkään. Mikä onkaan ärsyttävämpää kuin huomata, että hyvässä uskossa toteutetun latausrupeaman jäljiltä laitteeseen ei ole päätynytkään juuri lainkaan virtaa.

Mainittakoon myös, että varteenotettava matkavaruste saattaa olla niinkin tavallinen kapine kuin normaali jatkojohto. Australiassa erään hostellin samassa huoneessa majaillut ruotsalainen kaveri nimittäin saavutti suurta suosiota koska omisti kuudella pistorasialla varustetun eurooppalaistyyppisen jatkojohdon. Tämän hän sitten oli kytkenyt adapterilla sähköverkkoon ja katso: yhdestä pistorasiasta tuli näin kuusi. Nokkelaa.

Darwinissa. Täällä koettiin tuli ja leimaus. Adapteri on vielä tässä vaiheesa vahingoittmaton eikä jatkojohtokaan ole sulanut.

Darwin, Australia. Täällä koettiin tuli ja leimaus. Adapteri on vielä tässä vaiheesa vahingoittmaton eikä jatkojohtokaan ole sulanut.

Jatkojohdoista puheenollen, kaikkein halvimpia sellaisia kannattaa ehkä välttää. Indonesiasta ostettu johto nimittäin kärähti yhtäkkiä yllättäen Australialaisessa hostellihuoneessa Darwinissa. Pamaus, leimaus sekä vieno savupilvi kieltämättä aiheuttivat toimintaa. Onneksi olimme paikalla, olisi muuten palanut pian koko paikka. Vanha adapterini kantaa edelleen ylpeästi tuon päivän muistoa pienen nokeuman muodossa.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Maailman ympäri 139 päivässä – Mitä maksoi?

Ehkä yleisin kysymys, jonka olen pidemmän maailmalla kiertämisen jälkeen kotikonnuilla kuullut, koskee kokemukseni mukaan tyypillisesti matkan kustannuksia. ”Mitäs tuollainen reissu sitten maksaa?” Viimevuotisen pintateitse Thaimaahan ja takaisin tekemäni matkan kustannukset jätin tarkoituksella laskematta. Rahaa kun tulee ja menee – se kuuluu elämään. Ja mikäli kuukausia pitkän pätkän elämästään aikoo kuluttaa matkustamalla puolimaanisesti paikasta toiseen ja sieltä taas lähes heti kolmanteen, kuluu sitä mitä todennäköisemmin enemmän kuin kotioloissa.

Miljoona käteistä. Indonesiassa monien automaattien suurin seteli oli 50 000 rupiaa eli noin 5 euroa. Kun tyypillinen nostomäärä taasen oli miljoonan luokkaa, seteleitä oli yleensä taskussa paksulti. Valitettavasti miljoonallakaan ei aina pitkälle pötki.

Yli neljä ja puoli kuukautta kestäneen ja lopulta maailmanympärysmatkaksi päättyneen retken kustannuksia seulottuani voin todeta, että tuo oletus rahan tämäntyyppisellä matkalla normaalielämää nopeammisesta kulumisesta on (tietenkin) totta.Yllätyksenähän tämä ei tietenkään tullut, vaikka kulukokonaisuuden hahmottamista hankaloittavat hieman luottokortimaksut, jotka tulevat maksetuiksi vasta viiveellä. Lisäksi yrittäjän asema poikkeaa hieman palkansaajasta, voihan yrittäjä maksaa palkkaa itselleen reissun aikanakin (edellyttäen tietenkin, että firman kassassa rahaa tätä varten on). Tätä tilannetta tosin sain, ihme kyllä, kohennettua tekemällä matkan aikana jonkin verran etätöitä.

Seuraavassa hieman tarkempaa erittelyä 139 päivän aikana kertyneistä kustannuksista. Luvut on laskettu pankki- ja luottokorttien tiliotteista ja ne on pyöristetty lähimpään kymmeneen euroon. Kaikkea tässä ei varmaankaan ole, mutta toisaalta saattaapa noissa olla jotain ylimääräistäkin. Hyvän kokonaiskuvan kustannusrakenteesta alla esitetystä kuitenkin saanee.

Matkaliput 3 030,- EUR
(Sisältäen lentoliput – 7kpl – sekä Pikavuoro Maailman Ympäri -linja-autolipun)

Autovuokrat 780,- EUR
(Tasmania, Uusi-Seelanti, Fidzi, USA. Uuden-Seelannin ja USA:n vuokrakuluissa huomioitu vain puolet – maksajia kun oli kaksi)

Malesia ja Singapore 380,- EUR

Indonesia 1 990,- EUR
(Indonesiassa aikaakin kului lähes puolitoista kuukautta)

Australia 2 720,- EUR
(Australiassa vietettyyn aikaan nähden luku on jopa yllättävän pieni, kaikki kun tuntui maassa olevan huonon vaihtokurssin takia valtaisan kallista. Pelkästään majoittumiseen jopa kaikista vaatimattomammissakin (rähjäiset hostellit, sänky isossa dormissa) paikoissa kului helposti 25…30 eur/yö.)

Uusi-Seelanti 1 120,- EUR
(Lukuna ehkä jopa yllättävän suuri, olihan maa intuitiivisesti arvioiden Australiaa halvempi. Toisaalta parissa viikossa kilometrejä vuokra-autoon tuli paljon ja kallista bensaa paloi. Esimerkiksi autolauttalippu Pohjoissaarelta eteläiselle ja takaisin taisi maksaa pitkälti toista sataa suuntaansa.)

Fidzi 370,- EUR
(Lyhyt pysähdys, yllättävän suuri summa. Sanoisin, että luku olisi paljonkin pienempi jos olisin pysynyt paikallani enkä kiertänyt saarta vuokra-autolla.)

Yhdysvallat 1 130,- EUR
(Vaikuttaa ajettuihin kilometreihin nähden pieneltä summalta. Joku bensaostos tästä saattaa puuttua. Toisaalta USA ei liene loppujen lopuksi länsimaista niitä kalleimpia.)

Islanti 220,- EUR

Juoksevat kulut olivat siis 7 930,- EUR ja matkakulut (mukaanlukien autovuokrat)
3 810,- EUR. Kokonaisuudessaan siis 11 740,- EUR.

Onko tämä sitten kallista vai halpaa – kukin voinee tehdä luvuista omat johtopäätöksensä. Lähes viidessä kuukaudessa rahaa kuluu maantieteellisestä sijainnista riippumatta, yleensä sitä enemmän mitä länsimaalaisemmassa maassa aikansa viettää. Päivähinta on kuitenkin omasta mielestäni yllättävän korkea, vaikkakin kokonaishinta taas on juuri sitä suuruusluokkaa kuin kuvittelinkin sen olevan. Ja sitten taas toisaalta, yhden matkustetun kilometrin keskimääräiseksi hinnaksi taitaa tulla joitakin kymmeniä eurosenttejä. Suhteellista, kuten useimmat asiat maailmassa.

Olisiko tämän saman reissun voinut tehdä halvemmalla? Ehdottomasti. Varsinkin, jos reittiä olisi ruuvannut kulkemaan hieman eri maiden kautta olisivat kustannukset varmasti laskeneet. Lisäksi esimerkiksi yksin matkustaminen on kallista. Jo kaksin se on halvempaa. Sanoisin myös, että liike ja siirtymiset (joita oikeastaan tämäkin matka lähes pelkästään oli) maksaa, paikallaan pysymisen ollessa taas halvempaa. Kustannusten jakautumista ja mahdollisia säästökohteita spekuloin ehkä vielä myöhemmin lisää.

Kommentit ja keskustelu ovat enemmän kuin tervetulleita.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Lentelyä – Tasmaniasta Melbournen kautta Uuteen-Seelantiin

Ti 20.3.2012 Hobart (Tasmania, AU) – Ke 21.3.2012 Waitomo (Pohjoissaari, NZ)

Vuokra-auton palautus tiistaiaamuna Hobartin lentokentälle sujui ilman ongelmia ja Jetstarin hieman yli tunnin mittainen lento takaisin Melbourneen meni rutiinilla. Alkuperäinen tarkoituksenihan oli palata Melbourneen vasta tiistai-iltana ja hypätä Uuden-Seelannin koneeseen heti keskiviikkoaamuna. Nyt kuitenkin, johtuen edelleen odottamastani kansainvälisen ajokortin sisältämästä kirjeestä jouduin tulemaan kaupunkiin jo aamupäivällä.

Siispä Melbournen kentällä vähän aikaa pyörittyäni suuntasin taas kaupungin keskustaan ja kohti keskuspostin Poste Restanten toimipistettä. En odottanut juuri mitään, sillä olin henkisesti valmistautunut siihen, etten tule näkemään kyseistä kirjettä ikinä. Yllätykseni olikin hyvinkin positiivinen kun henkilö tiskin takana näytti tällä kertaa oikeasti löytävän jotain nimelläni varustettua tietokoneeltaan. Ajokortti oli kuin olikin saapunut perille. Aivan halvaksi ei tämä muutaman tunnin keskustavierailu tullut, sillä lentokenttäbussin edestakainen matka maksoi 28 AUD ja laukun lentokenttäsäilytys vielä tuohon kympin päälle.

Siinä se vihdoin on: kansainvälinen ajokortti postituskuorineen. Suomen posti oli leimannut kuoren lähteneeksi 1.3. ja australian posti vastaanotetuksi 16.3. Pikakirjeelle luvattu maksimissaan kuuden työpaäivän toimitusaika ei siis aivan toteutunut.

Palasin lentokentälle alkuillasta ja yö kentällä meni paljolti samoin kuin aiempikin samalla kentällä viettämäni. Hieman yli kolmen tunnin lento Aucklandiin lähti Melbournesta keskiviikkona kahdeksalta aamulla. Kuljetuspalvelusta vastasi tällä kertaa Emirates, joka osoittautui koneessa sangen miellyttäväksi yhtiöksi. Kone oli siisti ja palvelu hyvää.

Sateiseen ja harmaaseen Aucklandiin saavuttiin aikataulun mukaisesti paikallista aikaa iltapäivällä, kellon siirryttyä taas kaksi tuntia eteenpäin. Aikaero Suomeen taitaa siis nyt olla yksitoista tuntia. Erillistä viisumia ei suomalainen maahan tarvitse ja rajamuodollisuudet sujuivat muutenkin sangen rennoissa merkeissä eikä ongelmia ollut, vaikka erilaisten tuotteiden, varsinkin ruokatarpeiden, maahantuonti on sangen rajoitettua ja sitä valvotaan ainakin teoriassa tarkasti.

Sateinen ja harmaa Aucklandin lentokenttä.

Vuokra-auto oli varattu netistä jo tiistaina ja perillä osoittautui, ettei kyseisellä yrityksellä ole lentokenttätoimistoa. Firma kuitenkin lähetti pikkubussin hakemaan asiakkaitaan ja muutama tunti maahan saapumisemme jälkeen meillä oli auto (noin 100 tkm ajettu automaattivaihteinen Mitsubishi) alla. Vaikka vaivalla saamani kansainvälinen ajokortti taskussani olikin, päätin olla esittämättä sitä ellei sitä erikseen vuokraustilanteessa pyydettäisi. Ei pyydetty. Auton olisi siis ainakin tästä vuokraamosta saanut suomalaisella kortilla ilman minkäänlaisia ongelmia.

Auton alkuperäinen vuokrahinta kahdelletoista päivälle oli 320 NZD (noin 200 euroa). Vuokraamossa kuitenkin selvisi, että Uudessa-Seelannissa liikennevakuutus ei ole pakollinen ja kolaritilanteessa, vaikka syy ei olisi edes oma, auton omavastuu on 3000 dollaria. Tämä peritään kaikissa tapauksissa vuokraajalta, joka saa sen myöhemmin (ehkä) takaisin kolarin syypäältä tai tämän vakuutusyhtiöltä. Tällaisissa tilanteissa summa kuulemma ”yleensä” palautuu takaisin vuokraajalle. Ei kuulostanut hyvältä. Päätimme siis tällä kertaa sijoittaa vuokra-autoon vielä 120 ylimääräistä dollaria, jolloin omavastuu tippui 250 dollariin. Kerran näinkin, varmistellen.

Maaseutuhostel. Yö täällä, kuuden hengen huoneessa, maksoi 28 NZD /henkilö (noin 18 eur). Tämä oli jonkin verran edullisempaa kuin Australiassa keskimäärin. Muutenkin yleinen hintataso vaikuttaisi ensimmäisten havaintojen perusteella suurempaanaapuria edullisemmalta.

Iltapuhteiksi ajelimme vielä muutaman tunnin ensin sateista moottoritietä ja myöhemmin sateista maantietä kohti etelää. Yöksi pysähdyttiin retkeilymajaan Waitomoon, vajaan kahdensadan kilometrin päähän lähtöpisteestä. Yleisenä suuntana tulee siis lähipäivinä olemaan etelä ja matkaa on tarkoitus ainakin alkuun taittaa päivittäin.

Tänään kuunnellaan (ja katsellaan), Australian jäädessä taakse:

David Bowie – Let´s Dance

Vaikka itse kappale ei taida mainittuun maahan juuri liittyäkään, video sen sijaan niin tekee. Post-post-modernin nykyajan valossa suorastaan hellyttävän alleviivaavaa symbolismia, muuten. Siispä: put on your red shoes and dance the blues.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Ympäri Tasmaniaa, neljäs ja viimeinen osa – Itärannikko

Ma 19.3.2012, Hobart (Tasmania, AU)

Vuokra-auto piti palauttaa tiistaiaamuna Hobartin lentokentälle, joten maanantai jäi tällä kertaa tämän Tasmanian kierroksen viimeiseksi kokonaiseksi ajopäiväksi. Käytin päivän ajellen pohjoisen suurimmasta kaupungista Launcestonista alas Hobartiin saaren itärannikkoa pitkin. Majoituksen viimeiseksi yöksi olin varannut jo ennakkoon Hobartista.

Launcestonista rannikolle siirtyminen kesti jokusen tunnin ja pääosin sankan metsän reunustama tie monine mutkineen oli jälleen kerran hyvinkin viihdyttävää ajettavaa. Jo alkumatkasta kävi ilmeiseksi, että olin tulossa matkailijoiden suosimalla alueelle. Liikenteessä nimittäin alkoi esiintyä selvästi aiempaa enemmän karavaanareita, joka näyttäisi olevan erittäin suosittu matkustusmuoto sekä Tasmaniassa että Australian mantereen puolella. Useimmat näistä, tyypillisesti matkailuautoista lienevät vuokralla ja erilaisia camper van –vuokraamoja on paljon.

Tukkirekan perässä metsäisellä tieosuudella. Puutavara näkyy Tasmaniassa olevan hieman suurempaa kaliiberia kuin kotosuomessa. Lieköhän kyydissä vain yhden puun runko.

Mäkistä ja vehreää maisemaa. Kuvassa hieman avarampi tieosuus, usein metsää kasvoi molemmila puolilla tietä.

Rannikkotie oli maisemiltaan sangen hienoa nähtävää. Tien varrelle näkyi olevan myös useampi, ilmeisesti ilmainen leirintäalue. Tiesin tällaisia alueita Tasmaniassa olevan, mutta vasta nyt, viimeisenä päivänä tulin sellaisia nähneeksi. Alueet näyttivätkin olevan kovin suosittuja ja pääasiassa täynnänsä erilaisia matkailuajoneuvoja. Hyvä hinta-laatusuhde, ilmeisesti näillä paikoilla.

Päivän aikana rannikkotietä ajaessani näin, elämäni ensimmäistä kertaa, pingviineistä (tai ainakin kovasti niiden näköisestä linnusta) varoittavan liikennemerkin. Valitettavasti kuvaa en merkistä saanut napattua. Erilaisista omituisista otuksista varoittavia merkkejä Tasmanian teiden varrella on runsaasti, eikä turhaan. Autojen yliajamia, mitä erilaisempia pienehköjä ja keskisuuria elukoita teiden varsilla tulin mielestäni nähneeksi selvästi enemmän kuin Australiassa. Elämää harvaanasutun Tasmanian sankoissa metsissä lienee siis runsaasti.

Viljelyksiä rantatieosuuden varrella.

Eräs ranta päivämatkan varrelta. Kuten vuoristojärvenkin yhteydessä taannoin, oli rantamaisemien värimaailma hieno. Ehkäpä lämpimämmässä ilmanalassa värit monesti haalistuvat ja paahtava aurinko vie niiltä terän. Täällä sen sijaan värit olivat vahvoja ja ainakin omaa silmääni kovasti miellyttäviä.

Toinen rantakuva.

Perille Hobartiin pääsin puoli kuuden aikaan iltapäivällä. Matkamittariin näytti neljässä päivässä kertyneen 1600 kilomeriä. Bensaan rahaa paloi hieman yli 150 Australian dollaria, kymmenisen dollaria sataa kilometriä kohden, siis. Vielä jäi nähtävää, sillä sekä eteläkärki että länsirannikko jäivät tutkimatta. Viikonkin olisi siis helposti saanut Tasmaniassa käytettyä pääosin vain ajamalla. Jos kiertomatkan tekisi rauhallisempaan tahtiin vaikkapa juuri asuntoautolla, siihen voisi varmaankin varata hyvin vaikkapa kolme viikkoa.

Vaikka Tasmanian kierros tulikin maksamaan jonkin verran ja epäilemättä rahaa Melbourneen viimeiseksi viikoksi jäämällä olisi säästynyt satoja euroja, sanoisin matkan olleen ehdottomasti hintansa arvoinen. Tasmania yllätti positiivisesti, vaikka en oikein tiedäkään, mitä siltä odotin. Kaiketi jotain paljon takapajuisempaa ja vähemmän kiinnostavaa ryteikköä, ehkä. Sitähän se ei sitten lainkaan ollutkaan.

Facebooktwittergoogle_plusmail