Teidelle ja sieltä alas

Ti 25.11.2014, Puerto de la Cruz, Teneriffa (ES)

Teneriffan keskellä sijaitsee siis 3718 metriä korkea Teide –niminen tulivuori. Kuten aiemminkin tuli todettua, vuorta ympäröi myös kansallispuisto. Yhdessä nämä muodostavat sangen suositun turismikohteen, mikä ei olekaan ihme. Helppouteen on panostettu.

Lähes vuoren huipulle asti pääsee köysiratateitse. Kyyti kestää kahdeksan minuuttia ja lipun voi ostaa joko molempiin suuntiin taikka sitten vain toiseen. Hintaan lippuvalinnalla ei näemmä ole vaikutusta. Meno-paluu on samanhintainen kuin kaksi yhdensuuntaista matkaa (13 euroa/ suunta). Hissille kannattaa hakeutua heti yhdeksän jälkeen aamulla. Myöhemmin päivällä rata on nimittäin sangen kansoitettu ja molemmissa päissä saa kaiketi valmistautua henkisesti seisomaan jonossa, unohtamatta tietenkään alaaseman pysäköintiongelmaa.

141125_Teide-1

Teleferico ylös vuorelle.

141125_Teide-2

Siinä ollaan. Tästä ei kuitenkaan menty alas, taustalla nimittäin Pico Viejo.

Teiden varsinaiselle huipulle kiivetäkseen tarvitsee erillisen luvan. Tätä lupaa on haettava etukäteen ja sen voi tehdä myös internetissä, täällä. Jos vuoren huipun ja kraaterin haluaa omin päin nähdä, kannattaa olla liikkeellä ajoissa. Me emme olleet. Luvat oli näemmä myönnetty loppuun paitsi vierailupäivänämme, myös pariksi viikoksi eteenpäinkin. Huippu jäi siis näkemättä. Näitä lupia näytettiin jopa tarkastettavan huipulle johtavan polun alapäässä, joten ylös lienee turha yrittää myöskään livahtaa vaivihkaa. Pikaisemmalla aikataululla luvan voisi ehkä saada jonkun matkanjärjestäjän kautta. Ehkä. Tätä vaihtoehtoa en kuitenkaan selvittänyt.

Teidelle kiipeäminen näkyy olevan sangen suosittu kansanhuvi. Asiaa pohdittuamme päätimme tällä kertaa ottaa homman varman päälle ja tulla vuorelta jalan alas. Kiipeileminen sai siis jäädä tällä kertaa muille. Urakka köysiradan yläpään asemalta takaisin alas auton luo kesti kokonaisuudessaan nelisen tuntia. Alkumatkaa värittivät tuliperäiset kivilajit ja jyrkempi polku. Loppumatka sen sijaan kuljettiin jossain määrin vähemmän jännittävässä maisemissa maastoautotietä pitkin.

Kokonaisuudessaan reitti – vaikka sen vain alas kapusimmekin – ei vaikuttanut niin raskaalta kuin ehkä olisi voinut kuvitella. Vastaantulijoita reitillä olikin, jälleen, välillä ruuhkaksi asti. Ryhmät kuitenkin olivat pieniä. Jos eri kansallisuuksien harrasteista pitäisi tämän vuorireissun perusteella tehdä päätelmiä, näyttävät saksalaiset olevan kovin ahkeria kiipeilijöitä. Suuri osa vuorta vastaan tulleista nimittäin vaikutti tulevan tältä kielialueelta ja lisäksi olevan keski-iältään jo melko varttunutta porukkaa.

Reittejä alas huipulta tulee ainakin kaksi. Valitsimme tällä kertaa näistä suositummaksi ja jossain määrin helpommaksi mainitun, Montana Blancan kautta kulkeneen polun. Toinen reitti olisi kulkenut Teiden viereisen toisen huipun (Pico Viejo) sivuitse ja se oli puiston kyltityksessä määritelty astetta tätä toista vaihtoehtoa hankalammaksi.

Pico Viejo ja sitä sivuavat polut jäivät siis seuraavaan kertaan. Teidellä nähdyn perusteella voisin kuitenkin sitäkin pitkin alas vuorelta yrittää. Tai jopa ylöskin, miksipä ei. Huolimatta tauluissa esiintyneestä vaativuusluokasta ”high” ei reitti Montana Blancan kautta loppujen lopuksi mitenkään erityisen hankala ollut. Suurimmat haasteet lienevät olleen välillä jalkojen alta pois luistaneet pikkukivet. Itse polku oli oikeastaan koko matkan hyvin selkeä eikä eksymisvaaraa nähdäkseni ole.

Toki ylöspäin kiipeäminen vaatii pohje- jalkalihaksilta enemmän kuin alas laskeutuminen, mutta tästä huolimatta uskoisin, että keskimääräinen tervejalkainen ihminen tuostakin urakasta selviää. Aikaa kannattaa tosin tällöin varata tunti tai pari alastuloa enemmän. Liikkeelle kannattaa myös lähteä aikaisin ja varmistaa, että köysirata on auki. Se nimittäin voidaan sääolosuhteiden vuoksi sulkea. Eikä ihme, satoihan Teidelle juuri lunta. Sitä siellä ei vielä pari päivää sitten ollut.

141125_Teide-3

Vulkaanista kivikkoa sekä polku alas.

141125_Teide-4-Altavista

Vuoristomaja Altavista (3260 m) Montana Blancan reitin varrelta. Täällä pystyy myös yöpymään.

141125_Teide-5

Näkymä hieman alempaa reitiltä.

141125_Teide-6

Muita kulkijoita.

141125_Teide-7

Teide ja autoja. Niitä saarella on kuulemma enemmän kuin ihmisiä. Taustalla häämöttää köysiradan ala-asema.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Saari nimeltä El Hierro – maailman laidalla

Pe 21.11.2014, Valverde, El Hierro (ES)

El Hierro. Kanarian saarista läntisin ja pienin, epäilemättä myös vähiten tunnettu. Ennen Amerikan löytymistä sitä pidettiin tunnetun maailman läntisenä ääripisteenä ja tuolloisten karttojen nollapituuspiiri kulki saaren kautta. Täältä länteen oli vain tuntematon. Maailman laita. Planeetta Pluto. Kiinnostava paikka siis, paikka jota piti päästä katsomaan.

El Hierrolle pääsee sekä laivalla että lentäen. Teneriffalta jonkinasteinen autolauttakatamaraani kulkee saarelle vajaa kolme tuntia ja maksaa henkilöltä noin 50 euroa suunta. Valitsimme tämän vaihtoehdon. Henkilölipun hinnan huomioiden auton mukana kuskaaminen olisi ollut huomattavan halpaa. Tämä ei kuitenkaan onnistunut koska harvat vuokrayhtiöt sallivat autonsa viemisen vuokraussaaren ulkopuolelle ja – kuinka ollakaan – Teneriffan menopeli oli vuokrattu juuri tällaiselta saarenvaihdon kieltävältä yritykseltä. Siispä jouduimme merimatkalle jalan.

Saaren pienuuden huomioon ottaen oli hieman arvoitus kuinka vajaan kymmenen kilometrin päässä pääkaupungista sijaitsevasta satamasta pääsee pois kahdeksan jälkeen illalla. Perillä olikin perin hiljaista, mutta muutama taksi pimeän satamarakennuksen edessä kuitenkin päivysti. Siirtyminen autotta pääkaupunki Valverdeen sujui siten loppujen lopuksi ilman suurempia hankaluuksia. Asioilla on tapana järjestyä. Niin kävi nytkin.

El Hierron unelias pääkaupunki Valverde.

Tienäkymää saaren länsireunalta.

141121-el-hierro-1

El Hierron unelias pääkaupunki Valverde.

Valverden katuja torstaiaamuna.

Valverden katuja torstaiaamuna.

Kieltämättä kätevämpää olisi kuitenkin ollut ajaa lautasta ulos omalla autolla. El Hierrolle (tai muille pienemmille Kanarian saarille) lyhyeksi aikaa matkaaville suosittelenkin ehdottomasti tätä vaihtoehtoa. Tietääkseni ainakin Cicar –niminen vuokraamo sallii saarenvaihdon. Firman tarroilla sekä jonkun muun saaren tunnuksilla varustettuja autoja näkyi ajoittain myös Tenerifalla, joten asian ovat näemmä hoksanneet muutkin liikkuvaisuuteen taipuvaiset matkailijat.

Satamasta pois pääsyn ohella juuri autottomuus El Hierrolla huolestuttikin hieman etukäteen, ilman autoa kun pienen ja vähäkansoitetun saaren tutkiminen olisi auttamatta jäänyt kovin vähiin. Muutama suurempi vuokraamo oli nimittäin vastannut tiedusteluihin kieltävästi: ei autoja, kaikki vuokrattu. Asia kuitenkin hoitui lopulta helposti Valverdessä hotellinomistajan ystävällisellä avustuksella. Mies soitti yhden puhelun ja puolen tunnin kuluttua meillä oli auto alla, vieläpä edullisempi sellainen kuin nettivarausjärjestelmien kautta olisi ollut hankittavissa. Kätevää. Ja ystävällistä.

Sataman ensivaikutelmat eivät olleet vääriä, hiljaista El Hierrolla toden totta on ollut. Tyhjät tiet. Vastaan ei juuri muita autoja tule ja vähistä vastaantulijoistakin moni näkyy olevan kaltaisemme turisti vuokra-autolla. Puolikin tuntia saattoi helposti vierähtää ilman minkäänlaisia liikennetilanteita. Kumma kyllä, teillä ei myöskään ole maantiepyöräilijöitä, joita Tenerifalla on ajoin riesaksi asti kapeiden serpentiiniteiden ylämäkiliikennettä hidastamassa. El Hierrolla luulisi ajamisen olevan miellyttävämpää. Ehkä saarta ei vielä ole tässä mielessä löydetty.

Turismi ei ole siis näemmä saanut vielä sanottavaa jalansijaa saarella. Väittäisin, että tämä näkyy myös paikallisissa asukkaissa. Tekemisen tahti on rauhallinen mutta ystävällinen ja maanläheinen. Mihinkäs sitä maailman äärilaidalla kiire olisi, semminkin kun suuret turistimassat El Hierrolta puuttuvat. En ihmettele lainkaan jos vaikkapa Teneriffan paikallisväestö tuntuu ajoittain jossain määrin tympeämmältä. Valtavat matkailijamäärät kaiketi kyynistävät helposti vahvemmankin sielun.

Maisemia saaren keskeltä.

Maisemia saaren keskiosista. Sää oli hyvin vaihteleva.

141121-el-hierro-7

Erään vaellusreitin alku.

Yleisesti ottaen El Hierro on ollut siis sangen virkistävä kokemus. Ero Teneriffaan on melkoinen, jos ei kuin yö ja päivä, niin melkein. Kaikille rauhallisemmasta menosta ja tunnelmasta pitäville voin suositella saarta ehdottomasti. Kiintoisaa on nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä El Hierrostakin tulee jonain päivänä suurempien Kanariansaarien kaltainen massaturismikeskus. Tällä hetkellä se on kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä. Kannattaa siis mennä itse katsomaan ennen kuin myöhäistä.

Itse näkisin saarella potentiaalia jonkinlaiseen luonto- ja ekoturismiin. Merkittyjä kävelypolkuja näytti olevan melkoisesti. Kävelijät näiltä kuitenkin ilmeisesti vielä pääosin puuttuvat. Vielä siis ehtii, niin halutessaan.

141121-el-hierro-4

Näillä main sijaitsi aikoinaan tunnetun maailman läntinen ääripiste.

141121-el-hierro-9

Saaren käytännössä asumatonta länsirannikkoa.

jj

Rakennuskantaa.

Aurinkoista ja metsäistä itärannikkoa.

Aurinkoista ja metsäistä itärannikkoa.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Teneriffan luonnonihmeitä, osa 2 – Teiden kansallispuisto

Ke 19.11.2014, Villaflor, Teneriffa (ES)

Teneriffan matkailu jatkuu. Edellisen jutun teemassa pysyäkseni, vuorossa on tällä kertaa saaren keskellä oleva, lähes neljä kilometriä korkean tulivuori Teiden ympärillä sijaitseva kansallispuisto.

Noin kahden kilometrin korkeudessa sijaitsevalle vuorta ympäröivälle ylätasangolle pääsee montaa eri tietä pitkin – ja eri puolilta saarta – ongelmitta autolla. Tiet ovat hyviä. Ja maisemat hienoja, vaikkakin Teidelle ajaessa joutuu näemmä usein läpäisemään pilvikerroksen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että osa matkasta kuluu vaihtelevan paksuisessa sumussa. Alhaalta, rannikolta päin katsoen säätä ylhäällä ei siten voi aina ennustaa. Synkkien pilvien yläpuolella paistaa usein, vai uskaltaisinko sanoa lähes aina, aurinko.

Kansallispuiston maastossa kulkee paljon erilaisia sangen hyvin merkittyjä kävelyreittejä. Muutamaa niistä tuli kokeiltuakin ja ainakin luokitusasteen ”helppo” saaneilla poluilla käveleminen oli perin vaivatonta, ja ellei maisemallisia arvoja oteta huomioon, jopa tylsähköä. Suurempi vastustasokaan ei olisi ollut pahitteeksi. Sitäkin Teiden maastosta toki löytyy. Itse vuorelle voi nimittäin kiivetä useampaakin reittiä.

Mutta sitten toisaalta, kovasti on ihmisiä Teidenkin ympäristössä. Aivan kuten Mascan kanjonissa. Aivan kuten koko saarella. Hieman ristiriitaistahan se on jos luonnonpuistossakin joutuu etsimään parkkipaikkaa kuin Sellon kauppakeskuksen parkkihallissa joulunalusviikonloppuna konsanaan. Toisaalta todettakoon, että kävelypoluille poistuminen vähensi ruuhkan tunnetta merkittävästi. Useimmat päiväretkeilijät kun eivät taida kovin kaukaksi teistä taikka bussistaan erkaantua.

Itse Teiden vuorelle pääsee paitsi kiipeämällä, myös köysirataa pitkin. Suosittu aktiviteetti tämäkin, täällä. Siitä – ja itse vuoresta – lisää myöhemmin.

141118-teide-1

Huipulla! Tai ainakin lohkareen päällä tien sivussa.

141118-teide-4

Metsäistä maastoa puiston laitamilta.

141118-teide-5

Tiet niin Teiden maastossa kuin koko Teneriffallakin ovat sangen hyviä.

141118-teide-2

…ja opasteet selkeitä.

141118-teide-6

Eräs poluista.

141118-teide-3

Maisemia Teiden ylätasangolta.

Itse Teide.

Itse Teide.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Teneriffan ihmeitä, osa 1 – Mascan kanjoni

Ma 17.11.2014, Vilaflor, Teneriffa (ES)

Teneriffan luoteiskulmassa, melkoisen serpentiinitien varrella, sijaitsee kylä nimeltä Masca. Kylä on sinällään turistien (ja ilmeisesti myös matkanjärjestäjien) suosima päiväretkikohde, mutta sieltä lähtee myös esitiedoissa kolmituntiseksi mainitun vaelluksen tai kävelyn – miten moista reippailua sitten haluaa kutsuakaan – lähtö- taikka päätepiste. Reitti kulkee Mascasta aikojen saatossa veden muokkaamaa rotkoa pitkin meren rantaan ja sen voi kävellä molemmin päin, tai halutessaan tietenkin myös edestakaisin.

Sumuinen Masca tieltä kuvattuna. Vuorten välissä häämöttää meri.

Tätä koitosta lähdimme suorittamaan mekin. Sää oli alkuun jossain määrin sateinen, tai oikeammin pilvet laaksossa roikkuivat sangen matalalla. Selvää kuitenkin oli, että ilma oli kirkastumassa. Vuokra-auto jäi siis kylään – lähes lailliseen parkkiin, autoja oli nimittäin parkissa kylän tietämissä ruuhkaksi asti – ja lähdimme suunnistamaan kohti merta. Matkan edistyessä sääkin selkeni pian.

Reitti osoittautui seuraavan vajaan kolmen tunnin aikana sangen kiintoisaksi. Ennakkotiedoissa mainitusta mahdollisesta korkeanpaikankammosta ei matkan varrella tarvinnut kärsiä, mutta aivan puistokävelystäkään ei ollut kyse. Aika ajoin kivien välissä jumpatessa sai nimittäin käyttää käsiäänkin ihan tosissaan. Hikikin tuli vaikka ei varsin kuuma ollutkaan.

Yksin kanjonissa ei tarvinnut kävellä. Muita tuli vastaan säännöllisin väliajoin ja joskus suuremman vastaantulijaryhmän kyseessä ollen polun kapeammissa kohdissa vuoroaan sai jopa odotella. Kovin häiritseväksi tämä ei kuitenkaan muodostunut ja pääosin matkaa sai taittaa ruuhkatta. Seesteistä luonnonrauhaa tässä mielessä Mascasta – tai muualtakaan Teneriffalta – ei taida kuitenkaan helposti löytää. Lieköhän tämä muuttunut. Edellisellä vierailullani Mascan maastossa muistelen muita kulkijoita olleen vähemmän. Mutta ehkä kuvittelen.

Alkumatkan maisemaa.

Alkumatkan maisemaa.

Vertikaalimaisemaa.

Vertikaalimaisemaa.

Loppu häämöttää. Aurinko pasitaa mereltä kanjoniin.

Loppu häämöttää. Aurinko pasitaa mereltä kanjoniin.

Reitin päätepisteessä rannalla ei varsinaisesti ole minkäänlaisia pysyviä palveluita tai asutusta, mutta perille päässyttä reippailijaa tervehtivät silti jopa kahden eri veneyhtiön työntekijät, sekä kylmälaukusta erilaisia juomia myynyt pienyrittäjä. Parinkymmenen minuutin venematka takaisin sivistyksen pariin ja Los Gigantesin satamaan maksoi 10 euroa per matkustaja, eikä sitä näemmä tarvitse varata ennalta. Veneitä edes takaisin kulkee kuulemma koko ajan. Helppoa.

Muita kyydin odottelijoita rannalla oli ehkä parisenkymmentä, joten yksin rannallakaan ei tarvinnut palloilla. Kivikon lisäksi perillä näytti olevan pieni uimarantakin. Tämä jäi tosin tällä kertaa testaamatta.

Los Gigantesista takaisin auton luokse retken alkupisteeseen pääsi taksilla. Puolituntinen matka pitkin vuoristoteitä maksoi hieman päälle parikymppiä. Kuski laittoi mittarin päälle sen enempiä kyselemättä. Uskoisin taksikuskien ajavan samaa väliä sangen usein. Kuulemma matkan voi taittaa myös bussilla, mutta tämä edullisempi vaihtoehto jäi kuitenkin tällä erää väliin. Seuraavan lähtöön olisi nimittäin ollut lähes kaksi tuntia.

Vastaavaa reissua suunnittelevan kannattanee ottaa vene- ja taksi- tai bussikyytiä tarvitessaan yhteyttä venekyytejä operoiviin yrityksiin. Uskoisin, että näiltä toimijoilta saa kätevästi jonkinlaisen yhdistelmälipun ja pystyy siten säästämään muutaman euron.

Tällaista perin perinteistä turismia tällä kertaa, kera tyyliin sopivin nuhruisin valokuvin. Kanjoni ei oikein suostunut kuvattavaksi.

Päätepiste. Kuvassa myös taksivene.

Päätepiste. Kuvassa myös taksivene.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail