Harharetki Transnistriaan ja muita sattumuksia

La 19.10.2013, Odessa (UE)

Auton pysäköintirikkeestä takavarikoitu rekisterikilpi saatiin siis onnistuneesti lunastettua takaisin poliisiasemalta jo torstai-iltana. Kustannukset eivät päätä huimanneet, sakko nimittäin maksoi hieman yli viisi euroa. Vaivaahan tuosta tosin koitui ja ilman erään paikallisen herrasmiehen apua prosessi olisi ollut paljon vaikeampi. Asiallisia poliiseja, tosin. Ja ystävällisiä paikallisia muutenkin.

Matka pääsi siis jatkumaan eilen perjantaina. Aamu alkoi perin kummallisissa merkeissä. Olimme vuokranneet toiseksi yöksemme Chisinaussa päivävuokra-asunnon, juuri remontoidun ja siistin sellaisen. Rauhalliselta alueelta, keskustan tuntumasta. Aamutoimien ohessa yksi jos toinenkin porukasta alkoi tuntea huimausta ja heikotusta. Voima hävisi jäsenistä ja alkoi pyörryttää. Kaikki ei ollut kunnossa ja olo oli todella outo. Itse en ole moista aiemmin kokenut.

Kalpimme vikkelästi pois asunnosta raittiiseen ulkoilmaan. Vähitellen voimat palasivat, mutta jäljelle jäi loppupäivän kestänyt jäätävä päänsärky. Kaasumyrkytys? Myrkkykaasutus? Tämä ei selvinne ikinä. Minkäänlaista hajua asunnossa ei ainakaan ollut. Syömisistäkään tuo ei voinut johtua, emmehän olleet syöneet samoja ruokia. Outoa. Ja jossain määrin pelottavaa.

Päät kipeinä suuntaimme kohti Odessaa. Suorin tie Chisinausta Ukrainaan kulkee Transnistriana tunnetun yksipuolisesti itsenäiseksi julistatuneen alueen kautta. Alue haluaisi Moldovan sijasta kuulua Venäjään, mutta se ei sitä huoli. Maillahan ei nimittäin ole yhteistä rajaa. Mikään muukaan maa ei ole aluetta tunnustanut, mutta sitkeästi transnistrialaiset ovat itsensä vuodesta 1992 itsenäiseksi kuvitelleet.

Tämän alueen rajalle siis suuntasimme eikä kaikki tietenkään mennyt putkeen. Moldovalaiset eivät pidä Transnistrian aluetta itsenäisenä, joten he eivät myöskään leimaa kyseisellä raja-asemalla passeihin poistumisleimaa. Pitkällisen Transnistian viranomaisten kanssa säätämisen jälkeen – yhteinen kieli puuttui taas – selvisi, että he eivät meitä muka-maahansa huoli ilman tuota moldovalaisten antamaa leimaa. Emme siis päässeet raja-asemaa pidemmälle.

Auton tosin transnistrialaiset ehtivät tullata: 41 us-dollaria. Rahaa ei tietenkään palautettu kun selvisi, että matkustajat eivät maahan pääse. Autotulli ja ihmisten imigraatiotoimisto ovat kuulemma aivan erillisiä instansseja eivätkä voi toisiinsa vaikuttaa. Käsiä leviteltiin ja hartioita kohoteltiin. Käännyimme takaisin Moldovaan ja kiersimme koko alueen. Muistoksi Transnistriasta jäi kovin korea ja perin virallinen auton tullausasiakirja.

Pimeän jo laskuduttua olimme taas Ukrainan rajalla. Tästä rajasta mentiin läpi ilman suurempia ongelmia, vaikkakin aikaa paloi taas puolitoista tuntia.  Kovasti tärkeitä ovat nuo erilaiset dokumentit ja kaavakkeet ukrainalaisille. Tässä mielessä Ukrainan ja Moldovan välillä näyttäisi olevan vivahde-ero. Moldovan viranomaiset vaikuttavat enemmän eurooppalaistyylisiltä kun taas ukrainalainen tyyli muistuttaa jossain määrin Valko-Venäjälläkin tutuksi käynyttä neuvostohenkistä asioidenhoitoa kaavakkeineen ja leimoineen.

Lauantai kuluu Odessassa ja huomenna sunnuntaina suunnataan taas tielle. Tällöin suuntana on Romania.

18-kilven-kiinnitys

Takakilven kiinnitys perjantaiaamuna.

18-moottoritie

Moottoritie on kuuma. Chisinaun liepeillä Moldovassa.

Lähiruokaa Moldovasssa. Maataloutuotteita myydään paljon teiden varsilla.

Lähiruokaa Moldovasssa. Maataloutuotteita myydään paljon teiden varsilla.

18-transnistria-1

Transnistrian raja-asema.

18-transnistria

Siellä se olisi ollut, Tiraspol ja Transnistria.

Tämä postaus kuuluu artikkelisarjaan, joka julkaistiin alun perin tätä viisiviikkoista matkaa varten perustetussa blogissa tasan vuosi sitten. Tyylillisesti postaukset poikkeavat jossain määrin Havaintoja matkan varrelta -blogin yleislinjasta ollen jonkin verran lyhempiä ja spontaanimpia kuin mihin olen yleensä pyrkinyt. Vaan eipä anneta sen häiritä. Vaihteluhan on tunnetusti asia joka virkistää.

Facebooktwittergoogle_plusmail

Transnistria – yksi maailman kummallisuuksista

Ma 10.3.2014, Etelä-Libanon (LB)

Lupasin taannoisissa Moldova-aiheisissa mietteissäni vielä kirjallisesti palata noihin maisemiin ja ennen kaikkea mielenkiintoiseen Moldovan ja Ukrainan välissä sijaitsevaan alueeseen nimeltä Transnistria. Sanasta miestä, sarvesta härkää, kuten sanonta kuuluu. Siispä seuraavassa raportti viime syksynä kokemistamme seikkailuista tuossa maailman paljolti unohtamassa kolkassa sekä jonkin verran yleistä jaarittelua siitä, mistä itse asiassa on kysymys. Nämäkin muistelot ovat siis peräisin 19 maata käsittäneeltä automatkalta itäisessä Euroopassa.

Aloitan faktalla. Transnistria on siis vain parisenkymmentä kilometriä kapea mutta parisataa kilometriä pitkä alue Moldovan ja Ukrainan välissä. Tämä kapea maakaistale haluaisi kovasti kuulua Venäjään, mutta koska sillä ei ole maan kanssa yhteistä rajaa on ajatus geopoliittisesti ajateltuna sangen kaukaa haettu. Tämä johtikin Neuvostoliiton hajotessa 90-luvulla aseellisiin kahakoihin, joiden lopuksi Transnistria päätti julistautua yksipuolisesti itsenäiseksi Moldovasta.

Kaiketi ajatus oli tuolloin transnistrialaisten nokkamiesten mielestä hyvä, mutta se ei oikein ottanut tuulta. Aluetta ei  nimittäin ole tunnustanut yksikään valtio vielä tänäkään päivänä, ei edes Transnistrian ylin ystävä Venäjä. Yksimielisen kansainvälisen tulkinnan mukaan maakaistale kuuluu siis yhä Moldovaan. Vaan eipä se Transnistriaa näytä haittaavan, he nimittäin ovat sitkeästi kuvittelleet jo yli kaksi vuosikymmentä olevansa itsenäinen valtio. Presidentti ja pääministerikin löytyy, sekä asevoimat. Ja tietenkin myös raja-asemat ja -viranomaiset, kuten tulimme henkilökohtaisestikin huomaamaan.

Transnistria

Transnistrian alue on esitetty kuvassa vihreällä.

 

Suomen ulkoministeriö ei matkustamista alueelle suosittele, joten tietenkin päätimme sitä yrittää. Lisäksi suorin tie Moldovan pääkaupungista Chisinausta Ukrainan Odessaan kulkee Transnistrian läpi joten tunnustettava on, että ajatuksen takana oli siten myös järkiperusteita. Lähtö aamulla Chisinausta, lounas Tiraspolissa (Transnistiran pääkaupunki) ja illaksi Odessaan. Tämä oli suunnitelmamme.

Siispä ryhdyimme tuumasta toimeen. Kuudesta henkilöstä ja pikkubussista koostunut retkikuntamme käänsi aamupäivällä auton keulan Chisinausta kohti Tiraspolia. Parituntinen matka Moldovan maalaismaisemissa sujui kommelluksitta ja kaikki näytti menevän hyvin. Emme tienneet mitä odottaa. Rajamuodollisuudet – jos niitä olisi – olivat suuri kysymysmerkki.

Navigaattorin näyttäessä rajan olevan aivan vieressä törmäsimme jonkinlaiseen moldovalaiseen tarkastuspisteeseen. Naispuolinen poliisi viittoi automme pysähdyksiin ja tuli juttelemaan. Hän tiedusteli olemmeko tietoisia siitä, että olemme menossa alueelle joka ei ole Moldovan hallinnassa sekä opasti meitä ajamaan etelään mikäli Ukrainaan halusimme. Transnistrian alueen voi nimittäin kiertää eteläkautta.

Ilmaistuamme halumme jatkaa, poliisi levitti kätensä ja kohautti olkapäitään. Ulkomaalaiset autoilijat, ne kuulemma ”usually come back in hour or two”. Siis sieltä, Transnistrian tarkastuspisteeltä. Ja ajavat sitten eteläkautta. Mutta sama se hänelle olisi. Passeja ei tällä tarkastuspisteellä leimattu tai edes muistaakseni katsottu, eihän kyseessä ole Moldovan tunnustama raja eikä virallinen raja-asema.

Jatkoimme siis matkaa. Muutaman sadan metrin päässä vastaan tuli piikkilankaa ja vartiosotilaita, jotka eivät kuitenkaan menemiseemme puuttuneet, moldovalaisia kun olivat. Noin puolen kilometrin päässä törmäsimme vihdoin Transnistrian raja-asemaan. Ensimmäisellä kopilla passimme tarkastettiin epäyhtenäisiin maastopukuihin pukeutuneiden ja muutenkin hieman kotikutoisesti käyttäytyvien pyssymiesten toimesta ja pääsimme etenemään varsinaiselle raja-asemalle.

Täällä alkoikin parin tunnin byrokraattinen jahkaaminen ja tuska. Jonotimme ensin henkilötulliin, jossa täytimme maahantulolappuja kuskimme ollessa rakennuksen yläkerrassa setvimässä Suomen rekisterissä olleen pikkubussimme tullaamista maahan. Pitkällisten toista tuntia kestäneiden selvittelyjen jälkeen auton paperit saatiin kuntoon ja kaikki näytti hyvältä. Tämä maksoi muistaakseni viitisenkymmentä us-dollaria. Transnistriaan pääsy näytti jopa mahdolliselta, vaikkakin itse aloin jo tässä vaiheessa meininkiä seurailtuani epäillä, pääsisimmekö ikinä tästä muka-maasta ulos jos sattumoisin sinne sisään pääsisimmekin.

Hengailua Transnistrian henkilötullissa.

Hengailua Transnistrian henkilötullissa.

 

Siellä se olisi, Tiraspol.

Siellä se olisi Tiraspol, tien päässä. Niin lähellä mutta kuitenkin kaukana.

 

Passimme olivat kuitenkin yhä tässä vaiheessa henkilötullissa. Asioiden hoitamista haittasi yhteisen kielen puute ja autoasian selvittyä tilanne oli jonkin aikaa hyvin epäselvä: miksi emme päässeet lähtemään? Lopulta selvisi, etteivät koppalakkiset virkailijat meitä tulisi Transnistrian alueelle päästämään. Syy: passeistamme puuttui Moldovan poistumisleima. Siis se, jota moldovalaiset eivät suostu tällä Transnistrian vastaisella rajalla passeihin lyömään.

Auto olisi maahan päässyt ja tästä meille jäikin Transnistrian rajalta muistoksi perin korea asiakirja. Auton tullausrahoja ei tietenkään palautettu, eiväthän auto- ja henkilötullit kuuelmma olleet missään tekemisissä keskenään vaan täysin erillisiä instansseja. Vaikka saman kopin eri kerroksissa sijaitsivatkin.

Käännyimme siis takaisin Moldovan puolelle. Ja ajoimme eteläreittiä Ukrainaan. Moldovalainen poliisi oli ollut oikeassa.

Täysin Transnistria ei siis kuitenkaan jäänyt kokematta ja saimmepa autommekin jo parkkiin rajakoppien paremmalle puolelle. Tiraspolin lähiötkin häämöttivät horisontissa. Voitaneen siis sanoa, että kaikesta huolimatta pääsimme tallaamaan Transnistrian maaperää (ja sivumennen sanoen käyttämään sangen saastaista vessaa sillä puolen rajaa). Ja voisihan joku olla sitä mieltä, että Transnistrian syvin olemus tuli aivan riittävästi nähdyksi jo tämänlaisellakin vierailulla.

Auto ja ihmiset todistettavasti Transnistrian kamaralla. Kuvassa raja-asema.

Auto ja ihmiset todistettavasti Transnistrian kamaralla. Kuvassa raja-asema.

 

Se, että meitä ei tälle alueelle päästetty saattoi olla loppujen lopuksi ihan hyvä asia. Jälkeenpäin syvällisemmin asiaan perehdyttyäni löysin netistä useita kertomuksia siitä, kuinka matkailijoiden on ollut hankalaa – ja kallista – järjestää itsensä Transnistriasta pois.

Osaan hyvin kuvitella, että näin olisi saattanut käydä meillekin. Rajalla päivystävät mitkä lie kodinturvajoukot ja omatekoiset virkamiehet kun voinevat kiristää satunnaiselta turistilta lähes mitä tahansa heidät kerran näppeihinsä ja toimivaltansa piiriin saatuaan. Oikeusvaltion periaatteista ei tällä alueella olle tietoakaan ja pääasiallinen vallankäyttötapakin taitaa olla korruption sävyttämä mielivalta.

 

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail