Suriname ja maantiematka Paramaribosta ranskalaiseen Guyanaan

Ti 5.1.2016, Cayenne (Ranskan Guyana)

Guyanoja on historiallisesti ollut kolme. Ensimmäinen jossa vierailin, se pohjoisin näistä kolmesta maasta, tunnettiin ennen nimellä brittiläinen Guyana. Virallinen kieli on englanti ja brittiläinen perinne näkyy maassa yhä. Tämä eteläisin on yhä Ranskan merentakainen departmentti ja siten osa Euroopan unionia. Virallinen kieli on ranska ja maksuväline euro. Liikenne on oikeanpuoleista, kun kahdessa edellisessä Guyanassa ajettiin vasemmalla. Tiet ovat hyviä ja infrastruktuurissa on ranskalaiset vivahteensa. Uudenkarheat eurooppalaisvalmisteiset koulubussit kuljettavat koulupukuiset lapset kouluun. Kahdessa edellisessä Guyanassa en nähnyt yhtään koulubussia, tai oikeastaan edes yhtään suurta ja uutta linja-autoa. Täällä jo hiljaisessa rajakylässä näin niitä useita. Kuskit olivat naisia ja virkapuvussa. Hieman yli vuorokauden aikana silmiini on sattunut kymmenkunta autokoulua (miten niitä lieneekin täällä niin paljon). Kahdessa edellisessä maassa en nähnyt yhden yhtä. Mutta ei kai tämä ihme olekaan, olenhan Ranskassa. Kaksi edellistä Guyanaa olivat itsenäisiä ja siten kai Etelä-Amerikkaa.

Näiden kahden Guyanan, ranskalaisen ja entisen brittiläisen, väliin jää nykyään Surinamena tunnettu entinen Hollannin Guyana. Maan virallinen kieli on hollanti, tai kuulemma oikeammin sen jonkinlainen kreolimurre. Englantia ja ranskaakin osataan. Pääkaupunki Paramaribon arkkitehtuurissa oli havaittavissa entisten siirtomaaisäntien vaikutteita. Paramaribossa oli myös selvästi eniten turisteja, sikäli kun näiden kolmen Guyanan pääkaupunkeja verrataan. Ilmeisesti maa on ainakin Hollannissa suosittu matkakohde, pärjääväthän hollantilaiset Surinamessa äidinkielellään. Hollannissa on käsittääkseni myös suuri surinamelaista alkuperää oleva väestönosa. Jostain luin, että kun maa itsenäistyi 1970-luvulla, kolmannes maan väestöstä muutti Alankomaihin. Satojatuhansia ihmisiä. Paramaribossa on myös jostain syystä melkoinen määrä kasinoita.

Kaikissa näissä kolmessa Guyanassa on myös ollut paljon kiinalaisia. Sekä Georgetownissa että täällä Ranskan Guyanassa monien pikkumarkettien pitäjät ovat kiinalaista alkuperää. Surinamessa sen sijaan välillä tuntui, että kaikki supermarkettien omistajat olivat kiinalaisia, niiden suurempienkin. Lähes kaikkien nimi ainakin vaikutti siltä. Ni hao -marketin ainakin bongasin, ja lukuisia muitakin vastaavia. Kiinankielistä tekstiä näki myös monissa liikeyritysten logoissa. Kiinnostavaa. Miten lienevät kiinalaiset saaneet moisen jalansijan maan talouselämässä. Ehkä kiinalaisia on ollut jo alun perin Surinamessa paljon. Jotenkin kuvittelisin, että valtaosalla näistä yrittäjistä on maassa pidempikin historia, sukupolvia. Mutta en tiedä, arvailen vain.

Päällimmäinen Paramaribosta jäänyt mielikuva olikin kansainvälisyys. Ehkä Paramaribo muistutti tässäkin entistä emämaataan, onhan Hollanti hyvin kansainvälinen paikka sekin. Matkailijan näkökulmasta pieni miinus näille kaikille kolmelle pikkumaille (ja Trinidadille) tulee siitä, että pyhäpäivät ovat vielä arvossaan. Sunnuntaisin kaduilla ei juuri ihmisiä liiku ja lähtökohtaisesti kaikki on suljettu. Ei taida olla aivan paras mahdollinen aika tulla tänne juuri vuoden lopussa, jolloin pyhäpäivä seuraa toistaan.

Jätin hollantilaishenkisen Paramaribon taakseni eilen. Maanantaiaamupäivänä kaupunki oli kuin eri maailmasta viikonloppuun verrattuna. Porukkaa oli paljon ja keskustassa vilkasta. Sunnuntaina kadut olivat olleet tyhjiä. Otin aamun rauhallisesti. Yhdentoista aikoihin päätin lähteä liikenteeseen, kohti rajajokea ja Ranskaa. Paramaribon hotellissani oli se hyvä puoli, että aivan sen edessä sijaitsi kimppataksien kokoontumisalue. Sieltä saisi kyydin mihin tahansa. Joen rannalla Surinamen puolella sijaitsevan rajakylän nimi on Albina. Tätä nimeä kuskit huutelivat jatkuvasti ohikulkijoille matkustajia autoihinsa etsiessään. Siispä oletin kyydin löytämisen olevan verraten helppoa.

Ja sitä se olikin. Tulin ulos hotellin pääovesta ja ehdin seisoskella portailla vain parikymmentä sekuntia, kun eräs tien toisella puolella päivystäneistä kuskeista äkkäsi minut ja huusi kysyvästi: ”Albina?” Nyökkäsin. Paljonko maksaa? Kaksikymmentä euroa. Tämä oli hotellin respan mukaan (olin selvitellyt asiaa aiemmin) pätevä hinta, joten teimme kaupat. Eurot ovat muuten Surinamessa dollareiden ja maan oman rahan ohella tunnettu ja tunnustettu valuutta. Osin Hollannin, osin naapurin ranskalaisen Guyanan vaikutusta on varmaan tämäkin. Ensimmäisessä Guyanassa euroille nyrpisteltiin. Pyysin kuskia odottamaan ja hain laukkuni yläkerrasta ja hyppäsin autoon. Harvinaisen kivuton prosessi oli tämän kyydin hankkiminen. Lähtö ei kuitenkaan tapahtunut heti, vaan kiertelimme tunnin kaupungilla etsien uusia matkustajia. Lopulta kyytimies sai tila-autoonsa minun lisäkseni neljä muutakin matkustajaa ja lähdimme kohti itää. Matka rajajoelle kesti noin kaksi ja puoli tuntia. Kuskin suhteen kävi taas hyvä tuuri. Vakavamielinen ja ammattimainen kaveri. Verraten hyvää englantiakin mies puhui. Muutaman vastaavan taksimiehen kanssa sunnuntaina juteltuani en saanut heistä yhtä hyvää kuvaa ja kieliongelmiakin oli ollut. Ajellessaan tämä kuski tykkäsi kuunnella jonkinlaista uskonnollista reggaetä. Harras mies.

Auto vei meidät Albinan satamaan, joka ei kovin häävi laitos ollut. Meininki oli rennohkoa ja epävirallisen oloista. Rajaa ylittämään aikovat kävivät leimauttamassa passinsa tullitoimiston tiskillä. Tällä kertaa jonoa ei ollut, vaikka rajalla pyöri muutamia muitakin turisteja. Kukaan ei myöskään kytännyt, poistuiko jo itsensä maasta ulos leimauttanut vielä ovesta takaisin Surinamen puolelle. Ei ollut tarkka tämä raja. Sain toimintaohjeita samassa autossa Paramaribosta tulleilta kaveruksilta. Keski-ikäiset Ranskan Guyanassa asuvat valkoihoiset heput olivat olleet lomalla Dominikaanisessa tasavallassa ja nyt matkalla kotiin. Paramaribosta oli ollut paremmat lennot. Ilmeisesti muutkin rajarakennuksen turistit olivat matkalaukuista päätellen samantyyppisellä asialla. Yksi lapsiperhekin rajaa oli ylittämässä. Reppumatkailijoita ei näkynyt.

Lauttasatamassa oli pitkä autojono. Odottivat jonkinlaista lossia kai. Jalkamatkustajien ei kuitenkaan tarvinnut sen kummemmin odotella, sillä pitkiä ja kapeita jokiveneitä kulki Ranskan puolelle jatkuvasti. Hinta oli neljä euroa ja matka kesti ehkä vajaat kymmenen minuuttia. Meitä oli veneessä neljä kun kuski päätti lähteä liikkeelle. Ruuhkaa ei ollut Ranskan tullikopillakaan, olihan tiskillä vain me neljä veneestä noussutta. Rajapoliisi ei EU-passiani juuri tutkinut vaan leimasi sen ja toivotti minut hymyillen tervetulleeksi Ranskan Guyanaan. Kättelin vielä samassa veneessä tulleet Dominikaanisen tasavallan turistit ja sain neuvoja rajakylä Saint-Laurent-du-Maronin rakenteesta ja siitä, missä mitäkin on. Paljonhan tässä uneliaassa pikkukaupungissa ei neuvomista ollut.

Vaikka tämä siirtyminen Paramaribosta Ranskan Guyanan puolelle olikin loppujen lopuksi hyvin helppo, olin alkanut jo leipääntyä erilaisten kyytimiesten ja epämääräisten kyytien kanssa säätämiseen. Oma ajopeli on sentään aina oma ajopeli. Omat aikataulut, omat polut. Päätin vuokrata autoon, maksoi mitä maksoi. Ja maksoihan se, kuten näemmä kaikki Ranskan Guyanassa maksaa. Palautan auton lähtiessäni lentokentälle ja pelkästään tästä tuli 90 euron lisämaksu. Mutta mitäs tuosta, viimeisiä päiviä viedään. Vapaudella on hintansa. Ja onhan rajakylästä matkaakin pääkaupungin Cayennen kentälle lähes 300 kilometriä.

160105-1

Paramaribo sunnuntaina. Hiljaista.

160105-2

Paramaribo maanantaina. Vilkkaampaa.

160105-3

Matkalla Paramaribosta Albinaan. Tie oli koko matkan päällystettyä ja nopeakulkuista.

160105-4

Joenylitysvene ja venemies.

160105-5

Saint Laurent du Maroni – Ranskan puolella jokea oli hiljaista. Siesta.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Jonotellen Guyanasta Surinameen

Su 3.1.2016, Paramaribo (Suriname)

Professori kumppaneineen ei pettänyt. Tällä kertaa auto tuli hakemaan minut varttia yli kolme Georgetownin majatalostani ja Everybody loves Raymond -sarjassa pääosaa näytellyttä Ray Romanoa hieman muistuttanut intialainen kuski vei minut turvallisesti ja varmoin ottein autoaan kuljettaen rajajoelle. Kiinnostavia keskusteluitakin puheliaan ja fiksun keski-ikäisen kyytimiehen kanssa kävimme. Kyseessä ei tällä kertaa ollut pikkubussi, vaan tavallinen henkilöauto. Alkumatkan olin ainut matkustaja. Puolimatkassa kyytiin hyppäsi kolme muutakin ihmistä. Tällaisia autoilijayrittäjiä on täällä päin paljon, sillä lauttasatamaan ilmaantui useita vastaavia autokuntia. Kyyti maksoi 8000 Guyanan dollaria (noin 40 usd) ja suoritin maksun tälle ensimmäiselle kuskille. Maksua vastaan sain pienen laminoidun lipun. Tämä minun pitäisi esittää joen toisella puolella kuskin kollegalle. Hinta siis sisälsi koko matkan perille Paramariboon. Lauttalippu (3300 Guyanan dollaria) piti maksaa erikseen.

Aamuyön yli kolmituntinen automatka sujui kaikin puolin vaivattomasti. Olin jo paikkaa autoon varatessani tavannut tämän kuskin ja jo silloin totesin miehen tossujen olevan niin sanotusti oikeassa asennossa. Hyvä ja luotettava kuski. En joutunut pettymään. Päivän tuskallisin osuus alkoi vasta terminaalissa. Ensin jonotettiin lippuluukulle, sitten passitarkastukseen. Lopulta odotettiin lauttaan pääsyä. Tämä lautta, joka itse asiassa muistutti aika lailla vaikkapa Turun saariston rengastien losseja, lähti vasta puoli kymmeneltä aamupäivällä. Kaikkien prosessien hitauden nähtyäni en enää lainkaan ihmetellyt, miksi kuskit lähtevät Georgetownista jo kolmen tai viimeistään neljän aikaan aamuyöstä. Lippujen kirjoittaminen ja passien tarkastus arviolta vajaalle kahdelle sadalle ihmiselle voi näemmä kestää kolmekin tuntia.

Lossi lähti ja tuli perille. Matkasta ei ole paljon kerrottavaa, se kestikin vain puoli tuntia. Surinamen terminaalissa jo Guyanan puolelta tuttu meininki toistui. Tällä kertaa oli vain jonotettava eräänlaisessa aitakarsinassa. Passintarkastajia oli työvuorossa kaksi ja jokaisen matkustajan käsittely tuntui kestävän ikuisuuden. Passit kyllä skannattiin, mutta muuten hommaan näytti kuuluvan kaikenlaista käsinkirjoittelua. Eivät rajapoliisit näyttäneet laiskottelevankaan, mutta silti taisi mennä melkein kolme tuntia, ennen kuin tiskille pääsin. Olin alkuun ollut kutakuinkin jonon puolivälissä. Tiskille päästyäni olin ehkä viimeisen viidenneksen joukossa. Moni oli etuillut jonossa viranomaisten luvalla, kuka minkäkin syyn varjolla. Näin taitaa olla aina tällä rajalla, sillä asian tienneet ryntäsivät lossista ulos juosten päästäkseen passintarkastusjonon kärkeen. Itse en viitsinyt vaikka vihjeen sainkin. Lauloihan jo Sting aikoinaan, jotta ”gentleman will walk but never run”. Mitäs tuosta, päivä oli jo muutenkin pilalla ja menisi matkustamiseen. Puolen tunnin lauttamatkaan ja yhteen rajanylitykseen meni lopulta aikaa seitsemättä tuntia. Esimerkillinen guyanalaisten ja surinamelaisten viranomaisten yhteissuoritus.

Passini tultua vihdoin leimatuksi pääsin ulos terminaalista. Otin laminoidun kyytilipun esiin ja kimppuuni hyökkäsi heti tukeva intialainen kaveri: ”That’s me, let’s go”. Hyppäsin Toytotan tila-auton etupenkille ja lähdimme liikkeelle. Muut matkustajat olivat jo autossa ja minua oli kai odoteltu. Guyanassa aamuyöllä tien varrella oli asutusta lähes jatkuvasti. Pieni kylä seurasi toistaan. Surinamessa oli kovin maaseutumaista ja vehreää. Talot harvassa, paljon puita. Tämä toisen osuuden kuski oli erilainen kuin aamun Raymond. Kovasti piti auton nappeja painella, peiliä säätää ja ohjauspyörää naputella. Välillä puhelintakin piti tarkastaa. Tyhjällä ja verraten hyväkuntoisella tiellä mittari näytti pääosan matkaa 140 kilometriä tunnissa. Yksi poliisin tarkastuspistekin matkalle mahtui. Kaikkien meidän passit katsottiin ja minun piti jopa avata laukkuni poliisin penkoa. Huomautettavaa ei kuitenkaan löytynyt.

Olin varannut Paramaribosta hotellin ennakkoon ja kuski vei minut perille. Paramaribon Hotel Tulip yllätti. Monessa paikassa ympäri maailmaa olen käynyt, mutta tämä oli ensimmäinen kerta ikinä kun Booking.com -sivuston kautta tekemäni varaus ei ollutkaan hinnan puolesta validi. Hinta oli kaksinkertainen verrattuna varauksessa olleeseen. Mikäli respan murteellisesta englannista oikein ymmärsin, jotain yhteysongelmia oli ollut ja hinnat siksi pielessä. Sitä paitsi: ”Tämä on Suriname, ei me noita nettivarauksia joka päivä lueta”. Kritisoin, mutta ei auttanut. Lopulta syyllinen vääriin hintoihin oli myös hotellin managerin poika. Tiedusteltuani kuivakasti, eikö tuota poikaa sitten löytyisi jostain maksamaan varaukseni ja huoneen todellisen hinnan erotusta, sain kuulla hänen saaneen jo kenkää. Luovutin. En jaksanut lähteä etsimään uutta hotellia, olihan kello jo kuusi ja takana pitkä rupeama. Nettikään ei hotellin aulassa toiminut. Maksoin neljä kymppiä kahden sijaan ja jäin Tulipiin.

Seuraava etappi on Ranskan Guyana, joka on Ranskan merentakainen departementti ja siten osa Euroopan unionia. Lennän sieltä Pariisin kautta kotiin. Toivottavasti meininki tässä viimeisessä Guyanassa vastaa sen statusta osana Eurooppaa. Nämä kaksi muuta Guyanaa kun alkavat jo muistuttaa minua viime talven Afrikan matkasta. Henkisenä kotinani pitämääni Eurooppaa on jo ikävä. Sen soisi koittavan.

160103-1

Jonotusta Guyanan lauttaterminaalissa.

160103-2

Lossi Guyanasta Surinameen.

160103-3

Surinamen maanteillä oli hiljaista, eikä lähes puolentoistasadan nopeus ahdistanut. Täällä näemmä ajetaan keskellä tietä.

160103-4

Hiljaista oli myös Paramaribon keskustassa lauantai-iltana.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail