Kahdeksan uutta maata ja kymmenisen viikkoa – mitä jäi käteen?

Nyt, noin viikon kuluttua paluusta, lienee sopiva aika tehdä henkinen osatilinpäätös joulukuun puolessa välissä alkaneesta ja hieman toistakymmentä maata itäisessä Euroopassa ja Aasiassa käsittäneestä reissusta. Mitä opin? Mitä jäi käteen? Mihin palaisin? Seuraavassa joitakin ajatuksia aiheesta.

Paluu arkeen. Lumitöitä tiedossa. Liputus oli kaunis ele, muttei toki valtakunnallisesti olisi tarvinnut...

Kovin talviselta, alkuun pakkasen, lumen ja yöjunien värittämältä alkumatkalta mieleen jäivät parhaiten Kiova ja Georgian pääkaupunki Tbilisi, vaikkakin sää oli jo siellä hieman Valko-Venäjää ja Ukrainaa inhimillisempi. Väittäisin tosin, että lämpötila ei kuitenkaan ollut ainoa syy siihen, että Georgia tuntui poikkeuksellisen kiinnostavalta maalta. Sinne voisin palata, kuten Ukrainaankin, olihan myös Kiova minulle jossain määrin positiivinen yllätys. Ja se Tshernobylkin jäi tällä kertaa katsomatta, joten palattavahan sinne ehdottomasti on.

Itäisen Euroopan ja Etelä-Kaukasuksen jälkeen tekemäni viiden päivän pysähdys Arabiemiraatteihin ei myöskään ollut lainkaan hullumpi koukkaus. Tähän mielikuvaan tosin saattoi vaikuttaa paljonkin ilmasto, joka vuoden vaihteen tietämillä oli Dubaissa erinomaisen miellyttävä. Tasokas hotelli ei myöskään haitannut. Mielenkiintoinen, vaikka varmaan hyvin inhimillinen ilmiö, tämä. Olen aiemminkin huomannut mieluisan majapaikan jättävän helposti leimansa mielikuvaan koko paikasta. Näin ainakin kun kyseessä ovat lyhyehköt vierailut.

Loppumatkan maista oikeastaan kaikki olivat helppoja ja miellyttäviä maita matkustaa ja vierailla. Etelä-Koreaan, Japaniin ja Taiwaniin matkustaisin mieluusti uudestaan. Tässäkin maailmankolkassa kannattaa vierailuajankohta tosin valita paremmin kuin itse sen teimme. Varsinkin kahden ensin mainitun maan kyseessä ollen talvi ei ole lämpötilojen ja sään kannalta paras vuodenaika. Välillä paleli ja tuuli kävi luihin ja ytimiin. Taiwanissa sen sijaan säät olivat jo sangen mainiot ja muutenkin tästä saaresta jäi hyvin positiivinen kuva. Säänköhän takia taas, kuka tietää.

Sokeriksi pohjalle jää, mikäs muukaan kuin Kiina. Kiina, tuo valtava valtio jossa jostain syystä olen viime vuosina tullut matkailleeksi yhteensä kuukausia. Jos joku kysyisi miksi, en oikein osaisi vastata. Suhteeni tähän maailman väkirikkaimpaan (kai se on sitä vielä?) valtioon on perin ristiriitainen. Toisaalta maan silkka koko ja kehitysvauhti on sangen vaikuttava. Tavallaan pidän myös kiinalaisesta hyvin pragmaattisesta ja toimeen tarttuvasta mielenlaadusta, joka ei omien kokemusteni mukaan tunnu pahemmin sisältävän ihmeellisiä aasialaistyylisiä kunniakäsityksiä tai kasvojenmenetyspelkoja. Suoraa porukkaa. Voisin myös jotenkin kuvitella, että kiinalainen huumorintaju saattaisi osua yhteen omani kanssa. Vaikka pelkkää arvailuahan tämä on.

Moni kiinalainen kantaa mukanaan tämänkaltaista teepulloa. Katselin tilannetta aikani ja tulin siihen tulokseen, että haluan itsekin moisen. Tämä on taiwanista ostettu pro-malli. Huolestuttavaa. Olenko kiinalaistumassa?

Mutta sitten taas toisaalta. Kiina on raskas paikka, varsinkin pidemmän päälle. Maan silkka kiinalaisuus ja –maisuus alkaa nimittäin ennen pitkää musertaa satunnaista matkailijaa henkisesti alleen, tai näin ainakin itse olen asian kokenut. Monet asiat ovat kuten länsimaissa, mutta monet eivät. Ja selvää on, että Kiina ei tule matkailijan mieleiseksi muuttumaan, pelkästään jo valtavan mittakaavansa ja väkimäärän takia. Liika on liikaa ja sitä Kiina tosiaan välillä on. Liikaa.

Kiinan pienemmät matkan aikana nähdyt miljoonakaupungit olivat juuri sitä, mitä niiden oletinkin olevan. Peruskiinaa. En voi enää edes väittää muistavani kaikkia Hong Kong – Shanghai –välille osuneiden parin miljoonan asukkaan kaupunkien nimiä. Itse Shanghai sen sijaan oli sitä mitä odotinkin, eli Kiinan kaiketi länsimaishenkisin metropoli. Pidin kaupungista, jopa paljon. Saasteista huolimatta Shanghaissa oli helpompi hengittää kuin muualla Kiinassa, niin sanoakseni.

Loppujen lopuksi Pekingin ja muiden pienempienkin kaupunkien ilmansaasteet oli kiintoisaa nähdä käytännössä, varsinaisia paljon puhuttuja Kiinan ympäristöongelmia kun en ole kokenut aiemmin varsinaisesti suuremmassa mittakaavassa nähneeni. Sääli vain ihmisiä jotka noissa kaupungeissa joutuvat tuulettomana aikana pidempiä aikoja oleilemaan, saati sitten asumaan.

Paluu sorvin ääreen.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Rautateitse Georgiasta Armeniaan

La 22.12.2012, Jerevan (AM)

Juna lähti Tbilisistä perjantai-iltana, puolisen tuntia myöhässä. Lähtöön näkyi sisältyvän monenlaista edestakaisin säntäilyä ja asioiden kovaäänistä selvittelyä asiaan kuuluvien käsiliikkeiden kera. Välähdyksenomaisesti mieleeni palasivat rauhanturva-ajat, ja kuinka silloin monesti seurailimme sivusta paikallisten puuhasteluja lakonisesti pohtien, jotta milloin menee pieleen ja kuinka pahasti tällä kertaa. Mutta eipä siinä, matkailu avartaa ja kiire ei ollut mihinkään. Eikä mitään tietenkään sattunut, kuten useimmiten ei sattunut silloin aiemminkaan.

Eräs junan makuuhyteistä (matkustajaton, ei omani). Joka paikka junan eteisistä lähtien oli täynnä yläsängyillä näkyviä hedelmälaatikoita. Sitä, mikä hedelmämuilutus tässä oli kyseessä, en osaa sanoa.

Juna kolkutteli rauhalliseen tahtiin pimeässä iltayössä kohti Georgian ja Armenian välistä rajaa, jonne lopulta saavuttiin ennen yhtätoista. Totuttuun kaavaan passit leimattiin ensin Georgian puolella, jonka jälkeen juna jatkoi noin varttitunnin Armenian raja-asemalle. Maahan tarvitaan viisumi, jota minulla ei ollut. Internettietojen mukaan sen hankkimisen rajalta piti olla yksinkertaista ja näin olikin. Turistit (meitä oli koko junassa kaksi, allekirjoittanut ja saksaslainen nuorehko nainen) ohjattiin ulos junasta viisumitoimistoon, jossa virkailija printtasi viisumit passeihin lähes liukuhihnamaiseen tahtiin. Lysti kustansi 10 us-dollaria, josta sai vielä vaihtorahaakin paikallisen tuhatlappusen.

Vaikka Georgian rajalla oltiin jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä, homma meni silti yövalvomiseksi. Yhteensä rajan ylittämiseen meni nimittäin lähes kolme tuntia. Ehkä viivyttelevät tahallaan, sillä Tbilisin ja Jerevanin välinen etäisyys taitaa olla yhteen pötköön ajettuna liian lyhyt yöjunamatkaksi. Saahan sitä noinkin pidennettyä.

Vaikka taisin aiemmin mainostaa Tbilisissä kohtaamaani englanninkielen osaamista, junassa se vaikutti hävinneen johonkin. Kukaan ei hyttikavereista (nelikymppinen isä ja varhaisteini-ikäinen poika) lähtien junahenkilökuntaan asti puhunut oikeastaan sanaakaan englantia. Kovin auttavaisia ihmiset olivat silti, ajoin liiallisuuksiin asti. Esimerkiksi konduktööri talutti minut Tbilisissä lähes kädestä pitäen vaunuosastooni ja Armenian viisumiasiaa käytiin pitkin iltaa selittämässä minulle monen henkilön voimin, kielillä joita en ymmärtänyt. Huoli siitä, ymmärränkö mennä ulos junasta hakemaan viisumini, tuntui olevan suuri. Hyvähän se on että huolehditaan, vaikka ensimmäinen Armeniassa junaan noussut rajapoliisi olisi varmasti osannut kertoa saman asian englanniksikin.

Toiminnassa oli siis hieman häsäämisen makua, mikä oli jossain määrin yllättävää. Georgiassa tapaamieni tyyli kun oli ollut minulle hyvin mieleinen. Ainakin lentokenttäkyydittäjän ja majatalonomistajan ulosannista ja yleisestä olemisesta kaikenlainen ylimääräinen meuhkaaminen puuttui tyystin, ja tulimmekin välittömästi toimeen erinomaisesti. Junan henkilökunta ja matkustajat olivat tosin armenialaisia. Lieköhän kansakuntien välillä noin suuri ero, vai olivatko kyseessä vain henkilökohtaiset erot kohtaamieni ihmisten välillä, mietin. Itse junan kansallisuudesta en tiedä, mutta se oli selvästi nuhjuisempi ja kaiketi vanhempikin kuin aiemmat tällä matkalla kohtaamani yöjunat.

Jerevanin rautatieasema aamun harmaassa valossa.

Myöskin aamulla kuvattua kaupunkinäkymää. Huomaa jenkkihenkinen Coca-Cola -mainos elementtikolossin päätyseinässä.

Juna saapui Jerevanin asemalle ennen auringon nousua, aamulla seitsemältä. Asema oli sangen juhlallinen, mutta hieman rapistunut ja kalsa paikka. Kirkkomaista asemahallia ei lämmitetty, eikä siellä ollut pankkiautomaattia lukuun ottamatta minkäänlaisia palveluita. Osa valoista sentään paloi. Muutenkaan kaupungin tekemä ensivaikutelma ei ollut kovin mairitteleva. Matkalla asemalta guesthouseeni rakennettu ympäristö näytti melko rähjäiseltä, eikä enää menneen maailman romanttisella vaan pikemminkin masentavalla tavalla sellaiselta. Myöskään missään kaupungissa aiemmin tällä matkalla en ole nähnyt tieliikenteessä yhtä paljon Lada- ja Volga-merkkisiä autoja ja yleisemminkin vanhaa neuvostovalmisteista kalustoa. Muuttuuko vaikutelma parin seuraavan päivän kuluessa – saapa nähdä.

Tänään kuunnellaan:

System Of A Down – Hypnotize

Koska tämä yhtye on ensimmäisiä, jotka minulle tulevat armenialaisista sukujuurista mieleen. Kaverit ovat muuten sangen hyvä otos siitä, minkä näköistä porukkaa täällä kaduilla kuljeskelee, siis ilman noita rokkipartoja- ja tukkia. Toinen maasta mieleen tuleva populaarikulttuurista tuttu ja tunnettu armenialaislähtöinen henkilö on hömppätähti Kim Kardashian perheineen. Kumpikaan porukka ei liene tosin maassa ikinä asunut.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Georgian pääkaupunki Tbilisi

Pe 21.12.2012, Tbilisi (GE)

Nimi Georgia, tai ehkä oikeammin Gruusia, on herättänyt minussa vahvoja mielikuvia niin kauan kuin muistan. Mielikuvia valkopartaisista lammasnahkaturkeissaan vuoristomaisemissa istuskelevista terveistä yli 120-vuotiaaksi väitetyistä ukoista. Jotka syövät jogurttia. Niin, jogurttia. Ilmeisesti mainosmiehet ovat päässeet pääni sisälle vaikutusalttiissa iässä. Pyöriköhän tuollaisia mainoksia joskus jossain vai kuvittelenko kaiken.

Vuoristot jäivät kuitenkin tällä kerralla väliin vierailluni keskityttyä vain maan pääkaupunkiin Tbilisiin. Pitkästä aikaa täytyy todeta, että tulin löytäneeksi kaupungin joka ei oikein täysin vertaudu mihinkään aiemmin vierailemaani. Paikka on selvästi muinainen ja historian, ja ehkä myös kulttuurien, päällekäisiä kerrostumia aistii ympärillään usein hieman rähjäisessä ympäristössä kuljeskellessaan. Historian ja sivistyneen rappioromantiikan ystävälle tämä on aivan oikea paikka. Ehkä jollain tavalla verrokkeina tulivat mieleen Portugalin Porto ja Makedonian Skopje. Talon toinen pää saattaa olla romahtanut ja toisen pään savupiipusta nousee savua.

Vanhaa kaupunkia. Majoitukseni ole tässä lähellä.

Näkymä sivukadulta Tbilisissä. Olisikohan tämä nyt sitten sitä rappioromantiikkaa.

Kirpputori kadun varressa. Näitä oli paljon ja ihmiset näyttivät kaupustelevan lähes kaikkea mahdollista käytetyistä työkengistä lähtien. Taitaa olla monella rahasta pulaa.

Keskuskatujen kansallisia muistomerkkejä ja rakennuksia tosin on kunnostettu ja kunnostetaan ahkerasti, mutta työ on selvästi jäljessä esimerkiksi Kiovasta. Taitaa rahaakin puuttua, maa kun on pieni ja lienee köyhähkö, vaikka sekä maan presidentti että pääministeri ilmeisesti ovatkin huippukoulutuksen saaneita, ulkomailla aiemmin vaikuttaneita ja siellä omaisuuden ansainneita monimiljonäärejä.

Mutta, pikku hiljaa asiat edennevät. Ilmeisesti georgialaiset ovat aika yhtenäinen kansakunta ja kansalliinen identiteetti on aika selkeä. Eikä tämä ole ihme, ulottuuhan maan ja kansan historia jo ajalle ennen ajanlaskumme alkua.

Mutta löytyypä jotain moitittavaakin, kuten esimerkiksi liikenne. Jalankulkija nimittäin jää Tbilisissä auton alle ellei väistä sitä. Autot eivät anna jalkaisin kulkevalle yhtään tilaa, tuntuupa jopa siltä, että kuskit tietoisesti välttävät katsekontaktia tien ylittäjien kanssa ja katselvat vain muualle. Pysähtyminen ei tule kuuloonkaan. Autoja on paljon ja torvet soivat, joten katujen ylittäminen on usein yhtä tuskaa.

Pääkatujen tuntumassa rakennettu ympäristö oli viimeistellympää. Huomaa paikallisaakkosin kirjoitettu McDonaldsin teksti.

Valtakunnan ykköskatu Rustaveli Avenue oli iltaisin valaistu sangen näyttävästi.

Päätin taittaa välin Tblisi – Jerevan rautateitse. Tbilisin päärautatieasema näyttää ulkoa melkoiselta betonihirvitykseltä, mutta yllätyksekseni se oli sisältä täysin remontoitu moderniksi kauppakeskukseksi. Lipun ostaminen yöjunaan sujui melko helposti. Asemalla tosin ilmeni liikenteen lisäksi maan toinen, sanoisinko epäeurooppalainen piirre: täällä ei näköjään osata jonottaa. Enpä muista, missä viimeksi olisi tämä homma ollut näin hankalaa. Toimintamallina näytti olevan yht’aikainen tiskille tunkeminen. No tästäkin selvittiin. Tosin suomalaisesta lienee aina häiritsevää hoitaa asiaansa uteliaiden silmien ja korvien kaikilta puolin tiiviisti, tässä tapauksessa vartalotuntumalla ympäröimänä.

Georgiassa on oma kieli, jota kirjoitetaan omin perin omaperäisin aakkosin. Monesti tekstit ovat myös englanniksi, mutta eivät aina. Esimerkiksi asemalla aivan kaikki informaatio ei ollut täysin selkeää. Monet tuntuvat kuitenkin puhuvan, tai ainakin ymmärtävän englantia. Sanoisinkin, että vain englantia taitavalle  kommunikointiongelmat ovat ainakin Tbilisissä selvästi Venäjää pienempiä.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Georgiaan

To 20.12.2012, Tbilisi (GE)

Eilinen kolmetuntinen lento Kiovan hieman jo nuhjuiselta kansainväliseltä lentokentältä lähes uudelle lasipalatsimaiselle Tbilisin kentälle Georgiaan sujui ilman ongelmia, ellei ellaiseksi lasketa puolentoista tunnin myöhästymistä. Lennon operoi Ukrainan kansallinen lentoyhtiö ja kone oli sangen siisti ja uudehkon oloinen. Tarjoilu lennolla ei tosin ollut häävi, vain lasi vettä. Viisumia ei suomalainen Georgiaan tarvitse.

Jälleen sekä matkalla lentokentälle (lentokenttäbussi rautatieasemalta, 2 eur), että itse kentällä huomioni kiinnitti monien paikallisten tapa nukahtaa välittömästi liikennevälineisiin ja odotusalueiden penkeille. Liekö ukrainalainen elämänmeno perin väsyttävää vai kansa vain kovin tehokasta ja käytännöllistä, en tiedä. Unista tuhinaa tai suoranaista kuorsausta kuitenkin kuuli taajaan.

Ukrainan yllä, matkalla kohti itää ja Tbilisiä.

Tbilisissä oli suojasää, mikä oli perin virkistävää useamman pakkaspäivän jälkeen. Taksikuskilta kuulin muun muassa, että Georgiassa on seitsemän erilaista ilmastollista aluetta. Kiintoisaa. Lisäksi puhuttiin politiikkaa. Suomi ilmeisesti tunnetaan melko hyvin Georgiassa ja sitä käytetään esimerkkinä pienestä maasta, joka on pystynyt menestymään Venäjän rajanaapurina. Suomen menestyksellistä puolustustaistelua talvisodassa on kuulemma käytetty kovan linjan poliitikkojen puheissa perusteena sille, että Georgiankin pitäisi laittaa Venäjän kanssa toimiessaan kova kovaa vastaan. Suomi kun puolustautui ja nyt sillä menee hyvin. No, ehkei se noin yksiselitteistä ollut. Vaikeita vuosikymmeniä ja melkoista poliittista nuorallatanssia siihen väliin kun mahtui Suomen tapauksessakin.

Neuvottelujen ja diplomatian tie se paras lienee, sovimme, ja pääsin perille ennalta varaamaani hostelliin Tbilisin vanhassa kaupungissa. Hostellit näyttävät usein olevan täällä päin maailmaa olevan pieniä, koostuen usein vain yhdestä suuresta kerrostaloasunnosta tavallisessa asuinkerrostalossa. Näin näytti olevan Kiovassa ja nyt myös Tbilisissä majapaikkani paljastui vastaavanlaiseksi. Kovin suuri se ei siis ollut.

Sangen viihtyisä huone Tbilisissä (~30 eur/yö). Talo on vanha, joten huoneet ovat nelisen metriä korkeita.

Olin varannut paikan neljän hengen dormista, jonka muut sängyt (ja itse asiassa lähes koko hostellin) olivat jostain syystä miehittäneet kiinalaiset vieraat. Paikan omistaja tarjosi minulle lisähintaan peruutuksen takia vapautunutta yksityihuonetta, mutta mikäpä kiinalaisissa huonetovereissa on vikana, ajattelin. Mennessämme katsomaan dormihuonetta yksi näistä mainituista kiinalaisista marssi käytävällä vastaan sytytetty sätkä suussaan. Tässä vaiheessa ajattelin uudestaan. Ankara kaikissa tiloissa tapahtuva tupakointi, alinomainen syljeskely ja muut Kiinassa tutuksi käyneet perinnetavat palasivat mieleeni. Siispä tingin hieman yksityishuoneen hinnasta ja otin lopulta sen. Kiinan meininkiä saanee taas nähdä tarpeeksi tammikuussa.

Tänään kuunnellaan:

Ray Charles – Georgia On My Mind

same same, but different. Georgia, that is…

 

Facebooktwittergoogle_plusmail