Vihdoin ja viimein laivalla!

Ti 5.12.2017 (pvä 18), Antwerpenin satama (Belgia)

Pääsimme siis jokunen tunti sitten laivaan. Prosessi hoitui yllättävän sukkelasti ja kivutta, vaikkakin kaikki oli perin hektistä ja jossain määrin sekavaa. Olimme aluksi joutua jopa väärään laivaan, mutta kaikki selvisi lopulta. Autokin on jo ruumassa ja ensimmäinen ateria laivan ruokasalissa syöty.

Pelkoni auton korkeuden mittaamisesta (se on kattotelineen kanssa kolme senttiä korkeampi kuin jossain paperissa esitetty 1,9 metrin raja), sekä vaatimus auton tyhjentämisestä (jonkun toisen paperin mukaan autojen tulee ennen laivaan ajamista ”vaikuttaa tyhjiltä”), osoittautuivat lopulta perin turhiksi. Kukaan ei autoa mittaillut, eikä sinne edes vilkaissut. Kovin ovat reilua ja suurpiirteistä sakkia nämä merimiehet ja ahtaajat. Toivoinkin asian menevän tällä tavoin, ja niin se sitten meni. Onneksi.

Valmistauduimme tähänastisen matkan jännittävimpään ja merkityksellisimpään tapahtumaan ensin pesemällä auton ja siistimällä sisätilat jonkinlaiseen järjestykseen. Pakkasimme myös tavaramme laivaannousua silmällä pitäen valmiiksi. Tämä oli helppo tehdä Antwerpenin liepeiltä löytyneellä autojen itsepesupaikalla. Kiirekään ei ollut. Laivaan kun pääsi vasta aikaisintaan kahdelta, ja aikaa oli iltakymmenneen asti.

Seuraavaksi suuntasimme Antwerpenin valtavan satama-alueen syövereihin etsimään rajapoliisin pistettä, jossa voisimme kirjautua jo etukäteen ulos Euroopan unionista. Matkatoimiston ohjeiden perusteella tämä vaatimaton toimisto lopulta löytyikin, ja passimme syötettiin koneelle. Saimme myös leimatun paperin, jota ilman ei laivaan kuulemma ollut asiaa. Sellainen piti olla, jos edessataman portista mieli pidemmälle.

Matka jatkui. Lähdimme etsimään varsinaista laituria, jossa laivamme meitä odottaisi. Se oli sataman toisella puolella ja matkaa kertyi parisenkymmentä kilometriä. Kuten todettua, alue levittäytyy hyvin laajalle. Löysimme lopulta oikean portin ongelmitta. Portin ulkopuolella oli valtaisa parkkipaikka, jolla oli rivissä rekkoja. Niiden kuskit kiiruhtivat paperipinkat kädessä läheiseen toimistoon, ja sieltä pois. Olo rekkojen seassa oli kieltämättä hieman orpo. Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme laittaa auton parkkiin ja marssia toimistoon mekin. Parkkipaikalla meitä ei ainakaan kukaan auttaisi tai opastaisi, se vaikutti selvältä.

Sisällä rakennuksessa oli monta tiskiä, joiden edessä parveili kourallinen rekkamiehiä. Yhdellä tiskillä tällaista hälinää ei ollut, joten kysyimme tullin kaveriksi paljastuneelta hepulta mitähän meidän tulisi tehdä, hölmöjä ensikertalaisia kun tässä puuhassa olimme. Hyvin ystävällisesti meidät opastettiin kakkoskerrokseen, jossa Grimaldin (varustamo) toimisto sijaitsi. Hyvä. Sinne siis.

Kapusimme portaat ja törmäsimme taas yhteen tiskiin ja lasiluukkuun. Luukun pielessä ollutta kelloa soitettuamme meitä tultiin auttamaan. Meidän tulisi kuulemma vain ajaa portista sisään, esittää passimme ja matkalippumme porttikopin vartijalle, ja ajaa laivalle, rampin viereen, vaikka vasemmalle puolelle. Kyllä se sieltä kuulemma löytyisi. Tämäkin mieshenkilö oli perin ystävällinen, ja toivotti meille hyvää ja antoisaa matkaa.

Menimme pihalle, hyppäsimme autoon ja ajoimme sen sataman puomille. Porttikopin vartija tarkasti passimme ja lippumme, ja vertasi niitä ilmeisesti järjestelmänsä tietoihin. Kaikki kai täsmäsi, sillä puomi aukesi ja pääsimme satama-alueelle. Grimaldin väreillä maalattu alus häämötti suoraa edessämme, joten ajoimme sinne. Lastausramppi oli auki ja sillä kävi melkoinen kuhina. Uusia autoja ajettiin sisään alukseen vauhdikkaasti kuin liukuhihnalta ikään. Muutamaa vanhaakin pihalla työnneltiin. Satamamiehillä oli elämää nähneitä maastureita, joiden keulaan oli kiinnitetty vanhoja renkaita. Ajokyvyttömiä autoja tökittiin laivaan tällaisilla peleillä. Kiintoisaa puuhaa.

Laitoimme auton parkkiin ja meidät opastettiin jalan rampille ja ruumaan. Pienen jaarittelun ja selvittelyn jälkeen selvisi, että tämä kyseinen alus oli lähdössä Libyaan, ei suinkaan Etelä-Amerikkaan. Oikea paatti olisi laiturin toisessa päässä. Melkoinen ero näissä kahdessa, totesimme, ei mielellään sitä Libyaa. Jonkinlainen ahtaajien esimies otti meidät huomaansa ja opasti perille. Hän naureskeli porttitoimiston porukalle, kuten tapaan kaiketi yleensä kentällä kuuluu. Toimistossa ei kuulemma ymmärretä mistään mitään. Ei ihme, että mekin olimme Libyaan joutua.

Tällä kertaa oikean rampin kupeeseen päästyämme asiat alkoivat lutviutua. Grande Brasilen ajoportilla ei ollut ruuhkaa, joten saimme ajaa auton sisään lähes saman tien. Lukemani perusteella on yleistä, että ajoneuvon kanssa rahtilaivalla matkustava saattaa saada ajaa autonsa ruumaan vasta seuraavanakin päivänä satamaan saapumisestaan. Ensimmäisen yön auto seisoo ulkona. Meille ei kuitenkaan nkäynyt niin tällä kertaa.

Paatti seilaa eteenpäin Antwerpenistä vasta huomenna keskiviikkona kello kolmelta iltapäivällä. Poikkeamme vielä muutamassa Euroopan satamassa ennen kohti Afrikkaa lähtöämme, joten lisäraportteja seuraa. Niin kauan kuin Euroopan mobiilinetti pelittää, ja jos keksin keinon, pidempäänkin.

Vihdoin! Ruumassa on vielä reilusti tilaa, eikä korkeuskaan ole ongelma. Auton sai myös lukita. Pelkäsin, ettei jostain syystä saa.

Anwerpenin satama on suuri. Näkymä laivan kannelta.

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Grande Brasil -laivan etenemistä maailman merillä voi seurata täältä:

https://www.vesselfinder.com/vessels/GRANDE-BRASILE-IMO-9198123-MMSI-236543000

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Saaret Krk ja Cres sekä paluu pohjoiseen

To 30.11.2017 (pvä 13), Praha (Tsekki)

Krk ja Cres ovat siis saaria Kroatian rannikolla, Pulan ja Rijekan edustalla. Kiersimme molemmat. Krklle pääsee siltaa pitkin, josta piti maksaa noin viiden euron tietulli. Cres taas on saavutettavissa vain lautalla, jollainen kulkee sekä saarten välillä että Cresiltä mantereelle, Brestova nimiseen paikkaan. Molemmat lautat tai lossit, miksi niitä sitten kutsuisikaan, maksoivat alle viisitoista euroa kahdelle ihmiselle ja alle viisimetriselle autolle. Molemmat merimatkat olivat lyhyitä, alle puoli tuntia.

Ajoimme ensin Krklle, olihan se sillan vuoksi helpompaa. Saari on naapuriaan leveämpi ja lyhyempi. Teitä ja asutusta näytti olevan enemmän kuin Cresillä. Sisämaassa oli paljon viinitarhoja. Yövyimme aution rannan kupeessa autossa, ja seuraavana iltapäivänä suuntasimme Cresin lauttaan.

Ainakin näin talvella eroi saarten välillä oli selvä. Cres on pitkä ja kapea, ja siellä näytti olevan enemmän metsää ja asumattomia seutuja kuin Krk:lla. Varsinkin saaren mukaan nimetystä pääkaupungista pohjoiseen oli oikeastaan vain tie. Rakennuksia näimme tällä pätkällä vain muutaman. Ainut syy ajaa pohjoiseen on mantereelle lähtevä lautta, joka lähtee Cresin tästä nurkasta. Saarten asutustiheyden ero johtuu varmaan sillasta. Krklle pääsee paljon helpommin, joten siellä on myös enemmän asutusta. Kuulostaisi loogiselta.

Molempia saaria yhdisti myöhäissyksyinen hiljainen elämä. Hotelleja ja erilaisia leirintäalueita, varsinkin nimikkeellä ”autocamp” kulkevia, oli saarilla valtaisa määrä. Kaikki olivat kuitenin nyt kiinni. Kylissä silmäänpistävää oli erilaisten haalarimiesten suuri määrä. Vai sanoisinko, että suuri prosentti näkemistämme vähistä ihmisistä kunnosti jotain, sillä uinuvien asutuskeskusten kaduilla ei paljon porukkaa liikuskellut. Turistit olivat kotonaan ja paikkoja laitettiin kuntoon seuraavaa sesonkia varten.

Majoituskapasiteetin perusteella elämän täytyy olla näillä saarilla hyvin kaksijakoista. Talvi kerätään voimia ja kesällä vallitsee jatkuva hulina. Hotelliasukkaiden lisäksi asuntoautoparkkien määrästä päätellen tiet ovat tuolloin täynnänsä karavaanareita. Jopa yksittäisten omakotitalojen portinpielissä näki autoparkkia tarjoavia kylttejä. Karavaanareita täytyy olla todella paljon, jos takapihatkin kelpaavat majoituspaikaksi. En ole ihan varma, haluaisinko edes nähdä saaret sesongin ollessa kuumimillaan loppukesästä. Tunnelma ei ehkä olisi kaikin puolin rento. Loppukevät ja aivan alkukesä sen sijaan, ehkä ne menettelisivät.

Tämä osa Kroatiaa taitaa olla erityisesti saksaa puhuvien autoturistien suosiossa, sillä majoitusliikkeiden kyltit olivat järjestäen saksaksi. Tähän vaikuttaa ehkä myös historia, sillä saksa lienee ollut ensimmäinen vieras kieli jo Jugoslaviassa ja kulttuuriset yhteydet maahan vahvat. Jugoslavian hajottua valuutanakin käytettiin hetken aikaa Saksan markkoja kriisimaissa yleisemmän turvavaluutan dollarin sijaan.

Otimme lopulta Cresiltä laivan tiistai-iltapäivänä mannermaalle ja ajoimme vielä päivän päätteeksi halki Slovenian ja Itävaltaan asti, jossa yövyimme, autossa jälleen. Slovenian halki ajaminen tullittomia teitä pitkin oli pimeässä melkoinen koitos. Ne olivat nimittäin kapeita ja mutkaisia. Paikalliset ajoivat kovaa. En välttämättä suosittele. Euroopan tiemaksut ja -tullit ansaitsisivat oikeastaan oman artikkelinsa, sillä lähes joka maassa jonkinlainen maksusysteemi on. Maksutiet voi kiertää, mutta se kysyy aikaa, ja joskus myös hermoja.

Kolmen autoyön jälkeen oli mukava päästä Prahaan ja suihkuun. Vuokrasimme täältä vaihteeksi hotellin sijaan kämpän, joten pääsimme pesemään pyykkiäkin ensimmäistä kertaa koko reissulla. Laivan lähtöpäivä Belgiasta ei näytä muuttuneen. Se on edelleen 6.12. Meidän pitää olla paikalla muutamaa päivää aikaisemmin, joten senkin takia palailemme jälleen pohjoisemmaksi, vaikka Kroatian sään huomioiden sinne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Ennen Antwerpenin satamaa piipahdamme vielä Saksan Hannoverissa tuttuja tapaamassa.

Etelä-Amerikan liikennevakutuuskin tuli juuri sähköpostiin, joten jahka laivaan pääsemme ja lopulta perille, ei ainakaan vakuuttamattomuus estä Nissanin ajamista uuden maanosan tieliikenteeseen.

Krk, aamu. Olisi pitänyt ilmaantua paikalle sesongin aikaan. Kävisimme epäilemättä saksalaisista karavaanareista. Auto on tosin ehkä hieman pieni saksalaisiin verrattuna, epäilisin.

Krk:n maisemia.

Saarelta toiselle, sekä Cresiltä takaisin mantereelle, pääsee pienehköllä autolautalla. Molemmat välit ovat lyhyitä, noin 25 minuuttia.

Pikkukaupunki nimeltä Cres Cresin saarella oli kovin hiljainen sekin. Ehkä joka kolmas liike tai ravintola oli auki.

Näkymiä Cresin eteläkärjestä. Tästä kuvasta poiketen olivat molempien saarien tiet hyväkuntoisia ja melko helppoja ajettavia.

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Facebooktwittergoogle_plusmail

Lähtö

La 18.11.2017 (pvä 1), Gaujas (Latvia)

No niin. Tavarat on pakattu varastoon ja asunto vuokrattu eteenpäin yhdeksäksi kuukaudeksi. Vuokralainen muutti jo sisään, joten oli lähdettävä. Koska vuokra-aikakin tuli sovittua noin, lienee pakko pysyä poissa ainakin tuo sopimuksen kesto, eli elokuun 2018 loppuun. 

Pakkasimme siis auton ja ajelimme kohti etelää. Tuuli oli kova ja neljän jälkeen oli jo pilkkopimeää. Ei kovin mieltä ylentävä ilma. Tästä huolimatta auto kulki hyvin ja matka eteni. Aiemmin viikolla epävarmuutta herättänyt moottorin hälytysvalokaan ei vaivannut enää, vaan pysyi kiltisti poissa päältä.

Kirjoitan tätä Latviassa, maan pohjoisosassa olevassa kansallispuistossa. Makkarat on paistettu ja nuotio hiipumassa. Taitaa olla aika käydä yöpuulle. Nukumme autossa, jossa on yllättävän lämmin. Lisälämpöä tuo 12 voltin lämpöhuopa, jonka toimivuutta sängynlämmittimenä ei ole vielä testattukaan. Saapa nähdä. Kovin valtavasti sähköä se ei vie (noin 4 A), joka on tavallaan hyvä, mutta herättää toisaalta epäliyksiä sen lämmityskyvyn suhteen.

Seuravat viikot vietämme Euroopassa. Ajelemme seuraavaksi Liettuaan, sitten Puolaan. Piipahdamme kaiketi Ukrainassa ja sitten Budapestissä, suunnaten näillä näkymin lopulta Kroatiaan Välimeren rannikolle. Ehkä siellä pimeys ei ole ihan yhtä synkkää kuin näillä leveysasteilla. Toivottavasti siellä on myös hieman kuivempaa, sillä jatkuva jäätävä tihkusadekaan ei ole se säätiloista sympaattisin.

Tämän Eurooppa-kierroksen lopullinen päätepiste on kuitenkin Belgian Antwerpen, jossa ajamme auton laivaan ja nousemme siihen itsekin viideksi viikoksi. Määräsatama on Montevideo Uruguayssa. Tällä hetkellä paatin ilmoitettu lähtöpäivä on 6.12. Seilaamme siis Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi suurille merille. Vuosi vaihtuu jossain eteläisellä Atlantilla, ja olemme perillä Etelä-Amerikassa tammikuun alkupäivinä.

Näin on suunniteltu. Pysykää kuulolla. Pyrimme raportoimaan tulevista käänteistä kun yhteydet sen mahdollistavat. Jo tämän tekstin julkaisusta tuli matkafiilis, sillä se oli hävitä tyystin bittiavaruuteen kenenkään sitä näkemättä. Ei olisi ollut ensimmäinen kun huonojen yhteyksien takia olisi käyny niin. Onneksi ei kuitenkaan tällä kertaa.

Ensimmäinen ilta Latviassa. Jasmin lämmittelee.

Vielä kerran koko suunnitelma.

Matkaa voi seurata myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Kolme päivää lähtöön- turbo-ongelmia ja lähtöstressiä

Lähtöön on enää muutama päivä. Ajattelimme startata kuluvan viikon lauantaina ja suunnata kohti etelää. Todennäköisesti reitti kulkee Tallinnasta alas jo turhankin tutuksi käynyttä Via Baltikaa, ensin Latviaan, sitten Liettuaan ja lopulta Puolaan. Ensimmäinen yö vietetään varmaankin jossain päin Latviaa. Tarkkaa suunnitelmaa ei tämän suhteen ole tehty, mutta eipä tuo tarpeellista olekaan. Kun kotiovi sulkeutuu ja auto käynnistyy, ei tarkoille suunnitelmille ole enää tarvetta.

Asuntomme on jo jossain määrin pakkauskaaoksen vallassa, eikä autokaan ole vielä ihan kaikilta yksityiskohdiltaan viimeistelty ja valmis. Pääpiirteittäin asiat ovat kuitenkin hyvällä mallilla ja etenevät. Viimeisten lähtöä edeltävien päivien stressiä ei voine ikinä välttää, mutta kokemuksesta tiedän sen helpottavan heti kun reissu alkaa. Jos uni jääkin tällä hetkellä vähän vähiin, niin lauantain jälkeen nukuttaa sitten senkin edestä. Näin se on aina pidemmille matkoille lähtiessäni ollut. Kun lentokone nousee ilmaan tai kilometrejä on ajettu jokunen eikä takaisin enää käännytä, ovat aiemmat huolet kuin pois pyyhkäistyjä – se mikä jäi tekemättä, jäi tekemättä, eikä sille enää mitään voi.

Kotona pakkaaminen ja lähtövalmistelut ovat vielä hieman kesken.

Osa tavaroista päätyy lopulta tänne.

 

Auto huollettiin eilen, joten ainakin öljyt ja suodattimet ovat nyt uudet. Ehkemme siten jää ainakaan heti tielle. Pientä huolta on jo onkin aikaa aiheuttanut muutaman kerran ajon aikana vilkkunut moottorin hälytysvalo. Saadakseni selville perimmäisen syyn tähän hankin moottorin vikakoodeja lukevan skannerin jo loppukesästä. Syyksi syyksi paljastui turbon ohitusportin venttiili (tai solenoidi). Vikakoodia (P0045) ihmeteltiin eilen myös korjaamolla. Yleisin syy tähän vikailmoitukseen ovat hapettuneet tai hapertuneet anturijohdot. Ne tarkastettiin pajalla, mutta niissä vika ei ilmeisesti ollut. Kaikki oli kunnossa.

Koko solenoidia ei kuitenkaan ruvettu vaihtamaan, joten saamme mahdollisesti nauttia vilkkuvasta hälytysvalosta tulevaisuudessakin. Tämän ei pitäisi kuitenkaan olla valtavan vakavaa. Turbon ilmasäätimen jumittaminen näkyy käytännössä vain ajoittaisena tehonpuutteena, jota en tosin itse ole edes huomannut. Korjaamon kaverin mukaan sen ei pitäisi olla ainakaan alkuun vaarallista moottorille. Turbon imupuolen ohi virtaa vain välillä liikaa ilmaa, ja tämän takia ahtopaine ei ole niin korkea kuin sen pitäisi olla. Maalaisjärjellä ajatellen tämä pikemminkin säästää moottoria sen vioittamisen sijaan.

Tutkimme asiaa myös internetistä, ja sanotun solenoidin jumittaminen ei näytä olevan ongelmana kovin harvinainen. Jasmin löysi jopa Youtube-ohjeet sen vaihtamiseen, joka sinänsä ei operaationa ole edes kovin hankala. Työkalujakaan ei juuri tarvita. Osan paikka moottorin ja jäähdyttimen välissä on tosin aika ahdas. Täytyy katsoa jonkin pidemmän tauon aikana, josko tähän pitää vielä ruveta. Itse toivon salaa, että ongelma poistuu ajamalla. Vanhemmalle ja jo jonkun verran ajetulle autolle kun ei ole taatusti ollut hyväksi, että se on viimeisen puolen vuoden aikana seissyt niin paljon kun se on seissyt. Ei ole mielestäni ihmekään, jos jotkut venttiilit ja portit ovat alkuun vähän kohmeessa.

Vikakoodi skannerin ruudulla. Joku piiri siellä on ollut auki.

Auton mukavuuspuolen sähköasiat edistyivät ehkä tärkeimmällä sähkön riittävyyden varmistavalla järjestelyllä. Sain nimittäin vihdoin vedettyä moottoritilasta kaapelin takaosassa sijaitsevalle kakkosakulle ja kytkettyä koko virityksen toimintaan. Akut on nyt siis yhdistetty, ja niiden välissä on älykäs erotusrele. Tämä rele mahdollistaa virran kulkeminen vain moottorista kakkosakulle päin, ei päinvastoin. Näin molemmat akut säilyvät paremmassa kunnossa, eikä esimerkiksi jääkaappi tai muu hupilaitte pysty missään tilanteessa tyhjentämään käynnistysakkua. Auton siis pitäisi käynnistyä ongelmitta joka tilanteessa, tai ainakaan käynnistymättömyyden ei pitäisi ikinä johtua liiasta sähkönkäytöstämme auton seistessä.

Kytkentää eilen illalla testailtuani olen hyvin tyytyväinen. Paitsi että se toimii, vaikuttaa se olevan tehokas. Vain puolisen tuntia ajeltuani kakkosakussa oli enemmän virtaa kuin koko sinä aikana kun olen akun omistanut. Ajopäivinä sähkö ei tule meiltä loppumaan. Tämä ajatus saa mielen hyväksi.

Seuraa automatkaa Etelä-Amerikkaan myös blogin Facebook-sivuilla täällä! Reittisuunnitelma taasen löytyy kokonaisuudessaan tämän linkin takaa.

Facebooktwittergoogle_plusmail