Ukrainasta Transnistrian läpi Moldovaan

Ma 11.9.2017, Chisinau (Moldova)

Transinistria on merkillinen epävaltio Ukrainan ja Moldovan välissä, jonne meitä ei nelisen vuotta sitten päästetty vaikka kuinka yritimme. Raportti tuosta seikkailusta ja tarkempaa tietoa tämän entisen Moldovan maakunnan historiasta löytyy tämän linkin takana olevasta postauksesta. Tuon jälkeen tämä meitä kengässä hiertävän kiven tavoin vaivannut asia saatiin lopulta päätökseen eilen. Ajoimme nimittäin Transnistrian vihdoin menestyksekkäästi läpi.

Kaikki meni verraten hyvin. Prosessi oli oikeastaan kutakuinkin samanlainen kuin ”normaaleilla” Euroopan unioniin kuulumattomien entisen Neuvostoliiton valtioiden rajoillakin. Edellisen kerran kyykytyksestä emme tällä kertaa joutuneet kärsimään. Tämä oli jossain määrin yllätys, olivathan kokemuksemme karuja. Ehkä Transinstria on paljon helpompi ylittää Ukrainasta Moldovaan päin (yritemmehän samaa viimeksi samaa toisesta suunnasta), ehkä ajatkin ovat muuttuneet ja toiminta kehittynyt. Joka tapauksessa ennakkojännityksemme osoittautui turhaksi.

Kulkuneuvoista ja papereista. Olimme liikkeellä suomalaisella ja suomeen rekisteröidyllä 30 vuotta vanhalla linja-autolla. Tästä matkustusmuodosta ja ajopelistä kiinnostuneet löytävät tarkempia tietoja Pikavuoro maailman ympäri -projektin blogista. Kydissä oli yli kaksikymmentä suomalaista ja meillä kaikilla oli yhtä lukuunottamatta Suomen passi. Yksi matkusti Ruotsin passilla. Suomalaiset taikka Ruotsalaiset eivät tarvitse viisumia Ukrainaan eivätkä Moldovaan, joten sen kummempia ennakkojärjestelyjä Transnistrian läpi kulkenut reittivalintamme ei vaatinut. Myöskään Transnistria ei vaadi dokumenttien suhteen erityisvalmisteluja.

Ukrainan ulosmenoraja oli oikeastaan prosessin hitain vaihe. Siellä meni usemapi tunti, joka tosin taisi johtua ainakin osittain kulkuneuvomme koosta ja porukan suuruudesta. Neljä matkustajaa oli lentänyt Kiovaan ja noussut kyytiin vasta sieltä, joten autossa oli enemmän ihmisiä kuin Ukrainaan tultaessa. Matkustajalista ei täsmännyt. Tämä oli kuulemma Ukrainan lain vastaista ja ehdottoman väärin. Kuinkas muutenkaan, ihan järkevältähän moinen sääntö kuulostaa, ainakin jonkinlaisessa reaalisosialistessa todellisuudessa. Mutta tämä oli lopulta pikkuseikka ja näkyi lähinnä vain rajamiesten ärtymyksenä. Matkatavarat piti kantaa tullirakennukseen läpivalaistavaksi, mutta lopulta pääsimme jatkamaan rajajoen yli Transnistrian tullikopille.

Ukrainan raja-asema.

Transnistrian tulli yllätti meidät. Rajalla päivystivätkin ihan oikeat tullimiehet ja rajamuodollisuudet olivat muutenkin ihan normaalin oloiset. Raja-aseman rakennukset olivat myös uskottavan oloiset. Ei mitään epämääräisyyksiä kuten edellisellä kerralla. Jos Transnistrian kiistanalaisesta asemasta ei olisi tiennyt, olisi voinut helposti kuvitella tulevansa Ukrainasta sen ihan tavalliseen naapurimaahan.

Istuimme autossa. Passit kerättiin pois ja ne palautuivat meille puolen tunnin odottelun jälkeen ilman leimoja. Jokainen tosin sai oman tulostetun lipukkeen, jossa kerrottiin paljonko meillä oli aikaa poistua Transinstrian alueelta. Sitä oli tasan kymmenen tuntia. Passien palautuminen oli niin nopeaa, että ne varmaankin luettiin koneellisesti. Vaikuttavaa. Systeemit näyttivät olevan paremmat kuin Ukrainan puolella. Auton kilometrilukema tarkastettiin myös. Saisimme ajaa alueella viisikymmentä kilometriä. Tarkkaa ja valvottua hommaa.

Aikaraja ei ollut ongelma, mutta kilometrirajoitus alkoi ahdistaa meitä ajaessamme kohti Chisinauta. Transnistrian alue ei meinanannut loppua millään, ja vaikka teimme päätieltä vain yhden ainoan, enintään kilometrin poikkeaman, oli sallitusta matkasta lopulta rajapuomille päästyämme jäljellä vain yksi kilometri. Tarkkaan Transnistrian sääntöjä laativat tiensä tunsivat. Alueelta poistuminen sujui kuitenkin nopeasti ja helposti, eikä kukaan esimerkiksi tullut autoon tarkastamaan kilometrimäärää. Olimme ihmeissämme. Näinkö helpolla Transnistria meidät päästi?

Ilta oli jo hämärtynyt kun ajoimme virallisen Moldovan puolelle. Täällä ei raja-asemaa ollut, sillä eihän Moldova eronnutta maakuntaansa itsenäiseksi, tai edes autonomiseksi, tunnusta. Sotilaita ja poliisistoppi siellä kuitenkin oli. Nämä olivat samat kuin edelliselläkin kerralla. Olimme käyneet samoilla kopeilla neljä vuotta aiemmin. Jo ylitetty Transinstrisan rajapistekin oli ihan samanlainen kuin tuolloin.

Meidät pysäytettiin ja pysähdyimme. Asiallinen poliisi tuli sisälle bussiin ja keräsi pasimme. Ne vietiin toimistoon, josta ne palautuivat meille pitkähkön odottelun jälkeen. Kaikkien välissä oli käsin kirjoitettu kaavake, jossa meille myönnettiin kolme kuukautta maassaoleskeluaikaa. Leimaa passiin ei kuitenkaan tullut.

Lopuksi yksi poliiseista nousi takaisin bussiin ja jakoi meille painetut, Euroopan unionin kustantamat ja hyvin selkeät ja informatiiviset esitteet. Niissä kerrottiin että meidän tulisi rekisteröityä maassa oleskeleviksi 72 tunnin kuluessa. Tämä koskee kaikkia ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet maahan sellaisen rajan kautta, joka ei ole Moldovan viranomaisten kontrollissa. Eli käytännössä vain Transnistrian kautta tulleita. Tällaisia vaatimuksia ei muilta rajoilta Moldovaan tulevilla matkustajilla ole.

Tämän jälkeen pääsimme jatkamaan Chisinauhun, jossa pystymme hoitamaan rekisteröitymisen ennen maasta poistumistamme. Olinkin ihmetellyt miten kivuttomasti kaikki hoitui. Koukku olikin tässä. Ounastelen nimittäin maahan rekisteröitymisen olevan Moldovan hallituksen protestinomainen kiusa niille, jotka ovat kapinamaakunnan kautta maahan eksyneet. Tavallaan ymmärrän tämän. Moldova ei halua leimata turistien passeja rajalla, jota ei ole heidän mielestään olemassa. Toisaalta poistumisrajalla tulee ongelmia ja sotkua ihan Moldovan omienkin systeemien suhteen, ellei leimaa ole.

Jotain on siis pitänyt keksiä, sillä Venäjän ylläpitämä ja tukema Transnistrian tilanne ei tulle ratkeamaan lähitulevaisuudessa. Tällä hetkellä kompromissi on, ettei Transnistrian vastaisen rajalinjan raja-asemaa tunnusteta Moldovassa viralliseksi raja-asemaksi (vaikka se sellainen oikeastaan onkin), ja osa sen tehtävistä, kuten passien leimaaminen, tulee hoitaa kolmen vuorokauden kuluessa muualla. Kansainvälinen politiikka ei ole helppoa hommaa.

Mutta entäs se Transnistria sitten, miltä siellä sitten näytti? Pysähdyimme muutamaksi tunniksi maakunnan pääkaupunkiin Tiraspoliin, ja se yllätti ainakin minut. Tiraspol vaikutti jopa Ukrainaa, sanokaamme, eurooppalaisemmalta. Olin odottanut jotain ihan muuta. Esimerkiksi ihan kelvollisen näköisiä ja mihin tahansa kansainväliseen kaupunkiin sopivia ravintoloita näin lyhyen vierailummekin aikana useamman. Yleistunnelmakaan ei ollut mitenkään painostava tai ahdistava. Supermarketit olivat yhtä hyvin varusteltuja kuin missä tahansa Itä-Euroopassa konsanaan.

Pientä riesaa alueen epämääräinen asema kuitenkin satunnaiselle matkalijalle aiheuttaa. Esimerkiksi luottokortit eivät tainneet käydä maksuvälineestä missään, kuten ei myöskään käynyt mikään muu valuutta kuin maakunnan oma. Siispä jouduimme vaihtamaan sitä. Kallista ei tosin Tiraspolissa ollut. Viidellätoista eurolla kolme ihmistä söi ihan mukavan lounaan juomineen.

Ehkä Venäjän tuki saattaa osittain selittää Tiraspolin yllättävän hyvinvoivan yleisilmeen. Ainakin lähellä Moldovan puoleista rajaa vahtineet sotilaat näyttivät panssariauton värien perusteella venäläisiltä. Kovin nuoria olivat sotilaat, kenties varusmiehiä. Ajoimme myös ohi tuliterän suuren, hyvin laitetun kerrostaloalueen, jonka aidassa joku huikkasi nähneensä puna-armeijan kyltit. Pihatyöt olivat vielä kesken, mutta talot näyttivät kovin viihtyisiltä. Tällaisessa Venäjä ei taida säästellä. Niin kauan kuin Transnistrian tilanne on jäässä, ei Molodovalla ole asiaa EU:iin taikka Natoon. Näin Kreml pysyy tyytyväisenä, sillä onhan demokraattisten valtioiden yhteistyö idästä päin katsoen aina perin epäilyttävää ja asia, jota tulee kaikin keinon jaruttaa ja estää.

Tiraspol, Transnistrian pääkaupunki. Satunnainen katunäkymä sunnuntailta.

Transinstrian ruplia. Näillä kuulemma saattaa olla keräilyarvoa. Muuta arvoa ykkösillä ei juuri ollutkaan, sillä eurolla sai 19 tällaista.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Hiidenmaan puinen Eiffel-torni

Hiidenmaan maaseudulla pönöttää jotain, joka ansaitsee erityismaininnan. Nimittäin jonkun individualistin vanhoista sähkötolpista, kakkosnelosenpätkistä ja kuorituista ranteenpaksuisista rangoista kasaama näkemys Pariisin kuuluista Eiffel-tornista. Tämä kymmeniä metrejä korkea viritys pysyy pystyssä lukuisten sitä tukevien vaijereiden ansiosta. Ilman niitä tuuli varmaan kaataisi koko komeuden. Vaikuttavaa.

Torniin pääsee myös kiipeämään. Ensimmäisten portaikon edessä on puinen veräjä, jossa olevassa käsin kirjoitetussa lapussa todetaan viroksi kiipeämisen tapahtuvan kunkin siitä astuvan omalla vastuulla. Kiipesimme huipulle, jossa tuuli kovaa. Tästä huolimatta näköalatasanne ei juurikaan tuntunut huojuvan. Kuten todettua: vaikuttavaa. Sääntö-Suomen ajatusmalleihin tottunut vierailija ei voinut kuin ihmetellä, miten moinen rakennelma voi olla edes olemassa. Suomessa vastaava torni suljettaisiin viranomaisten toimesta välittömästi. Onhan se järkyttävän vaarallinen kansalaisten hengelle ja terveydelle. Sitä paitsi kaikki omaperäisyys on jo muutenkin lähtökohtaisesti epäilyttävää. Mitäs jos jotain sattuu? Varmuus on aina paras, joten kiinni vaan, sanottaisiin Suomessa.  Mutta ei näemmä Hiidenmaalla.

Torni sijaitsee Hiidenmaan luoteisosassa. Kärdlasta (Hiidenmaan keskuspaikka) saaren länsipäähän kulkevan päätien varrelta voi bongata tornin pienoismallin ja kyltin, joka kertoo mistä kohden tulisi kääntyä. Itse perille vievä tie on kapea ja päällystämätön. Sillä oli myös alkukesäisenä viikonloppuna jonkin verran ruuhkaa. Vastaantulijoita piti väistää melkein ojan puolelle. Perillä on pieni parkkipaikka.

Torni ei suinkaan ole alueen ainut rakennelma. Samalle tontille on askarreltu mitä kummallisimpia juttuja aina merirosvolaivasta minikokoiseen vallihaudan ympäröimään linnaan. Koko systeemiä voisi kaiketi pitää jonkinlaisena kokonaisvaltaisena peppipitkätossuhenkisenä tilataideteoksena. Jollain on ollut aikaa, energiaa ja näkemys.

Ihan ilmaista alueelle pääseminen ei ollut. Portista kulkeminen maksoi 1,5 euroa henkeä kohden ja lippuja myivät alakouluikäiset, ilmeisen vakavasti tehtävänsä ottaneet pikkutytöt. Portin sisäpuolella tulijoita tervehti suuri ja karvainen ujo koira, jonka kaulassa ollut kyltti kertoi sen olevan virallinen lippujentarkastaja. Lasten maailma, jota lapset pyörittävät. Sadunomaista naivismia vaikuttavassa mittakaavassa. Kannattaa ehdottomasti käydä jos noille kulmille sattuu eksymään.

Näkymä tornin juurelta.

Tornin huipulla liehuvat Viron ja Ranskan liput.

Kuva huipulta. Tie tornille on kapea.

Torni löytyy myös Googlen karttapalvelusta.

Vielä muutama sananen autoprojektista. Lämmöneristykset on pääosin tehty ja askartelen parasta aikaa puutöiden parissa. Hieman yksinkertaistaen tarkoitus on rakentaa auton taakse makuulaveri, jonka alle saa tavaraa. Sisustushommat aiheuttavat päänvaivaa ja vievät aikaa, sillä mikään auton pinta ei (tietenkään) ole suora. Ennen levyjen leikkausta on lähes kaikesta tehtävä ensin pahvi- tai paperimalli, jonka perusteella palikat sitten sahataan oikeaan muotoon. Tämä vaatii kärsivällisyyttä. Aina ei jaksaisi nysvätä, mutta vaihtoehtoja ei ole. Siispä nysvään.

Sitä paitsi parempi tehdä yksityiskohdat kunnolla, sillä muuten vasemmalla kädellä tehdyt viritykset tulevat ärsyttämään minua joka ikisen kerran kun ne näen. Tiedän tämän kokemuksesta. Koska autossa tullaan asumaan ainakin puoli vuotta, lienee mielenrauhan kannalta parempi tehdä kerralla sellaista jälkeä, ettei myöhemmin tarvitse liikaa harmitella.

Kattoeristeiden liimausta ja vaneritöitä.


Selviääkö Nissan matkustajineen Latinalaiseen Amerikkaan talveksi 2017-2018?  No tietty, mutta seuraa silti hankkeen etenemistä myös Facebook-sivuilla osoitteessa facebook.com/havaintoja.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Auton testailua Hiidenmaalla

Hiidenmaa (Hiiumaa) on Itämeressä sijaitseva suurehko saari. Se on Viron saarista Saarenmaan jälkeen toiseksi suurin. Saarenmaalla olen käynyt muutaman kerran, mutta Hiidenmaalla en ikinä ennen. Siispä vietimme juhannuksen siellä. Matkustusvälineeksi valiutui pieni pakettiautomme Nissan NV200, jonka sopivuutta matkustuskäyttöön päästiin samalla kokeilemaan, onhan sillä tarkoitus matkailla vielä oikein urakalla. Ensi talvihan on tunnetusti varattu Etelä-Amerikkaa varten, jonne kyseinen ajopelikin on tarkoitus rahdata.

Hiidenmaa sijaitsee yli 20 kilometrin päässä Manner-Viron rannikosta eikä siltaa ole, joten sinne on mentävä laivalla. Tämä autolautta lähtee Haapsalun kupeesta paikasta nimeltä Rohuküla, jonne ajaa Tallinnasta noin puolitoista tuntia. Itse lauttamatka vie tunnin ja vartin.

Laivaliput on helppo varata laivayhtiön sivuilta (praamid.ee) verkosta. Systeemi on jopa niin edistyksellinen, että jonkinlainen lukulaite tunnistaa satamassa netistä lipun ostaneiden autokuntien rekisterinumeron ja automatisoitu puomi aukeaa itsestään. Rekisteröitymiseen, tai itse asiassa edes minkäänlaiseen palveluhenkilökunnan kanssa kommunikointiin, ei automatkustajalla ole Rohukülan satamassa tarvetta. Perin kätevää ja dynaamista. Edestakainen matka kahdelle matkustajalle ja yhdelle autolle maksoi 33,60 euroa.

Saaren etelärannikkoa.

Idyllistä metsätietä. Päätiet olivat päälystettyjä ja hyväkuntoisia.

Irtohevosia autiolla rannalla.

Kokkoja poltettiin myös Hiidenmaalla.

Hiidenmaa muistutti aika lailla isoaveljeään Saarenmaata. Kovin rauhallista ja siistiä. Talot hyvin pidettyjä ja nurmikot leikattu kuin golf-viheriöt konsanaan. Hyvinvoivaa ja hiljaista saarelaiselämää. Maisemat vehreitä ja metsissä paljon lehtipuita. Asutuskeskukset ovat ”pääkaupunki” Kärdlaa myöten kovin pieniä ja kylämäisiä. Ruutuasemakaavaa tai kerrostaloja ei taida saarelta löytyä. Rosvoja tai rikollisuutta Hiidenmaan seesteiseen vihreyteen on hyvin hankala kuvitella. Ehkä saarilla kaikki tuntevat kaikki, joten kukaan ei oikein viitsi häiriköidä. Tämä näkyy ihmisissä ja sen aistii myös yleistunnelmassa.

Hiidenmaalla asuu vain hieman yli 8000 asukasta, joten ruuhkia ei tämän noin 65 leveän ja 45 kilometriä korkean saaren maanteille pääse juuri syntymään. Turistejakaan ei saarella liiaksi näkynyt, vaikkakin ympäri saarta ajellessaan tuli törmänneeksi samoihin naamoihin ja autoihin yhä uudestaan. Hiidenmaa kun ei ole kuitenkaan kovin suuri ja kaikkien suosimia vierailupaikkoja rajallinen määrä. Siispä kaikki turistit eksynevät ennemmin tai myöhemmin ihmettelemään samoja nähtävyyksiä.

Entäs auto sitten, miten se menestyi? Pienen alkukankeuden jälkeen se menestyi kerrassaan loistavasti. Alkuun pientä ahdistusta herätti punainen moottorin hälytysvalo, joka ei ottanut sammuakseen. Kyseessä kuitenkin lienee ollut usemman kuukauden seisonnasta johtunut yleinen kankeus, joka ei kerran poistuttuaan enää toistunut. Noin 600 lisäkilometriä sujuivat tämän jälkeen ilman minkäänlaisia ongelmia.

Kaiken kaikkiaan Nissan on kerrassaan mainio ja helppo ajettava sekä kompakti pakkaus. Auton kulmat on helppo hahmottaa ja se kuluttaa todella vähän. Reissuautoksi kerrassaan mainio ostos ja valinta. Tämän lisäksi pienehkössä kopperossa on jollain tapaa kodikas tunnelma. Autossa viihtyy tosi hyvin. Kaikki tämä on perin lupaavaa. Ympäristön viihtyvyys ja toimivuus on tärkeää jos siellä aikoo viettää ainakin puoli vuotta, kuten tarkoitus on.

Hiidenmaan kokeilu onnistui siis ajopelin suhteen suorastaan yli odotusten. Auton modifikaatiot ovat vielä aika lailla vaiheessa, mutta kyllä se tästä. Sisustuksen suhteen sain paljon ideoita ja mietittävää tältä juhannusmatkalta. On hyvä että lähtöön on aikaa vielä runsaasti. Uskoakseni parhaaseen tulokseen pääsee ajan kanssa ja välillä erilaisia ratkaisuja kokeilemalla. Miettimällä ja suunnittelemalla. Pieni tila on haastellinen, mutta eivätköhän ne haasteet vielä ratkea. Sitä paitsi vähimmäisvaatimus nukkumalaverista jonka alla on säilytystilaa on helppo toteuttaa, siis sikäli jos kunninahimo sattuisi loppumaan kesken projektin.

Jasmin ratissa. Autoilu hymyilyttää.

Leiri. Tällä reissulla yöpyminen tapahtui teltassa, mutta tulipa autokin nukkumapaikkana testattua. Hyvin tuli uni sielläkin, mikä oli sekin lupaava merkki.

Kyselin edellisessä matkareittiä käsittelevässä postauksessani vinkkejä Etelä- ja Väli-Amerikkaan ja sainkin niitä. Erityiset kiitokset Maailmanmatkaajaklubin jäsenille, jotka esittivät paljonkin paikkoja, joissa tuolla päin maailmaa kannattaa käydä. Mutta näistä vinkeistä lisää myöhemmin, jahka ehdimme niihin laajemmin perehtyä. Varsinkin Väli-Amerikka vaatii lisätutkimuksia ja oman karttaviivansakin, joka on toistaiseksi yhä piirtämättä.

——————————————————————————————————————-

Selviääkö Nissan matkustajineen Latinalaiseen Amerikkaan talveksi 2017-2018? No totta kai, mutta kannattaa silti seurata tilannetta ja projektin etenemistä blogin Facebook-sivulla osoitteessa facebook.com/havaintoja ja painaa tykkää-nappia jo tänään!

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Tänään kuunnellaan: Les Negresse Vertes – Comme Toujours

La 28.5.2016, Helsinki-Vantaa (FI)

Suuntana Pariisi. En muista, monestiko olen kyseisessä kaupungissa olen käynyt – kertoja lienee viidestä kymmeneen – mutta Eiffel-torniin en ole vielä ikinä selvinnyt. Pelkästään tornin ulkopuolella kiemurrelleiden turistijonojen näkeminen on aina ajanut minut selvemmille vesille. Ehkä sitten tällä kertaa, jahka etukäteen suunniteltu jonojen ohitustaktiikka toimii.

Se jää kuitenkin nähtäväksi ja selviää aikanaan. Sitä odotellessa kuunnelkaamme aiheeseen sopivaa musiikkia, aiheeseen sopivan kuvakimaran kera. Les Negresses Vertes – Comme Toujours, olkaa hyvä. Niin aina…

Facebooktwittergoogle_plusmail