Laivalippu Euroopasta Etelä-Amerikkaan varattu

No niin, nyt se on virallista. Rahtilaivalippu Belgian Antwerpenistä Uruguayn Montevideoon kahdelle henkilölle ja autolle on varattu. Varausmaksukin on maksettu, joten eiköhän reissuun ole sitten lähdettävä. Oletettu lähtöaika Belgiasta on 1.12.2017 ja laivan pitäisi olla perillä 29.12.2017. Merimatka kestää siis lähes kuukauden.

Grande Brasile. (Kuva: MarineTraffic.com)

Varustamon nimi on Grimaldi ja laivan nimi Grande Brasile (löytyy marinetrafic.com -sivustolta täältä). Aluksen liikkeitä voi seurata edellä mainitsemaltani sivustolla, ja tätä kirjoitettaessa paatti näkyy olevan juurikin Antwerpenissä. Laiva on roro-tyyppinen, eli se kuljettaa lähinnä pyörillä kulkevia ajoneuvoja. Muutama turistikin mukaan mahtuu. Muistelen lukeneeni matkustajia varten varattuja hyttejä olevan viisi tai kuusi, joissa kussakin on kaksi sänkyä. Reittimatkustajia on siis kerralla mukana maksimissaan kymmenkunta.

Vaikka varauspapereissa lukee tarkka lähtöpäivä, laivan nimi, sekä päivä, jolloin auton voi ajaa laivan ruumasta Montevideon satamaan ja Etelä-Amerikan maanteille, ei mikään näistä ole ilmeisesti varma asia. Rahtilaivakuljetukset ovat epävarmaa puuhaa ja lähtöpäivä saattaa kuulemma siirtyä jopa viikoilla. Myös alus saattaa vaihtua, mikä tosin ei tosin taida vaikuttaa juuri mitenkään mihinkään. Kaikki Grimaldin Etelä-Amerikan reitillä kulkevat laivat kun näyttävät olevan sangen identtisiä.

Tällä tavoin matkustavalta vaaditaan siis joustavuutta. Aikatauluja ei pidä tuijottaa liian tarkkaan. Jos minun pitäisi ennustaa, ennustaisin vuoden 2018 vaihtuvan meidän osaltamme jossain päin Atlantin valtamerta. Lukemani ja muodostamieni mielikuvien perusteella ihmettelisin suuresti, jos paatti todella olisi perillä 29. joulukuuta.

Päädyimme lopulta ostamaan lipun Seabridge-nimiseltä saksalaiselta matkatoimistolta. Tämä matkatoimisto on sama, jolta aikanaan sain ensimmäiset tarjoukset erilaisille vaihtoehdoille kuskata oma ajoneuvo Amerikan mantereelle (artikkeli hinnoista ja reiteistä täällä). Muutaman muunkin tarjouksen samalle reitille ja samaan laivaan saimme, mutta hieman kiusallisesti ne olivat täysin identtisiä ensimmäisen kanssa. Kaikki lähettivät saman listahinnaston, jonka hinnat eivät tippuneet vaikka kuinka yritin vänkäillä ja tinkiä. Seabridgen palvelu oli nopeaa, ystävällistä ja saksalaisen tehokasta, joten lippu ostettiin lopulta sieltä.

Laivan reitti kulkee kutakuinkin vasemman nuolen tapaan. Dakar Afrikassa lienee kuitenkin kuvasta poiketen yksi vakiopysähdyspaikoista. Ymmärtääkseni satamavierailutkin vaihtelevat tilanteesta riippuen eivätkä ole aina vakioituja.

Mitä automatkalla Etelä-Amerikaan ja -Amerikassa voisi muka tapahtua? Seuraa ihmeessä hankkeen etenemistä myös Facebookissa sivulla facebook.com/havaintoja!

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Viivoja kartalla – Etelä-Amerikka

Piirtelin alustavasti viivaa kartalle. Oheinen reitti lähtee siis ajatuksesta, että ajopelin saisi rahdattua Euroopasta Montevideoon roro-aluksella. Näitä laivausjuttujahan pohdiskelin edellisessä postauksessani. Mahdollisuus matkustaa samalla laivalla auton mukana kiehtoo kovasti huolimatta aika kovasta hinnasta. Niinpä tämä hypoteettinen viivanikin alkaa tuon laivan päätesatamasta.

Olen kuullut Iguazun putousten olevan näkemisen arvoinen luonnonihme, joten vedin viivan ensin sinne. Tähän ketunlenkkiin oli helppo yhdistää pala eteläistä Brasiliaa ja matka ehkä vähiten tunnetun eteläamerikkalaisen valtion Paraguayn halki. Oletusarvoisesti Google olisi halunnut ajattaa autoilijan putouksille Argentiinan kautta, edestakaisin samaa tietä, mutta tämä kuulosti perin tylsältä. Siispä venytin viivan kattamaan nuo kaksi ikään kuin ylimääräistä maata, enhän ole kummassakaan käynyt.

Tämän alkulämmittelyn ajettaisiin etelään, aina mantereen eteläisimpään kärkeen Tulimaahan, sillä onhan siellä käytävä jos tuolla päin maailmaa sattuu autoilemaan. Lisäksi Amerikan mantereen eteläisimpänä teitse saavutettavana pisteenä se toimii Pan American -maantien päätepisteenä. Tällä kertaa se tosin olisi ikään kuin lähtöpiste, sillä sieltä kompassisuunta otettaisiin pohjoiseen, ensin halki Chilen, sitten Peruun ja Ecuadoriin, päätyen lopulta Kolumbiaan.

Chilestä ei kuitenkaan ajettaisi suoraan Peruun, vaan tällä kohtaa matkaan tehtäisiin toinen mutka, sillä onhan Boliviakin nähtävä. Erityisesti minua kiinnostaisi maan lounaiskulmassa sijaitseva suola-tasanko Salar de Uyuni, joka on ilmeisesti paikkana aika mystinen. Viiva kääntyi siis sinne. Suola-aavikolta on helppo ajella Titicaca-järvelle ja lopulta Perun puolelle Cuscoon. Molemmat paikkoja, jotka haluaisin nähdä. Cuscosta pääsee kätevähkösti myös Machu Pichulle, jossa voisi piipahtaa jos virtaa rittää.

Etelä-Amerikan etappi päättyisi Kolumbian rannikolle, jossa olisi jälleen edessä laivaushommia. Kolumbiasta ei nimittäin mene minkäänlaista tietä Panamaan. Välissä on vain epämääräinen viidakkoalue Darien Gap, josta aikanaan tulin kirjoittaneeksi Pikavuoro-blogiinkin (artikkelin voi lukea täältä). Tämä puuttuva tienpätkä on Amerikkoja ajeleville kiusallinen riesa ja ennen kaikkea lisäkustannus. Mutta ei auta. Jotenkin sen yli on päästävä. Jos Tulimaassa on käyty ja sieltä lähdetty ajamaan pohjoiseen, pitäähän reissun lopulta päätyä Alaskaan Jäämeren rannalle. Muutenhan se jäisi ikään kuin torsoksi.

Etelä-Amerikalla on kokoa, sillä kilometrejä tähän verraten vähän mutkittelevaan viivaan tulee Googlen karttapalvelun mukaan 19009. Kun kaikenlaiset harharetket lasketaan mukaan, voitaneen koko matkan pituudeksi arvioida varovasti non 20 000 km. Panamasta Alaskaan matkaa on onneksi hieman vähemmän.

Ohjaamon ja tavaratilan erottava seinä on poissa! Siniset levyt ovat XPS-lämmöneristettä.

 

Autoasiakin liikahti vihdoin askeleen eteenpäin. Löysin tallin, jossa kulkupeliin voi kaikessa rauhassa tehdä haluamiaan muutoksia. Toistaiseksi nämä muutostyöt ovat olleet lähinnä erinäisten komponenttien irti repimistä, mutta toisaalta purkutöillähän ne rakennusprojektit monesti alkavat. Eli kyllä se vielä tästä.

Jos jollain lukijalla on ehdotuksia kiinnostavista paikoista joissa kutakuinkin tuon reittiviivan varrella kannattaa käydä, niin kertokaa niistä ihmeessä kommenteissa!

Kannattaa seurata myös blogin Facebook-sivua osoitteessa facebook.com/havaintoja. Projektin etenemistä seurataan myös siellä.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Omalla autolla Amerikkaan – mitä maksaa?

Mitäpä sitä salailemaan. Latinalainen Amerikka on sekä minulle että matkakumppanilleni se käymättömistä korpimaista viimeinen, joten sinne pitäisi päästä. Ja koska tuo edellisessä postauksessa mainitsemani autokin tuli ostettua, pitäisi sekin saada mukaan. Milläs siellä muuten liikkuisi, Amerikassa.

Koska välissä on kuitenkin suurehko vesialue, tällainen lysti maksaa aika lailla. Mutta paljonko se maksaa, oli minulle jossain määrin arvoitus. Siispä ryhdyin toimeen ja päätin pyytää tarjouksia auton laivauksesta Euroopasta Atlantin yli Amerikan mantereelle, joko pohjoiseen tai etelään.

Grimaldi-varustamon ro-ro alus.

En ole suinkaan ainut, joka haaveilee oman kulkupelinsä kuskaamisesta mantereelta toiselle. Tällaisia palveluita tarjoavia laivayhtiöitä on olemassa, kuten on olemassa maantiematkailulle omistautunut omilla ajopeleillään maailmaa kiertävä overlander-alakulttuuri, joka näitä palveluita hyödyntää. Yleistä se ei toki kustannuksistaan johtuen ole, mutta ei ihan tavatontakaan.

Auton voi laivata valtamerien yli kahdella tavalla. Sen voi joko laittaa konttiin, jollaisen saa lähetettyä varmaan lähes mihin maailmankolkkaan tahansa. Toinen vaihtoehto on käyttää ro-ro-aluksia, joihin auto ajetaan sisään kuin autolautalle konsanaan. Termi ”ro-ro” tulee sanoista roll on – roll off. Tavara siis rullataan niihin sisään ja niistä ulos pyörillä. Tavallisiin rahtilaivoihin kontit nostetaan tyypillisesti nostureilla. Tässä ero. Joillain ro-ro-aluksilla voi jopa matkustaa ajoneuvonsa mukana, mikä kuulostaa erittäin kiintoisalta vaihtoehdolta.

Moottoripyöriä voi kuskata merien yli myös lentorahtina, mutta tätä vaihtoehtoa en kuitenkaan käsittele tässä sen tarkemmin. Onhan kuskattavani auto.

Perehdyin siis ensin ro-ro aluksiin. Netissä surffailtuani päädyin lopulta Seabridge -nimisen yriityksen sivuille. Tämä on saksalainen matkatoimisto, joka on erikoistunut muun muassa matkailuautojen laivaamiseen mantereelta toiselle. Lähestyin heitä sähköpostitse englanniksi, ja sain vinon pinon tarjouksia jo parissa työpäivässä. Kerrassaan erinomaista ja nopeaa palvelua.

Erityisesti ro-ro-aluksilla tehtävien laivausten hintoihin vaikuttavat kuljetettavan ajoneuvon mitat. Jokainen senttimetri vaikuttaa kustannuksiin. Painoakin minulta kysyttiin, mutten usko sen olevan niin määräävä tekijä kuin tilavuus on. Seuraavat hinnat sain 4,4 metriä pitkälle, 1,695 m leveälle, 1,86 m korkealle pakettiautolle. Pyysin tarjoukset maaliskuussa 2017.

 

Antwerpen (Belgia) – Halifax (Kanada)

Laiva lähtee viikoittain ja matka kestää 11 päivää. Laiva ei ota matkustajia, joten hinta on pelkälle autolle yhteen suuntaan. Euroiksi muutettuna kokonaishinnaksi tulee noin 1766 EUR.

 

Antwerpen- (Belgia) – Montevideo (Uruguay)

Laivoja lähtee Euroopasta 2 – 3 kuukaudessa ja matka kestää neljä viikkoa. Hinta on pelkälle ajoneuvolle yhteen suuntaan. Tässä vaihtoehdossa korostuvat Etelä-Amerikan satamamaksut. Euroiksi muutettuna kokonaishinnaksi tulee noin 2199 EUR.

 

 

 

 

 

 

Antwerpen- (Belgia) – Montevideo (Uruguay) AUTO + HYTTI 

Tämä tarjous on samalle laivalle kuin edellinenkin, eli vuoroja lähtee Euroopasta 2 – 3 kuukaudessa ja matka kestää sen neljä viikkoa. Kun matkustaa samalla laivalla kuin ajoneuvonsakin, ei tarvitse maksaa satamamaksuja.

Euroiksi muutettuna ajoneuvon ja kahden henkilön neliviikkoinen matka täysihoidolla halvimmassa hytissä maksaa 5360 EUR.

 

Sellaista. Eihän tuo halpaa ole, millään mittarilla. Joku voisi sanoa, että paljon järkevämpää on lentää perille ja ostaa auto sieltä. Näin tietysti voisi tehdä, muttei se ole sama asia. Jos pysyy kotona, säästää eniten rahaa. Mutta mitäs elämää se sellainen olisi.

Pakko tunnustaa, että hinnastaan huolimatta tuo viimeinen vaihtoehto kiehtoo minua kovasti. Neliviikkoinen matka rahtilaivalla on jotain, mikä on minulta vielä kokematta. Mutta ensi talveen on vielä aikaa, joten näitä on aikaa pohdiskella. Rajattomasti sitä ei kuitenkaan ole, sillä laivamatkat suositellaan varattavaksi kolme kuukautta ennakkoon. Ei ihme, sillä matkustajahyttejä näillä aluksilla on vain muutama.

Kannattaa seurata myös blogin Facebook-sivua osoitteessa facebook.com/havaintoja. Lisätietoja projektin etenemisestä myös siellä.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Ranskan Guyanasta

To 7.1.2016, Pariisi (Ranska)

Ranskan Guyana on tosiaan perin ranskalainen. Ummikkoranskalainen suorastaan, englantia ei nimittäin juuri puhuta. Ranskaa pitäisi osata. Ne pari sanaa jota kieltä osaan tulivat taas tarpeeseen. Kuten tuli myös ranskankielinen fraasi ”en puhu ranskaa”, jonka jo joskus nuoruudessani opettelin ja mieleeni painoin. Lennolla Cayennesta tänne Pariisiin (yhtiö Air Caraïbes) sekä henkilökunta että matkustajat taisivat olla käytännössä pelkästään ranskanpuhujia. Ehkä joka toinen kuulutus muistettiin kuuluttaa englanniksikin. Mielikuvani on, että Pariisissakin oli joskus muinoin hyvin samankaltaista. Nykyään käsitykseni on, että täällä puhutaan ja ymmärretään aika hyvin englantia. Guyana sen sijaan näyttäytyi tämän suhteen vähän takapajuisena. Ei kai se ihme olekaan kun karttaa katsoo.

Vuokrasin siis auton heti rajajoen yli Guyanaan päästyäni paikasta nimeltä Saint-Laurent-du-Marouni ja lähdin ajelemaan neljän maissa iltapäivällä. Uudenkarhea Vokswagen Up! kulki hyvin. Viimeksi minulla oli tällainen vuokralla vuosi sitten Espanjassa, enkä silloin mallista oikein pitänyt. Nyt pidin. Kumma miten se mieli muuttuu. Tarkoituksenani oli palauttaa auto lentokentälle lähtiessäni maasta kohti Eurooppaa. Muuta liikennettä ei juurikaan ollut. Viidakkomaisten maisemien ympäröimät tiet olivat mainioita ajaa ja vaikka pidin nopeusmittarin neulan satasen kieppeissä, harvat paikalliset menivät minusta ohi. Mitään kovin romuja autoja ei muillakaan näkynyt olevan. Ihan eteläeurooppalaisesta käyvää autokantaa. Olin ajatellut ajaa ensin Kourouhun, kaupunkiin joka muun muassa eurooppalaisten satelliittien lähetyspaikkana tunnetaan. Pohtisin jatkotoimenpiteitä siellä, eihän minulla mitään varsinaista suunnitelmaa ollut.

Etäisyydet olivat kuitenkin pidempiä kuin kuulin ja pääsin perille vasta pimeän tultua, noin kolmen tunnin ajamisen jälkeen. Siistiltä ja hiljaiselta vaikutti Kourou, pieneltäkin. Hotellit olivat kalliita tai kiinni, ne muutama jota kaupungissa on. Pyörin kylänraitilla aikani ajaen muun muassa Muukalaislegioonan kolmannen jalkaväkirykmentin kasarmin editse. Kovin oli hiljaista sielläkin ja kasarmirakennukset moderneja. Todettuani Kouroun tarjonnan vaatimattomattomaksi, päätin ajaa vielä viidenkymmenen kilometrin matkan pääkaupunki Cayenneen. Ehkä sieltä löytyisi jokin järkevän hintainen majoitus.

Ajoin perille ja majoituskin löytyi – 49 euron hintainen homeinen koppi. Iltarespa ei puhunut sanaakaan englantia, eikä tuntunut ymmärtävän passistani, mistä maasta olen kotoisin. ”FInland” ei sanonut hänelle yhtään mitään. Tämä lienee ollut kaupungin, ellei koko maan halvimpia hotelleja. Kovin on kallista Ranskan Guyanassa majoittuminen. Toista yötä en tässä Cayennen slummissa jakasanut viettää, joten ajelin hieman kaupungin ulkopuolelle sijaitsevaan maaseutumaisempaan hotelliin. Tämä huone olikin merkittävästi edeltäjäänsä parempi. Ilmastointiakin pystyi jopa säätämään, se ei ollut jatkuvasti 17 asteessa kuten edellisessä paikassa. Hintaa tosin oli pari kymppiä edellistä yötä enemmän. Itse Cayenne vaikutti vähän rähjäisemmältä kuin pienempi Kourou, mutta ihan oikea kaupunki se kuitenkin on. Ja kuten koko maa, omalla tavallaan ranskalaishenkinen. Infra on parempaa kuin naapuri-Guyanoissa ja kaduilla enemmän Ranskan ranskalaisen näköistä eurooppalaishenkistä porukkaa.

Olin etukäteen hieman epäileväinen Cayennen kansainvälisen lentokentän suhteen. En halunnut maksaa autosta ylimääräistä vuorokautta, joten se oli palautettava kentälle ennen neljää keskiviikkona. Lento lähti vasta puoli yhdeksältä. Koko kentältä ei lähde päivässä kuin muutama lento, joten pelkäsin sen olevan kovin vaatimaton paikka tappaa aikaa. Pelko osoittautui jossain määrin vääräksi. Kyllä Cayennen kentälläkin odottelemaan pystyi, ihan mukavastikin. Kenttä ei toki ole suuri ja mitään kovin kummoisia tax free -kauppoja tai ostosmahdollisuuksia ei kannata odottaa, mutta siisti ilmastoitu sisätila kuitenkin. Kahvila ja baari, molemmat auki. Nettikin toimi. Auton palautusaika ei olisi lopulta ollut niin tarkka. Budget-vuokraamon kopilla ei nimittäin ollut neljän aikaan ketään. Se on miehitetty vain lentojen saapuessa. Jätin autonavaimet pöydälle, kuten joku muukin näkyi tehneen.

Kone oli hieman myöhässä. Cayennen tullimiehet ihmettelivät passini leimoja ja kysyivät, minkä alan ihminen voi matkustaa noin paljon. Vastasin, että insinööri. Koneessa jouduin istumaan viimeisen rivin keskipenkkien keskelle. Hienoa, huonompaa istumapaikkaa ei olisi kulkuvälineestä tainnut löytyä. Vierustoverini puhuivat vain ranskaa. Puhelias tummaihoinen oikealla puolellani istunut kaveri kysyi, olenko ĺegioonalainen. Kielsin. Sitten hän kysyi, työskentelenkö Euroopan avaruusohjelmassa. Vastasin, että en. Olen turisti. Istumapaikasta huolimatta yhdeksäntuntinen lento Pariisiin ei kuitenkaan ollut kovin suurta tuskaa. Ehkä tähänkin alkaa tottumaan.

Kohta edessä puolestaan on totuttelu pohjolan pakkasiin. Saapa nähdä, miten se totuttautumisprosessi menee.

P1000302

Ranskan Guyanan hiljaisia ja hyviä teitä.

160107-2

Cayennen ensimmäisen hotellin ylihintainen huone.

160107-3

Cayenne, Ranskan Guyana.

160107-5

Kaukana kotoa. Toisen hotellin pihalla äkkäämäni ajopeli. Huomaa saksalaiset EU-rekisterikilvet.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail